Kuukausi: helmikuu 2020

Olin pitkään työskennellyt erityisluokanopettajan ja työssäni tutustuin opettajaan, jolla oli koira luokassa osana päivittäistä opetustoimintaa. Kiinnostuin, voisinko minäkin tuoda koiran luokkaan ja mitä se edellyttää. Kävi ilmi, että se edellytti paljon, lupahakemuksia, koulutusta, suunnittelua ja ymmärrystä koira-avusteisesta pedagogiikasta ja lisäksi toimintaan soveltuvan koiran.

Tutkimukseni teoria osuudessani selvennän eläinavusteista toimintaa ja koira-avusteista pedagogiikkaa koulun oppimisympäristössä. Eläinavusteinen toiminta on pitkään ollut terapeuttien työvälineenä ja koira on eläinterapeuttina hevosten rinnalla laajasti tunnettu. Koira-avusteinen pedagogiikka Suomessa on uusi aluevaltaus. Koiran läsnäolo rauhoittaa ja helpottaa vuorovaikutusta sekä auttaa opetustyössä koiranohjaajaa motivoiden ja palkiten oppilasta. Mediassa koulukoira toiminta on laajasti esillä. Lähes joka viikko uutisoidaan eri mediakanavissa uutisia aiheesta. Koulukoirat istuvat oppilaan vieressä kuunnellen kiinnostuneena oppilaan lukemaa tarinaa, koulukoira vie tärkeät matematiikan tehtävät laukussa oppilaalle, koulukoira on mukana metsäretkellä ja tehtävän jälkeen sitä saa harjata ja silittää. Tutkimukseni osoitti koulukoiran tuovan koulun oppimisympäristöön lisää kouluviihtyvyyttä.

Koulukoirat ja koiranohjaajat

Koulukoiria on koiramme lehden 2019/12 mukaan lähemmäs 200. Kuitenkin Koirat kasvatus- ja kuntoutustyön tukena ry:n soveltuvuuskokeen ja työnäytön suorittaneita koirakoita on vain 33 kappaletta työssä kouluissa koulutettujen ohjaajien kanssa. Koira-avusteista pedagogiikka pyritään saamaan koulutuksen ja ohjeistuksen piiriin. Opetushallituksen asettama työryhmä antaa asiasta lausunnon huhtikuussa 2020. Tutkimukseni käsittelee koulutuksen käyneiden koiraohjaajien näkemyksiä koira-avusteisesta pedagogiikasta. Vastaajia oli 14 kpl. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää miten heidän saama koulutus hyödynsi heitä sekä miten he toteuttivat koira-avusteista toimintaa omassa työssään. Tutkimuksessa oli mukana kouluavustajia, luokanopettajia, erityisopettajia ja toisen asteen opettajia. Tutkimuksessa kartoitettiin koulutettujen koiranohjaajien näkemyksiä koulutuksen hyödyistä käytännön työhön. Tutkittavat olivat kaikki käyneet kymmenen opintopisteen opinnot koira-avusteisen pedagogiikan toteuttamiseen koulun oppimisympäristössä.

Koiranohjaajien näkemyksiä

Kaikilla tutkimukseen osallistuneilla oli keskimääräistä pitempi koirakokemus ja sen lisäksi heillä oli paljon tietoa ja ymmärrystä koirakoulutuksesta. Tutkimukseen osallistuneet kokivat koulutuksesta saadun teoriatiedon erittäin tärkeäksi ja sen lisäksi he kokivat verkostoitumisen hyödylliseksi käytännön työhön. Tulos ei yllätä, onhan kysymyksessä opetustoimen henkilöstöä, heitä kiinnostaa tieto ja sen jakaminen. Haasteena he kokivat käytännön harjoittelun vähyyden. Käytännön harjoittelun ja teoreettisen tiedon suhde opetussuunnitelmissa on aikamme ongelma. Mikä riittää ja mikä on liian vähän? Tutkimuksen valossa näytti, että eläinavusteinen työ kouluissa työllistää koiraohjaajia enemmän kuin opetustyö keskimäärin, työn organisointia elävän eläimen kanssa haastaa ja vaatii hyvää suunnittelua.

Työssään tutkittavat käyttivät koira-avusteista pedagogiikkaa hyvin monipuolisesti. Koira oli mukana niin yksilöohjauksessa kuin ryhmätyöskentelyssä. Koira-avusteinen opetus toimi motivaattorina, keskittymistä edistävänä osapuolena, innostajana, osallistajana ja palkintona. Opetustyössä koiran mahdollisuudet nähtiin laajasti ja erityisopettaja kokivat koiratoiminnan kuntouttavana työkaluna osana erityispedagogiikkaa. Tutkimukseen osallistuneet koiranohjaajat kokivat koiran tuovan iloa ja innostusta opetusryhmiin ja tukea yksittäiselle oppilaalle.

Tulevaisuuden utopiaa

Tulevaisuuden tutkimuksia pohtiessa voisi miettiä pitkittäistutkimuksia koira-avusteisesta opetuksesta. Olisi myös mielenkiintoista tehdä vertailevaa tutkimusta kahdessa tutkimusryhmässä, jossa toisessa koulukoiratoimintaa ja ryhmästä, jossa sitä ei toteuteta. Koska aivotutkimusta on jo viety luokkahuoneisiin en näe mitenkään mahdottoman mitata koiran läsnäolon vaikutusta fysiologisten mittausten avulla. Lisäksi on tilastollisesti kiinnostavaa lisääntyväkö koiranohjaajille suunnattu pedagoginen koulutus ja lisääntyväkö koirien soveltuvuustestaukset millä aikavälillä? Onko tulevaisuuden kouluissa lisääntyvässä määrin koira-avusteista pedagogiikkaa ja mitä vaatimuksia pätevyyden suhteen koiranohjaajilta vaaditaan heidän työskennellessä koulun oppimisympäristössä?

Pia Schnorr
Näkemyksiä koira-avusteisen koulutuksen tuomista hyödyistä käytännön työhön.

