Kysymys vallan kolmijako-opin tilasta Suomessa.

Helsingin sanomien toimittaja Marko Junkkari haastatteli reilu viikko sitten prof.(h.C)  Matti Kuusimäkeä. Kuusimäki toimi vuosina 1997-2010 valtakunnan syyttäjänä ( ”Syyttäjän ärähdys” HS 28.2.2020).

Kuusimäki muistutti Suomessa demokratioista poikkeavasta käytännöstä koskien ministerivastuulakia. Asia nousi esille vuonna 2019 tehdyssä selvityspyynnössä ulkoministeri Pekka Haaviston virkatoimien laillisuudesta Al Hol-jupakassa.  Suomessa ministerivastuulain mukaan syyteharkinnan tekee eduskunta, perustuslakivaliokunnan arvion pohjalta, ei juridinen toimija eli valtakunnansyyttäjä. Kuusimäen mielestä ministerivastuulaki on ”sekava ja ongelmallinen”.

Suomessa perustuslakivaliokunnan, joka koostuu poliitikoista, rooli korostuu. Perustuslakivaliokunta totesi Haaviston toiminnan hallintolain ja ulkoasianhallintolain vastaisena, muttei perustuslaissa tarkoitetulla tavalla lainvastaisena. Euroopan neuvoston korruptionvastainen komitea Greco on jo kahdesti nostanut esiin Suomessa voimassa olevan korotetun syytekynnyksen koskien ministerien toimintaa, ja ihmetellyt sitä, että poliittinen elin vastaa syyteharkinnasta, ei juridinen.

Ministerivastuulaki rikkoo vallan kolmijako-oppia!  Opin mukaan lainsäädäntö, tuomio- ja toimeenpanovalta kuuluvat eri elimille; eduskunnalle lakien säätäminen, hallitukselle niiden toimeenpano ja näistä riippumattomalle oikeuslaitokselle tuomiovalta.

Tämän demokratian valtiosäännön ja peruskallion formuloi  Charles-Louis de Secondat, Baron de La Brède et de Montesquieu (1685-1755) teoksessaan De l’esprit des lois eli Lakien luonteesta. Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1748 Genevessä (Barrillot & Fils, 2 vol. 4°) anonyyminä, koska vallan kolmijako –oppi ei oikein sopinut ajan monarkistiseen ajatteluun, ja koska Montesquieu oli onnistunut saamaan aikaisemmilla julkaisuillaan nimensä ei toivottujen listalle.

Toivottavasti kaikki ottavat tämän vakavasti! Ehkä paroonin formuloiman vallan kolmijako-opin hämäryys Suomessa johtuu siitä, että Montesquieun teosta ei ole vielä käännetty suomeksi ? Ruotsiksi kylläkin Om lagarnas anda (Stockholm 1990).

Teokseen, ja vielä sen ensimmäiseen painokseen (sic!), voi kyllä tutustua Kansalliskirjaston erikoislukusalissa, alkukielellä eli ranskaksi.

Lopuksi teemaan sopiva mietelause, joka liitetään paroni Montesquieu’hun.

Oligargiassa ruhtinaan harjoittama tyrannia ei ole niin vaarallinen kansalaisten hyvinvoinnille kuin kansalaisten apatia demokratiassa.

Snellmaninkatu johdattaa kulkijan Senaatintorilta Suomen pankin, säätytalon ja valtionarkiston ohi Kruununhakaan. Suomen pankin edessä vuonna 1923 paikalleen pystytetty Emil Wikströmin pronssinen Snellman istuu jykevänä, vankkana ja vakaana, paljon symbolina. Patsaalle eivät uljaat edistykselliset pommikonelaivueetkaan voineet mitään vuonna 1944. Naarmuja vain saivat aikaan.

