Kuukausi: toukokuu 2023

Tutkimuksen taustaa

Harrastukset ovat yksi yhteiskunnan keinoista ylläpitää lasten ja nuorten hyvinvointia. Niillä on vaikutuksia muun muassa yksilön hyvinvoinnin eri osa-alueeseen kuten fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen. Yhteisöllisyys ja sosiaaliset vuorovaikutussuhteet ovat myös iso osa ennaltaehkäisyä lasten ja nuorten syrjäytymisessä, joka on iso ongelma nykyaikana. Erilaiset vapaa-ajan aktiviteetit kehittävät erilaisia taitoja, kuten sosiaalisten suhteiden ylläpitämistä, itsensä kehittämistä sekä oppimismotivaation luomista. Nuorisotyön yksi avainasemassa oleva tekijä on, että sitä tekevät vastuuntuntoiset aikuiset, jotka tulevat lasten ja nuorten kanssa toimeen sekä ymmärtävät heitä. Sopimuspalokunnassa nuorisotyöllä opettamaan kansalais- ja pelastustaitoja lapsille ja nuorille. Kyseisestä harrastuksesta pyritään tekemään elinikäinen jatkumo, jossa palokunta tarjoaa erilaisia tehtäviä eri ikäisille harrastajille.

Toteutus ja tavoitteet

Tutkielman tavoitteena oli selvittää, millaisia merkityksiä sopimuspalokunnan nuorisotoiminnalla on lasten ja nuorten vapaa-aikaan sekä arkielämään, sekä perehtyä tutkimaan minkälaisia tietoja ja taitoja he ovat harrastuksen kautta oppineet. Tutkielman aineisto kerättiin havainnoimalla ja haastattelemalla pääkaupunkiseudulla sijaitsevan sopimuspalokunnan nuorisoryhmää. Haastatteluihin osallistui yhteensä kuusi lasta ja nuorta sekä kaksi heidän ohjaajaansa. Haastattelut ja havainnointimateriaali analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin keinoin.

Tulokset ja johtopäätökset

Lapset ja nuoret kokivat omasta näkökulmastaan merkityksellisesti erityisesti sen, että he saavat oppia jotain sellaista, mistä on hyötyä arkielämässä nyt ja myös tulevaisuudessa. Nuoret kokivat olevansa erityisesti aktiivisia ja valppaampia havaitsemaan turvallisuuteen liittyviä tilanteita eri ympäristöissä. Yhtenä tärkeimpänä tuloksena tutkielmasta nousi esille, että sopimuspalokuntanuorisotoimintaan hakeutuneet lapset ja nuoret olivat kiinnostuneita toiminnasta, koska he kokivat siitä olevan hyötyä tulevaisuudessa esimerkiksi ammatinvalinnassa. Haastateltavat kokivat rohkeutta mennä auttamaan hädässä olevia ja he kokivat samalla itsensä tietoisiksi siitä, miten hätätilanteessa tulisi toimia. Samalla sopimuspalokuntanuorisotyö luo harrastuksena nuorille ja lapsille merkitystä vapaa-aikaan ja arkielämään, minkä takia he ovat motivoituneita jatkamaan harrastusta. Ohjaajien ja palokunnan näkökulmasta esille nousi puolestaan nuorisotyön tärkeys vapaaehtoistyöhön ja sen jatkamiseen. Vapaaehtoisen työn ansiosta sopimuspalokunnat ovat toiminnassa, ja nuorille pystytään tarjoamaan mahdollisuus harrastaa. Tulokset osoittivat, että nuoriso-osastotyö on myös ohjaajille mielekäs vapaa-ajan aktiviteetti, jossa he pääsevät opettamaan lapsille ja nuorille yleisesti hyödylliseksi koettuja taitoja.

Tutkielma osoitti, että sopimuspalokunnan kautta lapset ja nuoret ovat oppineet huomattavan määrän uusia taitoja ja tietoja. Haastateltavat lapset, nuoret ja ohjaajat nimesivät yhdeksi tärkeimmiksi yleishyödylliset taidot, jotka pitivät sisällään ensiavun antamisen sekä tulipalon sammuttamisen. Nämä taidot olivat sellaisia, joita pystyttiin hyödyntämään arjessa niin kotona kuin koulussa. Muut tärkeiksi esille nousseet tiedot ja taidot käsittelivät enemmän pelastus- ja turvallisuustaitoja sekä sosiaalisia taitoja. Pelastus- ja turvallisuustaidot rakentuivat kuitenkin tulipaloja ja ihmisen pelastamista käsittelevistä kokonaisuuksista.

Tutkielma osoitti kaiken kaikkiaan, että kuinka merkityksellisiä harrastukset ovat lapsille ja nuorille. Niiden kautta opitut erilaiset tiedot ja taidot ovat myös sellaisia, mitä ei koulussa voida välttämättä opettaa tai ne eivät ole osana opetussuunnitelmaa, mutta ne tulisi kuitenkin huomioida. Sopimuspalokunta harrastuksena on suhteellisen tuntematon valtaosalle väestöstä, joten sen potentiaalisuus harrastamisen kentällä jää vielä pieneksi.

 

Viivi Töyrylä

Lasten, nuorten ja ohjaajien kokemuksia sopimuspalokuntaharrastuksen merkityksistä vapaa-aikaan ja arkielämään

Tausta

Lapsen itku on arkinen ilmiö päiväkodissa. Itkun taustalla vaikuttavat tyypillisesti erilaiset mielipahan aiheuttajat, kuten epämiellyttävät tunteet tai kipu. Lapsen itkuun vastaaminen on aikuisen velvollisuus ja päiväkodissa itkuun vastataan tyypillisesti erilaisin sanallisin ja kehollisin teoin. Lapsen itkua ja siihen suhtautumista päiväkodissa on tutkittu toistaiseksi melko vähän mutta kiinnostus vuorovaikutuksessa rakentuviin käytänteisiin on kuitenkin lisääntynyt ja lapsen itkuun suhtautumista on tutkittu hiljattain muun muassa myötätunnon osoittamisen näkökulmasta. Tällä tutkimuksella osallistun tieteelliseen keskusteluun itkuun suhtautumisen kulttuurisista käytänteistä. Syliin ottaminen on tunnistettu aiemmin keskeiseksi tekijäksi lapsen itkun äärellä. Omalla tutkimuksellani olen kysynyt, millainen resurssi syli on itkevän lapsen kohtaamisessa varhaiskasvatuksessa.

