Kuukausi: elokuu 2024

Miksi aihetta on tärkeää tutkia?

Maisteritutkielmani keskittyy toisen sukupolven maahanmuuttajataustaisten nuorten koulukokemuksiin Suomessa. Aihe on minulle henkilökohtaisesti merkityksellinen, sillä kuulun itse tähän ryhmään. Olen huomannut, että toisen sukupolven maahanmuuttajat eivät ole integroituneet suomalaiseen yhteiskuntaan samalla tavalla kuin muissa maissa. Monet keskeyttävät opintonsa ja jäävät ulkopuolisiksi yhteiskunnassa. Halusin selvittää syitä tähän ilmiöön ja löytää keinoja, joilla nuorten koulutuspolkuja voidaan tukea paremmin.

Taustaa

Suomessa syntyneet maahanmuuttajataustaiset nuoret käyvät samaa koulutusjärjestelmää kuin valtaväestö, mutta heidän koulumenestyksensä ja yhteiskunnallinen asemansa eivät aina ole vertailukelpoisia. On tärkeää ymmärtää, miksi toisen sukupolven maahanmuuttajat kohtaavat haasteita koulupolullaan ja mikä johtaa heidän mahdolliseen syrjäytymiseensä ja opintojen keskeyttämiseen. Tämä ymmärrys auttaa kehittämään tukitoimia, jotka voivat parantaa heidän koulutuksellisia mahdollisuuksiaan ja integroitumistaan yhteiskuntaan.

Tutkimuksen toteutus

Tutkimukseni perustui kuuden toisen sukupolven maahanmuuttajataustaisen nuoren haastatteluihin. Haastattelut olivat puolistrukturoituja, mikä tarkoittaa, että käytin valmiita kysymyksiä ja teemoja, mutta olin myös joustava ja esitin lisäkysymyksiä tarpeen mukaan. Tämä lähestymistapa yhdistää strukturoitujen haastattelujen tarkkuuden ja vapaiden haastattelujen joustavuuden, mikä antaa mahdollisuuden syvällisempään ymmärrykseen haastateltavien kokemuksista.

Keskeiset tulokset

Tutkimustuloksista ilmeni, että toisen sukupolven maahanmuuttajanuorten koulutuspolut ovat monivaiheisia ja niihin vaikuttavat monet tekijät.

• Edistävät tekijät:
  • Opettajien tuki: Kannustavat ja ymmärtävät opettajat auttoivat nuoria menestymään koulussa.
  • Perheen tuki: Vanhempien myönteinen asenne koulutukseen oli ratkaisevan tärkeää.
  • Hyvä kielitaito: Suomen kielen hallinta edisti oppimista ja integroitumista.

• Vaikeuttavat tekijät:
  • Koulukiusaaminen ja rasismi: Nämä kokemukset vaikuttivat negatiivisesti nuorten kouluviihtyvyyteen ja itsetuntoon.
  • Kielitaidon puutteet: Heikko kielitaito vaikeutti oppimista ja aiheutti syrjäytymisen tunnetta.
  • Kulttuurierot: Sopeutuminen kouluyhteisöön oli haastavaa, jos nuoret kokivat itsensä ulkopuolisiksi.

Hyödyt ja soveltaminen

Tutkimukseni perusteella voidaan kehittää erilaisia tukitoimia toisen sukupolven maahanmuuttajanuorten koulumenestyksen parantamiseksi.

• Kielitaidon parantaminen: Suomen kielen opetus ja kaksikielisyyden tukeminen ovat tärkeitä.
• Kulttuurisensitiivisyyden edistäminen: Koulujen tulisi edistää kulttuurienvälistä ymmärrystä ja inklusiivisuutta.
• Perheiden tukeminen: Vanhempien koulutustietoisuuden ja tukimahdollisuuksien lisääminen on tärkeää.
• Yksilöllinen opinto-ohjaus: Henkilökohtainen tuki ja ohjaus auttavat nuoria löytämään oman polkunsa koulutuksessa.

Tutkimuksen vaikutus ja jatkokysymykset

Tutkimukseni korostaa, että toisen sukupolven maahanmuuttajanuorten koulutuspolut vaativat yksilöllistä tukea. Tulevaisuudessa olisi hyödyllistä tutkia laajemmin eri taustoista tulevien maahanmuuttajanuorten kokemuksia sekä kehittää uusia menetelmiä heidän tukemisekseen kouluympäristössä.

Tällä tutkimuksella voidaan pyrkiä parantamaan maahanmuuttajanuorten koulutuksellisia mahdollisuuksia ja edistämään tasa-arvoa yhteiskunnassa. Kun he saavat tarvitsemansa tuen, heillä on paremmat mahdollisuudet saavuttaa täysi potentiaalinsa ja integroitua yhteiskuntaan menestyksekkäästi.