Varhaiskasvatustyöhön on viime vuosina kohdistunut paljon muutospaineita. Osa muutospaineista liittyy varhaiskasvatuslain muutoksiin sekä siihen, että Varhaiskasvatussuunnitelman perusteista on tullut toimintaa ohjaava velvoittava asiakirja. Myös yhteiskunnan ja kulttuuristen ajattelutapojen muutokset vaikuttavat varhaiskasvatustyöhön ja sitä kautta myös siihen, mitä varhaiskasvatukselta ja sen työntekijöiltä odotetaan. Työtehtävät ja työlle asetetut odotukset ovat laajentuneet, mutta henkilöstöresurssit ovat pysyneet ennallaan. Yhteiskunnallisessa keskustelussa huolenaiheeksi on noussut myös se, että varhaiskasvatuksessa on jatkuva pula pätevistä työtekijöistä ja osa työntekijöistä kokee työnsä kuormittavana.

Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin työhyvinvointia varhaiskasvatuksessa. Tavoitteena oli tarkastella työn vaatimuksia ja voimavaroja, niiden yhteyttä työhyvinvointiin sekä mahdollisia eroja varhaiskasvatuksen ammattiryhmien välillä työn vaatimusten ja voimavarojen kokemisessa. Työhyvinvointia pyrittiin tarkastelemaan positiivisesta näkökulmasta käsin ja selvittämään mitkä työhön liittyvät tekijät tukivat varhaiskasvatuksen työntekijöiden työhyvinvointia. Tarkasteltaessa työhyvinvointia ja sen vaikutusta varhaiskasvatuksessa huomionarvoista on, että työhyvinvointi heijastuu työn laatuun ja lasten kanssa toteutettavaan pedagogiikkaan.

Työhyvinvointi ja siihen liittyvät tekijät varhaiskasvatuksessa

Työhyvinvointitutkimuksissa työhyvinvointi on kuvattu monitahoisena ilmiönä, johon liittyvät esimerkiksi työn sisällöt, työntekijään yksilönä liittyvät tekijät, työilmapiiri, johtaminen sekä organisaatioon liittyvät tekijät, jotka kaikki tulisi huomioida työhyvinvoinnin kehittämistyössä. Hyvinvoiva työntekijä on työssään tehokas ja aikaansaava ja työn tekeminen tuntuu mielekkäältä ja motivoivalta.

Työn vaatimuksia ja voimavaroja käsitelleiden tutkimusten mukaan kaikista töistä on löydettävissä työhön liittyviä vaatimuksia ja voimavaroja. Vaatimusten ja voimavarojen välinen epäsuhta voi vaikuttaa työntekijän työhyvinvointiin. Varhaiskasvatuksessa työn vaatimuksina on usein mainittu kiire, niukat resurssit, epäselvät tehtävänkuvat, vastuullinen työ sekä vanhempien ja yhteiskunnan kasvatukselle asettamat vaatimukset. Myös moniammatillisuus ja vuorovaikutuksen haasteet hektisessä työympäristössä asettavat työlle omat haasteensa. Työn voimavaroina on puolestaan nähty positiivinen ilmapiiri, mahdollisuudet vaikuttaa työyhteisön toimintaan sekä hyödyntää työssä omia vahvuuksiaan, yhteisöllinen toiminta ja -oppiminen, toiminnan selkeät tavoitteet sekä esimieheltä ja työtovereilta saatu tuki. Näyttäisi siltä, että työn vaatimukset ja voimavarat voivat olla jossain määrin myös yhteen kietoutuneita.

Työyhteisöstä ja osaamisen tunnistamisesta voimaa työhön

Tässä tutkimuksessa varhaiskasvatuksen työntekijöiden työhyvinvoinnin tilanne näytti hyvältä, eikä ammattiryhmien välillä ollut eroja työhyvinvoinnin kokemisessa. Vastauksista nousi esiin kuusi erilaista työn voimavaraa, jotka olivat pitkälti yhteneväisiä aiemman tutkimuksen kanssa. Kaikilla voimavaroilla oli positiivinen yhteys työntekijän kokemaan työhyvinvointiin. Varhaiskasvatuksen erityisopettajat ja -opettajat kokivat enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa työhönsä ja hyödyntää omaa osaamistaan kuin kasvatus-, hoito- ja avustava henkilökunta. Muilta osin työn voimavarojen kokemisessa ei ollut tilastollisesti merkitseviä eroja ammattiryhmien välillä.

Kannustava ja kunnioittava työilmapiiri tuki työyhteisön jäseniä uusien ideoiden kehittämiseen ja avoimeen keskusteluun. Työntekijät kokivat, että yhteisössä on selkeät säännöt ja keskinäinen luottamus siitä, että sovituista asioista pidetään kiinni, jolloin jokaisen on helppo toimia yhteisössä. Myös esimieheltä saatu tuki ja esimiehen kokeminen helposti lähestyttävänä vaikuttivat työyhteisön hyvinvointiin. Se, että työntekijät tietävät, mitä esimies heiltä odottaa, tuki hyvinvointia työpaikalla. Vastuiden ja voimavarojen tasapaino työyhteisössä tuottaa kokemuksen siitä, että työtehtävät on jaettu tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti työntekijöiden kesken. Tärkeää on, että eri ammattiryhmien työpanosta arvostetaan. Rakentava vuorovaikutuskulttuuri mahdollistaa kaikille tilaisuuden antaa toimintaa eteenpäin vievää palautetta yhteisössään sekä saada sitä omasta toiminnastaan, jolloin työyhteisön toimintamallien tietoinen tarkastelu ja kehittäminen on mahdollista. Työntekijän kokemus mahdollisuudestaan vaikuttaa oman tiiminsä ja koko työyhteisön toiminnan suunnitteluun ja kehittämiseen sekä oman osaamisen ja taitojen hyödyntämiseen motivoi ja tekee työstä mielekästä. Työntekijät innostuvat työstään ja kokevat itsensä energisiksi.