Menetelmä

Toteutin tutkimukseni osana Helsingin yliopisto tutkimushanketta Lasten suru ja suremisen kulttuuriset käytännöt varhaiskasvatuksessa (2021–2025). Tutkimukseni aineistona toimi osa-aineisto päiväkodissa kuvatusta videoaineistosta, josta analyysiin paikannettiin 14 itkuepisodia. Osallisena tutkimuksen aineistossa oli yksi lapsiryhmä, jossa tutkimushetkellä oli 13 alle 3-vuotiasta lasta, kolme kasvattajahenkilöstön jäsentä sekä yksi avustaja. Analysoin aineistoa multimodaalista vuorovaikutusanalyysia hyödyntäen. Analyysi ja tulokset muodostuivat sosiokulttuuristen silmälasien läpi tarkasteltuna.

Tulokset ja pohdinta

Tutkimuksessa ilmeni, että syli toimi itkun hetkellä niin lohduttavana, lähellä pitävänä kuin aktivoivana tilana, joka rakentui tilannetekijöiden myötävaikutuksella. Lohduttava syli oli aiemman tutkimuksen kaltaisesti lohdun ja turvan tarjoamista itkun hetkellä. Lähellä pitävä syli taas mahdollisti aikuiselle itkuun vastaamisen yhtä aikaa muun toiminnan kanssa, jolloin itku sulautui luonnolliseksi osaksi arjen vuorovaikutteista maailmaa. Aktivointi puolestaan suuntasi itkevän lapsen huomiota ympäristöön ja yhteiseen toimintaan ja osoitti, että itkevänäkin lapsi on yhteisönsä osaksi tunnustettu jäsen.

Syli ei näyttäytynyt tutkimuksessa vain rutiininomaisena reagointina, vaan muotoutui vuorovaikutuksen osapuolten kesken. Aikuisen tapa pitää lasta sylissä oli tällöin vuorovaikutuksessa sekä itkevän lapsen reaktioiden että muiden läsnä olevien lasten tarpeiden kanssa. Aikuinen myötäili itkevän lapsen reaktioita, kuten kehollisia suuntaamisia tai vastustelua, muokaten syliä joko lohduttavaksi, lähellä pitäväksi tai aktivoivaksi. Sylin funktion rakentumiseen vaikuttivat myös lapsiryhmän tarpeet, joihin aikuisen tuli vastata. Tuolloin sylin funktio näkyi muun muassa lähellä pitämisenä. Herkät itkuhetket eivät myöskään olleet vapaita institutionaalisen varhaiskasvatuksen arjen edellytyksistä, vaan rakentuvat osin niiden ehdoilla.

Tutkimukseni keskeinen johtopäätös on, että syli on itkevän lapsen kohtaamisessa monipuolinen resurssi, joka mahdollistaa lapsen lohduttamisen, mutta myös lapsen ottamisen osaksi varhaiskasvatuksen muuta toimintaa itkunkin aikana. Sylissä emotionaalisesti herkässä tilassa oleva lapsi tulee kannatelluksi lohduttavalla ja osallistavalla tavalla. Koskettamisen näkökulmasta tämä on tärkeä tulos ja korostaa koskettamisen ja sylin kasvua ja kehitystä tukevaa merkitystä. Itkemisen mahdollistamisen ja sallimisen toisten läheisyydessä ja rinnakkain muun toiminnan kanssa voi ymmärtää puolestaan välittävän asenteita ryhmän lapsille itkun sallittavuudesta ja normaaliudesta, joka mahtuu osaksi arkea. Tutkimukseni keskeinen uusi kontribuutio on, että syli on aikuisen ja lapsen neuvottelun tulos. Näin ollen emotionaalisessa tilassakaan oleminen ei rajaa lasta ulos toimijan roolista, vaan lapsi on halki vuorovaikutuksen keskeinen tekijä tilanteessa. Tunnistamalla sylin monipuolisen funktion sekä sen rakentumisen erityisesti lapsen reaktioiden kanssa on ammattilaisilla mahdollisuus kehittää eteenpäin varhaiskasvatuksen tiedostavia käytäntöjä, jotka kannattelevat itkun hetkellä entistä paremmin.

Jatkotutkimusten näkökulmasta tutkimukseni houkuttelee pohtimaan, millaista pienen lapsen toimijuus varhaiskasvatuksessa on emotionaalisilla hetkillä ja kehollisin keinoin. Lisäksi kysymys siitä, milloin itkevä lapsi jää ilman syliä, kaipaa selvittämistä.

Eeva Rissanen

Syli resurssina itkevän lapsen kohtaamisessa varhaiskasvatuksessa

Tutkimuksen tausta

Mitä koulun käsityöopetuksessa nykytodellisuudessa tapahtuu, jää usein opettajien ja oppilaiden välille ja valmistettujen tuotteiden muodossa heidän huoltajiensa nähtäville. Toisaalta asiasta kiinnostuneilla on nykyisin myös mahdollisuus päästä kurkistamaan käsityön opetukseen ja sen aikaansaannoksiin esimerkiksi koulujen ja opettajien sosiaalisen median tileille lisättyjen teksti-, kuva- ja videojulkaisujen myötä. Useiden opettajavaikuttajien ja koulujen sosiaalisen median tileillä on satoja tai jopa tuhansia seuraajia, joten ei ole lainkaan yhdentekevää, millaista kuvaa ja sanomaa käsityön opetuksesta välitetään.

Tavoitteet

Tutkielman tehtävänä on kuvata, analysoida ja tulkita miten käsityönopetusta representoidaan sosiaalisen median kuvanjako- ja yhteisöpalvelu Instagramissa. Koulukäsityön representaatiota tutkitaan kahdesta näkökulmasta käsin. Tutkielman ensimmäisessä osassa koulukäsityön representaatiota tutkitaan konstruktivistisesta näkökulmasta käsin eli selvitetään minkälaista todellisuutta Instagram-julkaisut rakentavat koulun käsityöstä. Tutkielman toisessa osassa koulukäsityön representaatiota tutkitaan intentionaalisesta näkökulmasta käsin eli selvitetään mitä julkaisijat haluavat julkaisutoiminnallaan kertoa koulun käsityöstä. Tämän lisäksi tutkielmassa tarkastellaan miten Instagramin avulla representoidaan koulukäsityön monimateriaalisuutta ja kokonaisen käsityön prosessia.

