Helsingin yliopisto
Kansalaistieteen hyödyntäminen eri tieteenaloilla ja sen monitieteinen luonne, kansalaistieteen soveltaminen tutkimusprosessin eri vaiheissa, kansalaisten motiivit osallistua tutkimushankkeeseen, kansalaistieteen asettamat haasteet tutkijoille, kansalaistieteellisen tiedon luonne ja kansalaistieteen rajoitukset. Open Access -viikon webinaari loi monipuolisen silmäyksen kansalaistieteeseen. Blogiartikkeli vetää tilaisuuden antia yhteen.
Open Access -viikon webinaari pureutui tänä vuonna kansalaistieteeseen, joka oli myös Helsingin yliopiston avoimen tieteen palkinnon teemana. Avoimen tieteen iltapäivä – kansalaistieteen mahdollisuudet 26. lokakuuta nosti esiin näkökulmia, joista tutkijoiden on hyvä olla tietoisia.
Tilaisuuden avasi Helsingin yliopiston avoimen tieteen palkinnon voittaneen Kaupunkirotat-tutkimushankkeen vetäjä, akatemiatutkija Tuomas Aivelo. Puheenvuorossaan hän kertoi kansalaistieteen toteuttamisesta tutkimuksessa – erityisesti yhteistyöstä peruskoulun ja lukion oppilaiden kanssa.
Puheenvuoronsa jälkeen Aivelo liittyi tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaan vetämään kansalaistiedeaiheiseen paneeliin yhdessä ravitsemustieteen professorin Mikael Fogelholmin (HY), projektitutkija Minna Santaojan (Itä-Suomen yliopisto) ja sosiaalisen kestävyyden apulaisprofessorin Taru Peltolan (Suomen ympäristökeskus ja Itä-Suomen yliopisto) kanssa.
Tässä blogijutussa vedetään yhteen webinaarin antia, niin Aivelon puheenvuoroa kuin paneelikeskusteluakin. Yhteenveto on temaattinen eli se pyrkii tarkastelemaan keskustelun keskeisiä sisältöjä kansalaistieteen erityiskysymysten kautta – sisältö seuraava:
- Kansalaistiede tutkijoiden näkökulmasta
- Kansalaistiede kansalaisten näkökulmasta
- Kansalaisten osallisuus tiedon tuottamisessa
- Eettiset kysymykset keskeisiä
- Mihin kansalaistiede soveltuu ja mihin se ei sovellu?
- Neljä uutta kansalaistiedehanketta
- Mietteitä kansalaistieteestä webinaarin jälkeen
Kansalaistiede tutkijoiden näkökulmasta
Paneelin tutkijat toivat esille, miten kansalaistiedettä on sovellettu heidän omilla tieteenaloillaan. Mikael Fogelholm kertoi, miten ravitsemustieteessä kansalaisia on osallistettu tutkimukseen muun muassa päivittäisten ruokaostosten ja kyselyiden kautta (ks. LoCard-hanke). Ympäristötutkimus erilaisine seurantoineen puolestaan on edelläkävijä kansalaistieteen toteuttamisessa – Taru Peltola mainitsi meriroskia ja kaupunkien ilmansaasteita koskevat tutkimukset sekä lajistoseurannat, joissa kansalaisilla on ollut keskeinen merkitys.
Monitieteisyys on usein läsnä kansalaistiedehankkeissa, jolloin tutkimusta ei Peltolan mukaan ole syytä rajata liian tarkasti omaan tieteenalaan.
”Ei ehkä kannata lähteä ajattelemaan niin, että toteuttaa sen hyvin tiukasti oman tieteenalan piirissä. Aika usein tutkimus muodostuu hedelmällisemmäksi, jos voidaan yhdistää erilaisia osaamisalueita ja ihan tekemisen välineitäkin. Usein kansalaistiedehankkeet ovat digi-intensiivisiä, jolloin senkin alan osaaminen on tärkeätä, jotta yhteistyö kansalaisten ja tutkijoiden välillä saadaan toimimaan”, Peltola huomautti.
