Kuukausi: kesäkuu 2024

Tutkimuksen taustaa

Motivaatio, kouluun sitoutuminen sekä oppimisasenteet eivät ole merkityksellisiä ainoastaan kouluvuosien aikana, vaan tärkeässä roolissa myös lapsen myöhemmän elämänkulun sekä -laadun kannalta. Useat tutkimukset ovat osoittaneet motivaation laskevan koko koulupolun ajan, ja tämän laskun on raportoitu alkavan jo ennen peruskoulun loppumista. Opiskelumotivaation laskusuhdanteeseen olisikin voitava puuttua tunnistamalla ne tekijät, jotka sytyttävät koulumotivaation ja korostamalla niitä aiempaa enemmän, ja vastaavasti tuntemalla ne tekijät, joilla on kielteinen yhteys motivaatioon. Tätä kautta oppijan motivaatiosta juontuvat haasteet voidaan tunnistaa paremmin, ja siten pyrkiä ratkomaan niitä aiempaa varhaisemmassa vaiheessa. Tässä tutkielmassa näitä motivaatioon ja sitoutumiseen vaikuttavia tekijöitä tutkittiin oppimisympäristövälitteisesti tavoiteorientaatioiden kautta.

Tutkimuksen tavoite ja toteutus

Tavoiteorientaatiolla tarkoitettiin tässä tutkielmassa yksilön melko pysyvää taipumusta tietynlaisten tavoitteiden sekä päämäärien suosimiseen oppimis- ja suoriutumistilanteissa, oppimisympäristöllä koulun oppilaalle tarjoamia fyysisiä sekä sosiaalisia toimintaympäristöjä, ja kouluun sitoutumista tarkastellaan oppilaan emotionaalisena sitoutumisena koulunkäyntiin.

Aiemman tutkimuksen perusteella oppilaat, joilla on erilainen motivaatiotausta, saattavat toimia ja suoriutua suoritustilanteissa eri tavoin. Tämän lisäksi on todettu, että oppilaiden tavoiteorientaatio on yhteydessä heidän kokemukseensa luokkahuoneen ympäristöstä ja että kokemus oppimisympäristöstä sekä oppilaan kokema kouluun sitoutuminen kulkevat jossain määrin käsi kädessä. Tavoiteorientaatiotutkimusta alaluokilla on tehty vielä kohtalaisen vähän, eikä tavoiteorientaatiotutkimukseen ole merkittävissä määrin vielä yhdistetty fyysisen oppimisympäristön näkökulmaa. Niinpä tämän tutkielman tarkoituksena oli edistää tätä tutkimuslinjaa tarkastelemalla, minkälaisia tavoiteorientaatioprofiileita 5. luokkalaisilta oppilailta kerätystä aineistosta voidaan löytää, ovatko profiilit yhteydessä oppilaiden arvioihin fyysisestä ja sosiaalisesta oppimisympäristöstään ja ennustavatko tavoiteorientaatioprofiilit tai arvioitu oppimisympäristö oppilaiden kouluun sitoutumista.

Tutkielma on toteutettu itsenäisenä osana Helsingin yliopiston Koulutuksen arviointikeskuksen (HEA:n) toteuttamaa Kainuun Opiopi -hanketta. Tutkielman aineisto kerättiin joulukuussa 2023 toteutetulla verkkokyselylomakkeella Sotkamon ja Suomussalmen kunnissa 5. ja 8. luokkalaisilta oppilailta, joista tässä tutkielmassa hyödynnettiin ainoastaan 5. luokkalaisten vastauksia (N=122).

Tutkimus toteutettiin muuttujasuuntautuneiden monimuuttuja-analyysien lisäksi hyödyntäen henkilösuuntautunutta lähestymistapaa, jonka avulla yksilöiden tavoitteita voitiin ryhmitellä samankaltaisiin ryhmiin ja ryhmien motivaationaalisia eroja tarkastella kokonaisvaltaisemmin yksittäisten muuttujien välisten suhteiden sijaan. Oppilaat jaettiin tavoiteorientaatioryhmiin Two Step -klusterianalyysin avulla, ryhmien eroavaisuuksia oppimisympäristön arvioissa tutkittiin varianssianalyysilla ja askeltavalla regressioanalyysilla selvitettiin, ennustivatko tavoiteorientaatiot tai oppimisympäristön arviot oppilaan kouluun sitoutumista.

Tutkimuksen tuloksista johtopäätöksiin

Tämän tutkielman aineistosta tunnistettiin neljä erilaista tavoiteorientaatioryhmää, jotka olivat oppimis-, saavutus- ja välttämisorientoituneet sekä sitoutumattomat. Tutkielman perusteella vaikuttaa siltä, että oppimis- ja saavutusorientoituneiden arviot olivat myönteisesti yhteydessä arvioituja oppimisympäristön tekijöitä kohtaan ja vastaavasti välttämisorientoituneiden vastaukset olivat yhteydessä alhaisempiin arvioihin oppimisympäristön kohtaan. Oppimisorientaatio myös ennusti myönteisesti kouluun sitoutumista, kun taas välttämisorientaation vaikutus ennustavuuteen oli kielteinen. Myönteisempi suhtautuminen oppimisympäristöä kohtaan ennusti kouluun sitoutumista. Tutkielmassa saadut tulokset olivat pääosin linjassa aiemman tavoiteorientaatiotutkimuksen kanssa.

Tutkimuksen aihe oli tärkeä, sillä ymmärtämällä tavoiteorientaatioiden, oppimisympäristöjen ja kouluun sitoutumisen vuorovaikutussuhteita paremmin, voidaan oppilaiden motivaatiota, koulumenestystä ja hyvinvointia tukea kokonaisvaltaisemmin. Se, miten oppimisesta saataisiin tarjottua koulussa tavoiteltavan arvoista, sisäisesti motivoivaa sekä kouluun sitoutumisen aikaansaavaa, on kuitenkin haastava kysymys. Tavoitteet, motivaatio ja sitoutuminen eivät kuitenkaan synny tyhjiössä, vaan niihin voidaan vaikuttaa monin tavoin. Kenties nämä osatekijät paremmin ymmärtämällä voimme tarjota tulevaisuudessa kohdennetumpia ratkaisuja eri tavoin motivoituneille oppijoille.

Sonja Järvinen

Oppimisympäristön arviointia motivationaalisten linssien läpi – tavoiteorientaatiot, oppimisympäristö ja kouluun sitoutuminen 5. luokkalaisilla Kainuun Opiopi -hankkeessa

Tutkimuksen tausta ja tarkoitus

Tutkimukseni keskiössä on suomalaisen perusopetuksen ajankohtaiset arvot ja asenteet vuonna 2024. Tavoitteenani oli kartoittaa ja analysoida, millaisia keskusteluaiheita valtio, opetusalan yritykset ja opetusvaikuttajat tuottavat, ja millaisen tilannekuvan nämä keskusteluaiheet luovat perusopetuksesta. Tutkimuksen tärkeys korostuu erityisesti muuttuvassa yhteiskunnassa, jossa koulutuksen merkitys ja rooli ovat jatkuvassa tarkastelussa.

Tutkimuksen tulokset

Tuloksista nousi esiin viisi keskeistä aihetta:

1. Erityispedagogiikan ja tuen saatavuuden korostaminen: Tämän aiheen mukaan opettajien erityispedagogiset taidot ja yksilöllinen tuki ovat keskeisiä tekijöitä oppilaiden onnistumisen kannalta. Oppimisen tuen saatavuutta halutaan parantaa ja koko oppimisen tuen järjestelmä uusia. Opetusvaikuttajat nostavat tärkeäksi asiaksi opettajien erityispedagogiset taidot, joiden omaksuminen ja kehittäminen nähdään itsestäänselvyytenä.

1. Oppimistulosten kriisi: Huoli oppimistulosten heikkenemisestä ja tarve parantaa koulutuksen laatua. Korkea osaamistaso yhdistetään yhteiskunnan hyvinvointiin ja taloudelliseen kilpailukykyyn, ja vuodesta 2006 alkaen laskeneet PISA-tulokset nähdään uhkaavan yhteiskuntaa ja sen taloudellista kantokykyä. Huoli oppimistuloksista esiintyi erityisesti valtion tuottamissa asiakirjoissa.
2. Oppilaiden hyvinvoinnin vaaliminen: Oppilaiden kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin merkitys korostuu, ja koulun rooli hyvinvoinnin edistäjänä nähdään tärkeänä. Oppilaiden hyvinvointi koetaan tärkeäksi myös oppimisesta irrallaan.
3. Huoli opettajien työhyvinvoinnista: Opettajien jaksaminen ja työhyvinvointi ovat nousseet tärkeäksi keskustelunaiheeksi. Opettajat itse puhuvat heikosta työhyvinvoinnista tai sen heikentymisen uhasta paljon, ja jakavat vinkkejä kollegoiden kesken tavoista parantaa työhyvinvointia.
4. Perusopetuksen ja yksityisen sektorin yhteenkietoutuminen: Perusopetus kaupallistuu, kun perusopetukseen syntyy riippuvuus yksityisten opetusalan yritysten tarjoamiin tuotteisiin ja palveluihin. Opetusalan yritykset kietoutuvat kiinteäksi osaksi perusopetuksen toimintaa. Yritykset näkevät roolinsa perusopetuksessa välttämättömänä ja kertovat, ettei perusopetus ja opettajat pärjää ilman heidän läsnäoloaan. Myös opettajat hyötyvät tästä ilmiöstä toimimalla opetusvaikuttajina ja saamalla kaupallisista yhteistöistä taloudellista hyötyä.

 

 

Johtopäätökset ja merkitys

Tutkimukseni osoittaa, että perusopetuksen kaupallistuminen on vahvasti läsnä suomalaisessa perusopetuksessa. Toisaalta sosiaalipoliittiset arvot ja asenteet, jotka tukevat perusopetusta, ovat edelleen vahvoja, kuten ne olivat 1970-luvulla perusopetusta perustettaessa. Tulokset auttavat ymmärtämään paremmin perusopetuksen kenttää ja siinä vallitsevia puheenaiheita. Tämä tieto voi olla hyödyllistä päättäjille, opettajille ja tutkijoille, jotka pyrkivät kehittämään ja parantamaan koulutusjärjestelmää.

Jatkokehityksen mahdollisuudet

Tutkimukseni herättää kysymyksiä perusopetuksen tulevaisuudesta: miten voimme parantaa opettajien ja oppilaiden hyvinvointia, ja kuinka voimme tasapainottaa julkisen ja yksityisen sektorin yhteistoimintaa koulutuksessa? Näiden kysymysten pohtiminen ja niihin vastaaminen on olennaista perusopetuksen jatkuvassa kehityksessä.

Tämä tutkimus tarjoaa arvokasta tietoa perusopetuksen nykytilasta ja auttaa hahmottamaan tulevaisuuden suuntaviivoja, jotta voimme kehittää perusopetusjärjestelmää entistä paremmaksi.

Elena Kantinkoski

Perusopetus 2024: Ajankohtaiset ilmiöt, arvot ja asenteet

Valtion, opetusalan yritysten ja opetusvaikuttajien tuottamat diskurssit moniaineistoisen tulkitsevan diskurssianalyysin kohteena

Luokanopettajaopiskelijat ja valmistuneet luokanopettavat eivät kokemukseni eivätkä tutkimustulosten mukaan juurikaan halua opettaa musiikkia. Tutkielmassani halusin selvittää, millaisia näkemyksiä eri suomalaisten yliopistojen luokanopettajakoulutuksen musiikin opettajilla on luokanopettajien pakollisesta musiikin kurssista ja tulevien luokanopettajien musiikillisesta kompetenssista.

Kerron maisterintutkielmastani lisää esittelyvideolla, tässä linkki:

https://youtu.be/IXNR2CvZmBE

Otso Saano

Yliopistojen opettajankoulutuksen musiikin opettajien näkemyksiä luokanopettajiksi opiskelevien pakollisesta musiikin kurssista ja tulevien luokanopettajien musiikillisesta kompetenssista

I berättelser finns stor social och samhällelig makt. Genom dem produceras och reproduceras rådande normer och maktförhållanden, vilket skapar möjligheter för en del och hinder för andra. De som har rätt och rum att berätta berättar medan resten förblir tysta, och därmed också maktlösa. En dominerande berättelse i skolan idag är den om inklusion. Det finns mycket potential i inklusion och den är en del av både allmän- och specialpedagogikens framtid. Samtidigt behöver begreppet och hur det tillämpas i skolor kritiskt ses över då de elever som borde gynnas av inklusion i stället riskerar blir ytterligare utsatta. I sista hand är det eleven som behöver stå i centrum, inte politik eller ideologi. Det innebär att elevers perspektiv behöver föras fram bättre och de omgivande strukturerna synliggöras. Det finns stora förväntningar på att elever i skolan ska få utvecklas till självständiga, aktiva samhällsmedlemmar som kan tänka både kritiskt och kreativt, samtidigt som man kan fråga sig ifall elever tillåts tillräckligt med utrymme i skolan för att öva på de färdigheter som behövs för att kunna möta förväntningarna.

