Tässä opinnäytetyössä pyrin lähestymään psykoterapiassa esiintyviä hankalia tyhjyyteen liittyviä tunnekokemuksia ja niiden äärelle pääsemisen edellytyksiä myös terapeutin omien valmiuksien näkökulmasta sekä niiden parissa työskentelyä. Terapiassa kävijän kaksijakoinen tarve olla samaan aikaan piilossa, suojautua ja näin ollen olla turvassa ja toisaalta toive tulla löydetyksi ja nähdyksi omana itsenään muodostaa haasteen psykoterapeuttiselle työskentelylle. Riittävän hyvissä olosuhteissa, kuten pienellä lapsella, myös psykodynaamisessa psykoterapiassa kävijällä on mahdollisuus toistamisen kokemuksien kautta vähitellen tavoittaa sen asteista turvallisuutta ja luottamusta, että uskaltaa kohdata itselle hankalia asioita ja päästä niiden kanssa eteenpäin. Psykodynaaminen terapiatyöskentely tapahtuu kahden ihmisen vuorovaikutuksessa ja tähän kokemukseen vaikuttaa terapeutin oma valmius kohdata toinen ihminen. Tämä muodostuu teoreettisen ja kokemuksellisen osaamisen sekä omakohtaisen psykodynaamisen tai
psykoanalyyttisen psykoterapian myötä. Mikä on terapeutin oma aavikko ja avaruus, valmius kohdata ja sietää tyhjyys ja tuntematon?
Ihmisen mielen kokemus tyhjyydestä on mahdollinen todellisen kokemisen tila: ei ole elävää mitään! Kaksi kertaa viikossa terapiassa käyvän nuoren miehen hankalat tyhjyydenkokemukset näyttäytyvät vertauskuvallisesti kuvauksina avaruudessa leijumisesta tai tyhjästä ja kuivasta aavikosta. Aika on pysähtynyt paikalleen. Pelko siitä, ettei mikään tule muuttumaan. Tosiasiassa kuivinkaan aavikko maan päällä ei kuitenkaan ole ilman elämää. Sen kasvit ja eläimet ovat erikoistuneet ja tottuneet näihin karuihin olosuhteisiin. Psykoterapeuttiseksi tehtäväksi muodostuu asettuminen olemaan näissä olosuhteissa, tutkimaan sen ulottuvuuksia, sietämään olosuhteiden vaihteluja ja niiden resonointia itsessä ja kantamaan niitä ajoittain ja jonkin aikaa potilaan puolesta, tutustua ja muodostaa ymmärrystä näihin elämänmuotoihin ja auttaa niitä kasvamaan ja vahvistumaan.
Psykodynaaminen psykoterapia mahdollistaa monesti yksin tehtäväksi liian haastavan elämänaineksen läpikäymisen yhdessä terapeutin kanssa. Terapiatunneilla erilaiset ilmiöt ja niihin liittyvät tunnelmat tulevat jaetuksi ja yhdessä koetuksi, se ei ole enää terapiassa kävijän yksinäinen kokemus. Mielenkiintoinen kysymys on – kuinka paljon tästä tulee sanoitetuksi terapeutin ja potilaan välillä? Onko tämä välttämätöntä vai riittääkö jaettu ja sanaton kokemus?
Tom Juhola: TYHJYYDEN KOKEMUKSET PSYKOTERAPIASSA
Aavikolla operoiminen, pärjäämisen edellytykset, sietäminen ja pyrkimys ymmärtää
Nuorten psykodynaaminen yksilöpsykoterapia koulutus 2019–2022
