Helsingin yliopisto
Tiedeinstituuttien tutkijoilla on hyvin erilaiset mahdollisuudet toteuttaa tutkimusaineistojen avoimuutta kuin esimerkiksi korkeakoulujen tutkijoilla. Tiedeinstituuttien avoin tutkimusdata -hanke kartoitti avoimen tieteen nykykäytäntöjä, ja toi esiin muun muassa tutkimusinfrastruktuuripalveluihin liittyvät epäkohdat. Tutkijat Manna Satama ja Laura Nissin käyvät tässä blogiartikkelissa läpi tiedeinstituuttien tutkijoiden asemaa eri näkökulmista, ja he esittävät myös ratkaisuja nykytilanteen parantamiseksi.
Teksti: Manna Satama (Itä-Suomen yliopisto) & Laura Nissin (Aarhusin yliopisto)
Avoimesta tieteestä on povattu tieteen uutta renessanssia tai pelastajaa tieteenteon ongelmakohdille. Anu Silfverberg kuvaa ansiokkaasti näitä ongelmia nostaen esiin toistettavuuskriisin, jonka ratkomiseksi tarjotaan aineistojen avointa julkaisemista ja niiden alistamista tiedeyhteisön tarkasteltavaksi.
”Viime vuosina parannuksia tieteen valuvikoihin on kyllä kehitetty paljon. Avoimen tieteen periaatteiden mukaan tutkijan esimerkiksi pitää jakaa aineistonsa muiden nähtäväksi ja kirjata avoimesti kaikki tehdyt valinnat, mittarit ja työvaiheet – ja sekin, jos oletettuja tuloksia ei tulekaan. Joskus nuo tiedot julkistetaan jo etukäteen: esirekisteröinnissä tutkija altistaa tutkimuksensa vertaisarvioitavaksi ennen kuin mitään on tutkittu. Näin tehtyjä valintoja ei voi muuttaa matkan varrella. Lopuksi sitten julkaistaan tulokset, vaikka ne eivät vastaisikaan odotuksia.” (Anu Silfverberg, Long Play 104: Niin totta kuin osaamme)
Tiedeinstituuttien avoin tutkimusdata -hankkeessa luotiin avoimen tieteen käytäntöjä Suomen ulkomailla toimiville tiedeinstituuteille. Tämä blogikirjoitus perustuu vuosina 2018–2020 toimineen hankkeen tuomiin kokemuksiin. Hankkeen keskeisiä tuloksia on aiemmin esitelty hankkeen loppuraportissa sekä Avoimen tieteen kansallisen koordinaation julkaisussa.
Tuomme esiin hankkeen tutkijoiden mietteitä avoimen tieteen edistämisestä ja edistymisen esteistä. Kenellä on mahdollisuus toteuttaa FAIR-periaatteita? Millä tavoin tutkimuksen arki ja avoimen tieteen juhla- tai tavoitepuheet kohtaavat? Onko avoin tiede avointa kaikille ja ovatko FAIR-periaatteet reiluja koko tutkijayhteisölle.
Tiedeinstituutit ja niiden tutkimusaineistot
Suomella on maailmalla 17 instituuttia, jotka edistävät suomalaista kulttuuria, taidetta ja tiedettä kansainvälisesti korkealla profiililla. Näistä instituuteista neljä on tutkimusdatahankkeeseen osallistuneita tiedeinstituutteja, joita ylläpitävät säätiöt ovat Tieteellisten seurain valtuuskunnan jäseniä ja joiden toiminnassa humanistis-yhteiskuntatieteelliset tutkimusalat ovat vahvasti esillä.
Instituuteissa tuotetaan monentyyppistä aineistoa. Suomen Ateenan- ja Rooman -instituuteilla kansainvälisesti merkittävää uutta materiaalia ovat esimerkiksi arkeologinen tutkimusdata ja piirtokirjoitusaineistot. Arkeologinen aineisto on usein näistä laajinta, ja sen hallinta vaatii paljon resursseja ja ymmärrystä vaikkapa eri valtioiden kulttuuriperintöaineistojen monitahoisista omistajuuksista. Lähi-idän instituutilla on paitsi menneisyyteen myös nyky-yhteiskuntaan keskittyvää tutkimusta, mikä tuottaa lähtökohtaisesti henkilötietoja sisältävää ja toisinaan myös sensitiivistä aineistoa. Tämä edellyttää esimerkiksi erityistä huolellisuutta tutkimusdatan avaamisen ja jakamisen ratkaisuissa. Instituuteissa tehdään lisäksi paljon perinteistä historiallista, taidehistoriallista ja kielitieteellistä tutkimusta, jossa myös pienemmät erikoisalat – esimerkiksi nimistöntutkimus, papyrologia ja numismatiikka – ovat edustettuina. Näissä hyödynnetään usein jo julkaistuja ja parhaimmillaan avoimesti saatavilla olevia aineistoja: kirjallisia lähteitä, kielikorpuksia tai museoiden kokoelmajulkaisuja.