Tutkimustehtävä ja tutkimuskysymykset

Tutkielmani tavoitteena oli selvittää toisen sukupolven maahanmuuttajataustaisten nuorten kokemuksia omasta koulutuspolustaan sekä tunnistaa tekijöitä, jotka ovat tukeneet tai haastaneet heidän etenemistään koulutuspolulla. Lisäksi pyrin selvittämään, ovatko he päätyneet opiskelemaan korkeakouluun tai aikovatko hakea sinne opiskelemaan.

Tulosten yhteenveto

Tutkimukseni tulokset tuovat esiin toisen sukupolven maahanmuuttajanuorten kokemukset suomalaisessa koulutusjärjestelmässä, erityisesti peruskoulussa ja toisen asteen koulutuksessa. Haastateltavat kertoivat moninaisista kokemuksistaan, jotka sisältävät sekä haasteita että onnistumisia.

• Peruskoulu: Monet haastateltavat kokivat, että heidän erilaisuutensa vaikutti merkittävästi kouluaikaan. Tämä ilmeni koulukiusaamisena sekä oppilaiden että joidenkin opettajien taholta. Erilaisuuden tunne ja ulkopuolisuus olivat yleisiä kokemuksia. Positiivisia kokemuksia tuottivat erityisesti opettajat, jotka kohtelivat kaikkia oppilaita tasapuolisesti ja tukivat heidän oppimistaan.
• Ilmapiiri: Koulun ilmapiiri koettiin usein vaihtelevana. Syrjintä ja kiusaaminen olivat yleisiä, erityisesti peruskoulussa. Erilaisuuden kokemus aiheutti haasteita niin sosiaalisissa tilanteissa kuin oppimisessakin.
• Kielitaito: Kaksikieliset haastateltavat kertoivat, että suomen kielen taito vaikutti merkittävästi heidän koulumenestykseensä.
• Toinen aste: Kielen hallinta, sosiaalinen ilmapiiri ja perheen tuki olivat keskeisiä tekijöitä. Ymmärtäväiset ja tukevat opettajat sekä ympäristö, jossa oli muita maahanmuuttajataustaisia oppilaita, auttoivat heitä menestymään opinnoissaan.
• Korkeakoulu: Korkeakouluun pääsyyn liittyvät kokemukset vaihtelivat. Haasteina koettiin pääsykokeet ja kielelliset taidot, mutta tuki ja ohjaus auttoivat selviämään näistä haasteista.

Yhteenvetona voidaan todeta, että toisen sukupolven maahanmuuttajanuorten kokemukset suomalaisesta koulutusjärjestelmästä ovat moninaisia. Koulukiusaaminen ja erilaisuuden kokemus olivat merkittäviä haasteita, mutta tukevat ja kannustavat opettajat, perheen tuki ja koulutuksen arvostaminen auttoivat oppilaita navigoimaan näiden haasteiden läpi ja löytämään paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Tämä tutkimus osoittaa, kuinka tärkeää on panostaa tasa-arvoiseen kohteluun ja yksilölliseen tukeen, jotta kaikki oppilaat voivat saavuttaa täyden potentiaalinsa.

Nuuralhuda Al-emara

Toisen sukupolven maahanmuuttajataustaisten nuorten kokemukset opintojaan edistäneistä ja vaikeuttaneista tekijöistä

Nykypäivän vaatetuotanto on äärimmäisen saastuttavaa ja perustuu ylituotannolle. Vaateteollisuudessa pelkästään tuotantovaiheessa heitetään hukkaan jopa 15 % käytetystä kankaasta. Zero waste fashion design -termiä käytetään kuvaamaan vaatesuunnittelun muotoa, joka tähtää valmistusvaiheessa syntyvän kangasjätteen minimointiin vastatakseen vaateteollisuuden valtavaan kestävyysongelmaan. Zero waste -suunnittelussa käytetään koko kangas leveydeltään ja pituudeltaan sen sijaan, että kaavanosien väleihin syntyisi pieniä hyödyntämättä jääviä palasia, kuten perinteisessä kaavoituksessa.

Zero waste -suunnittelu, jota suomeksi toisinaan kutsutaan nollahukkasuunnitteluksi, ei ole uusi ilmiö, vaan se juontaa kaukaa menneisyydestä ajalta, jolloin materiaalit tuotettiin alusta asti käsin ja ne olivat niin kallisarvoisia, ettei palastakaan heitetty hukkaan. Erityisen hyvin zero waste -suunnittelun piirteet näkyvät kansanpuvuissa ja muissa eri kulttuurien alkuperäisasuissa. Suomessa kansanpuvulla viitataan alueellisesti vaihtelevaan talonpoikaisvaatetukseen, joka pysyi melko muuttumattomana vuosisatojen ajan osittain siksi, että sillä oli yhteisöä lujittava merkitys. Suomen kansanpuvut jaetaan läntiseen ja itäiseen pukutyyppiin ja näistä vanhinta edustaa karjalainen äyrämöispuku, jonka erityispiirteenä on rikkaasta käsityötaitoa ja omalaatuista estetiikkaa heijastava koristeellisuus.

