Maiju Wuokko: Suomi 100 keskustan valtakunnassa

|

Vietin Suomen 100-vuotisjuhlapäivää keskustan valtakunnassa. Enkä viittaa nyt keskustapuolueeseen – huolimatta maalaisliitto/keskustan merkittävästä valta-asemasta maassamme kuluneiden vuosikymmenien aikana – vaan Kiinaan.

Osallistuin Pekingissä pidettyyn pohjoismaisten ja kiinalaisten tieteen, teknologian ja teollisuuden historian tutkijoiden kaksipäiväiseen seminaariin, jota isännöi Institute for the History of Natural Sciences. Kokoontumisessa paneuduttiin Pohjoismaiden ja Kiinan välisiin suhteisiin sekä menneisyydessä (esitelmät) että tulevaisuudessa (verkostoituminen tulevaa yhteistyötä ajatellen).

Hyödyllisiä kontakteja syntyi sekä kiinalaisiin tutkijoihin että naapureihin Aalto-yliopistosta. Oli innostavaa käsitellä aihepiiriä, joka on historiantutkimuksessa jäänyt vielä suurimmaksi osaksi kartoittamatta. Esimerkiksi oman esitelmäni aihetta, Suomen ja Kiinan kauppasuhteita kylmän sodan kaudella, on tutkittu käsittämättömän vähän.

Tilaa ja tarvetta uudelle Suomen ja Kiinan suhteita koskevalle historiantutkimukselle on siis rutkasti. Kuten esitelmäni lopuksi totesin, käytännössä mikä tahansa tutkimus kenestä tai mistä tahansa aiheesta ja aikakaudesta hyvänsä on parannus nykytilanteeseen. Nykymaailmassa, jossa Kiina on globaali talousmahti, maahan liittyvän tutkimuksen relevanssi tuntuu sitä paitsi itsestäänselvyydeltä.

Kielletyn kaupungin ikoninen Ylimmän harmonian portti

Haasteitakin piisaa. Ilmeisin on puutteellinen kielitaito: esimerkiksi allekirjoittanut joutuisi kiinalaisia arkistoja ja kirjallisuutta hyödyntääkseen tukeutumaan sikäläiseen yhteistyökumppaniin. Toisaalta workshop osoitti ilahduttavasti, että yhteistä kieltä eli englantia on kiinalaiskollegojen kanssa riittävästi, jotta yhteistyö voi ylipäätään olla mahdollista.

Tutkimuksen teossa on varmasti myös hienovaraisempia kulttuurieroja, joista nyt saattoi havaita vain osan. Esitelmien tarjoaman pienen otoksen perusteella vaikuttaa esimerkiksi siltä, että merkkihenkilöiden tarkasteleminen koetaan Kiinassa oleelliseksi automaattisesti ja itsestään – toisin kuin vaikkapa pohjoismaissa, joissa suurmiesten tutkimista pitää osatapainokkaasti perustella.

Vapaamuotoisissa keskusteluissa eräs kiinalainen osanottaja muistutti, että modernia historiantutkimusta on tehty Kiinassa vasta 1980-luvulta alkaen, joten kiinni kurottavaa riittää. Hänen mielestään esimerkiksi Aalto-yliopiston Mats Fridlundin ja Matti La Melan tietokoneavusteista etäluentaa ja sanapilviä hyödyntänyt tarkastelu oli kiinalaisesta näkökulmasta katsottuna varsin edistynyttä.

Mats Fridlund & Matti La Mela (Aalto-yliopisto): Cloudy Sightings of Qing Things: A Digital History 1.5 Investigation of Finnish Representations of Imperial China’s Technology and Industry

Samalla tuntuu tietysti kovin alentuvalta ajatella, että vaivaiset 100 vuotta vanhasta Suomesta voitaisiin lähteä valistamaan kiinalaisia oikeista ja ajanmukaisista tavoista harjoittaa historiantutkimusta. Kiinan ikivanhasta kirjallisesta kulttuurista todisti kuin vahingossa käynti isäntäinstituuttimme kirjastossa. Siellä meille muina miehinä tuotiin näytille muun muassa 1000 vuotta vanha buddhalainen käsikirjoitus. Eikä kyseessä todellakaan ollut Kiinan kansalliskirjasto tai -arkisto, vaan varsin pienen tutkimusinstituutin oma laitoskirjasto.

Kaiken kaikkiaan ensivaikutelmaksi Kiinasta jäi, että se on suomalaisellekin historiantutkijalle huimien mahdollisuuksien maa. Omaa erikoistumisalaa ja esimerkiksi sivuaineita pohtivalle opiskelijalle suosittelisin, että pitäkää Kiina mielessä varteenotettavana vaihtoehtona!

Aion itsekin pitää jatkossa mielessä, että itä ei edes keskustapuolueen dominoimassa kylmän sodan Suomessa loppunut Neuvostoliittoon. Sen takana siinsi – kenties kaukaisena ja vielä tuolloin vähäpätöisemmän tuntuisena, muttei kuitenkaan merkityksettömänä – myös se oikea keskustan valtakunta, Kiina.

Kuvauksellinen kesäpalatsi hyisenä mutta kirkkaana talvipäivänä

Kirjoittaja on FT, joka on kiinnostunut muun muassa kylmän sodan historiasta ja Suomen ja Neuvostoliiton välisestä kaupasta. Tällä hetkellä hän tutkii työnantajien strategisia valintoja ja yleis- ja työmarkkinapoliittisia tavoitteita Tupo-Suomessa. Tutkimus on osa hanketta Pitkät kihlajaiset: Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940–2020. (https://blogs.helsinki.fi/kihlajaiset/).

Kati Toivanen: Tuntematon sotilastuomioistuin ja murroskauden melskeet

|

Marraskuun 12. päivänä vuonna 1822 kokoontui Helsingissä Keisarillinen ylisotaoikeus pitämään istuntoaan, jossa käsiteltiin kahta asiaa. Toinen niistä aiheutti kokouksen osallistujissa rivien välistä luettuna selvää närkästystä, ja ylisotaoikeus katsoi aiheelliseksi ojentaa tavallisia rykmentinsotaoikeuksia näiden lipsuttua velvollisuuksistaan. Kokouksessa olivat läsnä tuomioistuimen puheenjohtaja, kenraalimajuri Gustaf Adolf Ehrnrooth, viisi jäsentä sotilasarvoiltaan kapteenista everstiluutnanttiin,  ylisotatuomari Berndt Johan Procopé sekä sotaviskaali ja protokollasihteeri Arndt von Hausen.

Toisen suomalaisen jalkaväkirykmentin päälliköltä, everstiluutnantti ja ritari Palmfeltilta, oli tullut alkusyksystä ylisotaoikeudelle osoitettu kirjelmä. Palmfeltin rykmentin eräs sotilas Lind oli karannut jo toista kertaa ennen sotilasvalaansa. Rykmentinsotaoikeuden puheenjohtaja, päällikkö Palmfelt, vaati asian käsittelyä ylisotaoikeudessa. Vaatimus oli virhe.

Ylisotaoikeuden istunnon pöytäkirjassa todetaan, että Suomelle Ruotsin aikana vuonna 1798 annetut Kustaa IV Aadolfin sota-artiklat ilmoittivat aivan selvästi, miten kyseisessä tapauksessa olisi tullut menetellä, mutta selvästikin rykmentinsotaoikeudelta puuttuivat asian käsittelyssä perusteet. Keisarillinen ylisotaoikeus muistutti everstiluutnantti Palmfeltia suorasanaisesti, ettei sitä tule jatkossa vaivata tällaisilla asioilla. Tämä ei vielä riittänyt. Ylisotaoikeus oli muutoinkin havainnut, että Keisarillisen Suomen armeijan rykmenttien sotatuomarit viime aikoina harvoin olivat olleet läsnä omissa rykmentinoikeuksissaan, ja olivat sen sijaan lähettäneet paikalle sijaisen.

