Kuukausi: huhtikuu 2023

Tutkimuksen toteutus

Tämän tutkimuksen tutkimustehtävänä on tutkia luokanopettajien käsityksiä minäpystyvyyden tukemisesta musiikin tunneilla arvioinnin näkökulmasta. Tarkoituksena on tutkia, miten erilaiset arviointimenetelmät tukevat oppilaan minäpystyvyyden rakentumista, ja mitä arviointimenetelmiä musiikin tunneilla käytetään. Tarkoituksena on myös selvittää, mitä muita vaikuttavia tekijöitä minäpystyvyyden tukemiseen liittyy.

Tutkimuksen ilmiönä on, miten minäpystyvyyttä voidaan tukea musiikin tunneilla arvioinnilla sekä muilla keinoilla. Tutkimus on toteutettu laadullisena tapaustutkimuksena, jossa haastattelen kuutta musiikkia opettavaa luokanopettajaa, joita tarkastelen omina tapauksina tutkittavan ilmiön ympärillä. Jokainen haastateltava tuo tutkimukselle oman näkökulmansa tutkimusaiheesta. Aineisto on analysoitu aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä.

Miksi minäpystyvyyden tukeminen ja arviointi?

Päädyin minäpystyvyyden tukemisen ja arvioinnin yhteyden tutkimiseen, koska aihe on oppimisen kannalta merkittävä. Oppiminen aiheena kiinnostaa myös itseäni yleisesti. Minäpystyvyysuskomukset liittyvät oppilaiden oppimismotivaatioon ja -halukkuuteen. On myös tärkeää ja kiinnostavaa tutkia, miten paljon opettaja voi omalla toiminnallaan vaikuttaa oppilaan oppimiseen ja onnistumiseen, koska monesti ei ajatella, miten paljon merkitystä opettajan toiminnalla on ylipäätään koulussa. Arviointia voidaan pitää opettajan toimintana, joka vaikuttaa oppilaan oppimiseen. Minäpystyvyyttä ei ole tutkittu paljoa musiikin tuntien kontekstissa, joten sekin lisää oman kiinnostavuutensa tutkimukseen.

Tutkimustulokset

Tutkimustuloksista nousee esille, miten minäpystyvyyden tukeminen musiikin tunneilla on haastavaa, sillä suuret ryhmäkoot aiheuttavat opettajille paineita siitä, miten pitäisi opettaa, arvioida ja tukea oppilaita yhtä aikaa. Musiikin oppiaineen arviointia pidetään jo itsessään haastavana, sillä isoissa luokissa joukosta erottuvat ryhmien ääripääoppilaat, jolloin arviointi on haastavaa keskitasoisten oppilaiden osalta. Minäpystyvyyden tukemisen ja arvioinnin yhdistäminen on opettajien mielestä hankalaa. Aineiston perusteella arvioinnin toteutus koulujen resursseilla ei ole toimivaa, mikä lisää haasteita tukemista edistävän arvioinnin toteuttamisessa. Iso tekijä arvioinnin toteuttamisessa on myös opettajan oma osaaminen musiikin opetuksessa.

Tärkeimpänä arviointimenetelmänä minäpystyvyyden tukemisen kannalta pidetään jatkuvaa arviointia, nimenomaan havainnointia.  Havainnoinnin kerrotaan olevan haastavaa, ja aiheuttavan stressiä opettajille musiikin tuntien aikana, sillä opettajien huomio keskittyy helposti tuntien opetuksen sijaan siihen, miten he saavat havainnoitua oppilaiden osaamista. Myös musiikin numeroarviointi nousee esille tutkimustuloksissa. Se herättää ristiriitaisia tunteita. Osa opettajista haluaisi suosia sanallista arviointia, vaikka pitääkin sitä haastavampana arviointimenetelmänä minäpystyvyyden tukemiseksi. Soitto- ja laulukokeet herättävät myös erilaisia mielipiteitä haastateltavien keskuudessa.

Tutkimuksen mukaan minäpystyvyyden tukemiseen liittyvät muut tekijät ovat oppilaantuntemus, perhetausta ja harrastuneisuus. Kun opettaja tuntee oppilaansa ja hänen taustansa, on opettajan helpompi lähteä tukemaan oppilaan minäpystyvyyttä ja käyttämään minäpystyvyyden tukemiseen sopivia menetelmiä.

Tutkimustulosten merkitys

Tämä tutkimus nostaa esille muun muassa sen, miten opettajien taitotasoerot musiikin opetuksessa vaikuttavat opetuksen ja arvioinnin toteuttamiseen. Vaikka jokainen luokanopettaja on käytännössä kelpoinen opettamaan musiikkia alakoulussa, on hämmästyttävää, miten suuria eroja aineistosta nousee esille opettajien välillä. Tutkimus osoittaa, että luokanopettajakoulutuksia tulisi tarkastella ja yhtenäistää, jotta jokaisella luokanopettajalla olisi samanlaiset mahdollisuudet musiikin opetukseen.

Minäpystyvyyden tukemisen ja arvioinnin yhteys osoittaa, miten oppiminen ei ole vain mekaanista suorittamista, vaan vaatii taustalle tekijöitä, joilla oppilas voi kehittää oppimistansa. Minäpystyvyysuskomukset vaikuttavat siihen, miten oppilas kokee onnistuvansa koulussa, joka vaikuttaa suoraan oppilaan oppimiseen. Oppimisen taustalle on tärkeä löytää uusia mekanismeja, joilla opiskelua voidaan tehostaa ja luoda oppilaille onnistumisen kokemuksia. Onnistumisen kokemukset motivoivat koulussa työskentelyä.

Tutkimus osoittaa myös, mikä merkitys oppilaantuntemuksella on minäpystyvyyden tukemisen kannalta. Oppilaantuntemuksen merkityksen voisi ottaa huomioon kouluissa niin, että opettajille annetaan mahdollisuus tutustua oppilaisiin paremmin. Käytännössä tällainen järjestely vaatisi luokkakokojen pienennystä. Oppilaantuntemuksen merkitys minäpystyvyyden tukemisessa on tärkeä, sillä minäpystyvyysuskomukset määrittelevät pitkälti sen, miten oppilas suhtautuu koulunkäyntiinsä. Kun opettaja osaa tukea oppilaitaan oikealla tavalla, se voi parhaimmillaan johtaa oppilaiden kehitykseen ja loistaviin onnistumisiin.