Målet med avhandlingen var att i en finländsk kontext synliggöra elevers handlingsutrymme och reflektera kring deras möjligheter att uppnå läroplanens målsättningar. Det gjordes genom en kombination av tematisk litteraturanalys av läroplanen samt tematisk och narrativ analys av klassrumsobservationer. I läroplanen synliggjordes elevers subjektiva utrymme, och i observationerna elevers handlingsutrymme i praktiken. I början av arbetsprocessen var meningen att inte endast se på lärarens roll, men det blev snabbt klart att det inte var möjligt, och den narrativa analysen fokuserade därför starkt på lärarens roll som protagonist eller antagonist samt vilka resultat det förde med sig för eleven och hens möjligheter att utvecklas till en ur samhällets perspektiv produktiv medlem. Det narrativa förhållningssättet hjälpte att synliggöra maktpositionerna mellan elev, lärare och samhället i materialet.

Resultaten visade att läroplanen (2014) ser eleverna individuella värde, men det är oftast i koppling till produktivitet ur ett samhälleligt perspektiv eller som en mottagare av specialpedagogiska åtgärder. I klassrummet hade eleverna nog handlingsutrymme, men det definierades av läraren som har makten i klassen. Lärarens bemötande av eleverna och deras reaktioner till elevers handlingar har stor betydelse för elevers upplevelser i klassen, vilket i sin tur formar deras möjligheter att möta läroplanens målsättningar. Inklusion kunde vara ett bra sätt att vidga det handlingsutrymme elever har, men det kräver att lärare har tillräckligt med kunskap om vad inklusion är och hur det tillämpas, samt en vilja att göra de ändringar som behövs.

Den syn på individualism i skolan som målas fram i avhandlingen baseras på individen som ansvarstagare, samtidigt som individens utrymme att göra beslut är begränsad. Inklusion som jag ser den skulle innebära att ansvaret tvärtemot skulle bäras av kollektivet med läraren i spetsen, och handlingsutrymmet för individen skulle öka. Det kunde ge bättre förutsättningar för elever med olika utgångslägen att uppnå skolans förväntningar, öka förståelsen för olika behov och utveckla självständigt tänkande. Därtill tänker jag också att elevers mående betydligt kunde främjas genom en sådan skiftning. De ramar som skolan formar kunde möjliggöra detta, även med relativt små förändringar. Det finns utrymme för en hälsosam mängd vardagsanarkism i klassen bara vi skapar det!

Laura Winter – Hur ser elevens handlingsutrymme ut i en finländsk skolkontext?

Kotitalousopetus on totuttu järjestämään kotitalousluokassa. Kuitenkin maailma ympärillämme muuttuu ja esimerkiksi käyttämämme teknologia kehittyy hurjaa vauhtia. Emme enää osaa hämmästellä mukanamme kulkevan älypuhelimen erinomaisuutta tai etäluentojen sujuvuutta. Tieto- ja viestintäteknologia antaa myös uusia mahdollisuuksia kotitalousopetukselle. Kuitenkaan meille tutut ja itsestään selvät asiat eivät ole globaalisti itsestään selviä, oli kyse sitten koulutusjärjestelmästä, saatavilla olevasta Internet-yhteydestä tai tavastamme toimia.

Haastava ja antoisa kansainvälinen tutkimushanke

Maisterintutkielmani on tehty osana kansainvälistä tutkimushanketta, mikä avasi minulle mahdollisuuksia tutustua tutkimuksen maailmaan ja oppia niin kotitalousopetuksesta kuin ghanalaisesta yhteiskunnasta. Maisteritutkielma on itsessään valtava oppimisprosessi, mutta sen tekeminen osana tutkimushanketta, sijoittuen itselle vieraaseen ympäristöön ja kulttuuriin entisestään laajentaa oppimismahdollisuuksia.

Maisteritutkielmassani käytetty aineisto on kerätty tutkimushankkeessa ja se koostui ghanalaisten opettajaopiskelijoiden kohderyhmähaastatteluista, joista aineistokseni rajautuivat kotitalousopettajaopiskelijoiden kohderyhmähaastattelut. Tyypillisesti maisterintutkielmassa ensin valitaan aihe ja tutustutaan kirjallisuuteen ja tutkimukseen. Kun järjestys muuttuu ja lähtökohtana onkin aineisto, tutkimusprosessi muuttaa melko perustavanlaatuisesti ja tutkimustehtävän kirkastaminen vastaamaan olemassa olevan aineiston mahdollisuuksia haastoi tottumatonta tutkijaa. Kiinnostukseni ghanalaisten opettajaopiskelijoiden omista näkemyksistä sekä kulttuurin ja toimintaympäristön vaikutuksesta hybridiopetukseen muovautui tutkimuksen tavoitteeksi tutkimustehtävänä tarkastella ghanalaisten opettajaopiskelijoiden näkemyksiä hybridiopetuksen mahdollisuuksista Ghanassa yleisesti, mutta erityisesti kotitalousoppiaineessa.

Etäopetuksen mahdollisuuksia vaihtelevilla resursseilla.

Ghanan koulutusjärjestelmä on hyvin samankaltainen kuin Suomessa. Suurimpana erona on, että järjestelmä on hyvin keskitetty, ja opettajat ja koulut kautta Ghanan toteuttavat opetuksessa samoja yksityiskohtaisia opetussuunnitelmia ja olemassa olevia koulutuspoliittisia ohjeita, joista koulujen resurssien ohella vastaa hallinto. Tieto- ja viestintäteknologian merkitys on jo tunnistettu koulutukseen liittyvien poliittisten uudistusten tasolla, kuitenkin Ghanassa hybridiopetus ja teknologian käyttöopetuksessa ovat vielä harvinaisia ja esimerkiksi luokkahuoneopetuksessa projektorien ja tietokoneiden käyttö on harvinaista vähäisten resurssien vuoksi. COVID-19 pandemia edisti myös Ghanassa etäopetusta sekä tieto- ja viestintäteknologian käyttöä opetuksen. Vaikka ghanalaisissa luokissa tieto- ja viestintäteknologia ei ole käytössä, ovat älypuhelimet laajasti käytössä yksityiselämässä.

