Kategoria: Yleinen

Teksti: Viivi Mickos

Kun kyselen yliopistoystäviltäni kuulumisia, saan usein vastaukseksi kuulla ”Ihan hyvää kuuluu mutta just nyt on aika kiireistä.” Myönnän, että vastaan usein itse samoin. Enkä voi kieltää sitä, etteikö päiväni olisi välillä kiireisiä. Opiskelen neljättä vuotta yliopistossa ja teen töitä opiskelujen ohella useamman illan viikossa.

Kun suunnittelemme jotain yhteistä tekemistä opiskeluystävieni kanssa, joudumme useimmiten sopimaan päivämäärän monta viikkoa etukäteen, sillä on todella hankalaa löytää yhteistä aikaa kalenterista. Olemme kaikki vasta alle 25-vuotiaita opiskelijoita. Kuinka vaikeaa on tulevaisuudessa löytää yhteistä aikaa, kun olemme kokoaikaisessa työssä ja osalla on lapsia?

”Jos he jaksavat tehdä kaiken tuon, jaksan minäkin.”

Olen huolestunut siitä, että yhteiskuntamme on menossa siihen suuntaan, että kiireestä tulee (tai on osittain jo tullut) tavoittelemisen arvoinen ilmiö. Kulkeeko kiire ja menestys käsi kädessä eli määrittääkö kiire sitä, kuinka menestyneitä olemme? Palautumisen merkitystä ei korosteta tarpeeksi eikä se ole trendikästä. Olen törmännyt viime aikoina paljon työuupumiseen koskeviin artikkeleihin. Kiireellinen elämäntapa johtaa monella stressiin ja jonain päivänä sillä saattaa olla kohtalokkaat seuraukset. Olen valitettavasti nähnyt vierestä, kun opiskelija on palanut loppuun. Ja itseasiassa tiedän useammankin tapauksen.

Miksi opiskelijat ovat kiireisiä ja stressaantuneita? Kyseessä on varmasti monen tekijän summa ja jokaisen opiskelijan tulisi pysähtyä miettimään omaa arkeaan ja sitä, mitä voisi karsia pois, jotta päiviin mahtuisi enemmän aikaa palautumiselle.

Haluaisin lopuksi jakaa kaikille opiskelijoille muutaman muistutuksen, sillä uskaltaisin väittää, että meitä opiskelijoita pitäisi useammin muistuttaa näistä asioista.

4 muistutusta itselleni ja kaikille muille opiskelijoille:

1. Ole lempeä itsellesi. Uskon, että yksi asia, joka aiheuttaa monissa opiskelijoissa paineita elämän eri alueilla on itseltään liikaa vaatiminen. Opintojeni ensimmäisillä vuosilla otin aivan liikaa paineita arvosanoista. Onneksi ymmärsin viimein, että yliopistovuosieni tavoite ei ole ne hyvät arvosanat vaan se, että saan oppia, inspiroitua ja kasvattaa sekä laajentaa ajattelutapaani mahdollisimman paljon. Toivon, että myös luennoitsijat painottaisivat opiskelijoille kurssien todellisia tavoitteita vähentääkseen suorituspaineita opiskelijoissa.

2. Älä vertaa itseäsi muihin. Sinun ei tarvitse pitää itsesi kiireisenä, vaikka muut olisivat kiireisiä. Sinun ei tarvitse mennä kirjastoon aamukahdeksalta vain sen takia, että joku muu menee.

3. Tiedosta se, ettei jokaisen opiskelijan ole pakko tehdä yhtä paljon töitä opintojen ohella. Olen itse valinnut tehdä töitä opintojen ohella mutta olen myös valinnut työpaikan, jossa minun ei tarvitse tehdä töitä viikonloppuisin. Osa ystävistäni on valinnut nostaa opintolainaa ja pärjännyt sillä. Osa tekee ainoastaan töitä kesäisin ja säästää kesällä tienatut rahat ensi lukuvuoteen.

4. Ja ennen kaikkea: Muista nauttia opiskeluvuosista, sillä ne vuodet kiitävät ohitse nopeammin kuin arvaatkaan. Nauti huolettomuudesta, uusien asioiden oppimisesta, mielenkiintoisista keskusteluista ja uusista ystävistä.