Sivujuonteena avoimen julkaisemisen asiaa
Tiedeinstituuttien hanke keskittyi tutkimusaineistojen avoimuuteen. Toimintakulttuurin avoimuutta pohdittiin melko yleisellä tasolla, oppimisen ja oppimateriaalien avoimuutta ei lainkaan, mutta eräänlaisena sivutuotteena käsiteltiin avoimen julkaisemisen käytännön ratkaisuja tiedeinstituuteille.
Avoin julkaiseminen tai open access -julkaiseminen lienee tutumpi myös suurelle yleisölle. Tiedejulkaisemisen kummallisista koukeroista onkin puhuttu jo pitkään. Erityisen ongelmallisena koetaan vääristynyt ansaintalogiikka, jossa tutkijayhteisö tuottaa julkaisut ja hoitaa korvauksetta vertaisarvioinnin mutta julkaisuista saatavat rahavirrat valuvat suurille kaupallisille kustantamoille. Open access -julkaisemisesta on odotettu haastajaa tälle mallille. Avoin julkaiseminen ei kuitenkaan sekään ole ilmaista ja avoimuuden väliinputoajiksi saattavat joutua kotimaiset tiedekustantajat, joiden odotetaan jatkavan kustannustoimintaa avoimuuden ehdoilla mutta vailla resursseja, kuten Anu Lahtinen pohtii Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan (TJNK) blogikirjoituksessaan Avoimuuden väliinputoajat. Myös TJNK:n omassa kannanotossa ilmaistaan huoli avoimuuden periaatteiden toteutumisesta tutkimuksen arjessa.
Tiedeinstituuttien hankkeessa käsiteltiin kuitenkin avointa julkaisua paljon käytännönläheisemmin. Oli tarpeen löytää luotettavia, jatkuvuutta mahdollistavia, suhteellisen vähäistä erityisosaamista vaativia ja edullisia ratkaisuja tieteellisiin open access -monografiajulkaisuihin. Tässä kohdin on syytä tuoda esiin, että instituutit ovat pieniä, alle 10 hengen organisaatioita, joissa vain osa henkilöstöstä on kokoaikaista ja joissa monet, myös julkaisutoiminnan tehtävät hoidetaan muiden töiden ohella – instituuttien koulimat työntekijät ovatkin parhaimmillaan todellisia tieteen moniosaajia. Julkaisutoiminnassa on pyritty seuraamaan avoimen tieteen toimintaympäristön vaikutuksia toiminnan käytäntöihin, mutta jonkinasteinen suunnitelmallisuus on puuttunut. Koska tiedeinstituutteja ylläpitävät säätiöt ovat TSV:n jäseniä, oli luonteva päätyä suosittelemaan jäsenistölle maksutonta, TSV:n tarjoamaa tieteellisten monografioiden Edition.fi-alustaa.
Suositus itsessään ei toki tee instituuttien julkaisuista avoimia, mutta sitä hyödyntäen kukin instituutti voi toivottavasti ryhtyä pitkäjänteisesti suunnittelemaan ja toteuttamaan avointa julkaisemista ja ehkäpä löytämään luontevia yhteistyön muotoja muiden organisaatioiden kanssa. Suositukset eivät nekään synny itsestään vaan edellyttävät hyvän pohjatyön ja mahdollisuuden kohdentaa tarpeeksi keskeytyksetöntä työaikaa, jotta aiheeseen voi paneutua. Prosessi osoitti, että tällaiseen ei välttämättä ole pienten organisaatioiden arjessa aikaa tai asiantuntemusta.
Avautuvatko avoimen tieteen käsitteet?
Tutkimusdata-hankkeessa työskenteli eri pituisina jaksoina osa- ja kokoaikaisesti kolme antiikintutkijaa, joiden omat tutkimusprojektit ovat liittyneet laajalla skaalalla antiikin historiaan: arkeologiaan, papyrologiaan, kulttuurihistoriaan. Näistä kaikki tuottavat hieman erilaisia aineistoja. Keskeinen havainto aineistojen avoimuuden suhteen oli se, ettei näitä varten ole kaikille avoimia ja saavutettavia palveluja ja että parhaillaan kehitteillä olevat avoimen tieteen hankkeet sulkevat monia tieteentekijöitä ulkopuolelle. Myös muiden avoimen tieteen osa-alueiden kipukohdat paljastuivat erilaisia ratkaisuja pohdittaessa.
Parhaillaan kehitteillä olevat avoimen tieteen hankkeet sulkevat monia tieteentekijöitä ulkopuolelle.
