Virpi Hämeen-Anttila: Avoin ja avoin

Kirjailija ja tutkija Virpi Hämeen-Anttila testaa avoimuuden rajoja ”Avoin tiede fiktion kautta” -kirjoitussarjan kirjoituksessaan Avoin ja avoin. Tekstin teemat liittyvät mm. avoimuuden ja vastuullisuuden väliseen jännitteeseen, hämäriin kustantajiin, tiedepolitiikkaan ja tutkijoiden osallistumiseen heitä koskevissa asioissa. Hämeen-Anttilan mietteistä oheiseen kirjoitukseen liittyen voi lukea blogihaastattelusta.

Teksti: Virpi Hämeen-Anttila

”Neuvokaa mua”, sanoi Veera, istahti meitä vastapäätä ja tunki puhelimensa Oskun nenän alle.

”Joku Horatio Publishers myy Amazonissa mun väikkäriä. Mä en ole ikinä kuullut mitään tällaisesta Horatiosta. Ne ei ole kirjoittaneet mulle. Mä tsekkasin kaikki mun postit…”

”Näytäs”, minä sanoin ja nappasin Oskulta puhelimen. Se oli Amazonin sivu ja mainos kirjasta, jonka halvannäköinen kansi viittasi print-on-demand-painatteeseen. ”Onko se varmasti sun väikkäri?”

”Siinä on kannessa mun nimi ja mun väikkärin nimi. Mä katsoin näytettä ja se se on! Eikö tuollainen ole varastamista?”

Annoin puhelimen Oskulle. ”Kirjoita niille ja sano, että haastat ne oikeuteen…”

Osku keskeytti minut. ”Ei kannata. Ja se on sun vika, Antti.”

”Siis mitä? Miten se muka on mun vika?”

”Sä istuit työryhmässä, joka käsitteli kaksi vuotta sitten open access -käytäntöjä, etkä sä mennyt kuin yhteen kokoukseen.”

Otin hetken aikaa ja muistelin. ”Jaa”, sanoin sitten. ”Voi olla totta, mutta mulla oli silloin tulinen kiire yhden artikkelin kanssa. Mutta mitä sillä on väliä? Kaikki oli siellä samaa mieltä.”

”Mitä mieltä?” sanoi Osku ja tuijotti minua haastavasti.

”Että me kannatetaan sitä. Avointa julkaisemista.”

”Ja miksi te kannatitte sitä?”

Minä jäin taas miettimään. Kolmas tuoppi oli puoliksi juotu ja ajatukset liikkuvat tahmeasti.

Venla vastasi puolestani. ”Eikö se johtunut maksumuureista?”

”Joku on sentään lukenut läksynsä”, kiitti Osku. ”Maksumuurit, juuri niin. Sellaiset megaluokan kustantajat kuin Elsevier, Springer ja Taylor et Francis on kahmineet itselleen lisenssit moniin tieteellisiin sarjoihin ja nyhtää niistä kirjastoilta valtavia summia. Siihen päätettiin vastata muuttamalla tieteellinen julkaiseminen avoimeksi. Silloin tieteen ja tutkimuksen saatavuus on varmistettu.”

”Niin tietysti”, minä sanoin. ”Kaikkihan siitä silloin puhui.”

”Sinun työryhmässä päätettiin, millaista avoimuutta halutaan.”

Oskun ääni oli entistä syyttävämpi. En ymmärtänyt miksi. ”Millaista?” minä parkaisin. ”Miten niin millaista? Ei avoimuutta ole kuin yhtä lajia. Se on sitä että sä julkaiset sun artikkelin tai sun monografian verkossa niin että kaikilla on siihen lukuoikeus.”

”Just niin”, sanoi Veera. ”Niin kuin vaikka Academia.edussa. Se on tosi kätevää.”

”Totta kai se on kätevää”, sanoi Osku. ”Mutta siinä on useita puolia. On avoimuutta ja avoimuutta. On saatavuus ja on muu jälkikäyttö. Tiedätkö, Antti, mikä on CC-BY-lisenssi, johon puolivahingossa päädyttiin, kun läsnä oli vain pari ihmistä eikä nekään olleet ehtineet lukea kokouspapereita?”

Koetin olla hikeentymättä. ”Totta kai mä tiedän, CC on yhtä kuin Creative Commons. Se tarkoittaa luovan työn saattamista avoimeksi.”

”Se tarkoittaa, että sä annat muiden välittää, levittää ja esittää sun tekemää teosta.”

”Mutta eikö se ole hyvä juttu?” kysyi Veera. ”Eihän siinä ole eroa entiseen. Pääasia, että julkaisu leviää mahdollisimman laajalle.”

”Sitähän tuo sun Horatio-kustantajasi tekee. Levittää sun väikkäriäsi.”

Veera meni mykäksi. Minä protestoin: ”Kai diiliin kuuluu, että pitää kysyä lupa tekijältä?”

Osku ravisti päätään. ”Ei kuulu. On siinä ero entiseen. Veera, sä siis päätit, että sun väikkäri julkaistaan yliopiston e-thesis-tietokannassa ja se on siellä vapaassa levityksessä.”