Johan Wilhelm Snellman ei siis tarvinne pidempää esittelyä. Suomenkielisen Suomen merkkihenkilö. Snellmanin syntymäpäivä 12.5. on suomalaisuuden päivä. Snellmanin elämä, työ ja julkaisut ovat kiitettävällä tavalla dokumentoitu ja tutkijoiden tutkittavissa,  ja aiheesta kiinnostuneiden helposti saavutettavissa. Painettuina kootut teokset (Samlade arbeten 1-8) ilmestyivät  1992-1998, suomeksi 2000-2005 ja nykyään ne voi myös kuunnella. Osana Suomi 100-ohjelmaa 2017 avattiin portaali syvemmälle Johan Wilhelm Snellmanin elämään ja julkaisuihin, suomeksi, ruotsinkielinen portaali jäi tekemättä. Usein unohdetaan, että Snellman kirjoitti ruotsiksi, kaiken.

http://snellman.kootutteokset.fi/fi

Näyttää nyt kuitenkin siltä, että osa Snellmania ja hänen oppineisuuttaan on jäänyt vähemmälle huomiolle. Mitä hän luki?  No, Hegeliä nyt varmasti! Sehän on selvä! Mutta paljon muutakin, mikä käy ilmi Kansalliskirjastossa säilytettävästä Snellman-arkistosta; sieltä löytyy ilmeisesti kuolinpesään kuulunut luettelo hänen omistamistaan kirjoista (Coll. 212. VF.3 Katalog öfver en del af J.V. Snellman’s efterlemnade boksammling). Listassa on 843 nimekettä. Pelkästään kielidiversiteetti on kunnioitusta herättävä. Harva nykyprofessori yltää samaan. Toinen suppeampi kirjalista Snellmans filosofiska boksamling löytyy taas yliopiston virka-arkistosta, jota säilytetään sitäkin Kansalliskirjaston kirjaluolassa. Voitanee olettaa, että filosofinen kirjallisuus oli Snellmannin kuollessa 1881 yliopiston tiloissa, hänhän toimi v:sta 1856 professorina nimekkeellä professor i sedelära och vetenskapernas system  Ilmeisesti listalta on poimittu ne teokset jotka katsottiin tarpeellisiksi ja siirrettiin yliopiston kirjastoon ja hajoitettiin kokoelmaan.

Listan 89 nimekkeestä on toistaiseksi kyetty identifioimaan yli puolet, sillä Snellman nimikoi kirjansa;  nimiösivujen yläreunoista löytyy omistuskirjoitus Joh. Wilh. Snellman.

Filosofian kaanoniin hyväksytyt ovat vahvasti listalla läsnä, kertoen mm. siitä, että syrjäisyydestä huolimatta Suomessa oltiin hyvin tietoisia eurooppalaisen filosofian valtavirroista. Mukana on myös paljon filosofian historiaan kuuluvia nimiä, jotka nykyään ovat vähemmän tunnettuja mutta aikanaan käytyyn filosofiseen diskurssiin osallistuneita.

Hegelin tuotanto löytyy varhaisena koottuina teoksina Hegel’s Werke : vollständige Ausgabe (Berlin 1832), mutta myös yksittäisinä julkaisuina  Encyclopädie der philosophischen Wissenschaften (Heidelberg 1824). Hegelin lisäksi Snellman on lukenut  Kantia (Critik der reinen Vernunft, (Leipzig 1828),  Sämmtliche Werke, (Leipzig 1832). Erityisesti postkantilainen saksalainen idealismi figuroi voimakkaasti: mm. Friedrich Wilhelm Joseph Schelling (System des transscendentalen Idealismus , Hamburg 1819, Von der Weltseele, Berlin 1808), Johann Gottlieb Fichte (Grundlage der gesammten Wissenschaftlehre, Tübingen 1808), ja nykyään ehkä vähemmän tunnettu Karl Leonhard Reinfold ( Ueber das Fundament des philosophischen Wissens, Jena 1791).

Antiikin filosofian klassikot Platonista (Politeia, Bonn 1817) ja Aristoteleesta (Politika, Basel 1660) alkaen ovat myös mukana listalla  samoinkuin  vuosisatainen  perusteos antiikin filosofeihin Diogenes Laertioksen (3.vs. j.a.a) Βίοι καὶ γνῶμαι τῶν ἐν φιλοσοφίᾳ εὐδοκιμησάντων eli Merkittävien filosofien elämät ja opit (Geneve 1593).