Hybridiopetuksen ja tieto- ja viestintäteknologia käytön lisäämisen haasteina Ghanassa ovat koulujen niukat resurssit, heikko Internet-yhteys sekä puutteelliset taidot. Myös keskitetty hallinto haastaa näiden käyttöönottoa, koska nykyiset opetussuunnitelmat on suunniteltu luokkahuonehuoneopetukseen. Ensisijaisesti on tärkeää vahvistaa tieto- ja viestintäteknologian käyttöä luokkahuoneopetuksessa taitojen karttumisen ja resurssien lisäämisen kautta. Ghanalaisen kulttuurin elementtejä nousi esille kohderyhmähaastattelussa, muun muassa korostui kasvokkain tapahtuvan viestinnän ja opetuksen tärkeys sekä sosiaalisten suhteiden merkitys. Lisäksi Ghanan alueelliset ja perheiden tulotasojen väliset erot haastavat hybridiopetuksen mahdollisuuksia.

Kotitalousopetuksessa ghanalaisten opettajaopiskelijoiden näkemykset hybridiopetuksen ja tieto- ja viestintäteknologian mahdollisuuksista ovat yhtenevät olemassa olevan tutkimuksen kanssa, eli mahdollisuuksia nähdään erityisesti luokkahuoneopetuksen kehittämisessä visuaalisilla elementeissä sekä mahdollisuuksilla kehittää opettamista ja oppimista sulautuvan opetuksen (blended learning) keinoin hyödyntäen käänteistä opetusta (flipped learning).

Maisteritutkielmani hyödyt

Maisterintutkielmani tulokset auttavat ymmärtämään ghanalaisen yhteiskunnan asettamia vaatimuksia hybridiopetuksen ja tieto- ja viestintäteknologia käytön lisäämiselle ja ennen kaikkea tarpeelle arvioida menetelmien sopivuutta ja tarpeellisuutta paikallisesti.

Henkilökohtaisesti maisterintutkielmani on ollut ainutlaatuinen matka ghanalaiseen yhteiskuntaan ja tutkimuksen maailmaan.

Laura Pimiä

Exploring Hybrid Education in Ghana, Perspectives of Home Economics Teacher Students

Tutkimuksessa ”Mitä sateenkaarinuorille kuuluu?” (Alanko, 2014) todetaan, että tiedonkeruujärjestelmät luokittelevat nuoret yleensä yhdeksi yhtenäiseksi sukupolviryhmäksi, eivätkä ne näin erittele heidän toisistaan eroavia kokemuksiaan. Nuorten moninaisuus jää tällöin hahmottumatta ja heteronormatiivisista näkemyksistä poikkeavat näkemykset huomioimatta. Tällä tarkoitetaan erityisesti sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden huomioimattomuutta. (Alanko, 2014) Seksuaalikasvatus puolestaan on alati tutkittu aihe ainakin 2000-luvulla, ja tässä tutkielmassa sitä kuvattiin nuorten moninaisten ryhmän ajatuksia kuunnellen.

 

Tutkimustehtävät ja tutkimuksen toteutus

Tutkielmani tarkoituksena oli selvittää sateenkaarinuorten ja heteronormiin kuuluvien nuorten ajatuksia ja kokemuksia koulun seksuaalikasvatuksesta. Tutkimuksessa oltiin kiinnostuneita siitä, minkälaisia sisältöjä ja miten ja missä oppiaineissa seksuaalikasvatusta käsiteltiin. Lisäksi kiinnostuksen kohteena olivat sisällöt ja opetustavat, joita olisi toivottu opetukseen ja kehitysehdotukset seksuaalikasvatukseen kouluissa. Tutkielman aineistona ovat kuuden sateenkaarinuoren ja neljän heteronormiin kuuluvan nuoren haastattelut.

Aineisto kerättiin kahdessa erässä: ensimmäisellä kierroksella haastateltiin viittä sateenkaarinuorta keväällä 2021 ja keväällä 2024 neljää heteronormiin kuuluvaa nuorta ja yhtä sateenkaarinuorta, Etelä-Suomen alueelta.

Aineiston analyysi toteutettiin sisällönanalyysin keinoin, hyödyntäen myös pienimuotoista kvantitatiivista analyysiä. Aineiston muodostumisen jälkeen aineisto litteroitiin mahdollisimman pian ja tarkasti. Aineistoa luettiin läpi moneen kertaan ennen varsinaista analyysiä selkeän kokonaiskuvan ja alustavien havaintojen muodostamiseksi. Tässä vaiheessa myös vertailtiin alustavasti kahden haastatteluryhmän tuottamia haastatteluaineistoja, etsien niistä samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia. Aineiston varsinaisessa analyysivaiheessa aineistoa alettiin yksinkertaistamaan luokittelemalla aineistoa. Jokaisesta haastattelutekstistä muokattiin versio, jossa puhekielisistä vastauksista muodostettiin yksinkertaistettuja ja tiivistettyjä muotoja ja muodostettiin näistä taulukoita. Tällä tavoin pyrittiin selvittämään, mitä haastateltavat todella sanovat ja tarkoittavat. Tämän jälkeen nämä taulukot yhdistettiin kaikki samaan taulukkoon, jossa vastaukset järjestettiin erilaisten teemojen alle. Taulukkoon merkattiin, ketkä haastateltavista mainitsivat asiat ja samalla toteutettiin pienimuotoista määrällistä analyysiä laskemalla, kuinka monta kertaa jokainen teema esiintyy aineistossa.

Tulokset ja pohdintaa

Tuloksissa nostettiin esille seksuaalikasvatuksen sisällöt haastateltavien mukaan, oppiaineet, joissa haastateltavien mukaan koulussa käsiteltiin seksuaalikasvatusta, mistä he saivat tietoa seksuaalikasvatukseen liittyen, sekä oppiaineet ja sisällöt, joita olisi voitu käsitellä seksuaalikasvatuksessa ja seksuaalikasvatuksen kehitysehdotuksia.