Työn voimavarojen tunnistaminen on tärkeää, sillä se mahdollistaa niiden tukemisen ja kehittämisen työpaikoilla jatkossakin. Työhyvinvoinnin näkökulmasta pelkät voimavarat eivät kuitenkaan riitä, vaan työhyvinvoinnin turvaamiseksi tarvitaan myös työn vaatimusten tunnistamista ja niiden pysymistä kohtuullisella tasolla voimavaroihin nähden. Jatkotutkimuksena olisikin mielenkiintoista selvittää tarkemmin varhaiskasvattajien kokemien työn vaatimusten tasoa ja niiden suhdetta työn voimavaroihin.

Susanna Wires
Työhyvinvointi varhaiskasvatuksessa – työn vaatimukset ja voimavarat

Tutkielmassa yhdistyvät kolme tärkeää ja ajankohtaista kasvatus- ja opetuslalan teemaa: toimijuus, kirjoittaminen ja työskentely vertaisryhmässä. Toimijuutta on tutkittu runsaasti eri tieteenaloilla ja erilaisista näkökulmista. Toimijuuden tutkiminen on tärkeää, sillä toimijuuden edistämistä pidetään merkityksellisenä sekä yksilön että yhteiskunnan tasolla. Koulukontekstissa oppilaiden toimijuuden tutkiminen on painottunut pitkälti opettajan ja oppilaiden välisen vuorovaikutuksen tarkasteluun. Nykykoulussa painotetaan kuitenkin yhä enemmän oppimisen sosiaalista luonnetta ja yhteisöllisiä työskentelytapoja, joissa myös oppilaiden keskinäiset vuorovaikutussuhteet saavat enemmän painoarvoa. Oppilaiden toimijuuden tutkimisessa ajankohtaiseksi nousevatkin ne vuorovaikutukselliset oppimistilanteet, joissa oppilaat työskentelevät keskenään ilman opettajan jatkuvaa läsnäoloa.

Myös kirjoittamisen tutkiminen on ajankohtainen ja tärkeä aihe kasvatustieteellisen tutkimuksen saralla. Kotimaassa tehtyjen tutkimusten mukaan nuorten luku- ja kirjoitustaidot ovat heikentyneet ja asennoituminen kirjoittamista kohtaan on muuttunut kielteisemmäksi. Kotimaassa koulukirjoittaminen on painottunut pitkälti yksintuotettuihin teksteihin, jolloin korostuvat oppilaan yksilölliset taidot. Käsitys kirjoittamisesta ja kirjoittamisen oppimisesta on kuitenkin muuttunut ja kirjoittamisen yhteydessä on alettu painottamaan yhä enemmän prosessimaisuutta, yhteisöllistä lähestymistapaan ja tekstitaitojen hallintaa. Heikkenevien kirjoitustaitojen ratkaisuksi on pohdittu muun muassa yhteisöllisempää lähestymistapaa kirjoittamiseen, joka motivoisi oppilaita ja syventäisi oppimista vuorovaikutuksen kautta. Yhdessäkirjoittamisen lisääntyessä opetuksessa on hyödyllistä tarkastella, millaisena prosessina yhdessäkirjoittaminen näyttäytyy.

Vuorovaikutusta tutkimassa

Tutkielmassa tarkastelin oppilaiden toimijuuden rakentumista yhdessäkirjoittamisen kontekstissa. Tutkielmani painopiste oli vuorovaikutuksen tarkastelussa. Tarkoituksena oli saada lisää tietoa yhdessäkirjoittamisen prosessista ja toimijuuden rakentumisesta oppilaiden välisessä vuorovaikutuksessa. Tutkielmassa käytetty videoaineisto koostuu kolmen 5. luokkalaisen oppilaan pienryhmätyöskentelystä historian kaksoisoppitunnilla, jonka aikana pienryhmän tehtävänä on kirjoittaa yhteinen tietoteksti. Videoaineistosta analysoitiin oppilaiden tekemiä kielellisiä aloitteita ja niistä seuranneita vuorovaikutusjaksoja yhteisen kirjoitusprosessin aikana. Analyysimenetelmänä käytettiin diskurssianalyysia painottaen kielellisten ilmausten funktioita eli tarkoitusperiä.

Yhdessäkirjoittamisprosessi ja toimijuus yhdessäkirjoittamisen kontekstissa

Tutkielman aineiston pienryhmässä yhdessäkirjoittaminen ilmeni vuorovaikutuksellisena prosessina, joka rakentui neljästä työvaiheesta: tiedonhausta, kirjoittamisen suunnittelusta, kirjoittamisesta ja työnohjauksesta. Jokainen työvaihe sisälsi funktioltaan erilaisia kielellisiä aloitteita, joilla yhteistä kirjoitusprosessia edistettiin. Vuorovaikutuksella oli moninaisia tehtäviä kirjoitusprosessin eri vaiheissa. Oppilaat muun muassa toivat esille ja arvioivat löytämäänsä tietoa, suunnittelivat kirjoittamista ja sanelviat ääneen toisilleen. Vuorovaikutuksella oli myös suuri merkitys yhdessäkirjoittamisen organisoinnissa. Oppilaat huolehtivat vastuun jakautumisesta ryhmän jäsenten kesken ja pitivät huolta aikataulusta sekä ohjeiden mukaisesta toiminnasta. Yhdessäkirjoittaminen näyttäytyi tutkielman kontekstissa menetelmältä, joka lisää oppilaiden välistä vuorovaikutusta ja luo mahdollisuuksia oppilaiden toimijuuden kokemusten syntymiselle.

Oppilaiden toimijuuden diskrusiivinen tarkastelu paljasti, millaista toimijuutta yhdessäkirjoittamisen aikana rakentui. Aineiston pienryhmän oppilaiden toimijuus esiintyi yksilöllisenä ja jaettuna vastuuna tehtävän edistämisestä, asiantuntijuutena eli osaamisena suhteessa kirjoitustehtävän edellytyksiin sekä odotusten ja ohjeiden mukaisena toimintana. Toimijuuden rakentuminen vaikutti aineiston perusteella olevan sidoksissa pienryhmän kokoonpanoon, annettuun tehtävään ja institutionaaliseen kontekstiin. Koulun institutionaaliset käytänteet vaikuttavat ohjailevan oppilaiden toimijuuden diskursiivista rakentumista myös oppilaiden keskinäisen vuorovaikutuksen aikana.