Varhaisen uudenajan filosofian keskeiset teokset löytyvät myös kuten suuren rationalistin  Descartesin Principia Philosophiae (Paris 1644), oikeusfilosofi Hugo Grotiuksen pääteos De jure belli ac pacis (Frankfurt an der Oder 1691), ja Leibnizin kootut Opera omnia (1789). Snellmanin toinen väitöskirjahan De vi historica disciplinae philosophicae Leibnitii meditationes eli Mietteitä Leibnizin filosofisen opin historiallisesta merkityksestä esitteli Leibnizin välittäjänä Descartesin ja Spinozan metafysiikkojen vastakkaisuudelle.

Suomalaista kirjahistoriaa ja Turun filosofian akateemista kontekstia valaisee Snellmanille kuuluneiden kirjojen provenienssi eli häntä varhaisempi omistushistoria. Vallitsevan ajanhengen ohella ne kertovat akatemian piirissä tehdyistä kirjojen lahjoituksista, vaihdoista, ja huutokauppojen välityksellä tapahtuneista omistaja-vaihdoksista. Hegelin Wissenscaft der Logik (Nürnberg 1812) oli kuulunut ennen Snellmanin hyllyyn joutumista Fredrik Bergbomille (1785-1830), joka toimi akatemian teoreettisen filosofian professorina 1825-1830.  Monet Snellmanin omistuksessa olleista ennen 1840-lukua painetuista kirjoista ovat periytyneet hänen opettajaltaan Johan Jakob Tengströmiltä, käytännöllisen filosofian professorilta. Näin esimerkiksi Samuel Puffendoffin De jurae naturae  et gentium (Amsterdam 1688)  ja Gotttfried Leibnizin kootut teokset v:n 1789 painoksena. Diogenes Laertioksen filosofien elämänkerrat Snellman oli saanut tai ostanut Anders Mauritz Ehrströmiltä (1795-1852), jolle se oli taas siirtynyt Jacop Caireniukselta (1791-1822) maanjako-oikeuden puheenjohtajalta. Ennen Snellmania v. 1600 Genevessä painetun stoalaisen Epiktetoksen Encheiridionin eli ’käsikirjan’ omisti Carl Niclas Keckman (1793-1838), Aleksanterin yliopiston ensimmäinen Suomen kielen lehtori. Keckmania varhaisempi kirjan haltija taas oli itse Henrik Gabriel Porthan (1739-1804).

Mitä Snellman luki–näyttely

Kansalliskirjaston kupolisalissa 1.8.-15.9. 2020.

Kuluneen vuosikymmenen aikana länsimaissa on jouduttu toteamaan, siis vain toteamaan, populistisiksi ja nationalistisiksi nimettyjen liikkeiden niin nousu kuin paikoin myös valtaannousukin, demokraattisin menetelmin. Perinteisten liberaaleiksi ja vasemmistolaisiksi itseään kutsuvien puolueiden kannatus vaaleissa on ollut heikkoa jollei murskaavaa. Kirkkain esimerkki suuntauksesta on tietysti USA:n presidentinvaalit 2016.

Länsimaisen demokratian ja kansalaisyhteiskuntien on katsottu ajautuneen vakavaan  kriisiin. Puola ja Unkari näyttävät esimerkkiä. Kuinka näin on päässyt käymään? Perinteiset puolueet ovat seuranneet lähinnä sormi suussa tilannetta, neuvottomina.  Harva on suostunut syvemmälle peiliin katsomaan. Nils Heisterhagen Saksassa on kuitenkin yksi heistä.

Haisterhagen on valtio-ja taloustieteilijä, Rheinland –Pfalzin osavaltion parlamentin jäsen (Grundsatzreferent der SPD-Fraktion in Rheinland-Pfalz). Haiserhagen on uskaltautunut kritisoimaan omiaan eikä vain vastustajiaan, tai ajan henkeä tai jotain muuta abstraktia. Rohkea mies!

Viime vuonna  Cicero Magazinissa (8.11.)  julkaistussa artikkelissa Die Linke in der Krise – Redet wieder über Geld, nicht nur über Gender!  Haisterhagen käy omiensa ja tietysti muidenkin samalla tavalla ajattelevien kimppuun luetellen viimeisten vuosikymmenten aikana tehtyjä virheitä, joilla on karkoitettu kannattajakunta ja sympatiseeraajatkin äänestämään populistit yms. valtaan. Kansalaiset ovat menettäneet uskonsa ja luottamuksensa sodan jälkeiseen poliittiseen järjestykseen, joka uskottiin keynesiläisttäin ajatellen ainakin pyrkivän toimimaan kaikkien parhaaksi. Nyt he kääntyvät populistien puoleen ja ison Persoonan etsintään.