Menetelmät

Tutkielman taustalla on fenomenologis-hermeneuttinen tutkimusote ja siinä hyödynnetään määrällistä sisällönerittelyä ja laadullista sisällönanalyysiä. Tutkielman aineistoina ovat 266 koulukäsityöstä kertovaa Instagram-julkaisua ja kuuden julkaisijan teemahaastatteluaineistot. Julkaisuaineistoja analysoidaan aineistolähtöisesti määrällisen sisällönerittelyn keinoin ja teemahaastatteluaineistoja aineistolähtöisesti laadullisen sisällönanalyysin keinoin.

Tulokset ja johtopäätökset

Koulun käsityöstä viestitään Instagram-tileillä, jotka yleisimmin ovat erikoistuneet joko koulussa opetettavan tekstiilityön tai teknisen työn sisältöihin. Koulukäsityö representoituu Instagramissa historiansa mukaisesti siis edelleen lähinnä kahdeksi eri oppiaiheeksi. Käsityön monimateriaalisuus näyttäytyy perusopetuksessa aineistojen perusteella yleisimmin käsityön monipuolisten tekniikoiden opettamisena erillään toisistaan, eli oppilaat opiskelevat pääsääntöisesti käsityössä vuorotellen teknisen ja tekstiilityön sisältöjä, ja niiden raja-aitoja ylittävää käsityötoimintaa esitellään vain vähän. Koulukäsityöstä julkaisevat seuraavat myös muita käsityöstä julkaisevia ja saavansa muilta ideoita omaan työhönsä, joten ei ole lainkaan yhdentekevää, että ideat välittyvät edelleen jakaantuneesti teknisen työn ja tekstiilityön sisältöihin.

Julkaisijat arvelivat oppilaiden arvostavan enemmän omien töidensä esittelemistä Instagramissa, kuin perinteisissä koulun vitriineissä. Instagram on saanut roolin toimia koulukäsityön virtuaalisena näyttelytilana, jonka kautta viestiä monipuolisesta tuotannosta välitetään erilaisille kohderyhmille. Instagram onkin rajaton tila, ja näin ollen arvokas lisä kouluarjen näkyväksi tekemisessä. Julkaisijat nimesivät Instagram-julkaisutoimintansa kohderyhmiksi nykyiset oppilaat, tulevat oppilaat, huoltajat, opettajan itsensä sekä muut käsityönopettajat kautta maan, joille kaikille haluttiin esittää koulukäsityö hieman eri näkökulmista, mutta tavat kertoa käsityöstä vaihtelivat hyvin vähän. Pääaiheeltaan yli 70 % koulun käsityöstä kertovista Instagram-julkaisuista kertoo valmiista käsitöistä. Osa julkaisijoista oli kuitenkin tehnyt etukäteen linjauksen viestiä käsityöstä vain valmiiden töiden välityksellä erityisesti oppilaiden tietoturvan vuoksi. Osa julkaisijoista taas halusi esitellä enemmän käsityön toiminnallista luonnetta ja käsityöprosessin välivaiheita, mutta nämä tavoitteet jäivät usein saavuttamatta esimerkiksi opetuksen hektisen luonteen vuoksi. Tämän vuoksi myös he päätyivät useasti esittelemään käsityötä valmistuneiden käsitöiden välityksellä. Riippumatta julkaisijan ajatellusta kohderyhmästä ja tarkoituksesta Instagram-viestinnälleen, typistyi käsityöoppiaineen toiminnallinen luonne Instagramissa yleisimmin vain tuotteiden esittelyksi. Oppilaiden omiin töihinsä liittyviin tekijänoikeuksiin ei suhtauduttu yhtä suurella vakavuudella, kuin oppilaiden tietoturvaan.

Koulukäsityön tehtävänä on käsityöilmaisuun, muotoiluun ja teknologiaan perustuvan toiminnan kautta ohjata oppilaita kokonaisen käsityöprosessin hallintaan, johon kuuluvat tuotteen tai teoksen suunnittelu, valmistus ja käsityöprosessin arviointi. Koulun käsityössä toteutetaan Instagram-aineiston perusteella monipuolisia käsitöitä kokonaisen käsityöprosessin mukaisesti, mutta tästä huolimatta kokonaisen käsityöprosessin vaiheet ideointi, suunnittelu, valmistaminen ja arviointi näkyvät aineistossa pääsääntöisesti vain valmiiden käsitöiden välityksellä. Myös harrastelijakäsityötä esitellään useimmiten valmiiden käsitöiden välityksellä, mutta koulukäsityö eroaa harrastajakäsityöstä tämän tavoitteellisen luonteensa vuoksi, ja siksi sen esittämisessä sosiaalisessa mediassa kaivattaisiin syvyyttä enemmän kuin harrastelijakäsityössä. Julkaisijoina toimivat käsityön aineenopettajat kertoivat tärkeäksi periaatteekseen oppilastöiden loppuunsaattamisen, jota edesautetaan tarvittaessa ohjaamalla oppilas käsityökerhoon viimeistelemään työnsä, tai madaltamalla työn tavoitteita. Käsityöopetusta koskevaa julkaisutoimintaa leimaakin tuotekeskeinen ajattelumalli molemmista tutkimuksen näkökulmista katsottuna.

Tiia Kangasmäki
#koulukässää – Koulukäsityön representaatio kuvanjako- ja yhteisöpalvelu Instagramissa

Tutkimuksen taustaa

Suomessa teknologiakasvatus ei ole vakiintunut omaksi oppiaineeksi, vaan on kyse monialaisesta oppimisen kokonaisuudesta, jonka tavoitteena on oppia paitsi ymmärtämään ja käyttämään arjen teknologioita, myös tuottamaan luovia ratkaisuja monimutkaisiin haasteisiin, yhteisöllisen suunnittelun ja käsillä tekemisen kautta, digitaalisia ja perinteisiä teknologioita hyödyntämällä. Aiemmissa tutkimuksissa monialaisten teknologiakasvatusprojektien on havaittu voivan tukea oppilaiden teknologiaan liittyvää osaamista, mutta myös muiden tulevaisuudessa tarvittavien innovaatiotaitojen oppimista, kuten yhteistyöhön, vuorovaikutukseen ja tunteisiin liittyviä sosioemotionaalisia taitoja sekä luovaa ja kriittistä ajattelua.

Alkuopetuksen kontekstissa monialaisia teknologiakasvatusprojekteja on kuitenkin tutkittu vain vähän, eikä oppimateriaalia niiden toteuttamiseen ole ollut juurikaan tarjolla. Tutkimukset varhaiskasvatuksesta peruskoulun ensimmäisille luokille kuitenkin osoittavat pitkäkestoisetkin teknologiakasvatusprojektit hyödyllisiksi myös pienten oppilaiden keskuudessa. Saadakseni aiheesta lisää tietoa, otin tutkimuksessani tarkasteluun alkuopetukseen suunnatun Tämä toimii! -teknologiakasvatusprojektin, jossa oppilaat toimivat useamman viikon ajan pienryhmissä ja suunnittelevat ja rakentavat kierrätysmateriaaleista omia liikkuvia tulevaisuuden koneita.

Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millä tavoin opettajat näkevät Tämä toimii! -teknologiakasvatusprojektin tukevan alkuopetuksen oppilaiden sosioemotionaalisten taitojen sekä luovan ja kriittisen ajattelun ja toiminnan oppimista. Keräsin tutkimusaineiston Teknologiateollisuus ry:n laatiman Tämä toimii! -käyttäjäkyselyn vastauksista sekä teemahaastattelujen avulla. Kyselyaineisto koostui sadan opettajan numeerisista ja sanallisista vastauksista ja haastatteluaineisto kuuden opettajan yksilöhaastatteluista. Kaikki tutkimuksen osanottajat olivat Tämä toimii! -teknologiakasvatusprojektin luokassaan toteuttaneita alkuopetuksen opettajia. Aineiston analysoinnissa tarkastelin kyselyn numeeristen vastausten kuvailevia tietoja ensin yleiskuvan saamiseksi. Kyselyn sanallisten vastausten sekä haastattelujen muodostaman laadullisen aineiston analyysissa hyödynsin sekä teoriaohjaavaa että aineistolähtöistä laadullista sisällönanalyysia.

Tutkimuksen tulokset

Sosioemotionaalisista taidoista opettajat näkivät Tämä toimii! -teknologiakasvatusprojektin tukevan erityisesti oppilaiden ryhmäytymistä, ryhmässä toimimisen taitoja sekä yhteistyötaitoja. Opettajat kuvailivat oppilaiden harjoitelleen myös muun muassa tunteiden säätelyä, pitkäjänteisyyttä, muiden huomioimista, vahvuuksien tunnistamista sekä yhteistä päätöksentekoa. Luovaa ja kriittistä ajattelua ja toimintaa projektin nähtiin tukevan käsillä tekemisen kautta, luovuuteen rohkaisemalla, keksimisen ja mielikuvituksen avulla sekä arviointia ja ongelmanratkaisua harjoittelemalla. Näitä taitoja oppilaat harjoittelivat projektin aikana erityisesti pienryhmissään ja konkreettisten materiaalien kanssa toimimalla, heidän suunnitellessa ja rakentaessa liikkuvia tulevaisuuden koneitaan.

Kuten monialaisissa teknologiakasvatusprojekteissa yleensä, myös Tämä toimii! -teknologiakasvatusprojektissa keskeistä on juuri oppilaiden pienryhmätyöskentely, vapaus tuottaa kaikenlaisia ideoita sekä tunnistaa ja ratkaista vastaan tulevia ongelmia osana suunnittelu- ja rakenteluprosessia. Sekä ryhmätyöskentely että rakentelu nähtiin projektissa tärkeänä ja oppilaita motivoivana, mutta kumpikin haastoi oppilaita myös harjoittelemaan pettymysten sietämistä, pitkäjänteisyyttä ja muita tunteisiin ja yhteistyöhön liittyviä taitoja. Samalla pienryhmätyöskentely ja mahdollisuus kehitellä ja kriittisesti tarkastella ideoita muiden kanssa on voinut tukea oppilaiden luovaa ja kriittistä ajattelua. Lisäksi kierrätysmateriaalien kanssa toimiminen ja käsillä tekeminen mahdollistivat ideoiden ja ratkaisujen kokeilemisen sekä epäonnistumisen harjoittelemisen osana luovaa prosessia.

Tutkimuksen tulokset ovat linjassa aiempien tutkimusten kanssa ja osoittavat monialaisten teknologiakasvatusprojektien voivan tukea oppilaiden innovaatiotaitojen oppimista monella tapaa myös alkuopetuksessa. Tässä tutkimuksessa tarkastelin opettajien näkemyksiä projektissa oppimisesta, mutta tulevissa tutkimuksissa olisi kiinnostavaa tarkastella alkuopetuksen monialaisia teknologiakasvatusprojekteja myös oppilaiden näkökulmasta. Lisäksi alkuopetuksen opettajien teknologiakasvatukseen liittyvien käsitysten tutkiminen voisi tuottaa hyödyllistä tietoa vastaavien projektien materiaalien kehittämiseksi, jotta niiden avulla voitaisiin tukea oppilaiden innovaatiotaitojen oppimista entistäkin paremmin.

Elina Hirvola

Innovaatiotaidot alkuopetuksen monialaisessa teknologiakasvatuksessa – Opettajien näkemyksiä Tämä toimii! -teknologiakasvatusprojektin avulla oppimisesta

Taustaa ja tutkimuksen tarkoitus

Opettajien itsensä johtamisen kehittämistä on ehdotettu yhdeksi työhyvinvointia ylläpitäväksi tekijäksi, sillä opettajien työmäärä ja työhön käytettävä aika on lisääntynyt merkittävästi. Lisääntyvän itsejohtajuuden myönteiset vaikutukset esimerkiksi mielialaan ja työsuoritukseen on myös todettu useissa tutkimuksissa. Opettajien itsensä johtamisen taitoja on kuitenkin tutkittu varsin vähän. Kansainvälistä tutkimusta aiheesta löytyy jonkin verran, mutta suomalaista tutkimusta ei juurikaan.

Tämän pro gradu- tutkimuksen avulla pyrittiin luomaan uutta tietoa opettajien itsensä johtamisen taidoista, sekä niiden haasteista. Tavoitteena oli saada tärkeää tietoa työelämässä olevien opettajien itsensä johtamisen taitojen kehityskohteista, jotta itsensä johtamisen taitojen kehittäminen ja tukeminen olisi mahdollista kohdentaa oikein. Lisäksi tarkoituksena oli luoda tietoa opettajien käsityksistä itsensä johtamisen taitojen ja työhyvinvoinnin välisestä suhteesta. Tavoitteena olisi, että tämän tutkimuksen tulosten ja mahdollisten jatkotutkimuksien avulla olisi mahdollista keksiä ratkaisuja opettajien kokemiin haasteisiin itsensä johtamiseen liittyen, sekä saada opettajilta uusia ideoita itsensä johtamisen ja työhyvinvoinnin kehittämiseen.

Tutkimuksen toteutus

Tutkimuksen aineisto koostuu viiden peruskoulun opettajan haastatteluista. Kaikilla haastateltavilla oli luokanopettajan koulutus ja kolme heistä työskenteli haastattelujen aikana luokanopettajan tehtävissä. Kaksi tutkittavista toimi haastattelujen aikana resurssiopettajan tehtävissä. Tutkittavien työkokemus vaihteli muutamasta kuukaudesta yli 30 vuoteen. Haastattelut toteutettiin yksilöhaastatteluina puolistrukturoidun teemahaastattelun avulla. Aineiston analyysissä hyödynnettiin fenomenografista tutkimusotetta, jonka tuloksena muodostuvat kategoriat ovat tutkimuksen tulosten perusta.

 

Tutkimustulokset ja pohdintaa

Tutkimuksen tulosten mukaan opettajat käsittävät itsensä johtamisen taitojen koostuvan organisointitaidoista, ratkaisukeskeisestä tavasta toimia ja omasta jaksamisesta huolehtimisesta. Itsensä johtamisen haasteiksi opettajat käsittivät työnkuvaan liittyvät haasteet, tietämättömyyden itsensä johtamisen taidoista, sekä muun elämän vaikutukset. Itsensä johtamisella käsitettiin olevan suuri merkitys työhyvinvoinnille ja se nähtiin etenkin työhyvinvoinnin edistäjänä. Puutteelliset itsensä johtamisen taidot käsitettiin työhyvinvointia heikentävänä tekijänä. Opettajat kuvailivat heikon itsensä johtamisen aiheuttavan esimerkiksi riittämättömyyden tunnetta. Lisäksi työyhteisöllä ja vertaistuella nähtiin olevan suuri merkitys niin itsensä johtamiselle kuin myös työhyvinvoinnille.

Tulosten pohjalta voidaan todeta, että opettajien tietoisuutta itsensä johtamisen taidoista ja niiden merkityksestä työhyvinvoinnille on lisättävä. Syytä on myös huomioida se, että pelkkä tietoisuuden lisääminen ei ole tae lisääntyvälle itsensä johtamiselle opettajan työssä. Lisäksi opettajien on saatava lisää resursseja, jotta työnmäärä ja oppilaiden määrä pysyvät hallinnassa. Vastuuta työssä jaksamisesta ei voi yksinään sysätä yksilön harteille.  Itsejohtajuuden kehittäminen on yksi keino työhyvinvoinnin edistämisen työkalupakissa, mutta yksinään se ei kuitenkaan riitä.

Opettajien itsensä johtamisen taitoja on aiheellista tutkia lisää. Laadullisille, opettajien näkemyksiin keskittyville tutkimuksille on tarvetta. Etenkin opettajien näkemyksiä itsejohtajuutta tukevista asioista olisi syytä tutkia, sillä tämän tutkimuksen mukaan opettajat käsittivät itsejohtajuudella olevan suuri merkitys työhyvinvoinnille.  Lisäksi opettajien työhyvinvointitutkimuksen näkökulmaa olisi tärkeää siirtää lisääntyvissä määrin kuormitustekijöiden sijasta opettajan työn kuvaan ja työoloihin. Hedelmällistä olisi pohtia sitä, miten voidaan luoda opettajille parhaat olosuhteet hallita omaa työtään?

 

Taru Kyllönen

Opettajien käsityksiä itsensä johtamisen taidoista ja niiden merkityksestä työhyvinvoinnille

Yksi vai kaksi opettajaa?

Tutkimustehtävänäni oli selvittää, miten oppilaat kokevat opiskelun luokassa, jossa toteutetaan yhteisopettajuutta. Yhteisopettajuus on vähintään kahden opettajan välistä tiivistä yhteistyötä, jossa opettajat vastaavat yhdessä yhteisten oppilaidensa opetuksen suunnittelusta, opettamisesta ja arvioinnista. Opettajaparina voi toimia esimerkiksi kaksi luokanopettajaa, luokanopettaja ja erityisopettaja tai aineenopettaja ja erityisopettaja.

Miksi yhteisopettajuutta on niin tärkeää tutkia?

Vuonna 2016 voimaan astuneen uuden opetussuunnitelman mukaan koulua tulee kehittää inkluusioperiaatteen mukaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että erityisopetus pyritään järjestämään osana yleisopetusta. Näin ollen erityiskouluja- ja luokkia on lakkautettu, joka on johtanut siihen, että luokat ovat muuttuneet aiempaa monimuotoisemmiksi. Jokainen on varmasti myös nähnyt uutisointia opettajien joukkopaosta alalta, jonka voidaan nähdä johtuvan ainakin osittain opettajan työn kuormittavuuden lisääntymisestä. Opettajien kokemat haasteet myös heijastuvat opetuksen laatuun, ja opettajat kaipaavatkin töistään selviämiseen lisää tukea, apuvoimia, resursseja sekä erityispedagogista osaamista. Tästä syystä onkin tärkeää keksiä uusia opetusmenetelmiä, joiden avulla voidaan vastata edellä mainittuihin haasteisiin. Yhteisopettajuus voidaan nähdä yhtenä sopivana keinona opettajan työtaakan keventämiseen, ja entistä monimuotoisempien oppilasryhmien opettamiseen. Yhteisopettajuus mahdollistaa vastuun jakamisen kahden tai useamman opettajan kesken, vahvistaa opettajien ammattitaitoa sekä lisää opettajien työhyvinvointia, ja näin ollen se vaikuttaa positiivisesti myös opetukseen ja oppilaiden oppimiseen.

Miten oppilaat kokivat yhteisopettajuuden?

Haastattelin tutkimustani varten yhdeksää 6. luokan oppilasta. Oppilaat kokivat yhteisopettajuuden olevan heidän oppimistaan tukeva monipuolinen työtapa, jossa on mahdollista hyötyä kahden opettajan ammattitaidosta. Oppilaat nostivat esiin myös sen, että kahden opettajan luokassa sai työskennellä rauhassa ilman suurempia työrauhaongelmia, sai enemmän ja helpommin apua sekä tarvittaessa sai myös intensiivisempää ja tuetumpaa opetusta pienryhmässä. Toisinaan yhteisopettajuudessa koettiin olevan myös haasteita. Haasteet näyttäytyivät usein tilanteissa, joissa oppilaat oli jaettu kahteen eri opetusryhmään, joista toinen oli enemmän tukea tarvitseva pienryhmä. Tällöin toinen opettaja saattoi toisinaan tulla käymään kesken opetuksen toisessa luokassa, minkä koettiin häiritsevän opetusta. Opetusryhmät myös etenivät opetuksessa eri tahtiin, jolloin oppilaan siirtyessä takaisin isompaan ryhmään, joutui hän kirimään opetuksen kiinni. Lisäksi eräs oppilas koki mielipahaa pienryhmään jakautumisesta, koska hänestä olisi ollut mukavampaa opiskella yhdessä isossa ryhmässä. Lisäksi haasteena oli toisen opettajan tuntuminen enemmän ”omalta opelta”. Oppilaat myös kuvasivat toimivan yhteisopettajuuden vaativan opettajilta yhteistyökykyä, yhteisiä pelisääntöjä ja tasa-arvoisuutta.

Tutkimustulosten ja jatkotutkimusaiheiden pohdintaa

Vaikka tutkimukseni tuloksia ei voida pitää yleistettävinä, kertovat ne kuitenkin siitä, että yhteisopettajuus on työmuoto, joka toimiessaan voi helpottaa oppilaiden oppimista ja tuen saantia merkittävästi, joten siihen on tärkeää panostaa. Monet koulut ovat muuttuneet lähivuosina toimintaympäristöiltään niin sanotuiksi avoimiksi oppimisympäristöiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikissa kouluissa ei välttämättä ole enää perinteisiä luokkahuoneita. Luokkahuoneettomuus ja avoimet oppimisympäristöt ohjaavat ja toisaalta myös pakottavat entistä tiiviimpään yhteistyöhön opettajien kesken. Avoimissa oppimisympäristöissä voi kuitenkin opiskella samassa tilassa samanaikaisesti jopa sata oppilasta yhdessä useamman opettajan kanssa, mikä taas voi tuntua opettajista stressaavalta. Oma tutkimukseni koski luokanopettajan ja erityisopettajan välistä yhteistyötä, ja heillä oli käytössään kaksi perinteistä luokkahuonetta sekä luokan koko oli melko pieni. Tulevaisuudessa olisikin tärkeää tutkia kokevatko oppilaat hyötyvänsä yhteisopettajuudesta samalla tavalla suurissa oppilasryhmissä ja avoimissa oppimisympäristöissä, vai onko yhteisopettajuuden edut nähtävissä ennemminkin pienemmän kokoisissa oppilasryhmissä, joissa opiskellaan pitkälti perinteisissä luokkahuoneissa.

 

Sirkku Helke

Yhteisopettajuus oppilaiden näkökulmasta

Tutkimuksen taustaa

Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että tunteiden tunnistamisen, säätelyn ja ilmaisun taidoilla on merkittävä rooli lapsen hyvinvoinnin edistämisessä. Sosiaalisilla taidoilla ja tunnetaidoilla tiedetään myös olevan vahva yhteys lasten sosiaaliseen ja akateemiseen menestykseen sekä yleiseen hyvinvointiin. Tunnetaitoja opitaan lapsuudessa läheisiltä aikuisilta, kuten vanhemmilta ja opettajilta. Tunnetaitokasvatukseen tiedetään vaikuttavan muun muassa opettajan omat tunnetaidot ja koulutustausta. Tämän tutkielman tavoitteena oli tutkia luokanopettajaopiskelijoiden käsityksiä tunnetaidoista ja tunnetaitokasvatuksesta. Lisäksi selvitettiin, millaisia käsityksiä heillä on itsestään ja opettajan roolista tunnetaitokasvattajana.

Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus

Aineisto koostui kuuden maisterivaiheen luokanopettajaopiskelijan haastatteluista. Haastattelut nauhoitettiin ja muunnettiin kirjalliseen muotoon. Aineisto analysoitiin fenomenografisella tutkimusmenetelmällä, jonka mielenkiinnon kohteena on tutkittavaan ilmiöön liittyvät erilaiset käsitykset. Analyysin tuloksena aineistosta nousi esille haastateltujen keskuudessa esiintyviä käsityksiä tunnetaidoista ja tunnetaitokasvatuksesta.

Tutkielman tavoitteena on tuoda uutta tietoa siitä, mihin tulevat opettajat tarvitsisivat jatkossa enemmän tukea toteuttaakseen toimivaa tunnetaitokasvatusta. Näin voitaisiin vastata paremmin koulutuksen tavoitteisiin ja yhteiskunnallisiin tarpeisiin sekä varmistaa laadukas tunnetaitokasvatus perusopetuksessa.

Tulokset ja johtopäätökset

Tulosten mukaan luokanopettajaopiskelijoilla oli jäsentynyt kuva tunnetaidoista käsitteenä, niiden vaikutuksesta lapsen elämään sekä tunnetaitokasvatuksen merkityksestä. Lisäksi he tunsivat tunnetaitojen kehittämisen tapoja sekä menetelmiä sisällyttää tunnetaitokasvatusta opetukseen. Tutkielmassa havaittiin, että opiskelijoiden esittämien tapojen toimivuudesta on näyttöä aiemmasta tutkimuksesta.

Tunnetaitokasvatukseen liittyvistä tiedoistaan huolimatta luokanopettajaopiskelijat esittivät epävarmuuden tunnetta omia tietoja ja taitojaan kohtaan. Tämän nähtiin johtuvan erityisesti koulutuksen ja työkokemuksen puutteesta, työhyvinvoinnin haasteista sekä omien koettujen vaikutusmahdollisuuksien rajallisuudesta. Toisaalta osittaista minäpystyvyyden tunnetta opiskelijat kuitenkin kokivat omien vahvojen tunnetaitojensa ansiosta.

Opettajan rooli tunnetaitokasvattajana nähtiin osana opettajan velvollisuuksia, joka ilmenee opettajan opetussuunnitelman, kasvatuksen ja pedagogiikan tuntemuksena, ammattitaidon kehittämisenä sekä jaettuna kasvatusvastuuna.

Tutkielman tulosten perusteella ehdotettiin opettajankoulutuksen kehittämistä tunnetaitokasvatuksen osalta, jotta tulevilla opettajilla olisi jo työelämään siirtyessä tarvittavat tiedot ja taidot sekä varmuus omasta tunnetaitokasvatuksestaan. Lisäksi esiin nousi jatkotutkimuksen tarve erityisesti suomalaisen koulun kontekstissa.

 

Leo Lintumäki

Luokanopettajaopiskelijoiden käsityksiä tunnetaidoista ja tunnetaitokasvatuksesta

Tutkimuksen tausta ja tarkoitus

Johtajan oma hyvinvointi heijastuu koko organisaation hyvinvointiin, mikä tekee siitä tärkeän, yhteiskunnallisesti merkittävän tutkimusaiheen. Oppilaiden ja opettajien hyvinvointia on tutkittu viime vuosina ahkerasti, mutta rehtorien työhyvinvoinnin tutkiminen on jäänyt taka-alalle. Syynä lienee se, ettei opettajaopintoihin juuri sisälly puhetta rehtoreista tai heidän jaksamisestaan. Hyvinvoiva rehtori jaksaa johtaa koulua, jossa kasvatetaan tulevaisuuden aikuisia. Rehtorien hyvinvointia tutkitaan vuosittain Suomessa Rehtoribarometreilla vuodesta 2019 alkaen. Uusimmissa tuloksissa näkyy korona-ajan vaikutukset: kiire, huoli oppilaista ja opettajista, vastuualueiden suuruus ja vapaa-ajan vähyys ovat uuvuttaneet rehtoreita. Laadullista tutkimusta rehtorien hyvinvoinnista Suomessa on vähäisesti, minkä takia koin tutkimuksen tekemisen tärkeäksi. Tutkimuksen tarkoituksena on tuoda esiin rehtorien työhyvinvointia lisääviä ja vähentäviä tekijöitä koulun arjessa siten, että heidän oma äänensä tulee kuuluviin.

Tutkimuksen toteutus

Tutkimuksen aineisto on Lotta Uusitalon syksyllä 2022 keräämä. Se kerättiin Jyväskylän yliopiston Koulutusjohtamisen instituutin järjestämällä koulutuskerralla, joka oli osa kurssia Yhteisöllisyyttä rakentamassa arvostavalla johtajuudella (8 op). Kurssilla oli 53 osallistujaa, joista 27 palautti kirjoitustehtävän parhaasta ja huonoimmasta mahdollisesta työpäivästä. Jätin analysoitavaksi vain rehtoreita ja apulaisrehtoreita, joita jäi lopulta 19 kappaletta. Valitsin analysointimenetelmäksi teoriaohjaavan sisällönanalyysin, koska kiinnostukseni kohteena on nimenomaan tutkittavien tuottaman tekstin sisältö, jonka tulkintaa ohjaa aiemmin lukemani teoriatietous työhyvinvoinnista ja pedagogisesta johtajuudesta.

Tulokset ja johtopäätökset

Totesin tutkimusta tulkitessani, että rehtorien työhyvinvointia koulun arjessa lisäävät ja vähentävät tekijät ovat usein toistensa kääntöpuolia. Hyvinvointiin vaikuttaa monet työtehtäviin liittyvät, sosiaaliset, fyysiset ja työpäivän ulkopuoliset tekijät. Erityisesti kiire ja kiireettömyys, työyhteisö ja ilmapiiri, opettajien ja oppilaiden hyvinvointi, haastavat tilanteet, saatu palaute, merkityksellisyyden ja riittämättömyyden kokemukset sekä oma asenne ja mieliala ovat teemoja, jotka toistuvat rehtorien vastauksissa. Jatkuvasti liian kiireinen ja sen takia kuormittunut ihminen ei voi hyvin, eikä tällöin voi töissä suoriutua parhaimmalla mahdollisella tavalla, minkä vuoksi negatiivista stressiä aiheuttaviin asioihin tulisi keksiä ratkaisuehdotuksia mahdollisimman pian.

Ihanteellista olisi suunnitella työn aikataulutus sellaiseksi, että siinä on tilaa työtehtäville, tauoille, odottamattomille yllätyksille ja tulevien töiden suunnitellulle. Se on kuitenkin ihanne, jonka toteutuminen ei mahdollistu riittävän usein. Tämän vuoksi rehtorien työpäivät venyvät usein ylitöiden puolelle ja töitä tehdään palkatta vapaa-ajallakin. Lisääntyvät kirjaamisen, raportoinnin ja hallinnon tehtävät vaatisivat myös sen, että niille varataan työaikaa, josta maksetaan palkkaa. Jos tehtäviä tuntuu olevan loputon määrä, ne vievät väistämättä mahdollisuuksia hoitaa sitä tehtävää, johon rehtorit on palkattu: johtamaan ja luomaan puitteet kasvatukselle ja laadukkaalle opetukselle. Työn yksinäisyyteen vaaditaan uudenlaisia johtamisjärjestelyitä: apulaisjohtamisjärjestelyn lisäksi koko opettajayhteisön osallistaminen päätöksentekoon auttaa jakamaan vastuuta ja sitouttaa opettajia koulun toimintaan. Koulutyön tavoitteilta ja kouluyhteisöjen hyvinvoinnilta odotetaan paljon, joten paineet rehtorin työlle ovat suuret. Vaaditaanko rehtorilta jo loputonta resilienssiä, psyykkistä palautumiskykyä, joka auttaa selviytymään aina uusista haasteista?

Amanda Poutiainen

Rehtorin työhyvinvointi koulun arjessa – Rehtorien kuvauksia parhaista ja pahimmista mahdollisista työpäivistä

Syfte och bakgrund
Enligt Världshälsoorganisationen (WHO) har Covid-19 pandemin haft allvarlig psykisk påverkan på individer, vilket även gäller lärare. Tidigare studier har även visat att 57% av lärarna funderar på att byta yrke, vilket delvis beror på att deras välbefinnande har försämrats. Positiv psykologi i sin tur har fått mera uppmärksamhet då det kommer att öka elevernas välbefinnande medan forskning runt lärarnas välbefinnande är fortfarande knapp. Syftet med denna avhandling var att ta reda på vilken roll positiv psykologi kan spela då det kommer till att främja lärares psykiska välbefinnande, med speciell fokus på måendet efter COVID-19 pandemin.

Genomförande
För att få en inblick i lärarnas välbefinnande efter Covid-19 pandemin och distansundervisningen samt på vilket sätt den positiva psykologin skulle kunna främja deras välbefinnande valde jag att utföra studien genom semi-strukturerade intervjuer. I studien deltog sex (6) lärare inom den grundläggande utbildningen i Finland. Intervjuerna bandades in, transkriberades och analyserades genom en hermeneutisk analysmetod.

Resultat och diskussion
I resultaten framkom det att samtliga lärare påverkades av Covid-19 pandemin och distansundervisning, fastän inte alla själva ansåg det. Det som påverkade lärarna mest var avsaknaden av det sociala sammanhanget och ensamheten som pandemin förde med sig. Resultaten visade även att lärarna i denna studie hade goda strategier då det kom till att främja sitt välbefinnande. Dessa metoder kan klassificeras som metoder som hör till den positiva psykologin. Fastän lärarna inte hade goda kunskaper i vad begreppet positiv psykologi innebär så använde de ändå dessa metoder omedvetet.
I och med att resultaten visar att den positiva psykologin kan spela en roll i att främja lärarnas välbefinnande anser jag att det skulle vara viktigt med kurser samt workshops inom detta ämne, både inom yrket men även redan under studietiden så att nyutexaminerade lärare skulle ha en grund i hur de kan motverka utmattning och öka deras välbefinnande.

Emma Kotka
Den positiva psykologins roll i att främja lärarnas välbefinnande – En hermeneutisk analys av lärarnas välbefinnande efter Covid-19 pandemin

Tutkimuksen taustaa ja tutkimustehtävä

Esiopetuksesta siirtyy joka vuosi kouluun lapsia, jotka kuuluvat tehostetun tai erityisen tuen piiriin. Inkluusion myötä nämä lapset siirtyvät useimmiten yleisopetuksen luokkiin eli luokanopettajien vastuulle. Onnistunut kouluun siirtyminen on tärkeää lapsen tulevan koulumenestyksen kannalta. Tämä siirtymävaihe näyttäytyy tukea tarvitseville lapsille usein muita haasteellisempana, jolloin heidän tulisi olla erityishuomion kohteena. Esi- ja alkuopetuksen opettajien yhteistyö on keino turvata lapsen siirtymä kouluun.

Tutkielman tarkoituksena oli tarkastella opettajien yhteistyötä tukea tarvitsevien lasten siirtyessä kouluun. Tarkempana tutkimustehtävänä oli selvittää, mitä näkemyksiä ja kokemuksia esi- ja alkuopetuksen opettajilla on yhteistyöstä tukea tarvitsevien lasten siirtyessä esiopetuksesta ensimmäiselle luokalle.

 

Tutkimuksen toteutus

Tutkielma toteutettiin laadullisena tutkimuksena, jonka aineisto koostui kahdeksan opettajan puolistrukturoidusta teemahaastattelusta. Haastateltavista neljä oli varhaiskasvatuksen opettajia ja neljä luokanopettajia. Opettajat olivat toimineet tehostettua tai erityistä tukea tarvitsevien lasten kanssa esiopetuksessa tai ensimmäisellä luokalla. Haastattelut litteroitiin ja litteroitu aineisto analysoitiin sisällönanalyysin avulla.

Tutkimustulokset ja pohdintaa

Tulosten mukaan opettajat toteuttivat yhteistyötä hyvin vaihtelevasti. Käytetyimmät yhteistyön muodot tukea tarvitsevan lapsen siirtymävaiheessa olivat opettajien tiedonsiirtopalaveri ja lasten vierailu tulevassa koulussa. Muuta yhteistyötä toteutettiin harvoin, ja joskus yhteys esi- ja alkuopetuksen välillä puuttui jopa kokonaan. Opettajat tunnistivat yhteistyön merkityksen opettajan, tukea tarvitsevan lapsen ja lapsen perheen kannalta. Opettajilla oli kuitenkin myös eriäviä näkemyksiä siitä, onko yhteistyö ja esimerkiksi lapsesta saatu tieto merkityksellistä opettajan työn kannalta. Tulosten mukaan yhteistyö oli erilaista eri opettajien, koulujen ja kuntien välillä, ja sen toteuttamiseen vaikuttivat useat eri tekijät. Opettajien oma halu ja aktiivisuus toimia yhteistyössä oli keskeinen tekijä, joka vaikutti yhteistyön määrään ja laatuun. Lisäksi kunta- tai koulukohtaiset ohjeistukset, johdon tuki, esiopetuksen ja koulun fyysinen sijainti sekä resurssit, kuten ajan puute ja henkilöstön vaihtuvuus, vaikuttivat merkittävästi yhteistyön toteuttamiseen. Yhteistyön vähäisyys ja sen vaihteleva toteuttaminen eri opettajien ja kuntien välillä asettaa tukea tarvitsevat lapset eriarvoiseen asemaan siirtymävaiheessa. Olisikin tärkeää, että esi- ja alkuopetuksen yhteistyötä toteutettaisiin samalla tavalla eri paikoissa. Olisi kiinnostavaa tutkia esimerkiksi paikallisissa opetussuunnitelmissa olevia erilaisia ohjeistuksia siirtymäyhteistyölle, jotta näitä ohjeistuksia voitaisiin yhdenmukaistaa. Näin voitaisiin mahdollistaa kaikille lapsille onnistunut koulusiirtymä esi- ja alkuopetuksen yhteistyön avulla.

 

Anni Pelander

Esiopetuksesta onnistuneesti ensimmäiselle luokalle: Opettajien yhteistyö tukea tarvitsevien lasten siirtymävaiheessa