Sanni Sopanen

Pro gradu: Toimijuuden diskursiivinen rakentuminen yhdessäkirjoittamisen kontekstissa

Keväällä 2019 uutisoitiin mediassa laajasti yksityisistä hoiva-alan yrityksistä, ja koko alaa koskevista teemoista, jotka vetosivat kansan syviin riveihin. Keskeisiä aiheita olivat aliresursointi hoiva-alalla, puutteellinen esimiestyö, hoivatyön kuormittavuus sekä sosiaali- ja terveysalan palkkataso. Esperi Care Oy oli ensimmäinen yritys, johon media kiinnitti huomionsa ja tätä seurasi kriisi, jossa Esperin maine ryvettyi työntekijöiden, yhteistyökumppaneiden kuin tavallisen kansalaisenkin silmissä. Kriisi oli valtakunnan mittakaavassa poikkeuksellisen syvä, jota osittain varmasti selittää arkaluontoinen ja monelle ihmiselle läheinen aihepiiri. T-median vuoden 2019 luottamus- ja mainetutkimuksen mukaan Esperi Care oli Suomen huonomaineisin yritys.

Yksiköiden esimiesten organisaatioluottamus

Yksiköiden esimiehet ympäri Suomen olivat useita kuukausia kovassa paineessa vastatessaan omasta yksiköstään median riepotellessa yritystä, ja tästä nousi tarve selvittää yksiköiden esimiesten luottamusta organisaatioon, miten luottamus on yhteydessä heidän kokemaansa organisaatiokansalaisuuteen sekä toisaalta halukkuuteen vaihtaa työpaikkaa.

Menestyäkseen organisaatio tarvitsee työntekijöiden luottamuksen. Korkea organisaatioluottamus on yhteydessä muun muassa työntekijöiden sitoutumiseen, koettuun tyytyväisyyteen sekä matalaan vaihtuvuuteen. Luottamuksen on todettu vähentävän työhön liittyvää epävarmuutta ja lisäävän työntekijöiden välistä yhteistyötä. Luottamus voi kuitenkin myös rikkoutua tai jäädä syntymättä. Edellä kuvattu kriisi oli omiaan rikkomaan tai heikentämään yksiköiden esimiesten luottamusta organisaatioon, ja sen vuoksi aiheen tutkiminen tuli ajankohtaiseksi.

Miten tutkin?

Tutkimus toteutettiin kvantitatiivisena ja aineisto kerättiin sähköisenä kyselynä Esperin yksiköiden esimiehiltä keväällä 2019. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mistä ulottuvuuksista esimiesten organisaatioluottamus koostuu ja millä tasolla luottamus on. Lisäksi halusin selvittää, onko organisaatioluottamus yhteydessä organisaatiokansalaisuuteen sekä halukkuuteen vaihtaa työpaikkaa. Kysely lähetettiin 206 esimiehelle, joista kyselyyn vastasi 55%.

Keskeiset löydökset

Tutkimus osoitti, että Esperin esimiesten organisaatioluottamus koostui teoriasta poiketen johtoryhmän käyttäytymisestä, oman esimiehen käyttäytymisestä, oman esimiehen vuorovaikutuksesta, yrityksen avoimuudesta sekä yrityksen kyvykkyydestä. Yksiköiden esimiesten luottamus Esperin johtoryhmän käyttäytymiseen oli heikompi, kuin muihin ulottuvuuksiin. Luottamus omaan esimieheen oli suhteellisen korkealla.

Organisaatioluottamuksen kaikki ulottuvuudet olivat yhteydessä kaikkiin muihin organisaatiokansalaisuuden ulottuvuuksiin (tunnollisuus, kansalaishyveellisyys, auttaminen, positiivinen asenne, reiluus) paitsi reiluuteen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että mikäli yksikön esimiehen organisaatioluottamus on vahva, toteuttaa hän tällöin todennäköisesti positiivista työntekijäkäyttäytymistä (mm. auttaa kollegoitaan, toimii tunnollisesti, suhtautuu työtään kohtaan positiivisesti).

Selvitin lisäksi, miten organisaatioluottamus on yhteydessä halukkuuteen vaihtaa työpaikkaa. Tutkimustulosten perusteella ne yksiköiden esimiehet, jotka vastasivat harkinneensa työpaikan vaihtoa viimeisen kuukauden aikana, antoivat alhaisemmat arvot oman esimiehen ja johtoryhmän käyttäytymiselle, sekä yrityksen kyvykkyydelle hoitaa ydintehtäväänsä hoiva- ja hoitopalveluiden tuottamisessa. Lisäksi he kokivat yrityksen avoimuuden heikommaksi, kuin ne, jotka eivät olleet harkinneet työpaikan vaihtoa.

Luottamuksen rakentaminen on välttämätöntä

Tämän tutkielman keskeiset löydökset tukivat aikaisempaa tutkimuskirjallisuutta osoittaen yhteyden organisaatioluottamuksen ja organisaatiokansalaisuuden välillä, sekä luottamuksen yhteyden halukkuuteen vaihtaa työpaikkaa. Esperin yksiköiden esimiesten kohdalla organisaatioluottamus rakentui kuitenkin eri tavalla, kuin teoriassa. Jotta organisaatioluottamus olisi vahva, tulisi yksiköiden esimiesten voida luottaa johtoryhmään sekä omaan esimieheen yrityksen avoimuuden ja kyvykkyyden rinnalla.

Tämän tutkielman tulokset siitä, miten organisaatioluottamus on yhteydessä niin organisaatiokansalaisuuteen, kuin intentioon vaihtaa työpaikkaa, ovat tärkeitä löydöksiä osoittamaan, miksi yrityksen menestyksen kannalta yksiköiden esimiesten luottamuksen rakentaminen on välttämätöntä. Mitä vankempi luottamus yksiköiden esimiehillä on organisaatioon, sitä vahvemmin he sitoutuvat työnantajaansa, osallistuvat yrityksen poliittiseen elämään, auttavat kollegoitaan ja toteuttavat yli työroolin menevää positiivista organisaatiokäyttäytymistä. Korkea sitoutuneisuus taas näkyy halukkuutena hoitaa työnsä hyvin ja laadukkaampana työn tuloksena.