Haisterhagen antaa kirjavinkin niille, jotka päivittelevät ja ihmettelevät menoa poliittisella rintamalla länsimaissa. Vallitseva ajan henki olisi voitu välttää jos oltaisiin luettu Richard Rortyn kirja Achieving Our Country (1998). Sitä ei tehty USA.ssa ja nyt heillä on Donald Trump, jonka valtaannousun Rortyn katsotaan kirjassaan ennustaneen. Sitä  ei olla luettu Euroopassakaan, valittaa Haisterhagen.

Kirjassaan Rorty analysoi usalaista vasemmistoa, liberaalisti ajattelevia ja virheitä, jotka demokraattit ovat tehneet vallassa ollessaan. Haisterhagen näkee Rortyn analyysin sopivan myös Eurooppaan.

Richard Rorty (1931-2007) oli yhdysvalatalainen filosofi ja kirjallisuustieteitlijä. Hänen katsotaan edustavan lähinnä uuspragmatismia tuoden esiin John Deweyn ajattelua. Rortyn tuotannossa ehkä tunnetuin, filosofipiirien ulkopuolella, on v. 1967 ilmestynyt The linguistic Turn. Rorty ei kuitenkaan ole kovin korkeassa kurssissa filosofian rintamalla, Suomessakaan; Rortyn pragmatismin ”kompastuskiveksi” on nähty ”sen suhde konkreettiseen todellisuuteen”. Sillä lailla!

Lopuksi Rortynkin lainaama Walt Whitmanin (k.1892) iätön toteamus “Democracy is a great word, whose history, I suppose, remains unwritten, because that history has yet to be enacted.”

Richard Rortyn tuotantoon voi tutustua Kansalliskirjastossa ja Helsingin yliopiston kirjastossa. Aineisto löytyy Finna-hakuohjelman kautta.  https://kansalliskirjasto.finna.fi/

Luonnonkatastrofeja, ilmastonmuutosta, paiseruttoa ja sotia

Ankara on ajan riento ympäri maailmaa! Median välityksellä voimme seurata luonnonkatastrofeja, sotia ja nälänhätää, käynnissä olevia ja uhkaavia yms. Maamme valtalehti Helsingin Sanomat muistuttaa kuitenkin siitä, että ennen ei välttämättä ollut yhtään sen paremmin. Lehti julkaisi 19.11. verkkosivuillaan pitkän artikkelin

Tulivuoren­purkaus pimensi Auringon ja sitten tulivat paise­rutto, pakkaset ja nälän­hätä – vuosi 536 oli ihmis­kunnan historian kamalin, sanovat tutkijat.

HS:n artikkeli perustuu brittiläisen keskiajan tutkija Michael McCormickin yhdessä arkeologien ja jäätikkötutkjoiden kanssa Science-magasinissä julkaisemaan monitieteisen tutkimuksen ensimmäisiin tuloksiin. Why 536 was” the worst year to be alive.

Euroopan ja Välimeren-alueen historian ehkä katastrofaalisimman kauden, Mustaa Surmaakin pahemman,  aloitti v. 536 mahdollisesti Islannissa tapahtunut tulivuorenpurkaus, jonka aikaansaamat tuhkapilvet näkyvät maaperä sedimenteissä ja erityisesti kiintojään kerroksissa ympäri Eurooppaa. Tuhkapilvet ja niiden seuraukset; ilmastomuutos, kylmyys  ja nälänhätä mainitaan myös 500-luvun historiankirjoituksessa. Uusi voimakas tulivuorenpurkaus olisi seurannut muutaman vuoden päästä, ilmeisesti 539 tai pian sen jälkeen pidentäen poikkeusolosuhteita entisestään. Luonnonkatastrofeja taas seurasi vuosia kestänyt ruttoepidemia. Sen katsotaan alkaneen 542 Konstantinopolissa keisari Justinianus Suuren hallituskaudella ja siksi siitä käytettään tutkimuksessa nimitystä Justinianuksen rutto. Luonnonkatastrofit ja pandemia aiheuttivat väestöoloissa ja kulttuureissa lähes sata vuotta kestäneen taantuman, jonka taittumisesta ensimmäiset merkit tutkimusryhmä löysi vasta 640-luvulle ajoittuvista sedimenteistä.