Tsemppiä opiskeluun & pitäkää mielessänne ylläolevat asiat!

Terveisin,

Opiskelijaelämää rakastava neljännen vuoden opiskelija

Teksti ja piirros: Marija Atanasovska

Kaikki alkoi vuonna 2011 muutettuani Pohjois-Makedoniasta Suomeen. Kotoutuminen tuntui ikuisuudelta, ja tottuminen uuteen kulttuuriin, uusiin ihmisiin ja ruokiin kuulosti alussa mahdottomalta. Tulen kulttuurista, jossa ihmiset pussailevat poskiaan, kun moikkaavat toisiaan ja puhuvat erittäin äännekkäästi. Kulttuurista, jossa syödään paljon lihaa, mutta vähän kalaa. Kulttuurissani tuntemattomista ihmisistä voi tulla parhaita kavereita yhdessä päivässä, mutta tämä ei aina takaa luotettavaa ystävää. Kulttuurissani on tavallista kuulla kommentteja, kuten ”oletpa lihonnut” taikka ”sulla on huono iho”.

Huomasin nämä erot asuessani Suomessa vain muutaman viikon. Kaikki tuntui oudolta ja usein kyselin itseltäni miten pärjäisin kulttuurissa, jossa on outoa huutonauraa tuntemattomien ihmisten edessä, jutella säästä bussipysäkillä, tai missä edes menee raja tutun ja kaverin välissä? Tai toisaalta, miten pärjäisin kulttuurissa, jossa on tavallista olla alasti tuntemattomien ihmisten edessä liikuntatunneilla tai saunassa? Nämä kysymykset ovat vain pieni osa niistä, jotka pyörivät päässäni joka päivä. Koulussa minulla oli kavereita, mutta vain muutama heistä oli minulle läheinen. Luulin todella pitkään, että ongelma oli minussa, kunnes tapasin ensimmäisen parhaan kaverini, joka oikeasti ymmärsi minua ja hyväksyi minut sellaisena, kuin olin!

Yhtäkkiä, erot eivät enää haitanneet minua, vaan halusin itsekin ”suomalaiseksi”. Silloin en ollut vielä huomannut, että olin koko ajan muuttumassa. Suomen kielen taitoni oli jatkuvasti paranemassa ja sen tuloksena olin saamassa uusia suomenkielisiä kavereita. Hiljattain aloin myös omaksumaan ”suomalaisia” luonteenpiirteitä. Ensimmäinen kerta, kun huomasin itsessäni eron oli koulun ruokala ja kaverini olivat juuri silloin poissa koulusta. Menin istumaan yksin tyhjään pöytään ja toivoin, ettei kukaan tuntematon tulisi häiritsemään lounastani. Olin hämmentynyt, mutta samalla minun oli mukava olla yksin. Kotimaassani minua taas hävetti istua yksin, sillä siellä se oli outoa. Erot vain monikertaistuvat ja seuraavaksi olin jo seisomassa bussipysäkillä kaukana muista ja istumassa yksin kahvilassa, tosissani nauttimassa yksinolostani. Suorasanaisuus alkoi ahdistaa minua ja minusta tuli kokonaisuudessa paljon rauhallisempi ja hiljaisempi ihminen. Perheenjäseneni alkoivat ensimmäisinä huomata minussa eroja. Hiljaisuus ja rauhallisuus olivat kaksi niistä. He välillä vitsailevat edelleenkin ruokavaliostani ja ihmettelevät miten voin pitää salmiakista tai karjalanpiirakoista, ja todella usein he sanovat minua ”pilviseksi” – olen kuulemma liian monesti omissa maailmoissani ja neutraali kaiken suhteen. Luonteenpiirteiden lisäksi he sanovat, että ääneni/intonaationi on muuttunut ja välillä puhuessani makedoniaa kuulostan oudolta. Makedonialaiset kaverini eivät ole huomanneet minussa suuria eroja, sillä heidän kanssaan ollessani ”makedonialaisuus” minussa herää, ja samalla herään minäkin tästä ”pilvisestä” neutraalisuudestani, mikä välillä tuntuukin hyvältä!