Matka luottamuksen rakentamiseen on pitkä

Tämän tutkielman tulosten perusteella vaikuttaisi siltä, että luottamuksen rakentamisen tulisi ensin lähteä siitä, että yksiköiden esimiehet näkisivät johtoryhmän ja oman esimiehensä luottamuksenarvoisena – ja luotettavuuden tulisi ilmetä niin käytöksessä, päätöksissä, vuorovaikutuksessa ja siinä, miten yrityksessä tehdään työntekijöitä koskettavia päätöksiä. Strategisella tasolla organisaatio onkin jo tehnyt isoja liikkeitä avoimemman kulttuurin luomiseksi, laadun nostamisessa, työntekijöiden huomioimisessa sekä siinä, että työntekijät voisivat helpommin samaistua yrityksen arvoihin. Matka luottamuksen palauttamiseen ja rakentamiseen on kuitenkin pitkä. Jatkotutkimuksena olisikin mielenkiintoista tehdä uusi mittaus organisaatioluottamuksesta, jotta tehtyjen toimenpiteiden vaikutuksia voitaisiin arvioida ja verrata tässä tutkimuksessa esille tulleisiin asioihin.

Johanna Nykänen

Pro Gradu: ”Tapaus Esperi Care: Yksiköiden esimiehet kriisin sydämessä”

Ruotsin kieli pakollisena oppiaineena herättää usein vilkasta keskustelua puolesta ja vastaan niin opettajien, vanhempien, poliittisten päättäjien kuin oppilaidenkin keskuudessa. Voimakkaimmat kannanotot ovat usein olleet kielteisesti värittyneitä, jolloin keskusteluissa nostetaan esiin ”pakkoruotsi” -käsite ja vaaditaan oppiaineen muuttamista vapaaehtoiseksi.

Ruotsin kieli oppiaineena on kohdannut monia muutoksia 2000-luvulla. Laajat kansalliset selvitykset, jotka osoittivat oppimismotivaation ja osaamisen laskua ruotsin kielen B-oppimäärässä yläasteikäisten keskuudessa vaikuttivat osaltaan siihen, että ruotsin opintojen alkamisajankohtaa varhennettiin 6. luokalle, ja opetussuunnitelmassa ryhdyttiin korostamaan entistä enemmän erilaisia toiminnallisia työtapoja motivaation nostattamiseksi.

Tulevana luokan- ja ruotsinopettajana minua kiinnostaakin, mitä mieltä oppilaat ovat tällä hetkellä ruotsin kielen opinnoista.

Tutkimustehtävä ja tutkimuksen toteutus

Tutkimuksen tavoitteena oli tutkia laadullisesti alakouluikäisten kielenoppimiskäsityksiä ja valintamotivaatiota ruotsin kieltä kohtaan. Tutkimustehtävä on ajankohtainen ja tarpeellinen, koska lapset aloittavat ruotsin opinnot yhä varhaisemmassa vaiheessa suomalaisessa peruskoulussa opetussuunnitelmauudistusten (2016; 2020) myötä. Alakouluikäisten käsityksiä ruotsin kielestä on kuitenkin tutkittu vain vähän Suomessa, koska tutkimukset ovat painottuneet yläasteikäisiin ja sitä vanhempiin oppijoihin. Laajat selvitykset ovat myös olleet usein määrällisesti toteutettuja, jolloin oppijoiden oma ääni on jäänyt taka-alalle. Kielten opettajan on myös hyvä olla tietoinen oppilaiden käsityksistä opittavaa kieltä kohtaan, koska käsitysten on osoitettu vaikuttavan siihen, miten yksilö suhtautuu kieleen, ja millaisia oppimisstrategioita hän käyttää. Lasten käsitysten perusteella annetaan kehitysehdotuksia ruotsin opetukselle.

Tutkimus toteutettiin laadullisena tapaustutkimuksena kieliä ja matematiikkaa yhdistävällä tiedeleirillä, johon osallistui 26 alakouluikäistä lasta. Tutkittavia yhdisti se, että kenelläkään heistä ei ollut vielä alkanut ruotsin opinnot koulussa. Aineistoa kerättiin puolistrukturoidulla haastattelulla ja piirrostehtävällä. Aineisto analysoituun fenomenografisella analyysillä.

Tutkimuksen keskeiset tulokset

Lasten kielenoppimiskäsitykset jakaantuivat oppimiseen instituutioissa ja oppimiseen instituutioiden ulkopuolella. Näistä hallitsevin käsitys oli, että ruotsia opitaan koulussa oppikirjoja lukemalla ja tehtäviä tekemällä. Enemmistö halusi oppia ruotsia tulevaisuudessa, minkä perusteella heidän valintamotivaationsa oli myönteinen. Yleisin syyryhmä myönteisen valintamotivaation taustalla oli kommunikaatio ja kosketus kulttuuriin -orientaatio. Lapset olivat kiinnostuneita ruotsalaisesta kulttuurista ja halusivat oppia puhumaan ruotsia, jotta voisivat kommunikoida ruotsinkielisten kanssa. Käsitykset oppimiskyvystä ruotsin kielessä olivat pääosin myönteisiä, ja suhtautuminen ruotsin kieleen ja ruotsalaisiin oli neutraalia.

Ruotsin opetuksen tulevaisuus

Vaikutti pääosin siltä, että lapset olivat motivoituneita oppimaan ruotsia tulevaisuudessa. Totta kai tuloksia on tulkittava kriittisten silmälasien läpi, koska tutkittavien voitiin olettaa olevan yleisesti kiinnostuneita kielistä. Tästä syystä aihetta olisikin tärkeää tutkia laajemmalla ja edustavammalla otoksella.

Lapsia näytti motivoivan ruotsin oppimisessa asiat, jotka ovat heille tällä hetkellä ajankohtaisia, kuten kielen oppiminen, jotta voisi puhua ruotsalaisten sukulaisten kanssa tai kielen käyttö matkustaessa Ruotsiin. Sen sijaan yläasteikäisten ja ammattikouluopiskelijoiden parissa on usein painottunut enemminkin ruotsin oppiminen työelämää varten.