Ylisotaoikeus muistutti muitakin rykmentinpäällikköitä velvollisuuksistaan, ja että vastaisuudessa ei väärinkäytöksiä saisi enää tapahtua, vaan tuomareiden, jos he halusivat välttyä laillisilta seuraamuksilta, tuli itse olla paikalla hoitamassa virkaansa. Lopuksi rykmenteille lähetetyissä kiertokirjeissä päätettiin muistuttaa vielä siitäkin, että sotaoikeuksien omien pöytäkirjojen tuli olla hyvässä järjestyksessä, ja että oikeudenkäynnit tuli hoitaa mitä suurimmalla tarkkuudella ja huolellisuudella.

Mutta mikä oli Keisarillinen ylisotaoikeus ja mitä se käytännössä teki? Vuoden 1809 jälkeen tuoreessa Suomen suuriruhtinaskunnassa elettiin hallinnollista ja sotilaallista murroskautta, jossa edellinen ja uusi järjestelmä kohtasivat ja hakivat sopusointua. Suomalaiset tekivät kaikkensa paitsi miellyttääkseen keisari Aleksanteri I:tä, myös, ja sitä kautta, saadakseen asiat järjestymään suuriruhtinaskunnan kannalta parhain päin.

Yksi toimeen tarttuneista henkilöistä oli prokuraattori Matthias Calonius (1738-1817), joka havaitsi vakavan puutteen oikeusjärjestelmässä. Sotilaita oli Ruotsin aikana tuomittu hieman tilanteesta riippuen joko siviili- tai sotilastuomioistuimissa. Tavallisten sotamiesten rikokset tuli ensisijaisesti käsitellä ja ratkaista joukko-osastojen omissa sotatuomioistuimissa. Jos tuomittu valitti saamastaan päätöksestä, siirryttiin korkeampaan tuomioistuimeen. Upseereiden rikokset käsiteltiin suoraan korkeammassa tuomioistuimessa.

Ylempää sotilastuomioistuinta ei kuitenkaan Suomen suuriruhtinaskunnassa ollut, olivat vain rykmenttien sotaoikeudet. Calonius ehdotti vuonna 1813, kun Suomeen oli edellisenä vuonna perustettu kolme rykmenttiä, että tuli perustaa myös ylempi sotilastuomioistuin. Keisarillinen ylisotaoikeus för den Finska Milicen aloitti lopulta toimintansa vuonna 1816, ja sen tehtävänä oli käsitellä sotaoikeuksien tuomioista tulleet valitukset, sotilaiden vakavammat rikokset sekä upseereiden virantoimituksessa tekemät virkavirheet ja rikokset. Ensimmäisen toimintakauden puheenjohtajina olivat kenraalimajuri Heribert Conrad Reuterskiöld (1816-1821), kenraalimajuri Gustaf Adolf Ehrnrooth (1821-1826) ja kreivi Alexander Stewen-Steinheil (1826-1831).

Keisarillisessa ylisotaoikeudessa yhdistyivät muutos, murroskausi ja kaksi valtiota. Se toimi uudessa valtiollisessa tilanteessa ruotsalaisten oikeusperinteiden pohjalta ja ruotsalaisia lakeja noudattaen, ja se liittyy siten myös laajempaan tutkimustraditioon siitä, mikä Suomen hallinnossa oli ruotsalaista ja mikä venäläistä. Ylisotaoikeuden virka- ja luottamustoimissa myös palveli monia aatelisia upseereita, jotka Suomen sodan ja armeijan lakkauttamisen jälkeen olivat joutuneet pohtimaan tulevaisuuttaan.

Liki koko autonomian ajan toiminutta Keisarillista ylisotaoikeutta ei ole tutkittu lainkaan. Aiheen äärelle löytäminen oli puhdas sattuma, jonka kautta päätin katsoa, millaisesta instituutiosta oikein oli kysymys. Kansallisarkiston tutkijasalin aina avulias henkilökuntakin koki – itseni lisäksi – pienen ahaa-elämyksen kun ylisotaoikeuden lähdekokoelma lopulta löytyi Rauhankadun toimipisteestä käytännössä koskemattomana. Kokoelma oli toimitettu sinne kahdesta eri osoitteesta 1970-luvulla. Aluksi minun myös luultiin tarkoittavan sisällissodan aikaista ylisotaoikeutta, sillä eihän autonomian ajalla sellaista ollut?

Mutta katsotaan vielä, miten edellä mainitun rykmentinsotaoikeuden olisi sotilas Lindin kohdalla pitänyt menetellä, jotta se olisi välttynyt ylisotaoikeudelta tulleelta kurinpalautuksenomaiselta huomautukselta. Sotilasvalaa vielä vannomaton karkuri tuli tuomita joukko-osaston omassa tuomioistuimessa. Rauhan aikana karkuri sai kaksi kierrosta kujanjuoksua, sota-aikana viisi. Valan vannoneen sotilaskarkurin tuomiot olivat sitä vastoin jo huomattavasti kovemmat, mutta nekin annettiin tavallisissa rykmenttien sotaoikeuksissa. Jos sotilas määräajassa valitti tuomiostaan, siirtyi valituksen käsittely korkeammalle sotilastuomioistuimelle.

Palmfeltin rykmentissä oli siis sotilas Lindin kohdalla oikeusistunnossa tyystin sivuutettu tai unohdettu voimassa olleet sota-artiklat. Kaikkiaan tapaus oli poikkeus. Tavanomaisesti käsitellyt asiat olivat karkuruus- tai varkausrikoksia koskevia valituksia. Joukkoon mahtui toki vakavampiakin rikoksia, kuten pahoinpitelyjä ja tappoja. Armeijan päällystön viranhoitoon liittyvien rikkeiden käsittely ja rajanvedot olivat kuitenkin harvinaisia.

Lähteet:
Sota-artiklat 1798, ”Kuning:sen Maj:tin Sota-Artikelit Hänen Sotajoukollens Maalla ja Merellä”. Tukholma 31.3.1798. 10. luku, 20.-23. §. Myös verkkojulkaisu.
KA, Kejserliga överkrigsdomstolen – Keisarillinen ylisotaoikeus, Ca2, pöytäkirjat 1818-1827.

Kirjoittaja on FM, joka kirjoittaa väitöskirjaa aiheesta Keisarillinen ylisotaoikeus ja kolme kenraalia. Sotilaallisen tuomioistuimen ensimmäinen kausi 1816-1831. Toivanen on kirjoittanut yhdestä ylisotaoikeuden puheenjohtajasta, Gustaf Adolf Ehrnroothista, sekä muista ko. suvun 1700-1800-luvun sotilaista artikkelin teokseen Ehrnrooth. Kenraali- ja liikesuku modernin Suomen synnyssä 1750-1950 (toim. Niklas Jensen-Eriksen, Sakari Siltala ja Ahto Apajalahti, Siltala 2017). Artikkeli avaa menestyneen sotilassuvun jäsenten vaiheita Ruotsin ajan viimeisinä vuosikymmeninä sekä suvun sopeutumista Suomen sodan jälkeisiin muutoksiin.

Anita Geritz: Ei artikkelipino, vaan yhtenäinen teos – ajatuksia kirjan toimittamisesta

|

Moni tieteellinen kirja ei ole vain yhden kirjoittajan kädenjälkeä, vaan koostuu useista eri tutkijoiden artikkeleista. Artikkelit liittyvät yhteiseen teemaan, mutta lähestyvät sitä eri näkökulmista ja saattavat olla aiheeltaan varsin tarkasti rajattuja. Miten tällainen kirja syntyy?

Vuosi sitten olisin todennäköisesti vastannut jotain sen suuntaista, että kirjan toimittajat keräävät joukon samantyyppisten aiheiden parissa työskentelevien tutkijoiden artikkeleita yhteen, antavat artikkelipinolle nimen, ja kirja on melkeinpä siinä. Olin tässä vaiheessa lukenut useita teoksia, joiden kohdalla tämä kuvaus ei jälkeenpäin ajatellen ole millään muotoa riittävä, mutta en mitä ilmeisemmin ollut ajatellut asiaa kovin tarkasti ennen kuin pääsin tänä vuonna tutkimusapulaisen toimessa avustamaan tällaisen kirjan viimeistelyssä.

Kyseinen kirja, Anu Lahtisen ja Mia Korpiolan toimittama Dying Prepared in Medieval and Early Modern Northern Europe (Brill, 2017), koostuu artikkeleista, jotka käsittelevät eri näkökulmista kuolemaa, siihen liittyviä uskomuksia ja kuolemaan valmistautumista keskiajan ja uuden ajan alun Pohjois-Euroopassa. Myöhemmin ilmestyvä toinen osa tulee käsittelemään kuolemaan valmistautumista oikeudellisesta näkökulmasta saman aikakauden puitteissa.

Oli minun kannaltani onnekasta, että aiempi sumea käsitykseni ei vastannut kirjan toimittamisen todellisuutta. Mikäli olisin ollut oikeassa, ei minun työpanostani olisi tarvittu! Tehtäväni koostuivat verrattain teknisistä asioista: oikoluin ja yhdenmukaistin kirjan tekstiä ja viitteitä, kokosin kirjan bibliografian ja avustin kirjan indeksoinnissa. Samalla pääsin ensi kertaa seuraamaan kirjan toimittamista lähempää. Ymmärsin nopeasti, ettei Dying Prepared -tyyppinen kirja ole vain nippu artikkeleita, vaan kokonaisuus, jonka luominen vaatii työtä.

Oma työpanokseni oli osa tätä prosessia, jossa artikkelit nivottiin yhteen yhdeksi teokseksi, mutta kyseinen työ oli alkanut jo paljon aikaisemmin. Kirjan artikkeleissa kirjoittajat viittasivat muun kirjallisuuden ohella myös toistensa samassa kirjassa oleviin artikkeleihin. Seitsemän artikkelin lisäksi kirjasta löytyy perusteellinen johdanto sekä yhteenvetoluku – näissä artikkelit kytketään vielä selvemmin toisiinsa sekä kirjan aiheeseen liittyviin laajempiin kehityslinjoihin, kuten Pohjois-Euroopan uskonnollisiin muutoksiin ensin kristillistymisen ja sitten reformaation myötä. Siispä jo kirjoitusvaiheessa kirjaa käsiteltiin kokonaisuutena.

Tämän jälkeen tulivat ne viimeiset silaukset, jossa varmistettiin, että kirjasta tuli myös yksityiskohdiltaan yhtenäinen. Kustantajan tyyliohjeistukset, joiden mukaan artikkelien kirjoitusasu ja viitteet yhdenmukaistettiin, varmistivat, että kirjasta tuli paitsi sisäisesti myös sen julkaisusarjaan (The Northern World) verratessa johdonmukainen. Bibliografiakin oli tässä kirjassa koko teokselle yhteinen: yksittäisissä artikkeleissa keskeisimmät sekä useammassa artikkelissa toistuneet lähteet ja tutkimuskirjallisuus ilmoitettiin yhdessä bibliografiassa kirjan lopussa. Indeksiin kerättiin samalla periaatteella kaikista artikkeleista kirjan tärkeät termit.

Siinä missä viitteet ja bibliografia olivat minulle opinnäytetyöstä pienempimuotoisesti tuttuja, oli indeksointi täysin uutta. Viimeisistä työvaiheista indeksi tuotti kenties eniten töitä – sitä tehtiin kolmen voimin sen jälkeen, kun kaikki kirjoittajat olivat lähettäneet omasta artikkelistaan tekemänsä asiasanalistat. Indeksointiprosessi ohjasi ajattelemaan kirjaa uudesta näkökulmasta, lukujen eri aiherajausten sijaan käsitteiden kautta: näistä monet, kuten kuolemanpelko, pelastus, testamentit, hautaukset ja kuolleiden muistaminen olivat kautta koko kirjan läsnä.

Vaikka usein kävisikin niin, että jotain aihetta tutkiessa päätyy lukemaan artikkeleista koostuvista teoksista vain yksittäisiä lukuja, on iloista tajuta, kuinka paljon kyseisiin kirjoihin panostetaan myös kokonaisuuksina, jolloin niitä on mielekästä myös sellaisina lukea.

Kirjoittaja on historian perustutkinto-opiskelija, joka on työskennellyt tutkimusavustajana Turun oikeushistorian professori Mia Korpiolalle. Lisätietoja teoksesta Dying Prepared in Medieval and Early Modern Northern Europe http://www.brill.com/products/book/dying-prepared-medieval-and-early-modern-northern-europe

Rose-Marie Peake: Onnellinen postdoc Ranskassa

|

Näiden parin kuukauden aikana Ranskassa olen ollut lähes joka päivä todella onnellinen ja vain muutamana päivänä stressikuoleman partaalla, toisin kuin viimeisen vuoden aikana Suomessa.

En voi kieltää, etteikö asiaan vaikuttaisi ranskalainen hyvä elämä: yliopistoni, Université François-Rabelais (http://www.univ-tours.fr/), sijaitsee renessanssiarkkitehtuuristaan tunnetussa kauniissa pikkukaupungissa Toursissa, asun 200 vuotta vanhassa talossa henkeäsalpaavan kauniin katedraalin kupeessa, nautin korttelini lukuisista leipomoista, ravintoloista  ja pikkuliikkeistä mutta myös luonnosta ja linnuista Loire-joen varrella ja kiertelen vapaa-aikanani Loiren laakson lukuisissa isolla rahalla restauroiduissa linnoissa ja kirkoissa.

Kaikkialla – kuten sanomalehdissä, televisiossa ja katukylteissä – puhutaan historiasta, filosofiasta ja taiteesta. Ihmiset istuvat valkokantisten klassikkopokkareiden kanssa puistoissa. Kaupunki on kuin yksi suuri humanistinen tiedekunta.

Suurin osa Ranskan historian merkittävistä tapahtumista ennen vallankumousta liittyy tähän seutuun. Lisäksi kotikatuni toimii tutkimusaiheeni, katolisuuden ja seksuaalisuuden, elävänä laboratoriona: katedraalin liepeillä päivystää lähes joka päivä kaksi vähäpukeista rouvaa. Ilmeisesti kauppa käy.

Tärkein onnellisuuden lähde löytyy kuitenkin siitä sielunrauhasta, jonka kokoaikainen ja kunnollinen apuraha sekä yliopistoyhteisö tuovat.

Väittelin yleisestä historiasta Helsingin yliopistolla kohtalokkaana perjantaina marraskuussa 2015, jolloin Daesh (kuten Isistä täällä poliittisista syistä kutsutaan) iski Pariisiin. Karonkka meni vielä iloisissa tunnelmissa, mutta seuraavana aamuna ilo vaihtui järkytykseen kännykän avattuani. Iskut vaikuttivat myös postdoc-suunnitelmiini, sillä yhtäkkiä tutkimusjakso Ranskassa lapsen kanssa kahdestaan, kuten olin suunnitellut, ei tuntunutkaan kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Pistin silti jäitä hattuun ja asiat mittasuhteisiin, ja lähetin hakemuksen Säätiöiden postdoc-poolille (http://www.postdocpooli.fi/) tammikuun 2016 haussa, aikomuksenani viettää lukuvuosi Pariisissa.

Pari kuukautta myöhemmin tullut tieto apurahan myöntämisestä oli suuri yllätys ja helpotus. Kaikki postdoc-apurahahakemukseni syksyltä olivat vetäneet vesiperän. Olin jäänyt työmarkkinatuelle tammikuussa, vaikka tällöin en toki saanut kuin muutaman euron karenssin vuoksi.

Toimeentulotukihakemukseni hylättiin, koska virkailija oli nähnyt tiliotteellani sievoisen summan rahaa: yliopiston myöntämän väitöskirjan painatustuen. Valitusprosessi kesti puoli vuotta, mutta onneksi voitin sen. Rahat tulivat tosin auttamattomasti liian myöhään…

Työmarkkinatuki lapsikorotuksella, kun se lopulta ilmestyi tilille, ei sekään ollut päätä huimaava. Vaikka olin kirjoittanut väitöskirjani Suomen parhaan eli Koneen säätiön apurahan turvin, tipuin minimille. Työmarkkinatuen jälkeenkin vuokraa jäi maksettavaksi vielä 400 euroa. Onneksi sain pian osa-aikaisia järjestötöitä.

Perhesyistä jouduin lykkäämään apurahakauden aloitusta ja vietin uskomattoman hektiset 17 kuukautta tasapainotellen järjestö- ja tutkimustöiden välillä. Raha oli jatkuvasti tiukalla ja hermot riekaleina.

Seurasin huolestuneena Ranskan turvallisuustilannetta, ja loppukeväästä 2017 lähtö alkoi stressata toden teolla. Olisin ehkä yksin ja perheettömänä pelännyt vähemmän, mutta lapsen vieminen levottomaan suurkaupunkiin tuntui liian isolta uhraukselta pätkätyön ja kaikin puolin epävarman akateemisen uran vuoksi.

Keskustelinkin asiasta apurahan myöntäneen Suomalaisen tiedeakatemian (https://www.acadsci.fi/) kanssa, joka hyvin ymmärtäväisesti antoi minulle luvan vaihtaa tutkimuslaitosta Pariisista pienempään kaupunkiin.

Päädyin Toursiin erään ranskalaisen tutkijatuttuni kautta, jonka tapasin alun perin kesällä 2014 New Yorkissa eräässä naishistorian konferenssissa. Hélène Michon kutsui minut heti seuraavana kesänä tutkimuslaitoksensa järjestämään naismystiikkaa käsittelevään kollokvioon – ja niin tutustuin Toursiin ja erityisesti paikallisen yliopiston alaisuudessa toimivaan renessanssin tutkimuksen keskukseen (Centre d’études supérieures de la Renaissance, CESR, http://cesr.univ-tours.fr/).

Renessanssilla viitataan täällä ajanjaksoon Petrarcasta Descartes’iin, mutta olen myös tavannut useita renessanssin jälkivaikutusta ja 1700-luvun historiaa tutkivia.

Kirjoitettuani Hélènille sain parin päivän sisällä keskuksen johtajalta Benoist Pierreltä virallisen kutsun – ja sitä seuraavana päivänä mailin kansainvälisten asioiden yksiköstä. Kohteliaisuusfraasein kuorrutetussa sähköpostissa opastettiin asunnon- ja koulunvalinnassa ja tiedusteltiin viisumi- ja vakuutustarpeita.

Kaupunkiin saavuttuamme kansainvälisten asioiden osasto on auttanut pienimissäkin murheissa ja aina hyvin ystävällisesti. Alkuperäisiin suunnitelmiini kuulunut pariisilainen tutkimuslaitos ei tarjonnut ollenkaan tällaista apua, joten olen todella tyytyväinen pienen yliopiston palveluihin.

Vaikka raha ei tuo onnea, riittävä toimeentulo on aika autuaaksi tekevä asia. En voi tarpeeksi ylistää Säätiöiden postdoc -poolia, joka pitää erinomaisesti perheellisten puolia. Tutkijan pitää voida kansainvälistyä ja toimia ammatissaan, vaikka olisi lapsia. Niinpä kuluapurahaa voi hakea muuttokustannuksiin, koulumaksuihin, vakuutuksiin ja kohonneisiin asumiskustannuksiin.

Yksinhuoltajana hain myös rahaa au pairin palkkaamiseen. En aivan saanut sitä summaa, jota hain, mutta etenkin nyt, kun asumme hintatasoltaan kohtuullisessa pikkukaupungissa, voin asua tarpeeksi isossa asunnossa ja maksaa lapsenhoitoavusta.

Suomen Akatemialla olisikin tässä suhteessa paljon petrattavaa: 1500 euron kuukausittainen liikkuvuuskorvaus perheellisille tutkijoille ei ole realistinen korvaus, etenkään jos haluaa vierailla viisumia vaativassa maassa.

Tulen joka päivä onnelliseksi myös henkilökohtaisesta sähköpostiosoitteesta yliopistolla, ”Pour le personnel” -otsikoiduista henkilökunnan uutiskirjeistä, henkilökohtaisesta kulkukortista, ilmaisesta kopiokoneesta, omasta työpöydästä, IT-henkilö Jean-Louista joka tietää aina, miksi netti ei toimi, Eduroam-tunnuksista, lankapuhelimesta pöydänreunalla (se todella soi silloin tällöin!), kirjastojen vapaasti käytettävistä tietokannoista – ja ”bonjour Marie-Rose !” -huudahduksista monta kertaa päivässä.

(He muistavat nimeni väärinpäin, koska täällä myydään Marie Rose -nimistä hyttysmyrkkyä ja koska täällä työskentelee jo Marie Laure, Marie Christine ja Marie Clotilde.)

Kirjoittaja on FT, joka työskentelee parhaillaan vierailevana tutkijana Ranskassa, Centre d’études supérieures de la Renaissancessa (Université François-Rabelais de Tours). Tutkimusaiheena on 1600-luvun ranskalaisten katolisten suhde epänormatiiviseen seksuaalisuuteen. Tutkimusta rahoittaa tällä hetkellä Suomalainen Tiedeakatemia, Säätiöiden postdoc-poolin jäsen.

Anu Lahtinen: Opiskelua sosiaalisessa mediassa

|

Yksikössämme on suunnitteilla muutamia kursseja, joissa blogit ja sosiaalinen media ovat osa kurssin sisältöä. Kokoonnuimme juuri opetusteknologian edustajan kanssa ja pohdimme, millaisia asioita on otettava huomioon, jos esimerkiksi käsittelemme historiallisia tapahtumia twitterissä.

Viime vuosina on nähty muutamiakin hankkeita, joissa osin kuvitteelliset, osin todelliset historian toimijat ovat heränneet henkiin twitterissä. #sota39 toi esiin suomalaisten ääniä niin YLEn, koulujen kuin yksittäisten tutkijoiden ja harrastajien kautta. Itsekin osallistuin siihen tuolloin Hyvinkään seudun historian tutkijana twittertilillä Eva_T_dt. Myöhemmin on nähty hieno #titanicilla -twittertarina, ja esimerkiksi Historiallinen Aikakauskirja 3/2016 uutisoi useista kokeiluista.

Esimerkkejä talvisotaa käsitelleistä #sota39-twiiteistä. Mukana oli mm. YLEn oma #sota39-hanke, minkä lisäksi mm. Siilinjärven koululaiset osallistuivat aktiivisesti omilla twitter-hahmoillaan. Eva_T_dt liittyi Hyvinkään seudun historia -hankkeeseen, Claude Holman havaintoja taustoitti Turun yliopiston historioitsija. Kuvakaappaukset Anu Lahtinen.