Zero waste -näkökulma karjalaisen kansanpuvun tutkimiseen

Halusin tutkia, miten zero waste -suunnittelun piirteet ilmenevät alkuperäisissä karjalaisissa kansanpuvuissa. Vaikka kansanpuvuista löytyy paljon kirjallisuutta ja niiden pohjalta on kehitetty kansallispuvut, vaikutti siltä, ettei yksittäisistä kansanpuvun osista löytynyt tutkimusta nimenomaan kaavoituksen näkökulmasta. Sain mahdollisuuden osallistua TRACTion -tutkimushankkeeseen, jonka yhtenä aineistona oli Etelä-Karjalan museon pukukokoelmien karjalaisen kansanpuvun osia. TRACTion -hankkeen tavoitteena on tuoda perinnepukuihin sisältyvää käsityötaitoa ja tietoa nykypäivään. Valitsin aineistokseni kaksi karjalaisen kansanpuvun sarkaviittaa, eli juhlavaa talvitakkia, joista toinen oli Heinjoelta ja toinen Kivennavalta. Näitä pukuja halusin tutkia nimenomaan kaavoituksen ja zero waste -suunnittelun näkökulmasta ja samalla valmistaa sarkaviitasta nykyversio zero waste -suunnittelun periaatteiden mukaisesti.

Miten pukuja tutkitaan?

Koska pukututkimus on varsin monitieteistä, myös menetelmät ja teoriat ovat varsin moninaisia. Historiallisten pukujen tutkimuksessa kohdistetaan katse vaatteeseen itseensä: sen yksityiskohtiin, materiaaleihin ja muotoon, ja pysähdytään kuuntelemaan, minkälaisia asioita vaate voi kertoa meille siitä ajasta ja paikasta, jossa se on tuotettu ja sitä on käytetty. Tässä tutkimuksessa hyödynsin olemassa olevia pukututkimuksen lähestymistapoja ja muodostin niistä oman menetelmän aineistopukujen tutkimiselle ja analysoinnille sekä sarkaviitan nykyversion valmistamiselle. Aineistopukujen tutkimisessa olennaista oli seikkaperäinen yksityiskohtien erittely ja kaavanosien sekä erilaisten mahdollisten kankaan käytöstä kertovien leikkuuasetelmien muodostaminen kokeellisesti.

Mitä puvut kertovat zero waste -suunnittelusta?

Aineistoon kuuluvia Heinjoen ja Kivennavan sarkaviittoja tutkimalla kävi ilmi, että näissä kahdessa viitassa on joitakin rakenteellisia eroja. Viittojen suorakaiteen muotoinen, olkasaumaton keskiosa ja kiilojen avulla tehty A-linjainen muoto ovat mahdollistaneet kankaan käytön maksimoinnin, mutta toteuttamani leikkuuasetelmakokeilut todensivat, ettei sarkaviittoja ole leikattu täysin jätteettömästi. Sarkaviitan nykyversion suunnittelun tavoitteena oli sen sijaan toteuttaa täysin jätteetön palapelikaavoitus ja tähän tavoitteeseen päästiin monen eri kokeiluversion kautta.

Kestävyysajattelua menneiltä vuosisadoilta

Materiaalinen objekti, kuten puku, voi kertoa hyvin paljon ajastaan ja kulttuurista, jossa se on tuotettu. Lisäksi se voi antaa yllättäviäkin vastauksia tämän hetken ongelmiin. Mielestäni nykypäivän vaateteollisuuden kestävyysvajetta ratkaisemaan kehitetyssä zero waste -suunnittelussa ja menneiden aikojen ja kulttuurien käsityötaidossa ja kaavoituksellisessa nerokkuudessa on paljon yhteistä. Molemmat tähtäävät mahdollisimman taloudelliseen materiaalin hyödyntämiseen mahdollisimman esteettisesti tyydyttävällä tavalla.

Aino Eerikäinen
Zero waste -elementit karjalaisen kansanpuvun naisen sarkaviitassa

Maisterin tutkielmassani tutkin koulutuspoliittisia dokumentteja, jotka ovat käytännössä erilaisia koulutuspolitiikan säätäjien ja toimeenpanijoiden tuottamia dokumentteja. Niissä voidaan ilmaista ja ohjata sitä, miten asiat tulisi toteuttaa ja mitä tulisi huomioida. Esimerkiksi Opetushallitus julkaisee paljon erilaisia ohjeistuksia ja käsikirjoja koulutuksen järjestäjien ja opetus- ja ohjaushenkilöstön, mutta myös päättäjien työn tueksi. Tutkielmassani keskityin tarkastelemaan sellaisia dokumentteja, joissa kuvattiin millaista ohjauksen tulisi olla ammatillisessa koulutuksessa. Pyrin keskittymään erityisesti jatko-opintoihin liittyvään ohjaukseen. Tarkoitukseni ei ollut pyrkiä selvittämään sitä, miten ohjaus toteutuu käytännössä vaan yksinkertaisesti tutkia, mitä esimerkiksi Opetushallitus ja opetus- ja kulttuuriministeriö dokumenteissa sanovat ja mitä jää sanomatta.