Tuloksissa ryhmien yhteisiä mainintoja käsitellyistä sisällöistä saivat lisääntyminen, ehkäisy, anatomia ja seksitaudit, seksuaali- ja/tai sukupuoli-identiteetti ja kuukautiset. Eroavaisuuksiin kuuluivat heteronormiin kuuluvien nuorten mainitsemat varoitukset raskaaksi tulemisesta ja seksuaalirikoksen uhriksi joutumisesta. Sateenkaarinuorilta puolestaan tuli mainintoja oletuksesta, että kaikki haluavat harrastaa seksiä jossain vaiheessa. Heteronormiin kuuluvilla nuorilla korostuivat tiedonlähteinä kaverit ja vertaiset sekä TV-sarjat, sateenkaarinuorilla puolestaan erilaiset sosiaalisen median lähteet, kuten Tumblr-blogipalvelu. Sisältötoiveina kaikilla haastateltavilla oli seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus. Kehitysehdotuksia olivat turvallisen tilan ja hyvän ilmapiirin luominen, omien oikeuksien ja rajojen opettaminen ja opetuksen varoittavasta sävystä siirtyminen neutraalimpaan tapaan suhtautua asioihin. Seksuaalikasvatus on tutkittavien kokemusten mukaan ollut heteronormatiivista ja aiheuttanut ihmetystä ja ulkopuolisuuden tunteita molemmissa ryhmissä. Seksuaalikasvatukseen kaivataan turvallista ja neutraalia suhtautumistapaa opetukseen sekä sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden huomioimista sisällöissä.

Elisa Tikka

Koulun seksuaalikasvatus sateenkaarinuorten ja heteronormiin kuuluvien nuorten näkökulmasta

 

Tutkielmassani tarkastelin suomalaisten suhdetta puuhun osana suomalaista kulttuuria, taloudellista hyvinvointia sekä ekosysteemipalveluiden tuottajana. Tutkimuksen aiheen sain Pirita Hakkaraiselta, joka toimi tutkielman ohjaajana yhdessä Jaana Kärnä-Behmin kanssa. Hakkaraista taas herätteli aiheen pariin puutaiteilija Ilona Rista, jolla oli herännyt huoli puualan tulevaisuudesta sekä puukäsityötaidon heikkenemisestä. Hänen “Suomalaisia kukkia” -paviljonkinsa Helsingin Töölönlahdella syyskesällä 2022 toimi alustana tätä tutkimusta varten tehdyille haastatteluille. Tutkimukseni nimi sai sinettinsä Töölönlahdella kesällä 2022, kun haastattelemani nuori nainen esitti, etten voi tehdä gradua tästä aiheesta, jos en tunne tätä kyseistä Vesa-Matti Loirin biisiä “Hyvää puuta”. Tutkimuksen aihe kiinnosti, koska opintojeni myötä olen innostunut puusta käsityön materiaalina. Lisäksi olen toiselta ammatiltani ympäristönsuunnittelija, minkä vuoksi tarkastelen puuta myös toisesta näkökulmasta, kasvina ja osana maisemaa.

Haastatteluissa pyrin selvittämään, millaisia merkityksiä ihmiset liittävät puuhun luonnossa, miten he kokevat puun materiaalina sekä mikä merkitys puukäsityöllä on heidän elämässään. Lisäksi tarkastelin, mitä merkityksiä ihmiset antavat puulle tulevaisuudessa. Tutkielmani pyrki löytämään puhetapoja, joilla ihmiset puhuvat suhteestaan puuhun erilaisista merkitysnäkökulmista käsin. Aineistoksi keräsin 15 kpl puolistrukturoituja haastatteluja, jotka litteroin kesällä 2022. Viimeistelin tutkielmani Kilpisjärven biologisella tutkimusasemalla toukokuussa 2024 Gradut valmiiksi! -stipendin mahdollistamana. Tutkimusmenetelmänä tässä tutkielmassa käytin sisällönanalyysiin tukeutuvaa diskurssianalyysia.

 

Puu on osa suomalaisen identiteettiä

Suomalaiselle puu on luonnollinen, jokaisen elämään jollain tavalla liittyvä asia. Sanan “puu” voidaan ajatella tarkoittavan puuta kasvina tai puuta materiaalina. Monikossa puut muodostavat metsän. Puu on materiaalina monipuolinen ja mielenkiintoinen, koska sen voidaan ajatella olevan vielä materiaaliksi käytettynäkin samanaikaisesti sekä kulttuurin että luonnon osa. Suomessa puu ja metsä ovat perinteisesti olleet keskeisiä elementtejä identiteetin rakennusaineena, hyvinvoinnin tuottajana sekä taloudellisesti että virkistysnäkökulmasta. Perinteinen näkemys puusta resurssina on viime aikoina saanut rinnalleen uusia merkityksiä, kuten puun ja metsän merkityksen ilmastolle sekä materiaalina korvaamassa epäekologisia materiaaleja. Tämä tutkimus on tarpeellinen, koska se tuottaa uutta tietoa suomalaisten puusuhteesta tilanteessa, jossa erilaiset tarpeet saattavat aiheuttaa ristiriitoja siinä, mihin ja miten puuta tulisi käyttää.

 

Puu luo tasa-arvoa, minäpystyvyyttä, hyvinvointia ja mahdollisuuksia tulevaisuuteen

Tutkielman aineistossa puu näyttäytyi arvokkaana materiaalina, jonka käytöllä ajateltiin olevan miltei rajattomasti mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Esiin nousi vahvasti myös puun miellyttävyys elävänä luonnonmateriaalina, jopa ihmiseen vertautuvana oliona. Metsä ja puut koettiin suojelemisen arvoisena, elvyttävinä, puu jopa ystävänä. Myös puukäsityön merkitys tasa-arvon edistäjänä koulukontekstissa sekä erilaisten perheiden, että sukupuolten välillä nähtiin tärkeänä. Puukäsityötaidon nähtiin myös parantavan minäpystyvyyden kokemusta ja sitä kautta vaikuttavan identiteetin muodostumiseen.

Diskurssianalyysin avulla tunnistin viisi erilaista puhetapaa puusta puhuttaessa; puu suomalaisuuden rakentajana, puu kasvattajana, puu tasa-arvon edistäjänä, puu hyvinvoinnin tuottajana sekä puu arvostettuna materiaalina.

Tutkimukseni perusteella voidaan todeta, että puu on edelleen tärkeä osa suomalaisuutta, sekä arjessa että identiteetin kannalta. Tämä tutkimus voi tarjota arvokasta tietoa metsän ja puun roolista suomalaisessa yhteiskunnassa sekä olla tukena päätöksille, joita tehdään esimerkiksi koulukäsityöhön, metsänhoitoon tai kaupunkisuunnitteluun liittyen. Jatkossa minua kiinnostaisi tutkia, miten puhetavat vaihtelevat erilaisissa konteksteissa, kuten maantieteellisesti eri alueilla Suomessa, erilaisista ammateista tai harrastusryhmistä käsin tai eri ikäryhmien välillä. Omassa aineistossani suuri osa haastatelluista oli pääkaupunkiseudulla asuvia, eläkeikäisiä ihmisiä. Minua myös kiinnostaa se, miten suomalaisten puusuhde otetaan huomioon päätöksenteossa.