Ehkäpä yksi keskeisimmistä kipupisteistä kietoutuu ylipäätään avoimen tieteen keskusteluun. Jos avoimen tieteen periaatteet ja tavoitteet vaikeine terminologioineen eivät avaudu, keskustelulle ja käytännön toimenpideratkaisuille on vaikea motivoitua. Tämä näkyy selvästi tutkimuksessa, jossa aineisto on jo valmiiksi avoimesti saatavilla tai johon ei sisälly vaikkapa henkilötietoja, kuten instituuteissa tehtävässä historiaan kohdistuvassa tutkimuksessa on kyse. Hankkeen aikana käytiinkin paljon keskustelua siitä, miksi tutkimusaineistojen avoimuuteen tai aineistonhallintaan ylipäätään pitää instituuteissa ottaa erityisesti kantaa ellei kyseessä ole selvästi vielä ns. uusi, julkaisematon aineisto. Hanke osoitti, että avoimen tieteen keskustelussa tarvitaan pitkäjänteisyyttä ja koko tutkimuskentän osallistamista ja osallistumista. Tämä ei ole helppoa, eikä synny kaiken muun toimen ohella itsestään.
Instituuttien kohdalla avoimen tieteen ongelmakohdissa palaudutaan monissa kohdin organisaatioiden toimintaan, toimintamallien perinteeseen ja asemaan. Tiiviisti ilmaistuna: instituuteissa ei ole sellaisia henkilö- tai talousresursseja eikä asemaa suomalaisessa tiedekentässä, mikä mahdollistaa toimivan, pitkäjänteisen ja systemaattisen tutkimuksen tuen ja pääsyn esimerkiksi kansallisiin tutkimusinfrastruktuuripalveluihin. Vaikka instituuttien suurin rahoittaja on opetus- ja kulttuuriministeriö vuosittain myönnettävine valtionavustuksineen ja vaikka instituutit tekevät tiivistä yhteistyötä suomalaisten yliopistojen ja muiden tutkimuslaitosten kanssa, ne ovat näistä erillisiä, itsenäisiä organisaatioita, eivätkä sellaisina ole oikeutettuja esimerkiksi CSC:n Fairdata-palveluihin.
Instituuteissa ei ole sellaisia henkilö- tai talousresursseja eikä asemaa suomalaisessa tiedekentässä, mikä mahdollistaa toimivan, pitkäjänteisen ja systemaattisen tutkimuksen tuen ja pääsyn esimerkiksi kansallisiin tutkimusinfrastruktuuripalveluihin.
Suomen ulkomailla toimivissa instituuteissa työskentelee tutkijoita useassa eri roolissa. Instituuttien johtajat ja tutkijalehtorit työskentelevät kunkin instituutin palkkalistoilla muutaman vuoden mittaisissa työsuhteissa. Heidän työsuhteensa rahoitetaan opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämästä valtionavustuksesta. Varsinaisen henkilökunnan lisäksi instituuteissa vierailee stipendiaatteja sekä yksittäisiä tutkijoita omien hankkeidensa puitteissa. Instituuttien tutkimushankkeita rahoitetaan eri mekanismein, joista osa on julkista rahoitusta, osa säätiörahoitusta ja osa jopa yksityistä avustusta. Paine tutkimusaineistojen ja -tulosten avoimeen saatavuuteen kohdistuu ennen kaikkea julkisella rahoituksella eli instituuttien kohdalla erityisesti valtionavustuksella tehtävään tutkimukseen. Käytännössä instituuttien kohdalla puhutaan tällöin vaikkapa juuri instituuttien johtajien ja tutkijalehtorien tai -opettajien tekemästä tutkimuksesta.
Osalla määräaikaisista instituutin työntekijöistä on pysyvä työsuhde tai jollain tavoin voimassa oleva affiliaatio johonkin suomalaiseen korkeakouluun, mutta vain osalla. Affiliaatio tuo yksittäiselle instituutin työntekijällekin helpotuksia moniin asioihin mahdollistaen vaikkapa Haka-tunnuksen avulla käytettävissä oleviin kansallisiin tai oman affiliaatio-organisaation tarjoamiin palveluihin. Toisaalta tämä voi myös sekoittaa ymmärrystä siitä, minkä organisaation leivissä omaa tutkimusta tekee ja millä tavoin toiminnasta raportoidaan. Organisaation näkökulmasta pisteet voivat valua toisen organisaation piikkiin.