Sanoilla voi olla suurikin merkitys erityisesti silloin, kun dokumentteja käytetään argumentoinnin välineenä tai suorina ohjenuorina sille, miten ohjausta suunnitellaan tai toteutetaan. Toisaalta dokumentteja voidaan tulkita myös monella eri tavalla. Dokumentit toimivat myös totuuspuheena (ks. Simola, 2015), erityisesti silloin kun dokumentit ovat keskeisessä asemassa esimerkiksi ohjauksen suunnittelussa ja toteuttamisessa. Keskeisimpiä dokumentteja aineistossani olivatkin Hyvän ohjauksen kriteerit ja Elinikäisen ohjauksen strategia 2020–2023. Näihin dokumentteihin saatetaan useinkin viitata kertoen, että oppilaitoksessa annettu ohjaus perustuu esimerkiksi Opetushallituksen Hyvän ohjauksen kriteereille.

Näkökulmani tutkielmassa oli sosiaalinen oikeudenmukaisuus luokka-aseman kautta tarkasteltuna. Tarkoituksenani oli selvittää laadullisen sisällönanalyysin avulla sitä, mitä dokumenteissa sanotaan sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, vai puhutaanko siitä mitään. Analyysivaiheessa aineistossa näytti korostuvan yksilöllisyys ja itseohjautuvuus, jolloin heräsin pohtimaan sitä, miten itseohjautuvuuden odotus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus näyttäytyy yhtäaikaisesti. Otin analyysiin mukaan siis myös itseohjautuvuuden käsitteen, jonka osaksi ymmärsin myös yksilön vastuun ja yksilölliset valinnat. Näihin käsitteisiin kiteytyi se, miten ohjauksessa vaikutettiin korostettavan sitä, kuinka yksilöiden tulee muun muassa itse selvittää saatavissa olevat ohjauspalvelut, koulutus- ja työuran mahdollisuudet sekä oma ohjaustarpeensa. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden alle muodostui aineiston pohjalta viisi ryhmää, jotka olivat eettiset periaatteet,sosiaalinen vastuu, yhteiskuntatietoisuus, yksilöllisten tarpeiden ja taustojen huomioiminen sekä yhdenvertaiset mahdollisuudet. Itseohjautuvuuden alle rakentui kaksi ryhmää, jotka olivat yksilön kyvyt ja itseohjautuvuuden tukeminen.

Dokumenteissa tuotiin myös esiin yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon merkitystä ohjauksessa, kuten myös ohjauksella opiskelijan tukeminen itseohjautuvuuteen, mutta sosiaalista oikeudenmukaisuutta ei luokka-aseman näkökulmasta pääsääntöisesti huomioitu eikä dokumenteissa pääsääntöisesti ollut julkilausuttuja ilmaisuja tähän liittyen. Poikkeuksena oli kuitenkin IAEVG Ethical Guidelines, johon Elinikäisen ohjauksen strategiassa 2020-2023 viitataan. IAEVG:n eettisissä ohjeissa yhdeksi syrjinnän muodoksi nimettiin suoraan esimerkiksi luokkasyrjintä.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden alle rakentuneissa ryhmissä ilmaisut jättivät myös lukijalle tulkinnanvaraa. Aineistoon kuuluneiden dokumenttien taustoihin perehtyneenä näin kuitenkin, että sosiaalinen oikeudenmukaisuus, kuten sosioekonomisten taustojen väliset erot koulutuksessa, on tuotu esiin erityisesti Marinin hallituskaudella (esim. hallitusohjelmassa). Analyysin perusteella syntyi myös vaikutelma siitä, että yksilöllisyydellä, kuten yksilön kunnioittamisella, yksilöllisten valmiuksien, tavoitteiden ja tarpeiden huomioimisella, saatettaisiin pyrkiä huomioimaan myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutuminen. Kun ottaa huomioon yksilöiden luokka-asemasta johtuvat erilaiset mahdollisuudet saada koulun ulkopuolista tukea koulutus- ja uravalintoihin, kuten myös siitä johtuvat yksilöiden erilaiset kyvyt toimia itseohjautuvasti koulutusta ja uraa koskevissa kysymyksissä, näyttää sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja itseohjautuvuus ohjauksessa synnyttävän paradoksin.