Huomionarvoista on se, että lasten kielenoppimiskäsityksissä painottui kirjallinen maailmankuva: ruotsia opittaisiin kirjoista lukemalla ja tehtäviä tekemällä. Tämä on ristiriidassa kielten opetuksen toiminnallisuuden kanssa, mitä opetussuunnitelma paljon painottaa. Tulevaisuudessa olisikin yhä tärkeämpää muistaa ottaa kielten oppitunneille toiminnallisia työtapoja, kuten leikkimielisiä kilpailuja ja draamaa, oppikirjan vastapainoksi. Opetuksen suunnittelun lähtökohdaksi voi ottaa tämän blogitekstin otsikon kysymyksen, jonka eräs lapsista ilmaisi haastattelussa. Tavoitteena on tällöin opettajan näkökulmasta pohtia, mistä oppilaat muuten oppisi ruotsia kuin kirjasta. Koska ruotsin kieli on toinen kotimainen kieli Suomessa, ruotsin oppimista on helppo laajentaa koulun ulkopuolelle osoittamalla lapsille heidän luonnollisessa ympäristössään vallitseva kaksikielisyys. Yhtäkkiä kieltä voi oppia kirjan lisäksi vaikkapa kuuntelemalla metron asemakuulutuksia tai lukemalla katukylttejä.

Suvi Salonen

Pro gradu: Alakoululaisten käsityksiä ruotsin kielen oppimisesta

Perfektionismi ja tavoiteorientaatiot

Puheessa perfektionismilla on usein negatiivinen kaiku; täydellisyyden tavoittelulla on harvoin ainoastaan hyviä seurauksia. Perfektionismilla tarkoitetaan taipumusta, jota kuvataan tutkimuksessa kahden ulottuvuuden, perfektionististen pyrkimysten ja perfektionististen huolten, kautta. Se nähdään erittäin korkeiden pyrkimysten sekä ylikriittisen itsearvioinnin yhdistelmänä. Perfektionismiin liittyy ristiriidan tunnetta omien pyrkimysten ja suoritusten välillä, virheiden tekemisen pelkoa, neuroottisuutta ja itseluottamuksen puutetta. Perfektionisti saattaa tavoitella päämääriään epäonnistumisen pelon ajamana sen sijaan, että näkisi saavutukset tärkeinä.

Tavoiteorientaatioilla kuvataan sitä, minkälaisia tavoitteita opiskelija asettaa, miten hän arvioi saavutuksiaan ja mihin energia ja huomio keskitetään: tehtävään itseensä (oppimiseen) vai sen lopputulemaan (suoritukseen). Opiskelija voi tavoitella oppimista ja ymmärtämistä, menestymistä, muiden päihittämistä tai virheiden välttämistä. Lisäksi jotkut yrittävät selvitä koulutyöstä vähällä vaivalla.

Tutkimuksen tarkoitus

Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia lukioikäisten perfektionismin ja oppiainekohtaisen motivaation yhteyksiä. Tutkimuksessa opiskelijoita ryhmiteltiin perfektionististen taipumusten, pyrkimysten ja huolten, perusteella sekä selvitettiin millä tavoin perfektionismiryhmät erosivat oppiainekohtaisten tavoiteorientaatioiden suhteen. Perfektionismitutkimusta on tehty pääasiallisesti aikuisten ja yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa. Perfektionismin ja motivaation yhteyksiä on kuitenkin tärkeää tutkia lukioikäisillä, sillä odotukset akateemiselle menestykselle ovat lukiossa ajankohtaisia.

Tulokset ja johtopäätökset

Tutkimuksessa löydettiin neljä perfektionismiryhmää. Perfektionisteilla (21,3%) korostuivat sekä korkeat pyrkimykset että korkeat huolet. Myös kunnianhimoisilla (23,8%) oli korkeat pyrkimykset, mutta he eivät olleet huolissaan suorituksistaan. Huolestuneiden (35,6%) ryhmässä puolestaan huolet olivat korkealla ja pyrkimykset matalalla. Ei-perfektionisteilla (19,2%) pyrkimykset ja huolet olivat matalimmat.

Kunnianhimoiset tavoittelivat oppimista, hyviä arvosanoja sekä suhteellista menestystä. Ryhmä onkin nähty tutkimuksissa ominaisuuksiltaan ja seurauksiltaan myönteisimpänä. Korkeat pyrkimykset on yhdistetty korkeisiin akateemisiin suorituksiin, hyvään itsetuntoon ja opiskelumotivaatioon. Huolestuneilla korostui jonkin verran pyrkimys välttää virheitä muiden edessä ja opintoihin liittyvän työn välttely. Ryhmä onkin yhdistetty tyytymättömyyteen ja stressiin ja uudemmassa tutkimuksessa ryhmää on pidetty ongelmallisimpana neljästä ryhmästä. Ei-perfektionisteilla oli suhteellisen matalat tavoitteet ja heillä korostui ainoastaan opinnoista selviäminen vähällä työllä. Ryhmään on yhdistetty sosiaalista stressiä ja opintoihin sopeutumattomuutta. Perfektionistit tavoittelivat oppimisen ja hyvien arvosanojen lisäksi muiden päihittämistä, mutta toisaalta pelkäsivät virheitä muiden edessä.

Perfektionistit ja huolestuneet eivät olleet tyytyväisiä saavutuksiinsa. He olivat huolissaan siitä, etteivät pysty täyttämään odotuksiaan. Perfektionistiset huolet onkin aiemmissa tutkimuksissa yhdistetty heikompiin saavutuksiin ja matalampaan itsetuntoon. Huoli omasta kyvykkyydestä voi muodostua oppimisen esteeksi. Perfektionistit ja kunnianhimoiset erosivat merkittävästi siinä, että perfektionisteille oli tärkeää välttää kyvyttömältä näyttämistä, kun taas kunnianhimoisilla nämä tavoitteet eivät korostuneet.