Kansalaistiedettä voi soveltaa tutkimusprosessin eri vaiheisiin, aina tutkimuskysymyksen määrittelystä aineiston analysointiin. Tyypillinen lähestymistapa kansalaistieteeseen liittyy aineiston keruuseen.
”Kun tutkijoiden kanssa puhuu kansalaistieteestä, siinä korostuu se, miten kansalaistieteen avulla kerätään aineistoa ja miten saadaan kansalaiset innostumaan tutkimuksesta ja tieteestä”, Tuomas Aivelo mainitsi.
Kansalaistiede on nyt myötätuulessa tutkimusmaailmassa, ja Minna Santaojan mukaan olisi tärkeätä pohtia käsitteellisesti ja metodologisesti, mitä kaikkea on mielekästä kutsua kansalaistieteeksi.
”Väittäisin, että siitä on tullut vähän muotisanakin, mihin tutkimusrahoitusinstanssit kannustavat. Olisi tärkeätä, ettei kansalaistiedettä tehtäisi vain muodin takia, koska siihen liittyy monia tärkeitä lupauksia kansalaisten osallisuudesta ja tiedelukutaidon kehittämisestä. Tutkimuksen ja tieteen kannalta kansalaistieteen keinoin on mahdollista päästä käsiksi sellaisiin aineistoihin ja sellaisessa mittakaavassa, mikä pelkästään tutkijoiden voimin ei ole mahdollista”, Santaoja sanoi.
Kansalaistiede kansalaisten näkökulmasta
Kansalaisten syyt osallistua tutkimushankkeeseen ovat hyvin moninaisia, kuten kansalaistiedettä tutkinut Minna Santaoja vuoden takaisessa blogiartikkelissaan Mikä on kansalaistieteen valuutta? toi esiin: ”Kansalaistieteeseen osallistuminen voi olla hauska harrastus, motivaationa voi toimia yhteistyö ammattitutkijoiden kanssa, vertaisoppiminen ja halu kantaa oma korsi tutkimustiedon lisäämiseen. – – – Tieteen tekemisen ilon lisäksi kansalaisia saattaa motivoida havainnointiin ja osallistumiseen esimerkiksi huoli oman asuinympäristön turvallisuudesta tai lähimetsän kohtalosta.”
Kansalaistieteeseen osallistuu usein hyvin moninainen joukko ihmisiä. Esimerkiksi Kaupunkirotat-tutkimushankkeessa Aivelo listasi osallistujat näin:
- noin 3 000 koululaista ja lukiolaista sekä heidän 36 opettajaansa
- 106 jätteenkuljettajaa
- 500 lintujenruokkijaa
- 115 sidosryhmän jäsentä
- 21 siirtolapuutarhaviljelijää
- 7 tuholaistorjujaa ja 8 kansalaista, jotka toimittivat raatoja
- valtava määrä rottia sekä muita kaupunkieläimiä
”Erilaiset motiivit, miksi kukin tekee tiedettä, ovat varmasti hyvin erilaiset eri ryhmillä. Ja se aiheuttaa haasteita ja eettistä pohdintaa, miten kaikki sovitetaan yhteen. Osallistuminen ei ole viatonta. Siihen liittyy aina jonkinlaista vallankäyttöä: joku haluaa, että joku tekee jotain jostain syystä”, Aivelo sanoi.
Mikael Fogelholmin mukaan ihmisten erilaiset motiivit asettavat kansalaistieteelle omat vaatimuksensa.
”Tutkijoilla on entistä haastavampi ja tärkeämpi tehtävä ymmärtää, ketkä ovat keräämässä tietoa. Minkälainen porukka se on, mitä se edustaa, mikä on se tiedon taso, joka tätä kautta saadaan – varsinkin jos he tuottavat tietoa itsestään. Usein kansalaishankkeilla on, ainakin teoriassa, mahdollisuus kerätä enemmän tietoa. Se on yksi etu. Toisaalta porukkaa ei oikein voi valita, se on heterogeeninen, mutta voi painottua vaikkapa yhteen sukupuoleen, ikäryhmään tai asuinpaikaan, ja sillä on omat motiivit. Ymmärrys, miksi ihmiset ovat mukana ja keitä he ovat, on jopa oleellisempaa kuin perinteisessä tiedonkeruumenetelmässä. Tämä on tutkijalle vaativaa”, Fogelholm sanoi.
Sen lisäksi että kansalaistieteilijät on hyvä tuntea, heistä on pidettävä myös huolta.
”Monesti tutkijat saattavat kansalaistieteen kohdalla ajatella, että tästäpä saadaan helposti ja halvalla koottua isoja määriä dataa. Mutta kansalaisista on osallistujina pidettävä myös huolta. On pidettävä huolta, että motivaatio säilyy ja muutenkin, että osallistumisen mielekkyys pysyy. Tuomas hauskasti kertoi, miten rottia motivoitiin maapähkinävoilla. Yhtä lailla ihmisosallistujille on hyvä antaa palkkioita, esimerkiksi palautetta tehdystä työstä – pitää muistaa kiittää”, Taru Peltola totesi.
Kansalaisten osallisuus tiedon tuottamisessa
Tuomas Aivelon mukaan peruskysymyksiä kansalaistieteessä on: ”Ketkä ovat tutkijoita, ketkä tekevät tutkimusta?”
”Alaikäiset ovat yhteiskunnassa monella tapaa vajaavaltaisia. Heidän oikeus hankkia ja tuottaa tietoa omasta lähiympäristöstään ei aina toteudu niin hyvin kuin olisi mahdollista. Rottatutkimuksen kohdalla olemme pohtineet paljon myös omistajuutta omasta lähiympäristöstä”, Aivelo mainitsi.
Taru Peltola laajensi vielä kysymysjoukkoa: ”Kuinka avointa ja osallisuutta vahvistavaa kansalaistiede onkaan? Avaako se asiantuntijavaltaisen kentän valtasuhteita vai pysyvätkö ne ennallaan?” Ympäristöpäätöksentekoa tutkineen Peltolan mukaan yhteiskuntatieteellisessä ympäristötutkimuksessa kansalaistieteeseen liittyy usein aivan erityinen tiedollinen tavoite.
”Kansalaistiede on kiinnostavaa, koska se pyrkii avaamaan ympäristöpäätöksenteon kenttää, joka on aika asiantuntijavaltaista – monesti ympäristöongelmat tulevat näkyviksi vasta tieteellisen tutkimustyön kautta. Ympäristöpäätöksenteko on hyvin tietointensiivistä: jos halutaan suojella vaikkapa jotain lajeja, on tiedettävä, missä niitä on. Tieto on päätöksenteon keskiössä, ja koska se on tiederiippuvaista, siitä tulee hyvin asiantuntijakeskeistä”, Peltola kuvasi.
Aivelon mukaan kansalaistieteellä on mahdollisuus vaikuttaa tähän tiedolliseen valta-asetelmaan.
”Kansalaisilla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, mistä ja miten tietoa tuotetaan ja mihin sitä käytetään. Yhteiskunnassa käytetään yhä enemmän tietoa päätöksentekoon, joten tämä on koko ajan arvokkaampi asia”, Aivelo totesi.
Demokratiassa tieteen ja tiedon pitää kuulua kaikille, ja toisaalta, jos ihmiset osallistuvat itse tieteen tekemiseen, he suhtautuvat siihen positiivisemmin.
Yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta tekevä Minna Santaoja tutki väitöskirjassaan luontoharrastajia virallisen luontotiedon tuottamisessa, ja hän täydensi kysymyslistaa tuotetun tiedon näkökulmasta:
”Millaisia kysymyksiä datan avoimuuteen liittyy? Kuka sitä saa käyttää ja millä ehdoilla? Tähän liittyvät myös erilaiset aikamittakaavat: lyhytkestoisessa tutkimushankkeessa käynnistetään toimintaa, mutta kansalaisten elämä jatkuu ennen ja jälkeen hankkeen – ja heidän intressinsä saattaa olla pitkäkestoinen. Miten eri mittakaavat sovitellaan yhteen?” Santaoja kysyi ja toi keskusteluun myös kanssatutkimuksen käsitteen:
”Kanssatutkimuksesta on puhuttu entistä enemmän myös yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen puolella. Eli yhdessä kansalaisten kanssa paitsi kerätään dataa myös pohditaan tutkimuskysymyksiä. Koko prosessi on yhdessä luomisen prosessi. Nykyisellä data- ja teknologiavetoisella kansalaistieteellä ja yhteiskuntatieteellisellä kanssatutkimuksen perinteellä voisi olla paljon opittavaa toinen toisiltaan. On monenlaisia metodologisia mahdollisuuksia yhdistää näitä erilaisia lähestymistapoja”, Santaoja toteaa ja vinkkaa Meri Kulmalan, Sanna Spišákin ja Satu Venäläisen toimittaman tuoreen teoksen Kanssatutkimus – ihanteet ja käytännöt.
Varsinaisen tutkimuksen lisäksi kansalaistieteeseen liitetään myös laajempia tieteen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden näkökulmia.
”Kansalaistieteen kehittymisen historiaan liittyy kaksipuolinen ajatus: Demokratiassa tieteen ja tiedon pitää kuulua kaikille, ja toisaalta, jos ihmiset osallistuvat itse tieteen tekemiseen, he suhtautuvat siihen positiivisemmin”, Aivelo sanoi.
Eettiset kysymykset keskeisiä
Edellä on jo sivuttu kansalaistieteeseen liittyviä eettisiä kysymyksiä, jotka nousivat webinaarissa eri yhteyksissä esille.
”Kun avaamme tiedettä laajemmin, on helppo väittää, että moraalinen velvoitteemme avoimessa yhteiskunnassa on ottaa yhä laajemmat joukot mukaan tieteentekoon. Mutta avaamisen kohdalla on mietittävä, mitä hyötyä tai haittaa siitä on ja kuinka aidosti avaamme. Kuinka aitoa avoimuus on silloin kun kutsumme muita mukaan: miten paljon he pääsevät vaikuttamaan tutkimuksentekoon ja tuloksiin ja miten paljon he saavat sitä tietoa, mitä he kaipaavat? Milloin osallisuus on hyvästä, milloin se on osallisuutta vain nimellisesti? Nämä ovat kysymyksiä, joita on hyvä pohtia”, Aivelo sanoi ja ulotti pohdintansa myös tutkimuskohteeseensa eli rottaan:
”Miten osallistuminen järjestetään niin, että siitä on eri osapuolille hyötyä ja siitä ei aiheudu haittaa? Tutkimme rottaa, jonka erityinen haaste on sen haavoittuvuus lajina: ihmiset haluavat tappaa rottia. Kun selvitämme, missä rottia on, on se uhka lajille, jota tutkimme. On kohtuullista, ettei tutkimuksemme haittaisi rottaa.”
Helsingin yliopiston kasvatustieteiden professori Erika Löfström tiedusteli Aivelolta, miten eettinen ennakkoarviointi soveltuu kansalaistieteeseen, jossa kaikkia arvioinnin kannalta olennaisia asioita ei useinkaan voi tietää ennalta.
”Olemme yrittäneet ryhmän sisällä kasata loogista kokonaisuutta, miten me toimimme. Kuvasin esimerkiksi yhtä roskista, jossa pomppi valtava määrä roskia. Laitoin videon Twitteriin, jolloin ystäväni, joka toimii kaupungilla ympäristötarkastajana, kysyi, voinko kertoa, mistä video on, jotta he voivat ottaa yhteyttä asuntoyhtiöön. Silloin linjasimme, ettemme kerro yksittäisiä osoitteita kaupungin viranomaisille. Meille on siis muodostunut oma pohdinta, mutta ulkopuoliset sitä eivät ole arvioineet”, Aivelo kertoi.
Mihin kansalaistiede soveltuu ja mihin se ei sovellu?
Pirjo Hiidenmaa tiedusteli panelisteilta myös kansalaistieteen rajoituksia – missä sen rajat tulevat vastaan? Missä ovat mahdolliset vaaranpaikat?
”Lähtökohtaisesti kaikki alat soveltuvat kansalaistieteeseen, turvallisuusriskit huomioiden. Mutta se, missä kansalaistieteen toteuttamista – sekä toteuttamisen tapaa että kansalaistieteen mielekkyyttä – voi joutua pohtimaan huolellisemmin, ovat voimakkaasti kiistaa ja ristiriitaa aiheuttavat kysymykset. Olen itse tutkinut susikannan arviointia, ja siinä itse kansalaistiedekin on asettunut kiistan keskiöön. Usein odotetaan, että kansalaistiede voisi osallistumisen kautta ratkoa ristiriitoja, kun kansalaiset pääsevät näkemään, miten tiedettä tuotetaan, mutta tämä ei välttämättä ihan noin vain toimi. Pitää tarkkaan miettiä, miten osallistetaan ja ketä osallistetaan. Ja tässä tullaan myös eettisiin kysymyksiin”, Taru Peltola kuvasi.
Tarttuvia tauteja tutkivana tautiekologina Aivelo nosti esiin turvallisuusnäkökulman.
”Siinä tulee nopeasti mieleen asioita, joista kansalaistiedehanketta vetävän tutkijan on kannettava huolta, kuten kansalaisten turvallisuus. En sano, että kategorisesti mikään olisi kansalaistieteen ulkopuolella, mutta on aloja, joilla sitä pitää enemmän pohtia. Uhkia voi tulla myös muille; esimerkiksi monista äärimmäisen uhanalaisista lajeista ei kerrota, missä ne esiintyvät, koska ei haluta ihmisten häiritsevän yksilöitä. Tällaiset asiat saattavat olla hankalia tiedon avoimen jakamisen kannalta”, Aivelo totesi.
Santaoja pohti Hiidenmaan kysymystä kansalaistieteen rajoituksista ja vaaranpaikoista kansalaisten näkökulmasta.
”Esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa paljon dokumentoitu ilmiö on osallistumisväsyminen. Jos eri aloilla alkaa olla paljon kansalaistiedehankkeita ja pyritään kovasti osallistamaan, kansalaisten väsymys saattaa tulla vastaan. Usein ne ovat samoja ihmisiä, jotka aktiivisesti osallistuvat hankkeisiin. En tiedä, miten suuri vaara on myös kyynistyminen tieteeseen. Kansalaistieteeseen liittyy paljon lupauksia ja mahdollisuuksia, mutta kansalaiset kysyvät perustellusti, mitä he osallistumisestaan hyötyvät. Jos tähän ei pystytä vastaamaan ja palauttamaan tutkimuksen tuloksia kansalaisten elämään, siitä saattaa seurata kyynistyminen. Sitä kannattaa miettiä, miten siltä vältytään”, Santaoja totesi.
Myös Fogelholm kiinnitti huomiota kansalaistieteilijöiden osallistumisväsymiseen, joka pitäisi ottaa huomioon esimerkiksi aineistonkeruuta suunnitellessa.
”Jos käytetään kansalaistiedettä, pitäisi kerätä sentyyppisiä tietoja, joista on paljon hyötyä ja jota voidaan lähestyä myös useammasta tieteenalasta käsin. Ei siis kannata kysyä erikseen talitiaisesta ja seuraavalla viikolla peiposta, vaan yleisemmin linnuista. Tällöin ihmiset eivät kyllästy niin nopeasti uusiin hankkeisiin ja tämä antaa paljon suuremmat mahdollisuudet monitieteiseen yhteistyöhön”, Fogelholm sanoi.
Neljä uutta kansalaistiedehanketta
Webinaarin loppupuolella nostettiin vielä esiin uusia, alustavia kansalaistiedehankkeita. Panelistien kolme tutkimusideaa on esitelty Think Open -artikkelissa ja webinaarissa kuultiin vielä neljäskin idea. Selkokielen käyttäjien osallistamiseen selkokielen kehittämisessä -idean esitteli avoimen tieteen palkinnon viime vuonna voittaneen Termipankin johtaja ja Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen ja pohjoismaisen osaston professori Tiina Onikki-Rantajääskö.
”Selkokielellä on erilaisia käyttäjäryhmiä, kuten maahanmuuttajat, jotka opettelevat suomea, kehitysvammaiset, lukihäiriöiset, muistisairaat ja niin edelleen. He voisivat toimia kanssatutkijoina ja -opettajina suhteessa selkokielen kehittäjiin ja tutkijoihin: Mikä on ymmärrettävää, mikä toimii? Miten pitäisi sanoa, jotta asia olisi vielä ymmärrettävämpi? Tämä voisi päteä kansalaisten suhteeseen hallinnon kieleen laajemminkin”, Onikki-Rantajääskö kuvasi.
40-henkinen webinaariyleisö sai siis äänestää neljästä ehdokkaasta:
- Jäätymisen ja jäänlähdön seuranta muuttuvassa ilmastossa (Peltola/Syke)
- Käsityöllä osallisuutta ja tietoa luonnosta (Santaoja)
- Ostoskuitit talteen – kulutustottumukset esiin (Fogelholm)
- Selkokielen käyttäjät kanssatutkijoina ja -opettajina selkokieltä kehittämässä (Onikki-Rantajääskö)
Peltolan/Syken ja Santaojan ehdotukset nappasivat äänestyksessä jaetun ykköstilan. Kaikki ehdotukset saivat kannatusta ja kannatuspuheenvuoroja: Jäätymisen seurannassa puhutteli kytkös ilmastonmuutoskysymyksiin, käsityöteemassa sen konkreettisuus ja kompaktius esimerkiksi näyttelyn järjestämisen kannalta, kuitti-ideassa sen moninaiset kulutustietoisuuden lisäämiseen liittyvät mahdollisuudet ja selkokieleen liittyvässä ehdotuksessa sen sovellettavuus vaikkapa tutkimusartikkeleiden kansalaisvertaisarviointiin.
Mietteitä kansalaistieteestä webinaarin jälkeen
Mitä ajatuksia panelisteilla herää kansalaistieteestä webinaarin ja edellä olevan yhteenvedon jälkeen?
Hiidenmaa: ”Kansalaistieteellä voi olla myös merkittävää vaikutusta kansalaisten omaan elämään. Sen lisäksi, että osallistuja oppii tutkimuksesta, hän voi omia kassakuittejaan tallettaessaan tarkkailla käyttäytymistään ja tehdä muutoksia parempaan suuntaan. Samoin luontohavaintojen teko voi opettaa näkemään luonnosta ilmiöitä ja esimerkiksi haavoittuvuutta, jota ei tulisi huomanneeksi, jos ei olisi ryhtynyt systemaattiseksi aineistonkerääjäksi.”
Peltola: ”Minuun teki vaikutuksen se, miten Tuomaksen hankkeessa oli luovutettu episteemistä valtaa osallistuneille nuorille. He saivat esimerkiksi itse miettiä tutkimusasetelmaa, mistä he havaintoja keräävät. Ja sitten tutkijat tutkivat nuoria ja saivat sitä kautta lisäymmärrystä siitä, miten osallistuneiden nuorten tietämys ja suhde rottiin muotoutui tutkimusprosessissa. Tällainen on harvinaista ja mielestäni ansaitsisi tulla nostetuksi esiin.”
Santaoja: ”Kansalaistieteen yleistyessä kysyntää olisi kursseille ja materiaalille, joiden avulla metodologiaan liittyviin erityiskysymyksiin voi tutustua ennen kansalaistiedehankkeen suunnittelua. TSV:n Kansalaistieteen opas tutkijalle on hyvä lähtökohta, mutta vielä varsin minimalistinen ja yleisellä tasolla.”
Panelistien kansalaistiedettä koskevaa pohdintaa voi lukea Think Open -artikkelista, Mitkä teemat kansalaistieteessä tutkijoita kiinnostavat? Webinaariuutisen yhteydessä on myös pieni lukupaketti ”Monimuotoinen kansalaistiede”. Tämän vuoden aikana on julkaistu myös UNA Europan Citizen Science Toolkit, jonka tuottamisessa Helsingin yliopisto on ollut mukana.