Tämä tutkimus antaa uusia näkökulmia vähemmän tunnetulle käsitteelle (minäpystyvyys), joka on kuitenkin merkittävä käsite kasvatustieteessä. Tutkimus parantaa maailmaa tekemällä tunnetuksi erilaisia arviointimenetelmiä, sekä niiden vaikutuksia oppilaan koulumotivaatioon. Tutkimus tuo esille myös musiikin merkityksen oppiaineena, niin myönteisessä kuin kielteisessäkin valossa.

Mahdolliset jatkotutkimusaiheet

Tämän tutkimuksen mahdollisia jatkotutkimusaiheita ovat esimerkiksi minäpystyvyyden tukemisen tutkiminen painotetussa opetuksessa ja eri sukupuolten välillä. Tämä tutkimus sivuaa hieman myös painotettua opetusta, mutta jättää monta kysymystä, joihin uusi tutkimus voisi löytää vastauksia. Muita mahdollisia jatkotutkimusaiheita voisivat olla koulujen toimintatavat minäpystyvyyden tukemiseksi ja musiikin arvioinnin tarpeellisuuden tutkiminen. Taito- ja taideaineiden arviointi on viime vuosina herättänyt ristiriitaisia ajatuksia, joten se olisi ajankohtainen ja mielenkiintoinen tutkimusaihe, josta tarvitaan lisää tietoa.

Tämän tutkimuksen myötä toivon, että kouluissa pohditaan aidosti sitä, mitä oppimisen taustalla tapahtuu, sekä miten opettaja pystyy vaikuttamaan oppilaidensa minäpystyvyysuskomuksiin toiminnallaan.

 

Anni Hyvönen

Minäpystyvyyden tukeminen musiikin tunneilla – luokanopettajien käsityksiä arvioinnista ja muista vaikuttavista tekijöistä

Taustaa

Tutkin maisterintutkielmassani musiikin aineenopettajien kokemuksia ja käsityksiä musiikin luovan tuottamisen opetuksesta. Musiikin luova tuottaminen on kuulunut Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin ensimmäisestä peruskoulun opetussuunnitelmasta (1970) asti. Sen toteutumisen on todettu käytännössä olevan kuitenkin vaihtelevaa alakoulun musiikinopetuksessa. Toisin kuin esimerkiksi kuvataiteen opetuksessa, jossa uuden luominen on alusta asti lähtökohta koko opetukselle, musiikinopetusta on perinteisesti lähestytty enemmän valmiiden teosten toistamisena ja harjoitteluna, jolloin uuden keksimiselle on jätetty vähemmän tilaa. Tutkimukset ovat osoittaneet, että varsinkin luokanopettajat, joilla ei ole musiikin aineenopettajan pätevyyttä, kokevat omat valmiutensa musiikinopetukseen ja varsinkin musiikin luovan tuottamisen opetukseen usein heikoiksi.

Tavoitteet

Haastattelin tutkimuksessani neljää musiikin aineenopettajaa ja tavoitteenani oli haastatteluiden pohjalta löytää musiikin luovan tuottamisen opetuksen toteuttamisen haasteita ja tärkeimpiä luovien työtapojen onnistumiseen vaikuttavia taustatekijöitä. Haastatteluissa keskityin myös musiikinopettajien kokemuksiin siitä, millaiset valmiudet he kokevat tarpeellisiksi musiikin luovan tuottamisen opetuksessa. Haastattelut olivat puolistrukturoituja teemahaastatteluja ja aineisto analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin keinoin.

Tulokset

Tutkimukseen osallistuneiden musiikinopettajien käsitysten mukaan tärkeimmät musiikin luovan tuottamisen onnistumiseen vaikuttavat tekijät alakoulun musiikinopetuksessa ovat turvallinen ilmapiiri opetustilanteessa, opettajan aineenhallinta, opetuksen eriyttäminen, resurssit, opettajan suhtautuminen luoviin työtapoihin ja opetuksen suunnittelu sekä rajaus. Erityisesti näiden tekijöiden joukosta korostui aineenhallinnan merkitys. Vahvaa aineenhallintaa pidettiin edellytyksenä pedagogisesti pätevälle opetukselle. Tutkimuksen tulokset heijastelivat paljolti aikaisemman tutkimuksen löytämiä haasteita musiikin luovan tuottamisen toteutuksessa.
Useat haastateltavat korostivat, että esimerkiksi työssäoppimisella on ollut suuri rooli heidän kompetenssinsa vahvistumisen kanssa liittyen musiikinopettamiseen. Musiikin luovan tuottamisen opetuksessa nähtiin olennaisena opettajan kyky heittäytyä, kokeilla uusia työtapoja ja tätä kautta kehittää omaa osaamistaan. Luokanopettajaksi kouluttautuneet haastateltavat kokivat, että luokanopettajaopinnot eivät olleet tuottaneet tarvittavia valmiuksia luovan tuottamisen opetukseen.

Myös maininnat resursseista ja esimerkiksi kasvavista ryhmäkoista sekä heterogeenisistä ryhmistä toistuivat haasteista puhuttaessa. Jatkotutkimuksen kannalta olisi mielenkiintoista kiinnittää huomiota missä määrin monien musiikinopettajien ongelmaksi todettuun koettuun heikkoon kompetenssiin vaikuttaa tällaiset resursseihin liittyvät haasteet.

Ilmari Vartia

Musiikin aineenopettajien käsityksiä ja kokemuksia musiikin luovan tuottamisen opetuksesta alakoulussa

Opetussuunnitelmassa korostuvat entistä enemmän tulevaisuuden taidot. Ohjelmointi, suunnittelu ja yhteistyö kuuluvat kaikki taitoihin, joita voidaan harjoitella esimerkiksi teknologiakasvatuksen suunnitteluprojekteilla. Suunnitteluprojektit ovat monialaisia hankkeita, joissa oppilaat suunnittelevat ja toteuttavat ratkaisun johonkin ongelmaan. Ongelma on yleensä oppilaiden itsensä määrittelemä, esimerkiksi jokin arjen ongelma. Tällaisissa projekteissa oppilaat pääsevät yleensä hyödyntämään jotakin ohjelmoitavaa teknologiaa, kuten LEGOn robotiikkatuotteita, jotta he saavat keksintönsä toimimaan.

Tutkimuksessani selvitin, miten projektit näyttäytyvät oppilaille. Tutkimuskohteenani oli alakoulun robokerho, jossa haastattelin kolmea keksintöryhmää. Olen itse toinen robokerhon vetäjistä ja tunsin oppilaat etukäteen. Keksintöprojektien tavoitteena oli osallistua ja menestyä Innokas-verkoston valtakunnallisessa robotiikkaturnauksessa. Näiden projektien vaiheiden jäsentämiseen on kehitelty erilaisia prosessimalleja, joista suomalaistutkijat ovat koostaneet synteesin, johon vertasin oppilaiden kuvauksia heidän työskentelystään. Oppilaiden työskentely oli määrätietoista, mutta heidän kuvauksissaan projektien myöhemmät vaiheet hieman puuroutuivat yhteen. Työskentely näyttäytyi oppilaille lineaarisena ja eteenpäin menevänä silloinkin, kun oppilaat palasivat suunnitteluprosessin vaiheissa taaksepäin. Tuotin prosessimallista kuvion, jossa näkyy projektien eteneminen sellaisena, kuin se oppilaiden haastatteluissa hahmottui. Kuvio on nähtävissä alla.

Oppilaat materiaalisten ulottuvuuksien äärellä

Projektien etenemiseen linkittyvät vahvasti materiaaliset haasteet. Oppilaiden keksintöjen tuottamisessa esteiksi tulevat paitsi ohjelmointiosaaminen, myös keksintöjen kokoaminen. Tutkimuksessani peilasin oppilaiden suunnitteluratkaisuja teoreettiseen malliin, jossa suunnitteluratkaisut on jaoteltu viiteen kategoriaan, joihin sisältyy muun muassa keksinnön ulkoasu ja tarkoitus. Oppilasryhmistä kokeneimmalla oli vahvin käsitys kaikista keksintönsä puolista, kun taas yhdellä ryhmällä oli käytännössä vasta keksinnön ulkonäköön liittyviä ajatuksia.

Tutkimus synnytti pohdintaa sekä robokerhon kehittämisestä että tämänkaltaisesta työskentelystä yleisesti. Robokerhoa ajatellen tulevaisuudessa voisi olla mielekästä tutustua yhdessä oppilaiden kanssa prosessimalleihin ennen työskentelyn aloittamista, kun tähän asti olemme vain kursorisesti ohjanneet toisen kerhonvetäjän kanssa työskentelyä ja antaneet oppilaille aika vapaat kädet. Toisaalta tämä tapamme on tuottanut robokerhossa ennenkin hedelmää ja menestystä. Vielä keskeisempi löydös on, että oppilailla voi olla hyvinkin korkealentoisia ja eri materiaaleja yhdisteleviä ideoita, joiden liikkeelle työntäminen vaatii niiden kartoitusta. Yksi ryhmä oli pohtinut mielenkiintoista kuljetusrobottivenettä, jonka he olivat hylänneet konsultoimatta kerhonvetäjiä, koska eivät uskoneet pääsevänsä teknisen työn materiaaleihin käsiksi. Perinteisen käsityön materiaalien integroiminen projekteihin jäi muutenkin vain ajatuksen tasolle, vaikka niillekin olisi paikkansa.

 

Lukas Järvenpään maisterintutkielma

”Aika usein katotaa laatikkoon ja otetaa osa ja mietitää mitä siit vois tehä”. Teknologiakasvatuksen suunnitteluprojektien prosessi ja materiaaliset haasteet alakoulun robokerhossa

Tutkimuksen tausta

Mielipiteiden ohittaminen, arvostuksen puute, tiedon jakamisen haasteet, tasavertainen työpari, mukana toiminnan suunnittelemisessa…. Koulunkäynninohjaajat ja heidän asiantuntijuutensa huomioidaan eri tavoin koulujen työyhteisöissä. Kiinnostus koulunkäynninohjaajien asiantuntijuuden huomioimiseen syntyi omista kokemuksistani ohjaajana eri kouluissa pääkaupunkiseudulla. Kouluilla oli erilaisia käytänteitä huomioida ohjaajien asiantuntijuutta ja ohjaajien rooli vaihteli myös koulusta toiseen.

Tarkastelin kandidaatintutkielmassani koulunkäynninohjaajien relationaalista asiantuntijuutta ja alussa mainitsemani teemat nousivat esille ohjaajien haastatteluissa. Jatkoin näistä teemoista nousseiden aiheiden tarkastelua pro gradu -tutkielmassani. Yhteisen tiedon äärelle pääsemättömyys, arvostuksen, tuen ja yhteisen ajan puute näkyvät ohjaajilla tuntemuksina, että he eivät täysin kuulu työyhteisöön. Työyhteisöön kuulumisen tunne ei synny pelkästään välittävistä ihmissuhteista vaan myös tunteesta, että on arvostettu työssään. Koulunkäynninohjaajat ovat tärkeä osa koulujen moniammatillista työyhteisöä. Koulunkäynninohjaajien osallisuus muun muassa koulun sisäisessä vuorovaikutuksessa, kokouksissa ja yhteistyössä opettajan kanssa vahvistavat ohjaajien kuulumisen tunnetta sekä tyytyväisyyttä työhön.

Tutkimustehtävä ja menetelmät

Tutkimukseni tavoitteena oli saada käsitys siitä, miten koulunkäynninohjaajat kokevat kuuluvansa koulun työyhteisöön. Halusin myös selvittää, missä määrin kuulumisen tunne on yhteydessä ohjaajien työtyytyväisyyteen. Näiden lisäksi tarkastelin autonomian, kompetenssin ja yhteenkuuluvuuden eli psykologisten perustarpeiden täyttymisen välittävää roolia koulunkäynninohjaajien koulun työyhteisöön kuulumisen tunteiden ja työtyytyväisyyden kokemuksissa.

Valitsin tutkimukseeni kvantitatiivisen lähestymistavan. Tutkimuksen aineisto kerättiin verkkokyselyllä, koska näin voitiin tavoittaa laajempi vastaajamäärä lyhyessä ajassa. Linkki verkkokyselyyn julkaistiin suljetussa koulunkäynninohjaajien suljetussa Facebook-ryhmässä. Kyselyyn vastasi 404 koulunkäynninohjaajaa. Vastaajien määrää voitiin pitää hyvänä vapaaehtoiselle, omalla ajalla täytettävälle kyselylle.

Kyselylomake koostui kolmesta eri mittarista, joita olivat kuulumisen tunne (PSOM), psykologiset perustarpeet työssä (W-BNS) sekä työtyytyväisyys (MSQ). Aineiston tilastolliset analyysit tehtiin SPSS 27- ohjelmalla. Analyysimenetelminä käytettiin yksisuuntaista varianssianalyysiä, lineaarista regressioanalyysiä, faktorianalyysiä sekä yhteyksien tarkastelussa Pearsonin korrelaatiokerrointa.

Tutkimuksen tulokset ja pohdintaa

Tutkimuksen tulosten mukaan suurin osa ohjaajista koki kuuluvansa työyhteisöönsä hyvin, psykologisten perustarpeidensa täyttyvän hyvin ja he kokivat olevansa tyytyväisiä työhönsä. Vaikka ohjaajat kokivat kuuluvansa hyvin työyhteisöön, osalla oli myös kuulumattomuuden tuntemuksia. Ikäryhmien välisessä tarkastelussa yli 20 vuotta ohjaajina työskennelleiden muuttujien keskiarvot olivat kaikkien muuttujien kohdalla yli asteikon keskitasolla. Työhönsä tyytymättömin ryhmä löytyi 30–39 vuotiaista, jotka olivat työskennelleet ohjaajina 6–10 vuotta.

Tarkasteltaessa muuttujien välisiä yhteyksiä huomattiin, että kuulumisen tunne oli melko voimakkaassa yhteydessä psykologisten perustarpeiden osa-alueista autonomiaan ja yhteenkuuluvuuteen sekä kohtalaisesti yhteydessä kompetenssiin. Kuulumisen tunne oli myös melko voimakkaasti yhteydessä työtyytyväisyyteen. Koulunkäynninohjaajien autonomian tarpeen täyttyminen selitti voimakkaimmin tyytyväisyyttä työhön ja yhteenkuuluvuuden tarpeen täyttyminen kuulumisen tunnetta.

Työelämää ja koulumaailmaa koskeva tutkimus ohittaa usein koulunkäynninohjaajat. Koulut ovat myös työyhteisöjä, joissa kaikkien työntekijöiden tulisi viihtyä, tulla kuulluiksi ja arvostetuiksi omissa rooleissaan. Kuulumattomuuden tunteet, useiden roolien tuoma kompetenssin tarpeen täyttymisen haasteet sekä lisääntyvä tyytymättömyys työhön voivat lisätä alaa vaivaavaa ohjaajien vaihtuvuutta. Tulisi kuitenkin muistaa, että koulujen moniammatillisessa työyhteisössä kaikkien yhdessä jakama tieto on arvokasta, niin että oppilaiden tarpeista lähtevä tuki osataan kohdistaa mahdollisimman hyvin. Kuten sanottu, koulussa kaikki tekevät samaa kasvatustyötä hieman eri näkökulmista. Tämän tutkimus tuo lisätietoa siihen, miten ohjaajat kokevat kuuluvansa koulujen työyhteisöön ja tämä tieto on toivottavasti osaltaan purkamassa koulujen työyhteisöjen hierarkkisia käytänteitä.

Hanna Partanen

Koulunkäynninohjaajien kuulumisen tunne ja psykologiset perustarpeet koulun työyhteisössä

Tausta

Elämänkatsomustieto (ET) on uskonnon lisäksi toinen peruskoulun katsomusaineista. Elämänkatsomustieto on alun perin tarkoitettu uskontokuntiin kuulumattomille oppilaille, mutta nykypäivänä opetusryhmissä on runsaasti myös niin sanottuihin vähemmistöuskontokuntiin kuuluvia oppilaita. Evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluville oppilaille ET:n ovi on suljettu.

Elämänkatsomustieto on ollut olemassa pian neljä vuosikymmentä, vuodesta 1985 saakka. Sen lähtökohdat ovat vuoden 1923 uskonnonvapauslaissa, joka pyrki vapauttamaan kirkkoon kuulumattomat uskonnon opetuksesta ja loi heille kansakouluun oman oppiaineen, uskonnonhistorian ja siveysopin (myöh. uskontojen historia ja siveysoppi). Oppiaine oli kuitenkin kristillisesti painottunut, eikä sen opetus tavoittanut kuin pienen vähemmistön siihen oikeutetuista oppilaista. Moni kirkkoon kuulumaton ei koskaan edes saanut tietää kyseisen oppiaineen olemassaolosta, saati omasta oikeudestaan sen opetukseen.

ET:n perustaminen paransi tilannetta, ja viimeisimpien tilastojen mukaan vuonna 2018 jopa 8,5 % kaikista alakoululaisista opiskeli elämänkatsomustietoa. Samalla kun evankelisluterilaisen kirkon jäsenmäärä ja (evlut-)uskonnon oppilasmäärä on laskenut, elämänkatsomustiedon oppilasmäärä on ollut tasaisessa kasvussa. Vaikka katsomusopetuksen kenttä elää ja muuntuu, ei tilastoissa ole enää vuoden 2018 jälkeen eritelty oppilaiden katsomusainevalintoja. Ajantasaista tietoa opetuksen järjestämisen ja kehittämisen tueksi ei siis ainakaan toistaiseksi ole saatavilla. On kuitenkin tarpeen kehittää katsomusopetusta ja huolehtia siitä, että kaikilla oppilailla on pääsy laadukkaaseen katsomusopetukseen.

ET:n oppiainetta on läpi sen olemassaolon leimannut marginaalisen ja vaikeasti hahmotettavan oppiaineen maine. Elämänkatsomustietoa on myös tutkittu huomattavasti vähemmän kuin uskontoa. Kunnollisia oppimateriaaleja ei juuri ollut varsinkaan oppiaineen varhaisempina aikoina. Nykyään oppiaine on jo tutumpi, ja oppimateriaalejakin alkaa olla saatavilla. Aineenopettajan kelpoisuuden suorittaneita opettajia on yhä enemmän myös alakouluissa. Silti ET on yhä monelle opettajalle vieras.

Tutkimuskysymykset

Halusin selvittää opettajien kokemuksia elämänkatsomustiedon opetuksen käytännöistä ja opetusryhmistä, omasta ET-opettajuudestaan, ET:n opetussuunnitelmasta sekä elämänkatsomustiedosta alakoulun oppiaineena nyt ja tulevaisuudessa. Olen tutkinut aihetta perehtymällä tutkimuskirjallisuuteen sekä haastattelemalla seitsemää opettajaa.

Tutkimuksen toteutus

Kyseessä on laadullinen tutkimus, jonka aineisto hankittiin haastattelemalla seitsemää eri puolilla Suomea työskentelevää elämänkatsomustietoa opettavaa luokanopettajaa. Tutkimukseen ei osallistunut yhtäkään maaseudulla tai pienessä kyläkoulussa työskentelevää opettajaa, joten kaupunkilaisuus painottuu tutkimuksessa. Puolistrukturoitu teemahaastattelu eteni kolmen ennalta määrittämäni teeman mukaisesti. Aineisto analysoitiin käyttämällä aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Tutkimus ei pyri yleistettävyyteen, vaan tavoitteena on ymmärtää syvällisesti haastateltujen opettajien kuvaamia kokemuksia ja käsityksiä tutkittavasta ilmiöstä.

Tulokset

Tutkimuksen perusteella opettajat näkevät työssään elämänkatsomustiedon oppilasmäärän kasvun, ja opetusryhmät ovat pääosin monin tavoin heterogeenisiä. Opetusta hankaloittavat muun muassa oppimateriaalien hankala saatavuus tai heikko laatu sekä opettajien epävarmuus omasta aineenhallinnasta. Opettajat eivät kokeneet saaneensa koulutuksessaan riittäviä valmiuksia ET:n opettamiseen, ja soveltuvaa oppimateriaalia koottiin ja jopa tuotettiin itse.

Opettajien suhde oppiaineen opetussuunnitelman perusteisiin on osin ristiriitainen: jotkut oppiaineen sisältöalueet ja tavoitteet ovat selkeämmin rajattuja ja helpommin konkretisoitavissa opetukseen kuin toiset, korkealentoisesti muotoillut tavoitteet.

Haastatellut opettajat kokevat elämänkatsomustiedon tärkeänä, joskin aliarvostettuna oppiaineena, jonka opettaminen on mieluisaa. ET:n ydintehtävänä oli antaa aikaa ja tilaa pohdiskelulle ja keskustelulle sekä oman itsetuntemuksen syventämiselle. Opettajien keskuudessa ET haluttaisiin sallia kaikille oppilaille. Mahdollinen yhteinen katsomusaine herättää varovaista kiinnostusta, mutta myös huolta uskonnon painottumisesta ET:n sisältöjen kustannuksella.

Maaseudulla tai pienessä kyläkoulussa työskentelevien opettajien kokemukset jäivät tutkimuksen ulkopuolelle, sillä kaikki tutkimukseen osallistuneet opettajat työskentelivät kaupungeissa. ET:n oppilasmääristä voidaan havaita, että oppiaine on voimakkaasti painottunut Etelä-Suomeen ja kaupunkeihin. Myös maaseudun ja pienten ET-ryhmien koulujen opettajien näkemyksiä olisi tarpeellista kartoittaa.

Aida Zakik
”Opettaako elämänkatsomustietoo sellaset opettajat, jotka kokevat sen tärkeeksi ja mielekkääksi oppiaineeksi ja pystyy sitä opetussuunnitelmaa toteuttamaan” – Opettajien kokemuksia alakoulun elämänkatsomustiedon oppiaineesta ja sen opettamisesta

Tein esinetutkimusta 1940-luvun pula-ajan tekstiileistä ja jalkineista. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, mistä materiaalista aineiston tekstiilit ja jalkineet on valmistettu, mitä työtapoja niiden valmistamiseen on käytetty sekä millaisia pula-ajalle tyypillisiä piirteitä ja ratkaisuja tekstiileistä ja jalkineista löytyi. Suomessa koettiin pula-aika toisen maailmansodan seurauksena vuodesta 1939 lähtien. Ulkomaankauppasuhteet katkesivat ja oman maan viljasadot kärsivät kuivuudesta, joten elintarvikkeiden ja tavaroiden myyntiä oli pakko alkaa säännöstellä. Säännöstelyä kesti vuoteen 1954, jolloin viimeiset elintarvikkeet vapautettiin säännöstelyn alta.

Esineiden materiaalit

Pula-aikana vaatteita ja kodintekstiilejä valmistettiin kaikesta mahdollisesta materiaalista, mitä aitoista ja ullakoilta löytyi. Materiaalit, joita ei yleensä käytetty vaatteiden, kodintekstiilien tai jalkineiden valmistamiseen, hyödynnettiin pula-aikana tarkasti. Kankaiden tilalle keksittiin parempien materiaalien puutteessa korvikemateriaaleja, joista yleisin ja eniten käytetty oli paperi. Siitä valmistettiin muun muassa kenkien päällisiä, verhoja ja lakanoita. Kansalaisten omavaraisuus kasvoi pulan ja säännöstelyn aikakaudella, ja esimerkiksi pellavan viljely yleistyi. Pellavasta tulikin yleinen pula-ajan tekstiilien materiaali. Jalkineita valmistettiin puusta, paksusta villahuovasta ja muista kankaista sekä kaislasta.

Tutkimuksen aineisto

Aineistoni on peräisin pula-ajalta, jolloin Kotitalouskeskus käytti vaatteita mallina opettaessaan kansalaisia valmistamaan tekstiilejä ja jalkineita itse. Kotitalouskeskus on lahjoittanut yliopistomuseolle kokoelman, johon kuuluu yhteensä 83 tekstiiliä tai jalkinetta sekä kangas- ja lankanäytteitä. Omaan tutkimukseeni otin kokoelmasta mukaan yhteensä 23 esinettä, joita ei ollut vielä tutkittu. Tämän esinetutkimuksen aineistoon kuuluu kolmet kudotusta kankaasta valmistetut polvihousut ja puku (sisältää takin ja polvihousut), vauvan neulehousut, käsipyyhe, pesukinnas, kahdeksan erilaista sukkaa tai sukkaparia, kahdet lapaset, kahdet tallukkakengät, kolmet kaislakengät sekä pannumyssy.

Tutkimuksen tulokset

Tekstiilit ja jalkineet on valmistettu pula-ajalle tyypillisistä materiaaleista sekä tyypillisillä valmistustavoilla. Kaikki kudotusta kankaasta valmistetut vaatteet sisältävät pellavaa. Vaatteista löytyi useita jatkopaloja. Se kertoo siitä, että kankaat on käytetty pula-ajalle tyypilliseen tapaan hyvin tarkasti hyödyksi. Sukkien materiaalina on käytetty paljon villaa, sekä lisäksi ihmisten hiuksia ja eläinten karvoja. Myös jalkineet on valmistettu pula-ajalle tyypillisistä materiaaleista. Molemmissa tallukoissa on käytetty villahuopaa ja aineiston muut jalkineet on valmistettu punotusta kaislasta. Myös pannumyssy on valmistettu kaislasta.

Pula-aikana useimmissa kodeissa oli suoraommelompelukone, jolla saatiin ommeltua saumat. Huolittelut sekä päärmeet on ommeltu käsin. Tallukat on ommeltu ompelukoneella muuten, mutta pohjat on kiinnitetty käsin. Lapsen tallukoiden pohjassa oleva pellavanaru on kiinnitetty käsin. Kaislakengät sekä pannumyssy on valmistettu kokonaan käsin ompelemalla.

Sekä tekstiilit että sukat ovat karkeita ja vaatteiden kankaat ovat paikoin huonolaatuisia johtuen huonosta kudontamateriaalista. Kaikki tekstiilit sekä jalkineet ovat kuitenkin huolellisesti valmistettuja ja siistejä.
Aihetta voisi tutkia vielä lisää tekemällä tuotteille merkitysanalyysiä. Merkitysanalyysiä käytetään usein, kun määritetään museoesineen arvoa. Sellainen tutkimus voisi tarjota mielenkiintoista lisätietoa näistä tekstiileistä ja jalkineista.

Marja Penttilä
Pula-ajan tekstiilit Esinetutkimus pula-ajan tekstiileistä ja jalkineista

Det har forskats mycket och även kommit upp i media hur barn inte uppnår rekommendationerna för fysisk aktivitet. Vad kan ledare och personal göra på sina enheter för småbarnspedagogik för att få barnen att uppnå rekommendationer? Mest brister finns i den pulshöjande fysiska aktiviteten för barn. Programmet Småbarnspedagogiken i rörelse är ett program som har som idé och målsättning att varje barn dagligen ska ha möjlighet att röra på sig och uppleva glädjen i att röra på sig. Programmet fungerar som stöd för ledare och pedagoger på småbarnspedagogiska enheter.

Syfte och teorier

Syftet med undersökningen är att beskriva och analysera vilken betydelse programmet Småbarnspedagogiken i rörelse har haft för ledare som vill inspirera sin personal till att utöka barns fysiska aktivitet på enheten för småbarnspedagogik och vilka metoder de har använt sig av. Har de stött på utmaningar, vad har de lyckats med och hur fungerar samarbetet med kommunen och familjerna? Som huvudsaklig teori användes Bronfenbrenners utvecklingsekologiska modell. Även styrdokument som styr småbarnspedagogiken används. Intressant i tidigare forskning är att rörelsevanor som skapas som barn håller i då barnet blir tonåring och senare vuxen. Det kom även upp i flera forskningar hur olika program som främjar rörelse och pedagogers utbildning i ämnet gynnar den fysiska aktiviteten för barn.

Metoder och analys

För att få svar på frågorna valde jag en enkät med öppna frågor som metod. Då fick ledarna i lugn och ro svara på frågorna utan press av en intervjuare. Ledare från tre olika kommuner deltog i undersökningen. Som metod att analysera materialet användes innehållsanalys.

Resultat

Som mest överraskande svar var hur lite fokus enheterna hade lagt på pulshöjande fysisk aktivitet trots att forskning visar att det är just där det finns mest brister hos barn. Är personalen verkligen medveten om hur viktig den pulshöjande aktiviteten är och har de kunskap i hur de kan baka in detta i verksamheten dagligen? Så för att vi ska få bättre resultat i den pulshöjande aktiviteten skulle det kräva att pedagoger skulle satsa extra mycket på just den punkten.

 

Helena Weissman

Ledares upplevelser av betydelsen av programmet Småbarnspedagogiken i rörelse. En kvalitativ studie.

Lasten ja nuorten psyykkinen kuormitus ja mielenterveyden haasteet ovat olleet yhteiskunnallisena puheenaiheena jo pitkään. Koulumaailmassa ilmiö voi näyttäytyä muun muassa oppilaiden heikkona jaksamisena, koulupoissaoloina, vetäytyvänä tai aggressiivisena käyttäytymisenä, alakuloisuutena sekä oppimistulosten heikentymisenä.

Kun lapsen ja nuoren elämäntilanne on haastava esimerkiksi terveydellisistä syistä, eikä yleisopetuksen resurssit ole enää riittäviä oppilaan koulunkäynnin tukemisessa, voidaan opetusta tarjota sairaalaopetuksen parissa. Sairaalaopetuksen tavoitteena on turvata oppilaan koulunkäynti haasteellisten ajanjaksojen aikana ja ennaltaehkäistä siten koulunkäynnin keskeytyminen. Opetus on väliaikaista ja sen tavoitteena on kuntouttaa lapsi ja nuori taas koulunkäyntikykyiseksi oman yleisopetuksensa pariin.

Tutkielmani tavoitteena oli selvittää, miten oppilaiden psyykkistä kuormitusta säädellään sairaalaopetuksessa ja minkälaisia tekijöitä kuormituksen taustalta on havaittavissa. Aihetta oli merkityksellistä tutkia, sillä vastaavaa tutkimusta on löydettävissä varsin vähän, ja tutkielman ilmiö on luonteeltaan aaltoileva ja vaatii aika ajoin päivitettyä tutkimustietoa. Lisäksi ilmiöllä on laaja-alaisia vaikutuksia oppilaaseen itseensä ja hänen tulevaisuuteensa sekä häntä ympäröiviin ihmisiin. Jos oppilas ei kykene säätelemään omaa psyykkistä kuormitustaan eikä hän saa siihen tukea aikuisilta, koulupäivät keskittyvät siitä selviämiseen, eikä opillisten taitojen kehittämiseen. Luonnollisesti heikot perusopetuksen taidot aiheuttavat haasteita tulevaisuudessa. Oppilaan psyykkinen kuormitus heijastuu myös aikuisiin- tässä tapauksessa opettajiin- sekä heidän hyvinvointiinsa.

Tutkimuksen toteutus

Tutkimus toteutettiin haastattelemalla viittä sairaalaopetuksen opettajaa. Haastattelut toteutettiin puolistrukturoidun teemahaastattelun keinoin, mikä mahdollisti ilmiön käsittelemisen vapaamuotoisemmin. Haastattelun tukena olivat tietyt teemat, mutta opettajille annettiin mahdollisuus tuoda esiin myös niiden ulkopuolelta asioita. Tutkielman teoria koostuu useista eri aiheeseen perehtyneistä tutkimuksista, sillä varsinaista yhtä teoriapohjaa tutkielman aiheelle ei ole. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla.

Tutkimuksen tulokset

Tutkimustulokset osoittavat, että opettajat tunnistavat oppilaiden psyykkisen kuormituksen taustalta sekä ympäristötekijöistä että oppilaan sisäisistä ominaisuuksista johtuvia tekijöitä. Tietoisuus auttaa opettajia kohtaamaan oppilaita empaattisella ja ymmärtäväisellä asenteella, mikä mahdollistaa oppilaalle merkityksellisyyden sekä kuulluksi ja nähdyksi tulemisen kokemuksen. Tutkimuksen tulokset osoittavat myös tietynlaisen psyykkisen kuormituksen oireilun johtavan tietynlaisten tukikeinojen käyttöön. Tukikeinot ovat hyvin monipuolisia ja niillä pyritään säätelemään sekä oppilaan sisäänpäin että ulospäin oireilevaa kuormitusta. Tutkimuksen tulokset hyödyttävät sekä sairaala- että yleisopetuksen opettajia ymmärtämään psyykkisesti kuormittunutta lasta paremmin. Tutkimus nostaa esiin oppilaan psyykkisen kuormituksen säätelyssä hyödynnettyjä tukikeinoja, joista voi olla apua niin sairaalakoulujen kuin yleisopetuksenkin opetushenkilöstölle.

Tutkimuksesta nousi esiin myös muutamia merkittäviä jatkotutkimusehdotuksia koskien oppilaan psyykkisen kuormituksen vaikutusta oppimiseen sekä vertaissuhteisiin. Tilaa olisi etenkin sellaisille tutkimuksille, jossa lasten ja nuorten äänet tulisivat kuuluviin.

 

Raisa Tukiainen

Lasten ja nuorten psyykkisen kuormituksen säätely sairaalaopetuksessa

Tutkimuksen taustaa

Ruokapuhetta on monenlaista ja sitä ilmenee niin kasvokkain tapahtuvassa keskustelussa kuin mediassakin. Kuluttajat kamppailevat ruokaan liittyvän tiedon ristiaallokossa, sillä tietoa on saatavilla paljon eri alustoilla ja eri tahoilta. Lisäksi medialla on nykypäivän arjessa suuri rooli, minkä vuoksi on tarpeen ja myös luontevaa tutkia ruoasta muodostuvia diskursseja juuri sosiaalisen median alustalla. Ruokapuheessa on havaittavissa jännitteitä, jotka haastavat ruokaan suhtautumista ja vaikuttavat ruoan valintaan. Jännitteet kertovat kulttuurissa ja ajassa syömistä ohjaavista arvoista ja tavoitteista, jotka voivat toisinaan olla ristiriidassa keskenään tai limittäisiä. Tutkielmassa tarkastellaan kirjallisuudessa ja Instagramissa esiintyvää puhetta ruoasta muun muassa Johanna Mäkelän (2002) vastinparien kautta. Vastinparit ovat terveys – nautinto, vastuullisuus – itsekeskeisyys, vaivattomuus – vaivannäkö, yksin – yhdessä, teknologisuus – luonnollisuus ja turvallisuus – vaarallisuus.

Tutkimustehtävä

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mitä diskursseja Instagram-vaikuttajien ruoka-aiheisissa julkaisuissa muodostuu. Tutkimuksessa siis kuvattiin, analysoitiin ja tulkittiin ruokapuhetta hyvinvointi- ja ruokavaikuttajien julkaisujen kuvateksteissä. Näkökulma ja lähestymistapa aiheeseen on sosiokonstruktionistinen. Se tarjoaa oivan näkökulman osittain jo paikkansa vakiinnuttaneiden Instagram-vaikuttajien tuottamaan ruokapuheeseen ja ruoan merkityksiin, joita saatetaan pitää luotettavana ja ainoana oikeana, annettuna tietona. Aineisto kerättiin keväällä 2022 Instagram-valokuvapalvelusta aineiston tarkastelun ajanjakson ollessa puolitoista vuotta, 08/2021–03/2022. Tutkimusjoukko koostui viidestä hyvinvointi- ja viidestä ruokavaikuttajasta, joiden käyttäjätileiltä tarkastelun kohteeksi valikoitui 65 ruoka-aiheisen julkaisun kuvatekstit. Aineisto analysoitiin diskurssianalyysin keinoin.

Tutkimustulokset ja pohdintaa

Ruokapuheessa vaikuttajien käyttäjätileillä ilmeni neljä erilaista diskurssia; nautinto, vaivattomuus, vastuullisuus ja normatiivisuus. Normatiivisuuden ja vaivattomuuden diskursseja muodostui kummankin vaikuttajaryhmän kuvateksteistä. Nautinnon diskurssi puolestaan muodostui vain hyvinvointivaikuttajien kuvateksteissä ja vastuullisuuden diskurssi vain ruokavaikuttajien kuvateksteissä. Hyvinvointivaikuttajien käyttäjätileillä aiheina olivat pääosin terveellinen, kevyt ruoka ja herkut, elämäntapa(muutos) ja painonpudotus sekä ajatus siitä, että syöminen ei saisi olla liian hankalaa. Hyvinvointivaikuttajat jakoivatkin seuraajilleen vinkkejä meal preppauksesta eli aterioiden etukäteen valmistamisesta ja tavoista säästää aikaa terveellisessä ruoanlaitossa sekä mainostivat myymiään maksullisia hyvinvointivalmennuksia. Ruokavaikuttajat puolestaan toivat esiin vastuullisuutta ilmastoasioihin liittyen, kasvisruoan ja kotimaisuuden suosimista sekä ruokahävikin välttämisen tärkeyttä ja vinkkejä sekä innoitusta siihen liittyen. Vaivattomuuden diskurssi ruokavaikuttajilla liittyi lähinnä maksullisiin ruoan tilaus- ja toimituspalveluihin, ja ne helpottivat heidän mukaansa arjen ruokahuoltoa. Normatiivisuuden diskurssiin puolestaan liittyi kummallakin vaikuttajaryhmällä oletus siitä, mikä on syömisen tai käytettyjen elintarvikkeiden suhteen normaalia. Esimerkiksi puuro on hyväksyttävä, terveellinen ja totuttu tapa aloittaa aamu. Myös ravitsemussuositukset ja jaettu, yhteinen ymmärrys siitä, mikä on hyväksyttävää syömistä, ilmeni vaikuttajien käyttäjätileiltä.