Humanistien ja luonnontieteilijöiden monivuotisen yhteistyön tuloksista voi lukea siis Science Magazinin uusimmasta numerosta http://www.sciencemag.org/.

Elektronisessa muodossa lehti löytyy myös Finna-palvelun kautta ja luettavissa HY:n verkossa https://kansalliskirjasto.finna.fi/

Asiasta syvemmin kiinnostuneille suosittelemme mm. Dionysios Ch. Stathakopouloksen teosta, Famine and pestilence in the late Roman and early Byzantine Empire : a systematic survey of subsistence crises and epidemics. Ashgate 2004 (H Avokok. 937 Stathakopoulos).

Introductio in linguam Arabicam

Vuonna 1588 Andreas Eichornin kirjapainosta Frankfurt an der Oder’ssa ilmestyi ohut vihkonen, vain 34 sivuinen, Introductio in linguam Arabicam. Tekijäksi nimiösivulla on merkitty Viadrina yliopiston Hebrean kielen professori Bartholomäus Radtmann (1560-1602), myöhemmin myös yliopiston rehtori. Radtman itse ei osannut arabiaa, mutta piti arabian tuntemusta ja kielen opetuksen juurruttamista yliopiston oppiaineeksi tärkeänä. Hanke on varhaisin tunnettu yritys Pohjois-Saksan alueella. Sen motiivina oli perinteinen humanistinen ja filologinen  tiedonintressi, ad fontes– teologien kiinnostus sekä kristilliseen arabiankieliseen kulttuuriin, että arabialaiseen filosofiaan; Averro ësiin ja Avicennaan ym., kuten Radtman teoksen esipuheessa toteaa.

Esipuheessa hän kertoo, oman kielitaitonsa puutteen takia tarpeestaan löytää hankkeeseen arabian-kielen taitoinen avustaja. Hän oli kääntynyt asiassa mesenaattinsa Brandenburgin vaaliruhtinas Joachim III Friedrichin neuvonantajan Barthold von Mandelslovin puoleen. Vaaliruhtinaan hovista löytyikin tähän tarkoitukseen turkkilainen sotavanki ja orja, joka oli kastettu ja saanut nimekseen Paul Villich. Villichille oli lapsena opetettu klassista arabiaa ja Koraanin tuntemusta. Radtman vakuuttui rämän taidoista ja osti hänet vapaaksi. Yhteistyön tuloksena ilmestyi kyseinen Introductio in linguam Arabicam. Siinnä käsitellään aakkoset, kielenopin alkeet ja tekstin lukuun johdatteli lopuksi psalmi 146. Vaikka teksti on pääosin latinankielinen, sivut luetaan oikealta vasemmalle kuten arabiassakin. Frankfurtissa ei tuolloin ollut saatavilla arabian kirjasimia, joten aakkoset ja termit lisättiin painokseen käsin. Ymmärrettävää, että painos jäi varsin pieneksi.

Introductio ei kuitenkaan osoittautunut menestykseksi, vaikka Arabian kielen opetus yleistyikin saksalaisella kielialueella 1600-luvun kuluessa useammissa yliopistoissa. Pian kävi nimittäin ilmi, että Willichin arabian taito oli yli 25 vuoden vankeuden aikana vähintään pahasti ruostunut ja hän oli turvautunut paikoin äidinkieleensä turkkiin mm. kieliopillisten termien käytössä. Teos jäikin oppihistorialliseksi ja kirjahistorialliseksi kuriositeetiksi ja on nykyään erittäin harvinainen. Teosta tunnetaan julkisten kirjastojen kokoelmissa vain muutamia kappaleita. Juuri äsken Kansalliskirjastosta löytynyt on seitsemäs. Sen voi tilata erikoislukusaliin hakupalvelussa https://kansalliskirjasto.finna.fi/

Kansalliskirjasto vastaanotti Mikael Agricolan päivänä 9.4. kansallisesti merkittävän kirjalahjoituksen.