Elinikäisen ohjauksen yhtenä tavoitteena on ”edistää yksilöiden omia edellytyksiä tehdä koulutus- ja urapäätöksiä” (VN, 2020). Tutkielmassa kävi selväksi, että kaikenikäisille suunnatut elinikäisen ohjauksen ja elinikäisen oppimisen tavoitteet näyttävät läpäisevän lähes kaikkia ohjaukseen liittyviä keskeisiä koulutuspoliittisia dokumentteja. Kokonaiskuva näyttäytyy erityisesti tässä valossa kovin yksilön kykyjä ja yksilön vastuuta korostavana. Elinikäisen ohjauksen strategiassa 2020–2023 tärkeä tavoite on kuitenkin myös se, että yksilöillä olisi mahdollisuus saada myös ohjauspalveluita missä tahansa elämänvaiheessa (ks. VN, 2020).

Tutkielmani aiheesta voisi tulla varmasti monenlaisia tuloksia ja johtopäätöksiä, yhtä monenlaisia kuin on tekijöitäkin. Toivon kuitenkin, että tutkielmani herättää vähintäänkin pohtimaan esittelemiäni johtopäätöksiä sekä sitä, miten esiin nostamani huomiot voitaisiin huomioida koulutuspoliittisessa päätöksenteossa ja niiden toimeenpanossa. Jatkossa olisikin siis tärkeää pohtia sitä, miten keskeiset ja merkittävänä nähdyt asiat tuodaan koulutuspoliittisissa ja erityisesti ko. toimintapoliittisissa dokumenteissa esiin, ja miten ylhäältä päin asetetut tavoitteet lopulta näkyvät poikkihallinnollisestikin tuotetuissa toimintapoliittisissa dokumenteissa.

Toivon myös, että tutkielmani innostaa seuraavia maisterintutkielman tekijöitä harkitsemaan dokumenttianalyysia tutkimusmenetelmäksi, vaikka se varmastikin aiheuttaa paljon kipuilua sen vuoksi, ettei dokumentteja ole alun perin tehty kenenkään tutkimusta varten. Erityisesti tällaisten virallisten asiakirjojen tutkiminen opettaa valtavasti tutkittavan aiheen kontekstista ja olenkin päässyt juurta jaksain perehtymään ammatillisen koulutuksen ohjaukseen, sen toimijoihin ja nykytilaan sekä siihen millaiset dokumentit säätävät ja ohjaavat sen toimintaa ja mitä niiden taustalla on.  Kaikki tutkielman kautta opittu ei varmastikaan koskaan näy lopullisessa työssä, sillä tämäkin tutkielma opetti paljon sellaista, mitä ei aiheen rajauksen vuoksi voinutkaan työhön sisällyttää (vaikka vähän ehkä yritinkin).

Kiia Tyni – Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja itseohjautuvuuden paradoksi ohjauksessa: Dokumenttianalyysi ohjauksen suosituksista ja linjauksista ammatillisessa koulutuksessa

Simola, H. (2015). Koulutusihmeen paradoksit: Esseitä suomalaisesta koulutuspolitiikasta. Tampere: Vastapaino.

VN.  (2020). Elinikäisen ohjauksen strategia 2020-2023. Valtioneuvoston julkaisuja 2020:34. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-383-536-8

Gradussani selvitin, mitä gradu merkitsee Helsingin yliopistossa luokanopettajaksi opiskelleille ja millaisia näkemyksiä heillä on ohjauksen laadusta. Minua kiinnosti juuri luokanopettajan gradu, sillä se ei ole mikä tahansa gradu – käytännönläheiset opintomme eroavat monista muista perinteisemmin teoriapitoisemmista tieteenaloista, joiden osana gradu tai vastaava on ollut jopa satoja vuosia.

Tuloksistani selviää, että opiskelijoiden käsityksissä gradu näyttäytyy ennen muuta saavutuksena — se on eräänlainen henkilökohtainen voitto. Gradu on suuri ja itsenäinen ponnistus, joka tarjoaa opintojen loppuvaiheeseen haasteen, jolle ei aiemmista suorituksista löydy vertaista. Kandidaatin tutkielma tarjoaa esimakua, mutta ei tyhjentävästi paljasta gradun mittakaavaa ja vaatimuksia opiskelijalle.

Opiskelijoiden käsityksissä vallitsi yhteisymmärrys gradun välttämättömyydestä – gradusta ei haluta luopua tai muuttaa sen luonnetta liikaa, ettei tutkinnon akateemisuus tulisi kyseenalaistetuksi. Gradun vakaasta asemasta huolimatta opiskelijoiden käsityksissä gradun ja opettajan käytännön työn vaatimien valmiuksien välillä on jännitteitä. Haastattelemani opiskelijat kokivat, että luokanopettajaopinnot eivät parhaalla tavalla valmista graduntekoon. Erityisesti menetelmäopinnot nousivat esiin graduprosessin haasteena ja opiskelijat tunsivatkin itsensä jokseenkin aseettomiksi gradun edessä. Menetelmäopintojen määrä on luokanopettajakoulutuksessa kasvanut ja haasteet liittyvätkin opintojen niveltymiseen graduprosessin kanssa.

Opiskelijoiden näkemyksissä laadukas ohjaus rakentui ohjaajan tuen varaan – tunne lähestyttävän ohjaajan avun saatavuudesta auttoi eteenpäin, vaikka ohjausta olisi todellisuudessa ollut vain vähän. Laadulle keskeistä oli myös opiskelijan kokemus siitä, että ohjaaminen on ohjaajalle itselleen merkityksellinen osa työtä. Graduprosessin loppuvaiheessa laatua rakensi ohjaajan toteuttama laatukontrolli, jota opiskelijat olisivat toivoneet vieläkin enemmän.

Myös ohjauksen laatuun liittyvien haasteiden osalta keskiöön nousi odotusten hallinnan teema. Mitä opiskelija saa odottaa graduohjaukselta? Ja toisaalta mitä ohjaaja puolestaan voi odottaa graduntekijältä? Ohjaus- ja seminaaritoiminnan yksi yhteinen tavoite on ainakin opiskelijan gradun valmistuminen ja siihen toiminnan odotetaan tähtäävän. Heikkolaatuiseksi koetun ohjaus- ja seminaaritoiminnan syitä olivat opiskelijoiden näkemyksissä ohjaajan sitoutumisen puute ja odotusten vastainen suhtautuminen ohjaamiseen.

Lohdullista on, että edes huonot kokemukset gradun ohjauksesta eivät tulosteni valossa vähennä saavutuksen kirkkautta. Vaikka osalle gradu on luokanopettajaopintojen pakkopulla, eikä suinkaan paras anti, ovat työskentelyprosessin myötä karttuva itseluottamus ja -tuntemus hyödyksi niille, jotka kasvattavat tulevia sukupolvia. Siksi rohkaistukseksi niille opiskelijoille, joiden oma työ on vielä kesken, haluan lopuksi siteerata erästä haastattelemaan opiskelijaa:

[…] kun jaksaa vaan istua ja painaa ja tehdä vaan, niin siihen pystyy. Jopa minä pystyi siihen. Ja jopa sinä! (Eräs haastateltu)

Pakkopulla vai ymmärrettävä osa maisterin tutkintoa?

Luokanopettajaopiskelijoiden näkemykset gradun merkityksestä ja ohjauksen laadusta

Juulia Tuomenkivi

Tutkimuksen taustaa

Kun tein luokanopettajan sijaisuuksia opintojeni alkuaikoina, huomasin jännittäväni aina koululle menoa. En kuitenkaan jännittänyt sen vuoksi, että onnistunko opettamaan oppilaille sisällöt ymmärrettävästi tai siksi, että saanko oppilaat kuuntelemaan. Pelkäsin, että oppilaat ja kollegat kommentoivat negatiivisesti ulkonäköäni. Pelkäsin, että oppilaat tai kollegat katsoisivat minua vinoon, kun en ulkonäöllisesti näyttänytkään stereotyyppiseltä opettajalta (= Marimekon paita, farkut, panta, puukorvakorut, Birkenstockit ja neutraalin väriset hiukset yhdistettynä normaalipainoiseen vartaloon). Tästä inspiroituneena halusin tutkia vastavalmistuneiden (eli vuonna 2021 ja sen jälkeen valmistuneet) luokanopettajien ulkonäköpaineita. Halusin selvittää, kokevatko luokanopettajat paineita siitä, miltä heidän tulisi opettajina näyttää. Halusin myös selvittää, millainen on nykypäivänä opettajan sallittu ulkonäkö. Ulkonäkö on nyky-yhteiskunnassa tärkeää, eivätkä opettajatkaan säästy ulkonäön kommentoimiselta. Ulkonäköpaineita koetaan paljon, vaikka nykyään myös kehopositiivisuus -liikkeet saavat näkyvyyttä.

Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus

Opettajien ulkonäköä on Suomessa tutkittu jonkun verran, mutta nimenomaan vastavalmistuneiden luokanopettajien ei. On tärkeää tutkia myös juuri kentällä työnsä aloittaneita opettajia. Halusin tutkimuksellani tuoda esiin, minkälaisista asioista luokanopettajat kokevat ulkonäköpaineita. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kokevatko vastavalmistuneet opettajat ulkonäköpaineita, mistä mahdollisia ulkonäköpaineita koetaan ja mitä vastavalmistuneet luokanopettajat ajattelevat yleisesti nykypäivän opettajan ulkonäöstä.

Toteutin tutkimuksen haastattelemalla yhdeksää luokanopettajaa, jotka työskentelivät ympäri Suomea. Haastattelut olivat teemahaastatteluja, joiden pohjana käytin etukäteen mietittyä haastattelurunkoa. Analysoin aineiston sisällönanalyysin avulla.

Tulokset

Kahdeksan yhdeksästä vastavalmistuneesta luokanopettajasta kertoi kokevansa ulkonäköpaineita. Luokanopettajat kertoivat, että omaa ulkonäköä pohdittiin paljon, sillä haluttiin jollain tasolla istua stereotyyppisen opettajan muottiin. Nuori ikä ja todistelun tarve aiheutti luokanopettajille myös paineita siitä, näyttävätkö he tarpeeksi opettajilta. Henkilökohtaiset itsetunto-ongelmat ja muiden mielipiteiden pelko sai opettajat miettimään, mitä he pukevat päällensä.
Vaikka tutkimukseen osallistuneet luokanopettajat pyrkivät pääsääntöisesti itse näyttämään huolitelluilta ja melko stereotyyppisiltä opettajilta, ei heidän mielestään nykyään ole enää yhtä tapaa pukeutua opettajana. Opettajan ulkonäön sallittiin poikkeavan valtavirrasta, eivätkä esimerkiksi opettajan vahva meikki tai tatuoinnit aiheuttaneet haastateltavissa ihmetystä. Vain seksuaaliset ja avonaiset vaatteet koettiin kielletyiksi – muutoin opettajat saavat haastateltavien mukaan näyttää juuri siltä miltä haluaa.

Pohdintaa

Tutkimuksen mukaan ulkonäköpaineita koetaan ja syytkin ovat toistensa kanssa yhtenevät. Opettajia pidetään usein roolimalleina, jolloin heidän odotetaan näyttävän ja käyttäytyvän tietyllä tavalla. On kuitenkin hienoa huomata, että tutkimuksen haastateltavat olivat sitä mieltä, että opettajan ei tarvitse pukeutua Marimekon raitapaitaan tai taskulliseen tunikaan ollakseen hyvä opettaja. On toisaalta myös huomioitava, että vaikka luokanopettajat vaikuttavat ajattelevan vapaammin opettajien ulkonäöstä yleisesti, on haastateltavien oma ulkonäkö kuitenkin varsin stereotyyppistä ja turvallista. Olemme siis jossain määrin päässeet eroon ajatuksesta, jossa opettajat ovat kansankynttilöitä – heidän elämänsä tarkoitus on olla opettajia. Tarvitsemmeko siis yhä vapaammin pukeutuvia ja ulkonäöllisesti valtavirrasta poikkeavia opettajia roolimalleiksi kouluihin, jotta yhä useampi nuori oppisi hyväksymään erilaisuuden? Yhteiskunta ja kulttuuri muovautuvat koko ajan, joten onkin mielenkiintoista seurata, miten opettajien ulkonäkö muuttuu seuraavien vuosien ja vuosikymmenien aikana. On tärkeää selvittää ja ymmärtää opettajien ulkonäköpaineita, jotta niihin voidaan reagoida. Olisi tärkeää tutkia myös miesopettajien kokemia ulkonäköpaineita, johon tämä tutkimus ei pystynyt vastaamaan.

Meiju Heikonen

”Mä en oo niinku yhtään sellanen stereotyyppinen ope tyyliltäni ni pelkään et oonko riittävä tämmösenä ku oon” – Vastavalmistuneiden luokanopettajien kokemuksia ja näkemyksiä ulkonäköpaineista opettajan työssä

Tutkimuksen taustaa ja tavoitteet

Varhaiskasvatuksen johtajuus on muutoksessa. Varhaiskasvatuksen yksikköjohtajien tehtäväkokonaisuudet ovat monipuolistuneet ja yksikkökoot kasvaneet. Alalla on jo pidempään ollut merkittävää työvoimapulaa erityisesti pätevistä varhaiskasvatuksen opettajista. Aiempi tutkimus osoittaa, että varhaiskasvatuksessa laajempien johtajuuskokonaisuuksien johtajat kokevat muita heikompaa työnhallinnan tunnetta ja että yksikköjohtajien tämän hetken suurimpia stressin aiheita ovat muun muassa työmäärä, resurssipula ja sisäiset paineet. Lähitulevaisuudessa yhä useampi varhaiskasvatuksen yksikköjohtaja myös eläköityy ja yksikköjohtajien kelpoisuusvaatimukset nousevat. Tilanne haastaa pohtimaan, miten nykyisiä yksikköjohtajia saadaan pysymään alalla ja uusia houkuteltua mukaan. Alan veto- ja pitovoimaan liittyvä aiempi tutkimus on keskittynyt varhaiskasvatuksen opettajiin tai alaan kokonaisuudessaan. Vähemmän tai tiettävästi ei lainkaan ole tutkittu aihetta suomalaisten yksikköjohtajien näkökulmasta. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella suomalaisten varhaiskasvatusyksikön johtajien työhyvinvointia ja millaiset syyt vaikuttavat johtajien alanvaihtoaikeisiin.

Tutkimusmenetelmä

Tutkimuksen aineisto kerättiin sähköisen kyselyn avulla keväällä 2024. Kyselylomake sisälsi taustatietojen lisäksi alanvaihtoaikeisiin sekä erilaisiin työn sisältöihin, järjestelyihin ja työhyvinvointiin liittyviä monivalinta- tai avokysymyksiä. Kyselyyn vastasi yhteensä 112 varhaiskasvatusyksikön johtajaa eri puolilta Suomea (naisia 100 %, keski-ikä 45 vuotta, kokemus yksikköjohtajan tehtävistä keskimäärin 7 vuotta). Aineisto analysoitiin sekä määrällisin että laadullisin menetelmin.