Veera nyökkäsi. ”Ihan kuin ennen, tähän asti”, sanoi Osku. ”Mutta jatkossa et voi valita sun työn levittäjää. Kuka vain voi kopioida sen tietokannasta eikä sen tarvitse tehdä sopimusta tai kysyä lupaa. Se voi olla joku, jonka toiminnan eettisyyttä sä esimerkiksi epäilet. Sun väikkäriä saa myös muokata miten tahtoo, ilman sun suostumusta, ellei sitä ole erikseen rajattu ND-lisäyksellä, eli No derivatives. Sen voi kuvittaa vaikka pornokuvilla, ne sopisi kun sä horiset sukupuolesta ja köyhyydestä. Tai panemalla lukujen motoksi Hitlerin puheita. Siinä on sun nimi päällä ja sä kannat siitä vastuun. Mutta se ei ole sun teksti vaan Horation. Ja kenen tahansa.”

Koetin keskeyttää Oskun saarnan, koska Veera näytti hätääntyvän tosissaan. ”Hei hei. Seis nyt. Eihän meillä ole voimassa mitään seesee-juttua…”

”On meillä. On ollut tämän vuoden alusta lähtien. Vuonna 2019 laadittiin kansallinen strategiaehdotus, jonka mukaan avoimuusperiaatteen pitäisi tulla voimaan CC-BY-muodossa vuonna 2022. Se tarkoittaa, että kaiken tuon saa tehdä minkä mä kerroin ja riittää, että sut mainitaan tekijäksi. BY eli By attribution. Teidän työryhmä kannatti vuonna 2020 tätä vaihtoehtoa.”

”En mä nyt viidakon lakeja kannata! Tietenkin mä tahdon päättää, kuka julkaisee mun työn ja varsinkin sen missä muodossa! Mä kannatin vain sitä, että… että… julkaiseminen on avointa.”

”Aivan. Avoin julkaiseminen ilman maksumuureja on hyvä juttu. Mutta se pitää organisoida huolella. On oltava aktiivisesti mukana luomassa sääntöjä, alustoja ja mahdollisuuksia. Avoin saatavuus on vielä mutkallisempi asia. Avoin ja vapaa kuulostavat hyviltä sanojen tasolla, mutta jos aineiston jatkokäyttöä ei säädellä eikä rajata, lopputulos voi olla jotain pahempaa kuin Taylor et Francisin maksumuurit. Se voi olla Google, joka omistaa kaikkien kaikki tekstit.”

Olisin voinut lyödä Oskua, kun se kulautteli niin tyynenä kaljaansa. No, sehän ei ollut enää hommissa yliopistolla vaan tietoturvayrityksessä.

”Mitä me voidaan tehdä?” kysyi Veera. ”Voidaanko me tehdä mitään?”

Osku naurahti. ”Rakentakaa aikakone ja palatkaa sillä vuoteen 2019. Ottakaa kunnolla selvää avoimen julkaisemisen muodoista ja mahdollisuuksista, jatkokäytön säännöistä ja omista oikeuksistanne tekijänä. Seuratkaa tarkasti keskustelua ja istukaa kokouksissa. Olkaa mukana kehittämässä ja päättämässä, sillä tämä on tärkeä asia, jonka ohi ei saa nukkua!”


Virpi Hämeen-Anttila (TUHAT) on kirjailija, kirjallisuuden tohtori, tutkija ja kääntäjä. Hän on toiminut opettajana Helsingin yliopistossa vuodesta 1987 (sanskritin kieli, Intian kirjallisuus, historia, filosofia ja kulttuurihistoria). Hämeen-Anttila on julkaissut useita romaaneja, näytelmiä ja novelleja tietokirjojen ja tieteellisten julkaisujen lisäksi.

Yksi vastaus artikkeliin “Virpi Hämeen-Anttila: Avoin ja avoin”

  1. Tämähän voisi tapahtua, mutta pikaisesti pari huomiota lisenssien osalta.

    CC-BY-lisenssiehtojen mukaan muokkaukset pitää aina ilmoittaa eli jos menee lisäämään tai muuttamaan sisältöjä, se pitää jollain tapaa tuoda esille. Olennaista on myös muistaa, että tekijänoikeus säilyy aina tekijällä eikä tekijän moraalisia oikeuksia saa loukata. Moraalisia oikeuksia ovat isyysoikeus (= tekijän nimi mainittava) ja kunnioittamisoikeus (= teosta ei saa muuttaa tekijää tai teosta loukkaavalla tavalla).
    Jos lisenssiehtoja ei noudata, teoksen käytön voi kieltää. Jos tämäkään ei onnistu niin sitten toimitaan tekijänoikeuslainsäädännön mukaan. Sinne oikeuteenkin voi siis mennä. Kotimaista oikeuskäytäntöä CC-lisenssien osalta ei ole. Ruotisissa ja Saksassa on ollut muutama tapaus, jotka ovat liittyneet pääasiassa valokuvien käyttöön.

    Yhtä kaikki voin vain todeta, että meillä kirjastolaisilla pitää entistä selkeämmin vastata Veeran ja monen muunkin pyyntöön ”Neuvokaa mua”. Yksin näitä ei tarvitse ihmetellä, eikä luottaa pelkkiin huhuihin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *