Tässä opinnäytetyössäni tarkastelen itsemyötätunnon kehittymistä pitkässä kognitiivis- analyyttisessä terapiassa. Menetelminä koulutusterapiassa käytettiin perinteisten KAT-työkalujen eli karttojen ja kirjeiden lisäksi minätilatyöskentelyyn liittyviä harjoituksia, meeting place ja mielikuvatyöskentely. Lisäksi asiakkaan kanssa tehtiin jokaisen tapaamisen alussa hengitys- ja rentoutusharjoitus. Minätilatyöskentelyssä fokusoitiin erityisesti haavoittuvamman puolen eli ns. sisäisen lapsen tarkasteluun. Itsemyötätunnon lisääminen kehittyi tavoitteeksi vähitellen.
Itsemyötätunnolla tarkoitan tässä työssä Kristin Neffin määritelmää, jossa se kuvataan koostuvan kuudesta komponentista: hyväntahtoisuudesta ja yleisestä inhimillisyyden tunteesta itseä kohtaan, läsnäolosta sekä itsekritiikin, eristäytymisen ja toisaalta liiallisen tunteisiin samaistumisen tarpeen vähentymisestä. Havainnoin saavutettua muutosta sekä näiden komponenttien esiintymisellä hoitojakson loppupuolella että assimilaatiomallilla (assimilation of problematic experiences eli APES).
Koulutusasiakkaani itsemyötätunto vaikutti lisääntyvän erityisesti läsnäolevuuden ja itsehavainnoinnin osalta sekä erillisyyden kokemuksen vähentymisenä. APES-taso oli alussa pääasiassa 1-2 ja hoitojakson lopussa saavutettiin tasoa 4-5. APES-taso kuitenkin fluktuoi ja oli myös tilasidonnaista.
Virpi Kuitunen: Itsemyötätunnon kehittyminen minätilatyöskentelyn avulla
Kognitiivis-analyyttinen yksilöpsykoterapeuttikoulutusohjelma (2019-2022)