Edellä mainitut kommentit eivät kuitenkaan häiritse minua millään tavalla. Olen tietoinen siitä, että kymmenen vuotta toisessa maassa voivat muuttaa ihmisen kokonaan, mutta olen myös iloinen siitä, että olen osa molempia kulttuureita. Minussa on sekä suomalaisia, että makedonialaisia piirteitä ja olen ylpeä ihmisestä, mikä minusta on tullut. Elikkä olenko siis suomalaistunut? Vastaukseni tähän on kyllä, olen omaksunut suomalaisia piirteitä, mutta ei se ole muuttanut minua ihmisenä.

Teksti: Suvi Valtanen

Perheeni on monikulttuurinen. Minä olen suomalainen, venäläinen ja irlantilainen, mieheni on Nigeriassa syntynyt gambialainen. Minä olen ateisti, mieheni on muslimi. Monikulttuurisuus ilmiönä ei todellakaan ole mikään uusi asia, sillä onhan tämä suomalainen kulttuurimmekin läpeensä monikulttuurinen. Monikulttuurisuus myös merkitsee monta eri asiaa tarkasteltavasta näkökulmasta riippuen. Minulle monikulttuurisuus merkitsee ennen kaikkea kieltä ja sen käyttöä.

Minun ja mieheni käyttämä yhteinen kieli on englanti. Se on myös ainoa yhteinen kielemme, sillä mieheni ei puhu suomea, enkä minä mandinkaa. Tai fulania. Tai wolofia. Tai hausaa, jorubaa ja igboa. Minä olen kaksikielinen, mieheni monikielinen.

Mieheni syntyi Nigeriassa gambialaiseen perheeseen, ja ensimmäiset 10 vuotta elämästään hän pujotteli kotona puhuttavan mandinkan, ja koulussa sekä kavereiden kanssa puhuttavien paikallisten kielten, fulanin, igbon, hausan ja joruban välillä. Myös englantia oli opiskeltava, sillä se on vanhan siirtomaavallan ajalta jäänyt Nigerian virallinen kieli.

Mieheni hallitsee edelleen englannin, mandinkan wolofin ja fulanin, mutta muut kielet ovat käytön puutteessa lähes unohtuneet. Perheen muutettua takaisin vanhempien kotimaahan Gambiaan, mieheni oli totuteltava käyttämään uusia kieliä uudessa ympäristössä. Mieheni äidin kiellettyä hausankielen käytön kotona, mieheni menetti äidinkielensä. ”Äidinkielensä”, sillä vaikka kieli ei ollut mieheni äidin puhuma kieli, hausa oli se kieli, jonka mieheni osasi parhaiten, ja joka oli tärkein osa hänen kielellistä identiteettiään. Koska olen kieltenopiskelijana erittäin kiinnostunut kielestä ja identiteetistä, esitin hänelle taannoin kysymyksen, jossa tiedustelin, mikä oikein on hänen nykyinen äidinkielensä? Mieheni mukaan se on luultavasti mandinka, sillä vaikka hän ei osaa kieltä täydellisesti, hän identifioi itsensä mandinka-heimon kulttuuriin ja siten heidän kieleensä. Jos hän kuitenkin saisi valita, se olisi wolof, sillä se on kieli, jota hän taitaa parhaiten.

Mieheni on tilanteessa, jossa hän osaa lukuisia kieliä äidinkielenomaisesti, mutta ei kuitenkaan omaa mitään varsinaista äidinkieltä. Millainen sitten on monikielisen äidinkielettömän identiteetti?

Mieheni kohdalla identiteettiä rakentaa kielen lisäksi vahvasti hänen uskontonsa ja kulttuuritaustansa. Kaikki ei siis riipu yksinomaan kielestä, eivätkä kaikki, varsinkaan yksikieliset ihmiset, välttämättä tule edes ajatelleeksi kuinka suuri merkitys kielellä on omaa identiteettiä rakentaessa. On kuitenkin jokaisen henkilökohtainen asia, kuinka tärkeä osa identiteettiä kieli (varsinkin oma äidinkieli) on, sillä ilman varsinaista äidinkieltäkin voi rakentaa vahvan tuntemuksen itsestä ja omasta identiteetistä. Olen myös pohtinut miten esimerkiksi minun oma identiteettini on muuttunut vuosien kuluessa ja (vieraan) kielitaidon karttuessa. Lasken esimerkiksi yhä ensikieleni äidinkielekseni, ja minun on todella vaikeaa koskaan kuvitellakaan täysin identifioituvani opiskelemani kielen kanssa, vaikka minusta on tarkoitus valmistua kielen ammattilainen. Tämä on mielenkiintoista myös siksi, että lähes kaikki päivittäisestä kommunikaatiostani tapahtuu englanniksi. Pohdin myös usein, olenko eri ihminen vieraalla kielellä kuin äidinkielelläni. Vielä enemmän haluaisin tietää, onko mieheni erilainen jokaisella taitamallaan kielellä.

Teksti ja kuvat: Zsuzsánna Fehér

Monien mielestä ihmisen ja eläimen välinen ero on kielessä. Ei tietenkään sen olemassaolossa, sillä sen jo kaikki ymmärtää, että eläimetkin puhuvat. Mitä tekee ihmiskielestä niin erikoisen? 

Yuval Noah Hararin Sapiens. Ihmisen lyhyt historia kirja kertoo vallankumouksista, jotka vaikuttivat historiaamme. Kirjaan perustuva teatteriesitys alkaa lempeä-äänisen kertojan kertomuksella siitä, että seuraavaksi esitetään tarina tarinoita kertovasta ihmislajista. Kertojan mukaan ihminen on ainutlaatuinen siinä, että pohtii omaa olemassaoloaan. Sitä pohtii tämä teatteriesityskin, sitä pohtii täpötäysi Kansallisteatteri. 

Kirjallisuuden opiskelijana olen aina uskonut, että kieli on paljon enemmän kuin partitiivisäännöt. Sen valta on kertomuksen luomisessa (kliseisin mahdollinen esimerkki: kansallisromantiikan kielikäsitys). Sapiens on samaa mieltä: kielellä rakennetaan kertomuksia, sellaisia kuin nationalismi, rasismi ja muut ismit, jotka luonnehtivat itseään ideologioiksi. Mutta ne ovat vain tarinoita. 

Yksi parhaimmin onnistuneista tarinoista on luomiskertomus. Se kertoo ihmisen halusta löytää juuriaan. Sen menestys taas kertoo tarinan voimasta, monien ihmiskäsitys ja identiteetti perustuu luomiskertomukselle. Kiasman Yhteiseloa näyttelyssä löytyy luomiskertomuksen paras mahdollinen esitystapa: Sergio Vegan Genesis papukaijojen mukaan teoksessa papukaijat kertovat luomiskertomuksen: papukaijakertojalla, papukaijanäyttelijöiden avulla, todennäköisesti kuitenkin ihmisille. Tekstityksenä – sillä me ihmiset emme ymmärrä papukaijaa – on Raamatun sanat. Tuijottaessani näyttöä rupesin nauramaan. Mikä voi olla absurdimpi kuin minä – ihmislajin edustaja – katsomassa telkkaria, jossa papukaija saarnaa ihmisten keksimää tarinaa ihmislajin synnystä. No, onhan yhtä absurdi istua Kansallisteatterissa ja tuijottaa lavaa, jossa ihmisapinat juuri keksivät miten kielellä voi luoda yhteisöä ja heiluttavat Suomen vaakunalla koristettua jääkiekkopaitaa. Molemmat – siis papukaijat ja ihmisapinat – kertovat siitä, että me ihmiset olemme luontokappaleita, jotka rakastamme tarinoita. (Muitakin tarinoita kuin kahden kannen välisiä.) 

Meitä ihmisiä tarinat kiehtovat, etenkin meitä käsittelevät tarinat. Historiastamme kertova Sapiens kirja on päässyt kustantajien bestseller listaan, siitä on myyty vuonna 2017 lähes 17 000 kappaletta. Mietin, miksi joitakuita loukkaa ajatus, että olemme kehittyneet ihmisapinoista (onkohan luomiskertomuksen tai muiden tarinoiden vaikutus)? Minusta on fantastista, että ollaan osa luontoa, vaikkakin niin, että istutaan pehmeissä punaisissa penkeissä ja katsotaan tarinaa omasta tarinastamme.

 

Helsingin yliopiston Suomalais-ugrilainen ja pohjoismainen osasto järjestää  keväällä 2020 kaksi seminaaria toisen kielen oppimisesta varhaiskasvatuksessa ja peruskoulussa

Seminaarit  on suunnattu varhaiskasvatuksessa ja perukoulussa työskenteleville

KIELITIETOISET KÄYTÄNTEET OPPIMISEN TUKENA

Aika: maanantai 27.4.

Paikka: Porthania, Suomen laki –sali, 1.krs,  Yliopistonkatu 3, Helsinki

12.30 –  12.45                 Tervetuloa!

13.00 – 13.45                  Maria Ahlholm + Anna Slotte:

Språkmedveten praxis ur en forskarperspektiv

13.45 – 14.00                 Katriina Rapatti: Kommenttipuheenvuoro

14.00 – 14.30                 Diskussion, keskustelua

14.30 – 15.00                 Kahvi

15.00 – 15.45                 Eija Aalto

Supporting learning through teacher collaboration across disciplines.

Questions and discussion, keskustelua

15.45 – 16.15                   Heini Lehtonen

Presentation of a new multimedia material supporting language aware teaching.

Questions and discussion, keskustelua

16.15 – 16.30                    Tauko

16.30 – 17.00                Johanna Karlsson

Presentation av Helsingfors stads utvecklinsplan för fostran och utbildning för invandrare

 

Ilmoittaudu täältä  viimeistään 14.4.2020.

Huom! Esitysten kielet ovat englanti ja ruotsi, mutta kysymyksiä voi esittää myös suomeksi.

Lisätietoja: johanna.heimonen@helsinki.fi

Seminaarin rahoittavat Opetus- ja kulttuuriministeriö sekä Pohjoismaiden ministerineuvoston tukema Flin-hanke (Flerspråkighet i Norden).

TOISEN KIELEN OPPIMINEN VARHAISKASVATUKSESSA

Aika: Tiistai 28.4.

Paikka: Athena-rakennus, sali 166, Siltavuorenpenger 3 A, Helsinki

10.15 – 12.00 Professori Annekatrin Kaivapalu, Itä-Suomen yliopisto:

Miten äidinkieli vaikuttaa suomen kielen oppimiseen

12.00 – 12.30 Lounas (omakustanteinen)

12.30 – 13.45 Tutkija FT Irina Piippo, Helsingin yliopisto:

Arabiaa ensikielenään puhuvat suomen oppijoina.

Projektipäällikkö Bahar Mozaffari, Vantaan osaamiskeskus: Farsi tai dari äidinkielenä ja suomen kielen oppiminen

13.45 – 14.00 Kahvi

14.00 – 16.15 Psykologi Anne Nurminen, Oppimistaito:

Miten tunnistaa erityisen tuen tarpeita vieraskielisen lapsen kielen kehityksessä

Lisätietoja: johanna.heimonen@helsinki.fi, puh. 050 329 06 37

Ilmoittautuminen täältä viimeistään 14.4.2020.

Seminaarin rahoittaa Opetus- ja kulttuuriministeriö

 

 

Teksti: Johanna Heimonen

Suomen kielen laitos (Suomen kieli ja kulttuuri) on järjestänyt vuosien 2018 ja 2019 aikana kieli- ja kulttuuritietoista koulutusta varhaiskasvatuksen opettajille.

Rahoituksen hankkeelle myönsi Opetus- ja kulttuuriministeriö.

Tavoitteena oli kouluttaa 100 varhaiskasvatuksen opettajaa kieli- ja kulttuuritietoisiksi ja suomea toisena kielenä osaavasti esillä pitäviksi työntekijöiksi. Ainakin määrällinen tavoite ylittyi, koska vähintään yhden moduulin suorittaneita osallistujia oli 160. Laadullisten tavoitteiden saavuttamisesta on vaikeampi antaa kattavaa kuvaa, koska osallistujat eivät juurikaan täytelleet palautelomakkeita, vaikka ne olivat linkin takana helposti auki klikattavissa.

Koulutus oli jaettu neljään moduuliin, joissa kussakin oli oma teema, ja kaikki moduulit toteutettiin kaksi kertaa. Lähiopetusta oli vain yksi päivä per moduuli, joten vapaata ei töistä tarvinnut sen enempää ottaa. Kehittämistehtävät palautettiin verkkoon, ja niistä käytiin verkkokeskustelua. Jokainen kouluttaja kommentoi antamaansa tehtävää, ja näin osallistujat saivat työstään palautetta. Tehtävien laatu oli enimmäkseen korkea, ja annettuja teemoja pohdittiin tosissaan. Tavoite oli kaikessa työskentelyssä oman työyhteisön ja oman työn kehittäminen vastaamaan kieli- ja kulttuuritietoisen varhaiskasvatuksen uusia opetussuunnitelmia.

Koulutusmoduulien aihepiirit olivat Kieli- ja kulttuuritietoisen toimintatavan kehittäminen päiväkodin johtamisessa, Kulttuurisen vuorovaikutuksen rakentuminen varhaiskasvatuksessa, Suomi toisena kielenä –didaktiikan kehittäminen sekä Lapsen kieli- ja kulttuuri-identiteetin kehittymisen tukeminen. Kaikkiin saatiin hyvät asiantuntijat kouluttajiksi, osa omalta laitokselta ja osa kentältä, päiväkotien arjesta. Teorian ja käytännön yhdistelmä yleensä toimii parhaiten.

Eniten osallistujia oli S2-didaktiikka –moduuleissa. Osallistujat olivat todella kiinnostuneita oppimaan lisää hyviä toimintatapoja ja myös jakamaan omia opetuskäytäntöjään. S2 koetaan yhteiseksi asiaksi, eikä haasteita pelätä. Kieli- ja kulttuuritietoisuus tulivat koulutuksessa tutuiksi sekä käsitteinä että opetussisältöinä. Turhat huolenaiheet erilaisten perheiden kohtaamisessa tuntuivat hälvenevän. Monet osallistujat toivat esiin päiväkoti- tai kuntakohtaisia toimintamalleja, mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että mallit kaipaavat jatkuvaa kehittämistä.

Kuten yleensäkin täydennyskoulutuksessa, monet osallistujat kaipasivat enemmän kontaktiopetusta ja vuorovaikutusta, toisaalta oltiin hyvin tyytyväisiä siihen, että työn ohessa on mahdollisuus opiskella ilman mittavia sijaisjärjestelyjä.

Keskeyttämisestä on yhä enemmän tullut täydennyskoulutuksen haaste. Työkiireet ja sairastumiset ovat suurin syy. Varsinkin verkkopainotteisissa koulutuksissa jopa 30% jättää koulutuksen kesken, myös aivan loppusuoralla. Tätä onneksi osattiin hiukan ennakoida, ja koulutus oli muutenkin niin suosittu, että osallistujia ja suorittajia saatiin yli tavoitteiden. Vuoden 2019 osallistujamäärät olivat kylläkin selvästi pienempiä kuin vuoden 2018.

Tulevia koulutuksia ajatellen kannattaa mitoittaa osallistujamäärät maltillisiksi.
Tilanteet päiväkodeissa vaihtelevat jonkin verran. Joissakin lapsiryhmät ovat hyvin yksikielisiä, kun taas Itä-Helsingissä suomenkielisiä lapsia voi olla vain yksi ryhmässä. Osallistujat olivat enimmäkseen pääkaupunkiseudulta, mutta myös muualta Uudeltamaalta sekä Kymenlaakson ja Hämeen alueelta. Oli hyvä huomata, että myös pienissä kunnissa on ajoissa ruvettu toimimaan ja tekemään kuntakohtaisia varhaiskasvatussuunnitelmia kieli- ja kulttuuritietoisesta näkökulmasta, vaikka maahanmuuttajien määrä onkin vähäinen. Tilanne tulee todennäköisesti kuitenkin pian muuttumaan.
Osallistujista suurin osa suoritti useamman kuin yhden moduulin, hyvin monet kaikki neljä. Ne vähät palautteet, joita saatiin, ovat erittäin positiivisia. Jatkoa on kyselty kovasti, mutta vuonna 2020 on luvassa kaksi seminaaria, ei enää koulutusta. Ehkä joskus myöhemmin!

 

Teksti: Alla Moilanen

Kuva: @aksenttiry

Suomen kielen ja kulttuurin (SKK) opiskelijoiden ainejärjestö Aksentti joutuu lopettamaan toimintansa ensi vuonna, jos opiskelijoiden keskuudesta ei löydy uusia hallituksen jäseniä. Hallituksen toiminta-aika on yksi kalenterivuosi, ja uusi hallitus valitaan aina vuoden lopussa. Parin viikon kuluttua joulukuussa ainejärjestön vuosikokouksessa jää nähtäväksi, onko hallituksen kokoonpano riittävä toiminnan jatkamiseksi vuonna 2020.

Suomenkielisen Aksentti-järjestön tarkoituksena on edistää SKK-opiskelijoiden hyvinvointia ja yhdenvertaisuutta sekä olla äänitorvena oman oppiaineemme kehittämiseksi ajamalla SKK-laisten etuja ja intressejä kotiyliopistossa. Ainejärjestössä eri kulttuurit kohtaavat; siellä opitaan toisista ja suomalaisesta kulttuurista opintomatkoilla ympäri Suomea ja osallistumalla lukupiireihin, teemakeskusteluihin ja muihin opiskeluun ja vapaa-aikaan liittyviin tapahtumiin.

Kuva: Aksentin vuosijuhla 2019. _______________________________________________
Jäsenet* – Aksentti-ryhmän jäsenten määrä Facebookissa

Toiminta ainejärjestössä on tärkeä osa opiskelijan yliopistoelämää. Se tarjoaa opiskelijoille lukuisia mahdollisuuksia tunnistaa ja kehittää omia vahvuuksia sekä oppia uusia yhteisötaitoja. Osallistuminen järjestötoimintaan auttaa verkostoitumaan laaja-alaisesti, kohtaamaan erilaisia ihmisiä ja jakamaan monipuolista tietoa ja kokemusta. Ainejärjestön toiminta antaa meille tilaa, jossa voimme kohdata toisemme myös luentojen ulkopuolella, tutustua ja ystävystyä.

Jo yhdeksän vuotta kestänyt Aksentti-järjestön monipuolinen toiminta on yhdistänyt eritaustaisia ihmisiä ja tarjonnut mahdollisuuksia yhteisen ajan viettoon sekä Suomessa asuville yliopisto-opiskelijoille että eri maista tulleille vaihto-opiskelijoille. Näin Aksentilla on ollut tavallaan ainutlaatuinen ja erityinen tehtävä muiden ainejärjestöjen joukossa – tuoda kansainvälisiä suomen kielestä ja kulttuurista kiinnostuneita opiskelijoita yhteen.

Itse päädyin Aksentin jäseneksi heti fuksivuoteni käynnistyessä. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että juuri ainejärjestömme ansiosta ensimmäisenä opiskeluvuonna yliopistolla aikatauluni täyttyi erilaisilla tapahtumilla ja tapaamisilla. Jo ensimmäisellä opiskeluviikolla ystävällinen aksenttilaisten porukka järjesti meille tutustumisillan, johon osallistui SKK-oppiaineen eritaustaisia opiskelijoita. Tutustumisilta jäi mieleen oikein onnistuneena ja hyödyllisenä tapahtumana, jossa fuksit ja vaihto-opiskelijat tapasivat vanhempia opiskelijoita yhteispelien ja herkkujen ääressä. Muistan saaneeni tapahtumassa moniin mieltä askarruttaviin kysymyksiin kaipaamani vastaukset ja vinkit.

Seuraava Aksentin järjestämä tapahtuma oli syysopintomatka Savonlinnaan, jossa taas innokkaalla porukalla vietimme oikein ikimuistoisen viikonlopun historiallisen Savonlinnan Saimaan rannalla. Juuri opintomatka motivoi minut liittymään Aksentin tarmokkaaseen hallitustiimiin.

Osallistuminen Aksentin toimintaan hallituksen jäsenenä on ollut minulle kenties yksi merkittävimmistä ja kiinnostavimmista henkilökohtaisista vuoden 2019 projekteistani. Toimenkuvaani järjestössämme on kuulunut opintovastaavan ja tilavastaavan tehtäviä. Opintovastaavan ensisijaisena tehtävänä on olla kuulolla opiskelijoiden asioista ja tarvittaessa viedä ajankohtaisia kysymyksiään ja ehdotuksiaan eteenpäin. Vuoden 2019 alusta olen edustanut SKK-opiskelijoiden asioita myös koulutusohjelmamme ohjausryhmässä, joka käsittelee Kotimaisten kielten ja kirjallisuuksien kandiohjelman opetukseen ja opetussuunnitelmaan liittyviä asioita. Opintovastaavana minusta on tärkeää, että yhteisömme ääni kuuluu päättäjille asti. Tilavastaavan roolissa huolehdin tilavarauksista yhteisessä kalenterissa ja osallistun koko klusterin tilavastaavien säännöllisiin kokouksiin eli tilakonklaaveihin.  