Historiallisten tai kuvitteellisten henkilöiden tuominen sosiaaliseen mediaan vaatii oman miettimisensä, lyhyesti sanottuna on mietittävä historiantutkijan etiikkaa. Millaisia asioita voi tuoda esiin, milloin on nimenomaan paikallaan käyttää historiallista henkilöä kertomassa omin alkuperäisin sanoin kokemuksiaan, milloin taas on ehdottomasti paikallaan häivyttää henkilötiedot? Pohdimme myös kurssin suunnitteluprosessia ja sitä, mitä täytyy miettiä valmiiksi ja mitä voi muokata kurssin aikana.

Näistä asioita on keskusteltava opiskelijoiden ja opettajien kesken kurssin alussa, eikä meillä ainakaan tällä hetkellä ole valmiita vastauksia; mutta aiempien kokeilujen hienosti eläytyvät tarinat tuntuvat osoittavan, että kokeilu on sen väärtti. Somen käyttö ei ole itsetarkoitus. Keskeistä on se, että twiittejä varten on mietittävä lähdekritiikin, tutkijan etiikan, viittaamisen ja tiedon popularisoinnin isoja kysymyksiä. Samalla voidaan kertoa menneisyydestä laajemmallekin yleisölle kuin saman kurssin osanottajille.

Lisää suunnitelluista aiheista ja kursseista myöhemmin tällä kanavalla, ja tietysti sosiaalisessa mediassa.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori (ma) ja blogissa mainitun Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja, jolla on myös oma twitter-tili os. twitter.com/anulah.

Henri Hannula: Kauppatasavallan verotusihme

|

Intuitiivisesti 1600-luvun Amsterdamista tulee useimmille meistä mieleen kuhiseva maailmankaupungin talous tulppaanikuplineen ja pörssispekulaatioineen. Mielikuvia ovat vahvistaneet viime vuosina niin suositut yleistajuiset tietokirjat, kuten Niall Fergusonin ”The Ascent of Money” kuin ”Tulip Fever” -elokuvan kaltaiset populaarikulttuurin tuotokset. Tätä nopeiden voittojen ja romahdusten maailmaa on kuvattu runsaasti myös historiallisissa dokumenteissa, viimeksi Yleisradiossa esitetyssä ”The Tulip Bubble” -ohjelmassa.

Historiallisen katseen kohdistumiselle pörssikuplien maailmaan on ollut tietenkin ymmärrettävät syyt. Viimeistään Lehman Brothersin konkurssin jälkeen jälkiteollisessa lännessä on kaivattu talouden dynamiikan peruskysymyksiin vastauksia historiallisista analogioista sekä selitysmalleista. Populaareissa esityksissä ei kuitenkaan pureuduta juurikaan pintaa syvemmälle Alankomaiden tasavallan taloudellisen dynamiikan perusrakenteisiin. Mitkä seikat pitivät maan talouden kannalta keskeiset instituutiot ylipäänsä pystyssä ja miksi?

Veroinnovaatioiden maa

Mikäli Alankomaiden tasavallan ja sen rikkaimman alueen, Hollannin maakunnan poliittista, sosiaalista tai taloudellista elämää mielii ymmärtää, on palattava valtionmuodostusprosessin peruskysymyksiin. Maa oli epäilemättä moderneja rahalaitoksia muistuttavien spekulaatiokeskittymien kehto. Oleellista on kuitenkin kysyä mitä tarvittiin tämän synnyttämiseen? Vastaus voi tuntua paradoksaaliselta: kaiken mahdollistaja oli kansalaisia mitä armottomammin verottava hallintoapparaatti. Oli sitten kyse suhteellisen yksinkertaista liikkuvaa kausityötä tekevästä työvoimasta tai vaurastuneesta kaukokauppiasluokasta, missään Euroopassa ei ollut yhtä suuri verokertymä ja tehokas veronkantojärjestelmä kuin Alankomaissa.

Torilla kalaa ruoaksi ostanut kotiapulainen maksoi tuotteen hinnassa sosiaalihistorioitsija Maarten Prakin arvion mukaan noin kolmeakymmentä erilaista välillistä veroa. Hollannin maakunnassa innovatiivisuus kukki verotuskäytännöissä niin, että lopulta edes tuulimyllyjen omistajat eivät olleet turvassa verokarhun kourilta. Vuosittain myllärit joutuivat ostamaan oikeudet kiinteällä veromaksulla maakuntansa tuuliin.

Ylipäänsä koko tasavallassa oli vaikeaa löytää kulutustuotetta, jota ei olisi verotettu. Suurin osa verotuloista saatiin leivän, turpeen, lihatavaroiden ja oluen kaltaisista elintarvikkeista. Erityisesti Itämeren kaupan rooli tämän verotusihmeen synnyssä oli olennainen, koska pitkälti Pohjolan satamista rahdatuilla bulkkitavaroilla synnytettiin 1600-luvulla maahan ylijäämätalous, jossa pörssipeli oli yleensäkin mahdollista. Itämeren viljakauppaa ei siis turhaa kutsuttu ”kaikkien kauppojen äidiksi” (moedernegotie).

Miksi hollantilaiset ja muiden maakuntien asukkaat sitten maksoivat mukisematta, eivätkä nousseet kapinaan? Verojen maksu ei tuolloin, kuten ei nykyäänkään onnistunut aina hymyssä suin. Syitä suhteellisen rauhalliselle elämänmenolle muuten sotaisan vuosisadan aikana voi etsiä hallinnon onnistuneesta partikularistisesta rakenteesta: instituutiot pysyivät lähellä kaupunkien ja kylien asukkaita. Vaurastunutta kauppiaseliittiä odottivat hallintokoneistossa suhteellisen hyvin palkatut luottamustoimet, joiden avulla saattoi kivuta aina tasavallan ylimpään eliittiin, yleissäätyihin (Staten Generaal) saakka.

Tasavallan hyväosaiset saattoivat myös luottaa sosiaalisiin instituutioihin. Kuvaavana esimerkkinä tästä toimivat rikkaiden orpokodit, jotka huolehtivat ilman vanhempia jääneiden lasten kasvatuksesta ja sosiaalistamisesta, verovaroin. Raskaille veroille oli siis odotettavissa oikeitakin vastineita, ainakin riittävän suurelle osalle kaupunkilaiseliittiä. Kyse ei ollut näin ollen pelkästään mafian tarjoamasta palovakuutuksesta.

Miekka sopimusten takaajana

Väkivallan monopoli oli viritetty tasavallassa huippuunsa ja maakuntien armeija sekä laivasto olivat aikansa edistyksellisimmät 1600-luvun alussa. Kaupunkien turvallisuuden takasivat Schutterij-nimiset partiot. Tästä kuuluisana mielikuvamaailman esimerkkinä toimii Rembrantin maalauksesta tuttu Amsterdamin ”yövartio” (Nachtwacht). Väkivaltakoneisto siis toimi ja oli valmiina toimimaan. Näin ollen jopa vihattu veronkerääjien kausityöläisammattikuntakin sai tehdä Amsterdamissa työnsä rauhassa. Ammatin harjoittamiseen riitti veronkeräämisoikeus, jonka kaupungin asukas saattoi ostaa puolivuotiskausittain huutokaupassa – aikansa innovaatio tämäkin.

Oleellinen asia väkivaltamonopolin kehityksen kannalta oli, että vallan keskittäminen yhdelle alueelle tai suvulle ei ollut helppoa hajautetun verojärjestelmän takia. Maakunnalliset verotuotot pysyivät suurimmaksi osaksi aina siellä, mistä ne olivat kerättykin. Tasavallan instituutiot, kuten armeija, rahoitettiin erillisellä vero-osuusjärjestelmällä ja kukin maakunta saattoi päättää itsenäisesti, miten nämä varat kerättiin. Maakuntien itsenäisten asemien vuoksi myös Oranian ruhtinassuku epäonnistui pyrkimyksissään muokata tasavaltaa kohti yleiseurooppalaista monarkistista absolutismia.

Maakuntien laajat itsehallinto-oikeudet takasi tasavallan perustamismyytti, Utrechtin unionisopimus, jonka maakuntien edustajat olivat allekirjoittaneet Espanjan Habsburgeja vastustaneen kapinan aattona vuonna 1579. Amsterdamin kaupunki pysyi vaikutusvaltaisena poliittisena voimana, koska tasavallan instituutioiden pyörittämiseen kerätyistä varoista yli puolet tulivat Hollannin maakunnasta. Taloudellisen ydinalueen poliittiselle pyrkimyksille oli kuitenkin aina rajoite: muiden maakuntien liitot, sekä Oranian ruhtinaiden liittosuhteet usein uskonnolliseen maalaisväestöön. Sisällissodilta joka tapauksessa vältyttiin kaikkien maakuntien onneksi ja ulkoisia uhkia vastaan onnistuttiin puolustautumaan.

Vaikka 1700-luvulla kauppatasavallan suuruudenaika oli ohi ja maa taantui taloudellisesti silminnähden, kyettiin näihin suhdanteisiin sopeutumaan. Vaikka ympäröivien maiden aristokraatit, kuten Montesquieu, näkivät grand toureillaan vain rapistuvan, kaikkialla kansalaisiaan lukuisilla veroillaan kiusaavan entisen merimahdin, oli juuri verotuksen muuntautumiskyvyssä sisäisen koheesion salaisuus. Kassakriisin partaalla olleet maakunnat siirtyivät yhä enemmän luksustuotteiden ja pääoman verottamiseen. Suuria sisäisiä konflikteja saatiin odottaa, kunnes Ranskan vallankumous vei tasavallan kohti yleiseurooppalaista kuohuntaa.

Kirjoittaja on FM, joka tekee väitöskirjatutkimusta Alankomaiden tasavallan taloussuhteista Itämeren piirissä 1600-luvun lopulta 1700-luvun alkuun. Henri Hannulan oma blogi on osoitteessa https://blogs.helsinki.fi/hhannula/

Eeva Kotioja: Sukuhistoriaa ja Suomen historiaa – mahtavat Ehrnroothit

|

Mitä yhden suvun tarina voi kertoa kansakunnan vaiheista, sen kehityksistä, haasteista ja onnistumisista?

Vastikään julkaistu, Helsingin yliopiston historiantutkijoiden laatima artikkelikokoelma ”Ehrnrooth – Kenraali- ja liikesuku modernin Suomen synnyssä 1750–1950” valottaa Ehrnroothin suvun kautta Suomen historiaa Ruotsin ajalta itsenäisyyden alkuvuosiin. Teos liittyy kansainväliseen sukudynastioita tarkastelevaan tutkimustraditioon. Vaikutusvaltaisten sukujen, kuten Ruotsin Wallenbergien, saksalaisten Rothschildien ja suomalaisten Ehrnroothien sukuhistorian kautta tulee näkyviin merkittävien yksilöiden ja sukujen rooli modernin eurooppalaisen yhteiskunnan kehityksessä. Artikkelikokoelman otsikossa Ehrnroothit niputetaan kenraali- ja liikesuvuksi, mutta sen jäsenet olivat myös mukana kylpyläkaupunki Kauniaisten rakennuttamisessa, viinatehtaita rakentamassa ja ruumiinpolttoyhdistystä perustamassa. Kenraali- ja liikesuvun perintö ulottuu laajalle.

Ehrnroothin suvun mahtimiehen viittaa kantaa Johan Casimir Ehrnrooth (1833–1913). Hän oli kenraaliluutnantti, Bulgarian sotaministeri ja Suomen ministerivaltiosihteeri, mutta ei oman aikansa sankari. Kolmenkymmenen Venäjällä vietetyn vuoden jälkeen Ehrnroothin nousu ministerivaltiosihteerin virkaan herätti epäilyksiä erityisesti fennomaanipiireissä. ”Herra Ehrnroothin nimitystä ei odoteta sanottavin mielihyvin”, kirjoitti Åbo Tidning alakuloisesti lokakuussa 1888, tovi ennen Ehrnroothin nimitystä. Casimir Ehrnrooth astui virkaan tuulisella hetkellä, ensimmäisen venäläistämiskauden alla. Hänen pestinsä jäikin lyhyeksi. Erottuaan postimanifestiin livahtaneen käännösvirheen vuoksi kenraaliluutnantti vetäytyi Nastolan Seestaan viettämään eläkevuosiaan.

Hänen sisarensa, Lovisa Adelaïde Ehrnrooth (1826–1905), oli toisenlainen sotilas. Suomalaisen naisasialiikkeen soturi, itsensä ja aikalaisten esitaistelijaksi nimittämä nainen kävi väsymättä hyökkäykseen kirkkoa, vanhasuomalaisia ja keisaria vastaan pyrkimyksessään tuoda suomalainen nainen osaksi yhteiskuntaa. Taistelu kävi välillä uuvuttavaksi, jolloin Adelaïde Ehrnrooth ”nosti siipensä lentoon ja lähti kauas muualle maailmaan”, kuten Maikki Friberg häntä myöhemmin muisteli. Kokoelman Adelaïde Ehrnroothia käsittelevä artikkeli kuvailee hänen matkojaan Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä 1880- ja 1890-luvuilla. Ehrnrooth oli rohkea ja innokas matkailija, joka kuvaili seikkailujaan eläväisesti matkakirjeissään. Hänen kyydissään Hufvudstadsbladetin lukijat pääsivät kurkistamaan mauriperheen kotiin Algerissa, sulttaanin palatsiin Konstantinopolissa ja Pyhän haudan kirkkoon Jerusalemissa.

Sekä Casimir että Adelaïde Ehrnrooth olivat itsenäisiä ja itsepäisiä, omanarvontuntoisia toimijoita. Casimir väheksyi avoimesti ministerivaltiosihteerin viran vaativuutta, halusi erottaa apulaisensa ja pudottaa omaa palkkaansa työn helppouden vuoksi. Adelaïde suivaantui yhteiskunnan epätasa-arvosta, kritisoi vastustajiaan nimeltä mainiten lehtien palstoilla ja joutui poistumaan valtiopäiväistunnon lehteriltä huudeltuaan vastalauseita ohjesääntöisen prostituution puolustajille. Tämä ei ollut ylimmälle säädylle tyypillistä käytöstä, mutta sen juuret olivat osaltaan aatelissuvun asemassa. Yhteiskunnallinen itsetunto, kyky luottaa omiin ajatuksiin ja rohkeus tuoda ne julki, kumpuaa suvusta, sen aineellisesta ja aineettomasta perinnöstä. Artikkelikokoelmassa tehty yksilöiden valintojen lähempi tarkastelu osoittaa, miten he suvun perintöä hyödynsivät.

Näiden esimerkkien lisäksi kokoelma esittelee suvun vaurauden isän Carl Albert Ehrnroothin, patologi Ernst Ehrnroothin ja sotasankari Gustaf Adolf Ehrnroothin. Seitsemän eri päähenkilön kautta suvun historiaa tarkasteleva kokoelma on väistämättä pintaraapaisu aiheeseensa.