Tutkielmaa olisi mielenkiintoista syventää tutkimalla, miten ruokapuhe rakentuu Instagram-julkaisujen kommenteissa ja mitä keskustelua seuraajat käyvät kuvatekstin sekä kuvan pohjalta kommenteissa. Kommenteissa käytävästä keskustelusta voisi tutkia, miten yhdessä luodaan merkityksiä ja miten parasosiaalinen suhde siellä näyttäytyy. Mielenkiintoista olisi myös tutkia, millaisena kokemusasiantuntijan ja tieteellisen asiantuntijan rooli ja/tai keskinäinen suhde näyttäytyy mediassa muutaman vuoden kuluttua ja havainnoida, onko tilanne eri kuin nykypäivänä. Muutos sen suhteen viime vuosikymmenen aikana on ollut suuri, joten olisi antoisaa tutkia, pysyykö tilanne samanlaisena kuin tällä hetkellä vai kuroutuuko kokemusasiantuntijoiden suhde tieteellisiin asiantuntijoihin ikään kuin pienemmäksi. Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että verkossa tapahtuvien keskusteluiden näkemyksiä tulee tutkia jatkossakin, sillä verkkokeskustelut elävät vastavuoroisessa suhteessa ympäröivän todellisuuden kanssa.

Tutkielmani toi uutta tietoa ja lisäarvoa kotitaloustieteelliselle tutkimukselle, sillä se lisäsi ymmärrystä vaikuttajien tuottamasta ruokapuheesta sosiaalisessa mediassa. Nuoret viettävät paljon aikaa sosiaalisen median alustoilla niin koulupäivän aikana kuin vapaa-ajallaankin ja he saavat sieltä merkittävän määrän informaatiota. Tulevana kotitalousopettajana oli mielenkiintoista tutkia Instagramissa jaettavaa tietoa ruoasta ja ravitsemuksesta, sillä lähitulevaisuudessa tehtävänäni on opettaa muun muassa ruoasta ja ravitsemuksesta ja samalla myös lähdekriittisyydestä, jonka voidaan sanoa olevan nykypäivänä yhtä tärkeä taito kuin mikä tahansa muukin koulussa opetettava asia. Uskon tutkielmani laajentavan siis myös omaa ymmärrystäni ja käsitystäni ruoan merkityksistä sekä laajentavan tietopohjaani tulevaisuuden uraani varten.

 

Noora Hoffrén

Nautintoa ja normeja – diskurssit Instagram-vaikuttajien ruokapuheessa

Tutkimuksen taustatekijät

Liikunnan oppilasarviointi on tärkeä osa koululiikuntaa, sillä sen avulla voidaan seurata oppilaiden kehitystä ja varmistaa heidän osaamisensa. Tutkielmassani tarkastellaan liikunnan oppilasarviointia tutkimukseen osallistuneiden opettajien käsitysten ja arviointimenetelmien kautta. Liikunnan oppilasarviointi on kokenut viimeisten vuosikymmenten aikana murroksen, jolloin oppilasarvioinnin keskiöstä on poistettu fyysisten kunto mittausten hyödyntäminen osana arviointia. Vuosien saatossa liikunnan oppilasarvioinnin kriteerit ovat muuttuneet ja painottuvat enenevissä määrin psyykkisen ja sosiaalisen toimintakyvyn arviointiin, ja esimerkiksi suomalaisessa peruskoulussa liikunnan oppilasarviointia lähestytään liikunnallisten perustaitojen hallinnan, turvallisen ja asiallisen toiminnan sekä muiden huomioimisen piirteiden mukaisesti.

Tutkimuksen toteutus

Tutkimuksessa tarkoituksena oli antaa liikuntaa opettaville luokanopettajille puheenvuoro ja päästää heidät kertomaan millaisia keinoja he hyödyntävät liikunnan oppilasarviointinsa muodostamisessa. Toisaalta tutkimuksen toinen tutkimuskysymys koskee opettajien käsityksiä liikunnanopetuksen arvioinnista, joten opettajat pääsivät myös pohtimaan miten he ymmärtävät liikunnan oppilasarvioinnin. Aineisto on kerätty etähaastatteluina hyödyntäen Zoom-alustaa ja analysoitu sisällönanalyysin keinoin.

Tutkimuksen keskeiset tulokset

Tutkimuksen keskeiset tulokset kuvaavat liikunnan oppilasarviointia vaikeana työtehtävänä. Vaikeuden taustalta löytyi selittäviä tekijöitä, joita ovat muun muassa summatiivisten kokeiden puuttuminen, oppimisympäristön ja oppisisältöjen vaihtuvuus sekä resurssien puute. Opettajat ilmaisivat myös näkemyksensä nykymuotoisesta numeroarvioinnista. Numeroarviointia pidettiin hyvänä tapana ilmaista oppilaan osaaminen, joskin sanallisen arvioinnin avulla opettaja kykenee perustelemaan näkemyksensä selkeämmin. Oppilasarvioinnin keskeinen problematiikka onkin juuri tässä: sanallinen arviointi tuo jo valmiiksi kiireiseen opettajan arkeen lisätyötä, vaikka sen avulla pystyttäisiin ilmaisemaan perusteellisemmin oppilaan osaaminen. Päättöarvioinnissa numeroarvioinnin käyttäminen oli yksimielistä, koska päättöarvioinnin todistuksella haetaan jatko-opintoihin ja täten oppilaiden numerot ovat helpommin ja yksiselitteisemmin vertailtavissa keskenään.

Keskeisenä arvioinnin muotona käytettiin formatiivista arviointia, jota annetaan tämän tutkimuksen mukaan oppilaille aina opintojaksojen alusta loppuunsaakka. Formatiivinen arviointi näkyi suhteessa oppilaiden toimintaan kannustavana ja ohjaavana palautteena. Koska formatiivinen arviointi nähdään eräänlaisena kattokäsitteenä arvioinnin eri muodoille, tämän tutkimuksen mukaan opettajat käyttävät myös havainnointia ja oppilaiden itsearviointia oppilasarvioinnin muodostamisessa.  Havainnointi toteutuu siten, että opettaja seuraa tunnilla tapahtuvia tilanteita, ja muodostaa johtopäätöksiä tilanteiden perusteella. Tyypillisesti opettajalla on käytössään joko muistivihko tai Wilma arviointinsa tukena, johon opettajat merkitsevät muistiin oppitunneilla tapahtuneita tilanteita. Opettajat ohjaavat oppilaita itsearviointiin niin oppituntien sisällä kuin opintojaksojen päätteeksi. Näin opettajat pyrkivät kehittämään oppilaiden ajattelun ja reflektion taitoja.

 

Joni Rasi

Luokanopettajat liikuntaa arvioimassa: Tutkielma siitä miten luokanopettajat käsittävät liikunnan oppilasarvioinnin sekä heidän käyttämät arviointimenetelmät