Itselleni jäi päällimmäiseksi mielikuva, että puu on enemmän kuin materiaali. Niin hyvää puuta se on.

Riitta Varis

Yhteiskunta- ja kasvatustieteellinen tutkimus on viime vuosina tuonut esiin länsimaisen markkinalogiikan, psykologisoitumisen ja terapisoitumisen yhdistymisen varjopuolia: yhteiskunnallisia ongelmia, kuten köyhyyttä, nuorisotyöttömyyttä, syrjintää ja rasismia ratkotaan usein valmentamalla kansalaisia parempaan kilpailukykyyn, resilienssiin ja osallisuuteen. Ihmisiltä toivotaan vastuullisuutta oman terveytensä, turvallisuutensa ja toimeentulonsa suhteen siten, että lopputulos vastaisi mahdollisimman hyvin vallitsevia normeja. Aikamme ihannekansalainen kykenee kouluttautumaan korkealle ja nopeasti, siirtymään työelämään muitta mutkitta ja löytämään vastoinkäymistenkin keskeltä toiveikkaan kasvutarinan. Mieltään, käyttäytymistään ja koko minuuttaan on jatkuvasti hallittava, korjattava ja sovitettava ulkoisiin vaatimuksiin. Samaan aikaan on tunnustettava itsensä yksilöllisenä ja autenttisena kokonaisuutena – positiivinen erottautuminen on CV:n ja parisuhdesovellusten kilpailuvaltti. Itsensä on löydettävä jatkuvasti uudelleen, sillä eilinen ei välttämättä riitä tänään. Tähän itsereflektoinnin markkinarakoon osuu myös laaja kirjo erilaisia mielen hallinnan self help -oppaita, kursseja ja työpajoja, jotka lupaavat hyvinvointia ja onnellisuutta palkkioksi itsen työstämisestä.

Erityisesti nuorelta väestönosalta toivotaan jatkuvan oppimisen valmiuksia ja jaksamista vastata ekokatastrofin ja epätasaisen huoltosuhteen kaltaisiin laajoihin ongelmiin. Tässä vastuun ja toivon puristuksessa nuoret ihmiset viestivät epäonnistumisen pelosta, uupumisesta ja ahdistuksesta. Ratkaisuksi tarjotaan lisää terapiaa, lääkkeitä sekä neuvoja paremman itsetunnon ja mielen hallinnan saavuttamiseksi. Koulut, vanhemmat ja muut nuorten lähiaikuiset on niin ikään kutsuttu näihin hyvinvointitalkoisiin. Suomalaismediassa puhutaan (nuorten) mielenterveyskriisistä ja toivotaan terapiatakuuta, kaikille avoimempia ja laadukkaampia mielenterveyspalveluita.

Yhteiskuntatieteilijät ovat kuitenkin todenneet, että ”kaikille yleisesti ja mahdollisimman ajoissa” -argumenttia painottava mielenterveyspolitiikka on osaltaan johtanut psykiatriseen avohoitojärjestelmään, jonka keskiössä on lievien oireiden ja työkyvyn itsehallinnan tukeminen ennemmin kuin pitkäjänteinen potilaan hoitaminen. Tämä näkyy myös kansalaisyhteiskunnassa, jossa monet mielenterveysjärjestöt yrittävät vastata avohoidon ruuhkiin edistämällä ja ennalta ehkäisemällä. Vakavammin ja pysyvämmin sairaiden perus- ja ihmisoikeudet eivät toteudu nykymallissa kovinkaan hyvin, mutta tämän näkökulman sijaan Suomessa puhutaan edelleen lähinnä mielenterveyden stigmoista ja tarpeesta lisätä mielenterveystietoisuutta.

Tutkielman toteutus

Edellä mainittua kontekstia vasten lähdin laadullisessa tutkielmassani kysymään, miten suomalaisen kansalaisyhteiskunnan ennalta ehkäisevä ja edistävä mielenterveystyö sekä mielenterveysaktivismi tuottavat toimintaansa osallistuvien työntekijöiden ja nuorten (aikuisten) minuutta. Olin kiinnostunut selvittämään, etsitäänkö näissä käytännöissä ongelmaa ja ratkaisua nuorista osallistujista itsestään (eli kyvystä ja tahdosta normatiiviseen mielen hallintaan) vai luodaanko tilaa katsoa myös yhteiskuntaa ja tuota ”aikamme tehokasta ihannekansalaisuutta” kriittisesti.

Tuotin haastatteluaineiston, johon sisältyi kaksi yksilöhaastattelua (kahden eri mielenterveysjärjestöjen työntekijän kanssa) ja yksi ryhmäkeskustelu (nuorten aikuisten mielenterveysaktivistiryhmän ja heidän työntekijänsä kanssa). Nojasin teoreettisessa viitekehyksessäni hallinnan analyyttiseen sekä feministiseen tutkimukseen, hyödyntäen diskursiivisen käytännön käsitettä. Diskursiivisen käytännön määrittelin vakiintuneiksi toimintatavoiksi, jotka perustuvat itsestään selvälle/luonnollisena pidetylle tiedolle jostakin sellaisesta asiasta, joka nostetaan ajattelun ja työstämisen kohteeksi.

Pohdintaa tutkimustuloksista

Nostan tässä tutkimustuloksistani esiin muutamia keskeisiä seikkoja. Ensinnäkin kolmannen sektorin mielenterveystyössä suurin huoli vaikutti kohdistuvan nuoriin (aikuisiin), jotka uupuvat koulutus- ja työelämässä, jäävät yksin kotiin tai välttelevät mielenterveysvalistusta ja psykiatrista hoitoa. Vaikka yhteiskunnallisia epäkohtia (tuloeroja, rasismia, syrjintää, täydellisyyden tavoittelua, psykiatrisen hoitojärjestelmän ruuhkia) tuotiin kriittisen tarkastelun kohteeksi, työntekijät etsivät ennen kaikkea yksilölähtöisiä keinoja vaikuttaa nuorten tietoon, kykyyn ja haluun edistää mielenterveyttään ja kiinnittyä palvelujärjestelmään. Ideaaliksi muotoutui nuori, joka tiedostaa mielenterveytensä horjumisen riskitekijät – ajoissa. Samalla järjestötyöntekijän minuus muotoutui ambivalentiksi, kun psykoterapiaa ja muuta hoitamista vältettiin juridisista ja eettisistä syistä. Aineistossani järjestöt olivat siis osaltaan uusintamassa diskurssia, jossa nuoria ensin kutsutaan matalalla kynnyksellä tuen piiriin, mutta kuitenkin ”haastavissa tilanteissa” ohjataan eteenpäin, jonnekin toisaalle.

Kiinnostavaa olikin, että nuorten aikuisten mielenterveysaktivismissa ”tehokkaan mielenterveyskuntoilun” vaatimus kyseenalaistettiin nykyjärjestelmässä epärealistisena, yksilöä vastuuttavana ja syyllistävänä. Psykiatrisen hoidon saamisen edellytykseksi katsottiin asiantuntijoiden ehdotuksiin suostuminen, siis eräänlainen sopeutuva asiakkuus, jotta ei tulisi ”leimatuksi hoitovastaiseksi”. Aktivismissa vaalittiinkin kollektiivista minuutta, johon kuului pyrkimys muuttaa yhteiskunnallisia olosuhteita sellaisiksi, että mielenterveyden vaikeuksista olisi mahdollisuus toipua kiireettömästi, henkilökohtaisia tavoitteita kohti eikä pelkästään työllistyäkseen ja ollakseen sitten vasta ”yhteiskuntakelpoinen”. Tulkitsin tässä rakentuvan omaehtoisen toipujan ideaalin, joka saattaa toisaalta johtaa aktivismissa paineeseen piilottaa omat pyrkimykset sopeutua normeihin ja edetä tavoitteellisesti työelämään.

Kaiken kaikkiaan graduni teeman ja otsikon kautta pyrin kriittisesti kysymään, onko tässä ajassa näytettävä tietyllä tavalla hoitomyönteiseltä saadakseen taloudellista ja sosiaalista tukea silloin, kun ei jaksa ja pysty yksin. Entä, jos hakee tukea ”liian myöhään”? Onko oikeus pyytää ja saada apua, jos ongelmat ovat jo kasautuneet tavalla, joka – kuten usein sanotaan – ”tulee yhteiskunnalle kalliiksi”? Onko vika omassa itsessä, jos ensin tavoittelee ihannekansalaisuutta, epäonnistuu eikä löydä merkityksellisyyttä edes vertaistoiminnasta, mielenterveys-chatista tai terapiasta?

Vai tulisiko tuota ihannekansalaisuutta muuttaa, ja mitä kasvatustiede voisi tehdä tämän eteen? Siinä ehkäpä keskeisin kysymys, jonka äärelle tutkielmani pyrkii johdattamaan.

Inka Laurila

Sopivan (ajoissa) hoitomyönteinen? Mielenterveystyö ja -aktivismi diskursiivisina käytäntöinä

Tutkimuksen taustaa

Positiiviseen psykologiaan perustuvan positiivisen pedagogiikan tavoitteena on lisätä yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvointia ja kukoistusta. Positiivinen pedagogiikka keskittyy lapsiin ja nuoriin ja on yleisesti käytetty pedagoginen menetelmä suomalaisessa peruskoulussa. Pedagogiikan takana on opettaja. Tällöin keskeiseksi nousee opettajan oma hyvinvointi, sillä kuinka huonovointinen opettaja voi opettaa hyvinvoinnin taitoja oppilaille? Opettajien työhyvinvointi onkin puhuttanut viime vuosikymmeninä, sillä opettajien työn kuormitus on lisääntynyt. Myös lasten ja nuorten pahoinvointi on kasvussa, minkä vuoksi positiivisen pedagogiikan tarjoamille hyvinvoinnin taidoille on tarvetta. Näistä lähtökohdista syntyi kiinnostukseni aiheeseen: erityisopettajien työhyvinvointiin ja positiiviseen pedagogiikkaan. Erityisopettajat kohtaavat työssään paljon ristiriitoja ja konflikteja ja pyrkivät niitä ratkomaan. Minua kiinnosti selvittää, kuinka positiivisen pedagogiikan ja laaja-alaisen hyvinvointiopetuksen koulutusohjelman käyneet erityisopettajat voivat työssään, mikä heidän työhyvinvointiaan kuormittaa, mikä tukee sekä millainen rooli positiivisella pedagogiikalla ja sen menetelmien käytöllä on työhyvinvoinnille. Toivoin, että tulokset olisivat merkittäviä erityisopettajien työhyvinvoinnin tukemisen kannalta.

Tutkimuksen tavoite ja toteutus

 

Tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella erityisopettajien työhyvinvointia kokonaisvaltaisesti kuormittavien ja tukevien tekijöiden kautta sekä selvittää, millä tavoin positiivinen pedagogiikka tukee erityisopettajien työhyvinvointia. Tutkimus toteutettiin laadullisena. Tutkimukseen osallistui perusopetuksen viisi laaja-alaista erityisopettajaa ja yksi erityisluokanopettaja, joista kaikki olivat suorittaneet vuoden mittaisen positiivisen pedagogiikan ja laaja-alaisen hyvinvointiopetuksen koulutuksen. Aineisto kerättiin teemahaastatteluilla ja analysoitiin sisällönanalyysilla.

Keskeiset tulokset ja johtopäätökset

 

Kaikki tutkimuksen erityisopettajat voivat haastatteluhetkellä hyvin. Siitä huolimatta työhyvinvointia kuormittavia ja tukevia tekijöitä löytyi useita. Kuormittavista tekijöistä merkittävimmiksi nousivat erityisopettajien työnkuvan laajuus ja siihen liittyvä suuri työmäärä, mikä aiheuttaa stressiä erityisesti syksyisin ja keväisin muun muassa arviointien, palavereiden ja HOJKS:ien myötä. Työnkuvaan liittyvien tekijöiden lisäksi kuormitusta aiheuttavat vuorovaikutushaasteet oppilaiden huoltajien kanssa. Kaikki haastateltavista kokivat positiivisen pedagogiikan edistävän työhyvinvointia. Erityisopettajat kokivat hyvinvoinnin osa-alueisiin liittyvän tietoisuuden, ymmärryksen ja taitojen lisääntyneen positiivisen pedagogiikan myötä. Hyvinvoinnin, stressinhallinnan, läsnäolon, tunteiden, ratkaisukeskeisyyden, vuorovaikutuksen, itsetuntemuksen ja kiitollisuuden taidot nousivat keskeisiksi työhyvinvoinnin näkökulmasta. Merkittävimmiksi koettiin läsnäolo- ja rentoutumistaidot, joita erityisopettajat käyttävät stressaavissa tilanteissa työssä ja vapaa-ajalla tasapainottamaan kuormitusta. Positiivisen pedagogiikan ulkopuolisia työhyvinvointia tukevia tekijöitä ovat työyhteisö, työn rajaaminen ja riittävät resurssit. Tulosten perusteella positiivista pedagogiikkaa voidaan pitää erityisopettajan tietoisesti valitsemana työkaluna ja menetelmänä, mikä tukee työhyvinvointia.