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija, jonka tutkimuskohteena on sukupiiri aatelisnaisen sosiaalisen pääoman lähteenä 1800-luvun jälkipuolen Suomessa. Lisätietoja Ehrnrooth-artikkelikokoelmasta http://www.siltalapublishing.fi/kirja/317/

Maiju Wuokko: Opi perusasiat!

|

Opetuksen ja koulutuksen digiloikka puhututtaa, eikä pelkästään ihastuneessa sävyssä. Digielementtien ymppääminen opetukseen on pahimmillaan ulkoa ja ylhäältä päin syötettyä pakkopullaa. Sellaisena digiavusteisen oppimisen, opetuksen ja tutkimuksen suomat lupaavat mahdollisuudet jäävät hyödyntämättä. Helsingin yliopiston historianopetuksen digiloikkapohdinnoissa johtotähdeksi onkin otettu tieteenalan omat, aidot tarpeet. Mitä etua digitaalisten välineiden, menetelmien ja oppimisympäristöjen tunteminen ja hyödyntäminen voisivat tuoda nimenomaan historianopetukselle ja -tutkimukselle?

Henkilökunnan pohdinnoissa historian opetuksen digiloikalle hahmottuu ilmeisiä hyödyllisiä etenemissuuntia. Fyysisten arkistojen tuntemuksen lisäksi opintojen olisi hyvä tutustuttaa opiskelijat monipuolisesti myös digitaalisiin aineistoihin – ja niiden luotettavuuden arvioimiseen. Anu Lahtinen muistuttikin blogissamme vastikään lähdekritiikin tärkeydestä digitoituja aineistoja hyödynnettäessä ja peräänkuuluttaa digiloikan nivomista yhteen metodiopetuksen kehittämisen kanssa.

Kun aineistojen äärelle pääsy helpottuu ja nopeutuu, voitaisiinkin vapautunutta aikaa kohdentaa lähdetyöskentelyn, erityisesti tietenkin lähdekritiikin harjoittelemiseen. Digitoitujen aineistojen helppo saavutettavuus aiheuttaa myös ongelmia: tietoa on tarjolla liikaa. Tiedon lähteille pääsyssä säästyneen ajan ja vaivan voisi epäilemättä täysimääräisesti tuhlata paisuvien tietomassojen rajaamisen ja prosessoinnin ongelmien kanssa kamppailemiseen. Tämäkin näkökohta painottaa metodiopetuksen merkitystä: vain menetelmällistä osaamista harjoittelemalla voi digimaailman tietotulvassa oppia navigoimaan menestyksekkäästi.

On lisäksi muistettava, ettei historioitsija ideaalisti ole pelkkä valmiiksi olemassa olevan tiedon etsijä ja hyödyntäjä. Hänen olisi tärkeää osata myös tallentaa ja jakaa aineistoja sekä luoda niille metadataa eli kuvailutietoja. Tällaiset taidot muodostavat aineistonhallinnan ytimen, joten niillä on relevanssia sekä akateemisessa maailmassa että muussa työelämässä.  Mitä aiemmin tällaisia taitoja karttuu, sen parempi. Jälleen kerran korostuu metodiopetukseen panostamisen tarve.

Digimaailman tulee kaiken kaikkiaan konkretisoitua ja tulla liki ollakseen mielekästä. Viime kädessä kyse on perusasioiden opettamisesta ja opettelemisesta. Ollaksemme kehityksen kärjessä ja ottaaksemme digiloikan meidän olisikin paradoksaalisesti keskityttävä historian tekemisen perustaitoihin: aineiston kartoittamiseen, valikoimiseen, arvioimiseen, työstämiseen jne. Lähdetään siis rohkeasti digiloikkaamaan, mutta menetelmät, ei välineet edellä!

Kirjoittaja on FT, joka tutkii tällä hetkellä työnantajien strategisia valintoja ja yleis- ja työmarkkinapoliittisia tavoitteita Tupo-Suomessa. Tutkimus on osa hanketta Pitkät kihlajaiset: Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940–2020. (https://blogs.helsinki.fi/kihlajaiset/).

Anu Lahtinen: Digitoidut kuvat – löytöjä ja lähdekritiikkiä

|

Digitoitujen kuvien tarjonta ja hyötykäyttö on kasvanut viime vuosina nopeasti. Hyvinkään seudun historiaa kirjoittaessani oli huikeaa seurata, millä vauhdilla muistiorganisaatiot ovat digitoineet kuvia. Niitä on ainakin periaatteessa helppo etsiä esimerkiksi Finnan (finna.fi) kautta, missä on lukemattomien eri museoiden, arkistojen ja kirjastojen kokoelmia. Joku tärkeä Hyvinkään historiaa valaiseva kuva saattaa fyysisesti sijaita toisella puolella maata, mutta hakemalla vaikkapa kuvia  avainsanalla ”Hyvinkää + olympiatuli” tai ”Hyvinkää + työväentalo” saa näkyviin monipuolisesti kuvia.

Vaikka kaikkia kuvia ei käyttäisikään kuvituksena, ne jo itsessään tarjoavat tutkijalle tietoa menneisyydestä. Esimerkiksi tämä kuva Hyvinkään työväentalon rakentamisesta tarjoaa tietoa rakennusvaiheesta, enkä olisi sitä koskaan osannut tai ehtinyt lähteä Työväen Arkistosta erikseen hakemaan. Nyt kuvaa ja sen rakennusta voi verrata helposti Finnan kautta löytyviin muihin kuviin, jotka sijaitsevat Hyvinkään kaupunginmuseossa.

Kun kuvamäärä on suuri ja kuvat on arkistoitu ja luetteloitu eri tavoin, tulee toisaalta vastaan uusia ongelmia. Kuvien yhteyteen on merkitty vaihtelevasti lisätietoja, josta tutkimuksessa usein puhutaan ”metatietona”: mistä kuva on, kuka sen on ottanut, keitä siinä esiintyy, miltä vuodelta se on, millaisiin aiheisiin (olympiatuli, työväentalo) se liittyy. Nämä tiedot ovat usein tarpeellisia, jotta haku onnistuisi. Ne ovat väistämättä kuitenkin puutteellisia ja joskus myös virheellisiä. Kuvahakuja tehdessäni olen löytänyt Hyvinkään villatehtaisiin tai työväentaloon liitettyjä kuvia, jotka eivät mitenkään ole voineet olla Hyvinkäältä. Ei ole myöskään poikkeuksellista, että sama kuva on eri kokoelmissa ajoitettu aivan eri vuosikymmenelle.

Tämä ei ole yleensä digitoijan tai digitoinnin vika sinänsä, vaan kuvakokoelmissa on voinut olla alun perin vajaita tietoja. Digitoinnin yhteydessä ei useinkaan ole ollut varaa ja aikaa erikseen selvitellä kuvien taustoja tai yhtenäistää hakusanoja. Samalla, kun digitoidut kuvat avartavat valikoimaamme ja lisäävät tietojamme, metatietojen sekaannukset muistuttavat,  miten vaikeaa oikeastaan on valita sopivat asiasanat ja tiedot kuvan yhteyteen.

Kaikki samaa aihetta esittävät kuvat, joissa on hiukan erilainen asiasana, eivät välttämättä löydy, vaikka sitkeästikin yrittäisi. ”Olympialaiset + soihtu + Hyvinkää” tuottaa hakuna hiukan eri tuloksen kuin yllämainittu ”Hyvinkää + Olympiatuli”.  Hyvinkää-kirjan osalta huomasin jälkikäteen, että olympiatulen vierailusta olisi ollut olemassa kuva, jossa soihtua kantaa myöhempi ministeri, ”Hyvinkään oma poika” Olavi J. Mattila. Olisi ollut hauska käyttää kirjassa kuvaa, jossa yhdistyivät sekä suuri urheilutapahtuma että merkkihenkilö. Kuvitusta etsiessäni käytin kuitenkin hiukan erilaisia hakusanoja, ja Mattilan valokuva jäi katveeseen.