Vaikka perfektionismia pidetään luonteenpiirteen omaisena taipumuksena, perfektionismiryhmät näyttivät eroavan jossain määrin oppiainekohtaisessa motivaatiossa eri oppiaineissa. Ryhmien eroavaisuudet olivat saman suuntaisia kummassakin oppiaineessa, mutta joitakin pieniä eroja löytyi oppiaineiden välillä.

Erityisesti perfektionisteilla, mutta myös huolestuneilla, näyttää olevan riskinä oppimisen kannalta epäsuotuisten tavoitteiden asettaminen. Tämä olisi hyvä huomioida opetuksessa, opintojen ohjauksessa sekä opiskelijahuollossa.

Lopuksi

Lukiolaisten profiilit olivat suurelta osin myönteisiä ja tavoitteet oppimiseen suuntautuvia. Silti on huomattava, että huolestuneiden ryhmä oli suurin. Lukiolaisten jaksaminen on ollut otsikoissa viime aikoina. Suomessa lukio on melko suorituskeskeinen, siellä menestyminen vaikuttaa jatko-opintoihin. Perfektionististen piirteiden on todettu lisääntyneen opiskelijoilla 25 vuoden aikana. On tärkeää tiedostaa ja tunnistaa perfektionismin haitallisia piirteitä ja vaikutusmekanismeja.

Jatkotutkimusaiheina esitetään lukiolaisten perfektionismiryhmittelyn tarkempi analysointi sekä ryhmittelyn yhteydet erilaisiin hyvinvointiin vaikuttaviin seurauksiin, kuten uupumukseen tai stressiin.

Täydellisyyttä tavoitellessaan perfektionisti ei välttämättä uskalla tarttua haasteisiin. Liiallisen itsekritiikin tunnistaminen voi auttaa eteenpäin itsensä hyväksymisessä. Myös omia pyrkimyksiä kannattaa välillä tarkastella, sillä vähempikin saattaa riittää.

Anna Kuusi-Naumanen

Pro gradu: ”Lukiolaisten perfektionismiprofiilit ja tavoiteorientaatiot matematiikassa ja englannissa”

Nuorten poliittista osallistumista koskeva julkinen puhe on usein huolipuheen sävyttämää: nuoria ei kiinnosta politiikka, he eivät äänestä tai heitä ei kiinnosta yhteiset asiat. Tähän huolipuheeseen törmää siitäkin huolimatta, että kyselytutkimukset kertovat nuorten kiinnostuksen ja osallistumisen politiikkaan olevan ennätyskorkealla. Kyselytutkimukset tuottavatkin tärkeää tietoa huolipuheen keskellä, mutta samalla niiden on todettu mittaavan yhteiskunnallista vaikuttamista melko kapeasti, jolloin kaikki se arkinen vaikuttaminen jää kyselyillä tavoittamatta. Samalla saatetaan tuottaa myyttistä kuvaa nuorista yhtenäisenä joukkona, jolla on yksi ja yhteinen ääni. Lähdin liikkeelle näistä lähtökohdista tutkielmassani, jossa haastattelin viittä nuorta vammaisaktivistia pyrkimyksenäni valottaa niitä keinoja ja toimintatapoja, joilla he pyrkivät vaikuttamaan heille tärkeisiin asioihin.

Järjestöt vaikuttamisen väylänä 

Osa haastateltavistani pyrki vaikuttamaan yhteiskuntaan erilaisten järjestöjen kautta. Järjestötoiminta oli avannut monelle erilaisia väyliä ja ovia erilaisille hallinnon tasoille niin kansallisesti kuin kansainvälisesti. Järjestöjen kautta tapahtuvaa vaikuttamista ei kuitenkaan puhuttu pelkkänä juhlana, vaan siihen sisältyi erilaisia jännitteitä. Vaikuttaisi siltä, että virallisella tasolla toimiminen tuo mukanaan aivan omanlaisensa kirjoittamattomat säännöt, joiden mukaan tulee toimia mikäli toivoo saada asiaansa edistettyä. Eräs haastateltavistani toi esiin esimerkiksi sen, miten toimintaa leimaa usein pirstaleisuus ja aikuisvetoisuus, jossa nuorten osallistuminen päätöksentekoon on rajattu vain tiettyyn vaiheeseen eikä nuorilla aina ole mahdollisuuksia asettaa toiminnan lähtökohtia ja toimintatapoja. Nuorten kuulemistilaisuuksissa nuorten oletetaan puhuvan myös kapeasti tietyistä teemoista kuten tutkielmani tapauksessa vain vammaisuudesta, mikä sivuuttaa kokonaan nuorten moninaiset taustat ja kiinnostuksen kohteet.

Vaikuttamista verkossa ja kaduilla

Yleinen mielikuva aktivismista perustuu yhä mielenosoittamiseen ja kyltti kourassa barrikadeilla olemiseen. Huolimatta siitä, että monille haastateltavistani mielenosoitukset ja julkiset tempaukset olivat tärkeä osa heidän aktivismiaan, jotkut heistä myös haastoivat tällaista kehollista kyvykkyyttä korostavaa ja ensisijaistavaa aktivismia. Monet olivatkin löytäneet itselleen sopivan vaikuttamistavan erilaisista kulttuurisista käytännöistä kuten blogien kirjoittamisesta ja musiikin teosta. Blogien kirjoittaminen ja erilaisilla sosiaalisen median areenoilla toimiminen mahdollisti haastattelemilleni nuorille väylän tuottaa toisenlaisia kertomuksia ja haastaa yksioikoisia kertomuksia vammaisuudesta.

Huolipuheesta poliittiseen toimijuuteen

Tutkielmallani toivon kaikkia nuorten parissa työskenteleviä haastamaan käsityksiään siitä, missä ja miten nuorten oletetaan tuovan esiin omia näkemyksiään. Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa, kuuluu vanha sananlasku. Tutkielmani näkökulmasta sanonta voisi tarkoittaa pysähtymistä sen äärelle, miten kuulijan odotukset osaltaan rakentavat kuulemisen puitteet. Voi nimittäin olla niin, että nuoret kyllä tuovat näkemyksiään esille, mutta vika saattaakin olla kuulijan odotuksissa.

Pekka Koskinen

Pro gradu: ”Mä en ensin mieltänyt itseäni mitenkään niinku aktivistina”
Kertomuksia nuorten vammaispoliittisesta aktivismista

Nuorten hyvinvointi ja mielenterveys ovat nousseet tärkeiksi yhteiskunnallisiksi tekijöiksi, ja nuorten hyvinvointi on yhteydessä muun muassa koulusuoriutumiseen ja koulussa viihtymiseen. Aiemmissa tutkimuksissa on selvinnyt, että hyvinvointi laskee siirryttäessä alakoulusta yläkouluun. Ihmisen hyvinvoinnin, terveyden ja toimintakyvyn perustana voidaan pitää puolestaan mielenterveyttä. Usein mielenterveys nousee kuitenkin puheeksi vasta sitten, kun se alkaa horjua. Miksei tätä psyykkisiä toimintoja ylläpitävää voimavaraa kannattaisikin vahvistaa jo ennen vaikeuksien ilmenemistä? Jotta mielenterveyden edistämistyö voitaisiin kohdentaa oikeaan paikkaan, tarvitaan tietoa siitä, mitkä asiat ovat nuorten kokemuksen mukaan hyvin ja mitkä heikosti, ja mitkä taustalla vaikuttavat tekijät ovat johtaneet siihen. Mielenterveyden suojaaviksi tekijöiksi lasketaan sitä vahvistavat tekijät siinä missä riskitekijät heikentävät sitä.

Tutkimuksen tarkoitus ja toteutus

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mitä kasvatuksen ja koulutuksen kannalta relevantteja asioita nuorten puheesta nousee esille suhteessa mielenterveyden suojaaviin ja riskitekijöihin sekä miten nuorten puhe heijastelee heidän tulevaisuudensuunnitelmiaan. Tarkastelun kohteena oli hyvinvointiin ja mielenterveyteen vaikuttavia tekijöitä, jotka olivat tässä tutkimuksessa nuorten vahvuudet, onnistumiset, yläkoulukokemukset ja koulun ilmapiiri, kaverisuhteet, opettaja-oppilassuhteet sekä nuoren tulevaisuudensuunnitelmat. Tutkimuksen tavoitteena oli taustoittaa nuorten sanoin syitä kouluun liittyvälle hyvinvoinnille, ja antaa siten kasvatusalan ammattilaisille viitteitä siitä, millaisin keinoin nuorten hyvinvointia ja mielenterveyttä voitaisiin kouluissa edistää. Tutkimus tehtiin yhteistyössä Tämä elämä -hankkeen kanssa. Tutkimuksen aineisto kerättiin kahdesta koulusta vapaamuotoisilla kyselyillä sekä teemahaastatteluilla. Tutkittavien joukko (N=20) koostui 8.- 9.-luokkalaisista aiemmin Tämä elämä -hankkeen työpajoihin osallistuneista nuorista. Aineiston analyysimenetelmänä käytettiin teemoittelua.

Tulokset

Tulokset osoittivat, että nuorten puheesta oli havaittavissa sekä monia mielenterveyden suojaavia että riskitekijöitä. Suojaaviksi tekijöiksi luokiteltiin, että nuorella oli kavereita koulussa, hän osasi nimetä omia vahvuuksiaan ja onnistumisen kokemuksiaan, hän koki yläkoulukokemuksensa ja koulun ilmapiirin positiivisena, ja että hänellä oli sellainen aikuinen koulussa, jolle jutella omista asioistaan. Mielenterveyden riskitekijöistä nousi esille puolestaan kavereiden puute koulussa, stressi, negatiiviset yläkoulukokemukset esimerkiksi huonojen opettajakokemusten tai vääräntasoisten tehtävien vuoksi sekä kykenemättömyys nimetä omia vahvuuksiaan ja onnistumisen kokemuksiaan.

Hyvinvoivalle nuorelle on tyypillistä suunnitella elämäänsä, ja tämän tutkimuksen nuorista suurin osa osasi nimetä joitakin tulevaisuudensuunnitelmiaan. Vaikka tämän tutkimuksen nuorista 65 prosentilla oli monia suojaavia tekijöitä elämässään, on kuitenkin huomioitava, että jopa 20 prosentin kokemuksista nousi esille useita riskitekijöitä, ja 15 prosentilla jotain siltä väliltä. Teemoittelussa nousi esille yhteyksiä eri ryhmien välillä. Esimerkiksi vahvuuksien ja onnistumisen kokemusten nimeämisessä oli selvä yhteys. Vahvuuksiaan ja onnistumisisiaan nimeävillä oli yhteys myös positiivisiin tulevaisuudensuunnitelmiin. Opettaja-oppilassuhteilla oli myös yhteys koettuihin yläkoulukokemuksiin. Niillä nuorilla, joilla ei ollut koulussa sellaista aikuista, jolle voisi puhua omista asioistaan, oli muutenkin negatiiviset yläkoulukokemukset.

Johtopäätökösiä

Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan todeta, että kouluissa tulisi olla enemmän akateemisten taitojen ulkopuolelle sijoittuvaa vahvuusopetusta, ja monipuolisia palautteenantomenetelmiä tulisi hyödyntää kaikessa koulutyössä. Tämän avulla nuorten hahmotus omista vahvuuksistaan ja onnistumisistaan koulussa voisi parantua, mikä vaikuttaisi suoraan koulussa viihtymiseen ja hyvinvointiin. Myös opettaja-oppilassuhteeseen panostaminen tukee nuorten hyvinvointia. Lisäksi koulutehtävien vaatimustaso tulisi säätää jokaiselle nuorelle sopivaksi, jotta tehtävien tekeminen tuntuisi mielekkäältä ja tukisi nuoren oppimista. Vahvuusopetuksen vaikutuksia voitaisiin testata esimerkiksi pilottikokeiluna luokanvalvojan tunneilla.

 

Eerika Greus

Pro gradu: Mielenterveyden suojaavat ja riskitekijät Tämä elämä -hankkeessa mukana olleiden yläkoulunuorten kokemuksissa