Noora Tornberg

”Kun aikuiset voi hyvin, lapsetkin voi hyvin.” – Erityisopettajien kokemuksia positiivisesta pedagogiikasta ja työhyvinvoinnista

Johdanto ja tutkimuksen taustaa

Sosiaalialalla työskentelevillä henkilöillä on eettisiä velvollisuuksia työskennellessä haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten parissa. Viime aikoina on uutisoitu alan haasteista esimerkiksi vähäisten resurssien ja yhä vaikeammin voivien asiakkaiden vuoksi. Työntekijä voikin kohdata työssään kuormittavia, arvoja haastavia tilanteita monimutkaisissa palvelusysteemeissä. Ihmiset toimivat myös työelämässä paljolti arvojen pohjalta ja mikäli ne ovat ristiriidassa, voi se olla yhteydessä niin työhyvinvointiin kuin työn merkityksellisyyden kokemukseen. Arvoristiriitoihin keskittyvä tutkimus on tärkeää, jotta voimme tarjota asiakkaille parasta mahdollista palvelua ja työntekijöille työpaikan, jossa voi tehdä arvojen mukaista työtä. Nämä olivat lähtökohtia tutkimukselleni, jossa tutkin sosiaalialalla työskentelevien henkilöiden kokemuksia arvoristiriidoista sekä niiden yhteyksiä työn merkityksellisyyden kokemukseen.

Tutkimuksen toteutus

Toteutin tutkimuksen laadullisena tutkimuksena. Aineisto kerättiin kuuden teemahaastattelun pohjalta. Haastatellut henkilöt olivat korkeakoulutettuja (yliopisto tai ammattikorkeakoulu) ja he työskentelivät erilaisissa sosiaalialan työpaikoissa. Braunin ja Clarken temaattista analyysia hyödyntäen muodostin aineistosta seitsemän teemaa, joiden alle vastaukset asettuivat. Teemat lähestyivät tutkimusongelmaa eri tarkastelutasojen kautta. Teemoiksi muodostuivat: 1) Palvelujärjestelmä ja byrokratia, 2) työyhteisön puutteet, 3) asiakkaiden itsemääräämisoikeus, 4) näkemyserot, 5) raha ja talous, 6) arvoristiriitojen seuraukset ja 7) arvoristiriitojen yhteydet työn merkityksellisyyden kokemukseen. Osa teemoista jakautui myös pienemmiksi alateemoiksi jäsentäen niitä.

Tutkimuksen tuloksista

Tutkimus osoitti, että sosiaalialalla työntekijät pitävät omia sekä sosiaalialan arvoja tärkeinä ja monet jopa hakeutuvat alalle siitä syystä. Suurin osa teemoista muodostui sen mukaan, mikä laajempi kokonaisuus on koettujen arvoristiriitojen taustalla. Useimmiten arvoristiriidat johtuivat ulkoisista tekijöistä, jotka rajoittivat työntekijää toimimasta asiakkaan edun mukaisesti. Näitä syitä olivat esimerkiksi palvelujärjestelmän raskaus, pitkät jonotusajat, taloudelliset säästöt, riittämättömät resurssit ja byrokratia, joiden muovaamat säännöt vaikeuttivat asiakasprosesseja. Asiakkaan itsemääräämisoikeus, joka on eettinen ohje itsessään, aiheutti arvoristiriitaisia kokemuksia, sillä asiakas ei aina tehnyt päätöksiä omaksi hyväkseen. Toisaalta arvoristiriitoja koettiin myös esimerkiksi silloin, kun työyhteisöltä ei saatu tarvittavaa tukea työlle tai työntekijällä ilmeni näkemyseroja asiakkaan, tämän läheisten tai työkavereiden kesken esimerkiksi asiakkaan hoitoon tai elämänvalintoihin liittyen.

Haastateltavat kertoivat myös kokemuksissaan toimenpiteistä, joihin jatkuvat arvoristiriidat olivat johtaneet. Osa oli tehnyt työpaikalla erilaisia kannanottoja ja pahimmissa tapauksissa arvoristiriitaiset kokemukset olivat johtaneet työpaikan vaihtoon, sillä pitkäaikainen arvojen vastainen toiminta koettiin kestämättömäksi. Suuri osa haastateltavista koki arvoristiriitojen vähentävän työn merkityksellisyyden kokemusta ainakin hetkittäin. Vastauksista kävi kuitenkin ilmi, että arvoristiriidat saattoivat myös vahvistaa oman työn merkityksellisyyden kokemusta asiakkaan edun puolustajana.

Pohdintaa

Tutkimustulokset herättivät pohdittavia asioita siitä, miten suuri merkitys sosiaalialalla on, että työntekijä voi työskennellä arvojensa mukaisesti. Etenkin puhuttaessa resurssivajeesta tai lisääntyvistä sosiaalisista ongelmista, olisi tärkeää huomioida, että työntekijät jäävät todennäköisemmin töihin, jos työ vastaa heidän arvojaan. Suurin osa arvoristiriidoista johtui ulkoapäin tulevista ohjeista ja byrokratiasta, joten pohdittavaksi jäi, onko kaikki byrokratia tarpeellista tai tuleeko itsemääräämisoikeutta kunnioittaa, jos se on asiakkaan etua vastaan? Lisäksi jatkuva arvojen vastaan toimiminen voi olla yhteydessä työn merkityksellisyyden kokemukseen vähentäen sitä. Tutkimukseni vahvisti käsitystä siitä, että arvojen tutkimus sosiaalialalla on tärkeää ja siihen voitaisiin käyttää myös määrällisiä keinoja. Sosiaalialalla tehdään työtä arvojen mukaisesti ja sen myötä koen, että aiheesta on tärkeä tuottaa lisää tutkimustietoa tai esimerkiksi arvoihin keskittyviä kehittämishankkeita. Aihetta tulisi käsitellä ja etenkin tiedostaa sosiaalialan sektorilla sekä myös päättäjien tasolla.

Lotta Parkkola

 

Kokemuksia arvoristiriidoista sosiaalialalla ja niiden yhteyksiä työn merkityksellisyyden kokemukseen