Jos hakusanat eivät tuota tulosta, se ei siis vielä tarkoita etteikö kuvia olisi, niissä vain ei ole juuri niitä avainsanoja, joita kirjoittaja etsii. Edelleen on hyvä muistaa, että on tavattoman paljon kuvia, joita ei ole ollenkaan digitoitu, tai niitä ei ole voitu laittaa julkiseen hakuun esimerkiksi tietosuoja- tai tekijänoikeussyistä. On myös todennäköisempää, että digitoiduissa asiasanoissa on nimetty merkittävä poliitikko, kuten vaikka Mattila, muttei välttämättä kuvissa esiintyviä tavallisempia hyvinkääläisiä henkilöitä.

Kokoelmien hoitaja ei voi käyttää kaikkea aikaa metatekstien kirjoittamiseen ja asiasanojen keksimiseen. Ja hakijan tavoitteesta riippuu, riittääkö mikä tahansa kuvalöytö vai pitäisikö saada kattava otos.  Tämän lastun esimerkit ovat melko harmittomia ja helpot tarkistaa. On silti hyvä miettiä, mitä kaikkea haussa ehkä menee ohi ja millaisia tulkintavirheitä voi tulla, jos hyväksyy hakutulokset ja asiasanat sellaisinaan.

Kun pikahaulla nopeasti löytää ”ainakin jotain”, voi tulla olo, että äkkiähän tämä hoituu. Historiantutkijan perustyökalut, kriittinen lähteen tarkastelu ja rauhallinen tietojen vertailu, ovat silti digitoitujen aineistojen parissa yhtä tarpeellisia kuin paperistenkin kokoelmien maailmassa. Jos digitoidut lähteet edustavat historioitsijalle omansalaista digiloikkaa, on lähdetyön ja metodiopetuksen tärkeää kulkea siinä rinnalla.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori (ma.), joka julkaisi syksyllä 2017 Hyvinkään seudun historian yleisesityksen (Hyvät, pahat ja Hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia) ja käsittelee Hyvinkään seutua ja sen historiaa myös blogissa Hyvinkään harjumailta.

Elise Garritzen: Neljä miestä Pjongjangista – historian laitos kansainvälisten kohtaamisten areenana

|

Jo 1800-luvulla historian professorit Helsingin yliopistossa rohkaisivat opiskelijoitaan kansainvälisyyteen ja näyttivät mallia luomalla laajat verkostot ympäri Eurooppaa. Sama perinne on jatkunut myöhemminkin – tästä yhtenä todisteena on jokin aika sitten toimistotarvikekaapista löytynyt historian laitoksen vieraskirja vuodesta 1978 eteenpäin. Etenkin 1980-luvulla ahkerasti täytetty vieraskirja kertoo tasaisesta ulkomaisten tutkijoiden ja opiskelijoiden virrasta Helsinkiin. Kirjaan jätetyt viestit huokuvat monikulttuurisuutta, sillä suurin osa vieraista on jättänyt tervehdyksensä omalla äidinkielellään. Onneksi vieraskirjasta aikanaan vastannut henkilö on kuitenkin lisännyt siihen muutamia selventäviä huomioita, kuten ”4 henkilöä, miehiä (Pjong-Jangin ylipisto)”.

Historian laitoksen vieraskirjamerkintä vuosikymmenten takaa. Kuva: Elise Garritzen.

Laitoksella vieraili 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla tutkijoita kirjaimellisesti ympäri maailmaa aina Australiaa ja Intiaa myöten. Yllättävää ei ole, että laitoksella vieraili säännöllisesti vieraita Neuvostoliitosta ja Virosta. Eniten tutkijoita saapui kuitenkin Yhdysvalloista. Joukossa oli muun muassa kaksi Pulitzer-palkinnon voittajaa – Michael Kammen Cornellista ja Leon Litwack Berkleystä – sekä useita muita Yhdysvaltain huippuylipistoissa merkittävän uran tehneitä historioitsijoita. Myös saksalaiset, niin idästä kuin lännestäkin, olivat tuttu näky laitoksella ja esimerkiksi Thomas Nipperley ja Jürgen Kocka ovat jättäneet vieraskirjaan todisteen käynnistään Helsingissä.

Vieraskirjan sivut kertovat ulkomaisten vieraiden arvostuksesta 1980-luvun Helsingissä. Useampikin amerikkalaistutkija saapui Helsinkiin pidemmäksi aikaa ja heille sekä heidän perheenjäsenilleen tarjottiin vierailun aluksi ”tervetuliaiskahvit” ja ennen kotiinpaluuta ”läksiäiskahvit”. Duke Universityssä uransa tehnyt William H. Chafe (Helsingissä syksyllä 1979) oli otettu hänen ja hänen puolisonsa saamasta huomionosoituksesta. Tulijoiden ja menijöiden virta oli vielä sen verran vähäinen, että heidät oli mahdollista huomioida tällä tavoin. Nykyäänhän tervetulleeksi toivottaminen jää lähinnä vierailua isännöivän professorin vastuulle.

Vieraskirjan pitäminen hiipui 1990-luvulle tultaessa, mutta vähäisemmätkin merkinnät paljastavat merkittävän uutuuden laitoksen Eurooppa-suhteissa: Erasmus-sopimukset mahdollistivat nyt opiskelijoille aiempaa selkeämmän väylän kansainvälistymiseen. Niinpä syksyllä 1992 ja keväällä 1993 laitoksella kävi useampienkin yliopistojen delegaatioita perehtymässä täkäläiseen historian opetukseen. Mahdollisia vaihtosopimuksia varten Helsingissä vieraili edustajia ainakin Alcalá de Henaresin, Bilbaon, Gentin, Grazin, Greifswaldin, Groeningenin, Madridin, Rouenin ja Strasbourgin yliopistoista. Jäyhäksi mielletty pohjoisen kansa yllätti ystävällisyydellään ja vieraanvaraisuudellaan ainakin Espanjasta tulleen delegaation, joka päätyi julistamaan kuinka ”etelä löytyy myös Suomesta!” Moni muukin oli tyytyväinen näkemäänsä ja toivoi vilkasta opiskelijavaihtoa Helsingin ja oman yliopistonsa historian laitosten välille.

Kollegojen tervehdyksiä eri puolilta maailmaa. Kuva: Elise Garritzen.

Kansainvälisyys kukoistaa nykyäänkin historian koulutusohjelmassa. Henkilökunnan ohella perustutkinto-opiskelijat, jatko-opiskelijat ja tutkijat vierailevat ahkerasti ulkomaisissa yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa sekä isännöivät kansainvälisiä vierailijoita oppiaineessamme. Esimerkiksi yleisen historian puolella on viime aikoina useampikin jatko-opiskelija viettänyt lukuvuoden ulkomailla tekemässä tutkimusta oman alansa huippututkijoiden kanssa Cambridgessä sekä Coloradon, Etelä-Carolinan ja Kalifornian yliopistoissa. Tämä moninainen liikkuvuus muistuttaakin siitä, kuinka videopuhelut ja -neuvottelut sekä nopean ja helpon yhteydenpidon mahdollista moderni teknologia ei kuitenkaan täysin kykene korvaamaan niitä hyötyjä, joita vierailuista toisiin akateemisiin kulttuureihin syntyy.

Kirjoittaja on FT ja yleisen historian lehtori, jolla on oma blogi nimeltä Clio’s footnotes ~ Marginal notes about historical research and books.