 Nykyisen hallituksen toimintakausi on päättymässä vuodenvaihteessa, ja vaikka vuosi on suhteellisesti lyhyt aika, siihen on mahtunut paljon hienoja asioita, mielenkiintoisia kohtaamisia ja eriteemaisia tapahtumia, kuten Tervetuloa! -ilta vaihto-opiskelijoille, säännöllisiä lukupiirejä, leffailtoja ja yhteislähtö mielenosoituksiin ilmastonmuutosta vastaan ja opiskelijoiden asioiden puolesta sekä vappupiknik Kaivopuistossa. Viime kevätlukukauden (2019) huipennuksena oli ehdottomasti Aksentin vapaamuotoinen vuosijuhla, jossa nautimme toistemme seurasta, nostimme maljoja ainejärjestöllemme ja pidimme hauskaa pelaamalla bingoa ja muita lautapelejä.

Tänä syyslukukautena Aksentin toiminta käynnistyi jo perinteisellä tutustumisillalla SKK-fukseille ja lukupiireillä. Kirjallisuuspiirin erikoisuutena tänä syksynä on ollut se, että syyskuusta lähtien se toteutetaan yhteistyössä Suomen kieli ja kulttuuri -perusopintojen opettajien kanssa. Yhteisiin kirjallisuuskeskusteluihin osallistuneille SKK-perusopintoja suorittaneille opiskelijoille on tarjottu mahdollisuus hyödyntää lukupiirin keskusteluja ja kohtaamisia kirjojen äärellä myös opinnoissaan. Kerran kuukaudessa järjestettävään lukupiiriin ovat edelleen lämpimästi tervetulleita kaikki kirjojen ystävät. Toivotaan, että tulevaisuudessa yhteistyö opettajien kanssa kehittyy ja laajentuu. Olemme avoimia opettajien aloitteille ja ehdotuksille uusien yhteistyömuotojen kehittämiseksi ja toteuttamiseksi.

Järjestön tapahtumia voi seurata Aksentti-ryhmän kalenterissa Facebookissa. Olet myös tervetullut seuraamaan Aksentin Instagram-profiilia ja liittymään sähköpostilistalle lähettämällä viestin subscribe aksentti-lista etunimi.sukunimi@helsinki.fi osoitteeseen majordomo@helsinki.fi.

Melkein kymmenen vuoden ajan Aksentin toiminta on ollut edellytyksenä SKK-opiskelijoiden edustavuudelle kotiyliopistollamme ja sen ulkopuolella. Nyt on hyvä hetki liittyä ainejärjestöön ja tuntea saavansa aikaan jotakin mielekästä, yhteishyödyllistä, myös omaan tulevaisuuteen vaikuttavaa ja ennen kaikkea hauskaa tekemällä oppimista.

Haemme Suomen kieli ja kulttuuri -kokonaisuutta opiskelevien keskuudesta tulevia aktiivisia opiskelijaelämän vaikuttajia ja rikastuttajia hallituksen jäseniksi. Tutustu eri tehtäviin tästä ja ilmoittaudu mukaan! Kiinnostuitko, mutta kuitenkin vielä haluat tietää, mitä kaikkea kuuluu ainejärjestötoiminnan ylläpitämiseen? Ota epäröimättä meihin yhteyttä tai tule suoraan to 5.12 klo 16.30 Aksentin vuosikokoukseen, jossa päätetään järjestömme tulevaisuudesta. Kokous pidetään Uuden yliopistotalon Lingva-huoneessa osoitteessa Mannerheimintie 5A, 5 krs.

Kenties juuri sinun valmiutesi liittyä mukaan hallitukseen mahdollistaa Aksentin toiminnan myös ensi vuonna.