Marraskuussa 2016 edesmennyt sveitsiläinen taidehistorijoitsija, bibliofiili ja Suomen ystävä Felix Stoll testamenttasi Mikael Agricolan kirjastoon kuuluneen Baselissa 1500-luvulla painetun myöhäisantiikin ja renessanssin historiankirjoitusta sisältävän kokoomateoksen.

Nimiösivun yläreunaan Agricola on merkinnyt :

Michaelis Olaui Agricolae de Torsbij liber Wittenbergę [e]m[p]tu[s] iii8 J]un[i] Anno 1537

Mikael Olavinpoika Agricola Torsbyn kylästä on ostanut kirjan kesäkuun kolmas päivä 1537 Wittenbergissä.  Hän opiskeli siellä vuosina 1536-1539 kuunnellen mm. Martti Lutherin ja Filip Melanchtonin luentoja.

Sidoksessa on itseasiassa kaksi tekstiblokkia, joista ensimmäinen on Johannes Hervagiuksen v. 1531 Baselissa painama. Se sisältää 500-luvulla jaa. vaikuttaneiden Prokopios Kesarealaisen, Agathias Smyrnalaisen ja Jordaneen kirjoituksia samalla vuosisadalla käydyistä sodista, latinaksi käännettyinä. Näiden lisäksi mukana on renessanssihumanisti Leonardo Brunin (1370-1444) 500- luvulla Italiassa käytyjen sotien historia. Latinankielisen historiankirjoituksen ja käännösten oheen on liitetty vielä  Prokopioksen panegyyrinen puhe keisari Justinianus I:n (527-565) rakennusprojekteista Περὶ Κτισμάτων Perì Ktismáton (Rakennuksista).

Jälkimmäinen tekstiblokki on muutamaa vuotta varhaisempi ja peräisin kölniläisen Eucharius Cervicornuksen kirjapainosta. Siinä on kaksi teosta; 1526 painettu Paulus Orosiuksen (k. n. 418) Adversus paganos historiarum libri septem (Pakanoita vastaan) ja v. 1527 painettu Thukydideen Ἱστορίαι, Historiai ( Peloponnesolaissota). Jälkimmäinen on tunnetun humanistin Laurentius Vallan (k.1457) latinaksi kääntämä.

Mikael Agricolan kirjasto

Agricola siis hankki kirjan opiskeluaikanaan Wittenbergissä, kuten myös useimmat niistä yhdestätoista teoksesta, jotka nykyään tiedetään kuuluneen hänen kirjastoonsa. Näistä kolme on jo ennestään Kansalliskirjaston kokoelmissa. Lahjoitettu teos on kahdestoista tunnettu.

Kyse oli tyypillisestä humanistin kirjastosta; filosofiaa, historiaa, maantiedettä, antiikin auktoreita; mm. Diogenes Laertioksen kuuluisien filosofien elämä, Plautuksen näytelmiä, Aristotelen opera omnia, Sebastian Munsterin Cosmografia. Agricolan papillisesta koulutuksesta ja kirkollisesta urasta huolimatta, teologista kirjallisuutta säilyneessä ‘otoksessa’ on vain Lutherin postilla ja lyhennelmä kirkkoisä Augustinuksen teoksista (Omnium operum epitome). Agricolan keräämä kirjasto hajosi joko heti hänen kuoltuaan (1557) tai viimeistään hänen leskensä Birgitta Olavintyttären kuoltua 1595.

Nimiösivulta löytyy myös toinenkin omistushistoriaan liittyvä merkintä; Hinricus Huss niminen henkilö osti kirjan Wismarissa vuonna 1602. Kolmas tunnettu omistaja oli ruotsalainen diplomaatti Ulrik Celsius (1731-1805), joka osti kirjan huutokaupassa Tukholmassa ja kirjasi tapahtuman sisäkanteen kaksi sataa vuotta myöhemmin v. 1803.

Mikael Agricolan elämään, toimintaan ja kirjastoon voi tutustua tarkemmin Simo Heinisen kirjasta

Mikael Agricola : elämä ja teokset. Edita 2007 Helsinki.