Apurahalla työskentelevien humanistitutkijoiden tilanne on sekin vaikea. Apurahajaksot ovat usein lyhyitä, eikä apurahasta riitä ylimääräisiä varoja open access -artikkelien prosessointimaksuihin, saati laajojen aineistojen käsittelyyn, tallennukseen ja julkaisemiseen. Apurahatutkijat eivät usein ole oikeutettuja taustayliopistojensa infrastruktuuriin, tai vaikka olisivatkin, tämä ei päde silloin kun apuraha on katkolla ja tutkija on työttömänä tai akateemisen maailman ulkopuolisessa työssä. Tuntiopettajan statuksella työskentelevän voi tuskin odottaa avaavan laatimiaan oppimateriaaleja toisten käyttöön ilman korvausta tai edes varmuutta siitä, että oppimateriaalien tuottaminen lasketaan meriitiksi vakituisen työn haussa.
Avoin tiede käytännössä?
Avoimen tieteen periaatteet ovat yleviä, mutta käytäntö sakkaa. Julistusten ja linjausten laatimisessa ei ole otettu tarpeeksi huomioon tutkijoiden arkea. Vaarana on, että avoin tiede lisää tutkijoiden keskinäistä eriarvoisuutta. Mahdollisuuksia tieteellisten julkaisujen, aineistojen ja oppimateriaalien avaamiseen annetaan niille, joilla jo on – niille, joilla on tietyt vaatimukset täyttävä affiliaatio taustallaan. Sen sijaan akatemian prekariaatti jää entistäkin huonompaan asemaan, jos mahdollisuuksia oman tutkimuksen avaamiseen ei ole tarjolla. Jos avoin tiede ei ole avointa kaikille voiko sitä kutsua avoimeksi?
Kokemustemme perusteella ehdotamme että seuraavat asiat huomioidaan avoimen tieteen kehitystyössä:
- Kansallisen tutkimusdatainfrastruktuurin tulee olla kaikkien tutkijoiden saatavilla affiliaatiosta riippumatta.
- Linjauksien ja palveluiden suunnittelussa huomioidaan tutkijoiden erilaiset mahdollisuudet avoimen tieteen edistämiseen. Työryhmissä tulisi olla mukana myös yliopistojen prekariaattia: apurahatutkijoita ja määräaikaisuuksissa työskenteleviä ja heidän osallistumismahdollisuudet kehitystyöhön on turvattava esimerkiksi maksamalla palkkio.
- Apurahoja myöntävät säätiöt olisi syytä saada mukaan suunnitelutyöhön.
- Avoin tiede saa jalansijaa tutkijayhteisössä etenkin, jos se meritoi tutkijaa. Ansioiden arvioinnissa on kuitenkin syytä huomioida, millaiset mahdollisuudet tutkijalla on ollut edistää tieteen avoimuutta aiemmissa työtehtävissään.
Hankkeen konkreettiset tuotokset – käsikirja instituutin tutkijoille, toimintamalli instituuteille, avoimen julkaisemisen suositus ja loppuraportti – eivät sellaisenaan tee instituuttien tutkimusaineistojen käsittelyä tai julkaisutoimintaa hallituksi ja niin avoimeksi kuin mahdollista. Hanke osoitti selvästi sen, että instituuteilla on niukasti resursseja uusien toimintatapojen selvittämiseen. Me hankkeen tutkijat olimmekin etuoikeutetussa asemassa, sillä pystyimme paneutumaan avoimen tieteen kysymyksiin monesta näkökulmasta, osallistumaan kansalliseen ja kansainväliseen keskusteluun ja ehkäpä ennen kaikkea osoittamaan pienten organisaatioiden ja yksittäisten tutkijoiden haavoittuvuuden avoimen tieteen keskustelussa. Toiveemme on, että avoimen tieteen toimintakulttuurin keskustelussa huomioidaan nämä pienet, persoonalliset ja tieteellisesti pätevät tekijät.
Hankkeen loppuraportti: Satama, Manna, Nissin, Laura, & Kiiskinen, Harri. (2020). Loppuraportti: Tiedeinstituuttien avoin tutkimusdata -hanke 2018–2020. Zenodo. https://doi.org/10.5281/zenodo.4323115.
FT Manna Satama (ORCID) työskenteli Tiedeinstituuttien avoin tutkimusdata -hankkeessa määräaikaisena tutkijana eri pituisia jaksoja, osa- ja kokoaikaisena, vuosina 2019–2020. Hän työskenteli Itä-Suomen yliopistossa määräaikaisena projektisuunnittelijana datatuen kehittämishankkeessa vuonna 2021 ja toimii tällä hetkellä samassa yliopistossa tietoasiantuntijan sijaisena vuoden 2022 ajan.
FT Laura Nissin (ORCID) työskenteli Tiedeinstituuttien avoin tutkimusdata -hankkeessa määräaikaisena tutkijana osa-aikaisesti vuosina 2018 ja 2020. Tällä hetkellä hän työskentelee apulaisprofessorina ja AIAS-COFUND Fellow:na Aarhusin yliopistossa Tanskassa.