Tulokset ja pohdintaa

Tutkimuksen tulokset osoittivat, että noin puolet tutkituista johtajista harkitsi alanvaihtoa. Suurin osa kuitenkin arveli jatkavansa työssään nykyisten olosuhteiden vallitessa vähintään seuraavat 12 kuukautta. Tyytymättömimpiä tutkitut johtajat olivat tehtävän työmäärään ja palkkaan. Alanvaihtoaikeita selitti useampi tekijä. Suuri työmäärä, kiire, kuormittavuus sekä omalta esihenkilöltä saadun tuen ja palkan koettu riittämättömyys olivat yhteydessä lisääntyneeseen todennäköisyyteen harkita alanvaihtoa. Työtyytyväisyys ja sopiva haasteellisuus, kun johtamiskokonaisuus koettiin toimivaksi, osoittautuivat keskeisiksi alanvaihtoaikeita estäviksi tekijöiksi.

Tuloksista voidaan vetää johtopäätös, että varhaiskasvatuksen yksikköjohtajien työhyvinvointiin ja tehtävän veto- ja pitovoimaan on tärkeää kiinnittää huomiota, jotta myös jatkossa turvataan riittävä pätevien yksikköjohtajien määrä suomalaisissa varhaiskasvatusyksiköissä. Laajemmalla tasolla tulosten voidaan katsoa olevan yhtenevät aiempien tuoreiden tutkimusten kanssa, joiden mukaan varhaiskasvatusalan yhteiskunnallinen asema kaipaa selkeämpiä toimenpiteitä ja eri toimijatasojen välistä vuoropuhelua, jotta yhteinen ymmärrys tavoitteellisen varhaiskasvatuksen edellytyksistä saavutetaan.

Johanna Holopainen

”Jatkuva kiire ja stressi kuormittaa” – Varhaiskasvatusyksikön johtajien työhyvinvointi ja alanvaihtoaikeisiin vaikuttavat tekijät

Johdanto ja taustaa

Vuonna 2023 Orpon hallituksen toimeenpanema aikuiskoulutustuen lakkauttaminen on aiheuttanut laajaa keskustelua. Aikuiskoulutustuki on ollut keskeinen työkalu, jonka avulla aikuiset ovat voineet parantaa työmarkkinavalmiuksiaan sekä sopeutua nopeasti muuttuviin työelämän vaatimuksiin. Aikuiskoulutustukea on hyödyntänyt vuosittain noin 25 000–30 000 ihmistä, joista suuri osa on opiskellut sosiaali-, terveys- ja kasvatusaloille, joilla myös kärsitään työvoimapulasta.

Työelämä muuttuu nykyään nopeasti. Uusia ammatteja tulee samalla kuin toisia vähenee tai poistuu. Onkin tärkeää, että yhteiskunta mahdollistaa kouluttautumisen uusiin tehtäviin. Osaamisen ja ammattitaidon kehittämisen lisäksi aikuiskoulutukseen osallistuminen on ollut monille työikäisille merkittävä keino hallita työssä koettua kuormitusta ja parantaa omaa työkykyään. Tuen lakkauttaminen herättää kysymyksiä koulutuksen saavutettavuudesta, yhdenvertaisuudesta sekä laajemmin yhteiskunnallisista arvoista. Tätä taustaa vasten on kiinnostavaa analysoida sitä, miten poliittisessa keskustelussa osapuolet perustelevat kantojaan ja miten keskustelu heijastaa laajempia yhteiskunnallisia arvoja ja prioriteetteja.

Tavoite ja toteutus

Tutkielma keskittyy poliittisen keskustelun analyysiin aikuiskoulutustuen lakkauttamisen ympärillä. Tutkielmassa perehdytään ensin aikuiskoulutuksen muotoihin, osallistumiseen, työmarkkinakytköksiin sekä elinikäisen oppimisen ajatukseen. Analyysiosiossa pyritään diskurssianalyysin avulla avaamaan poliittisen keskustelun osapuolten näkemyksiä ja argumentteja. Tutkimuksessa hyödynnetään Amartya Senin ja Martha Nussbaumin kehittämää toimintamahdollisuuksien lähestymistapaa, joka korostaa yksilöiden kykyjen kehittämisen ja täyspainoisen elämän elämisen tärkeyttä.

Keskeiset tulokset ja johtopäätökset

Tuloksista on nähtävissä, että poliittisessa keskustelussa korostuvat työllisyysasteeseen ja taloudelliseen tehokkuuteen liittyvät argumentit. Tuen lakkauttamiseen kriittisesti suhtautuvat edustajat painottivat aikuiskoulutustuen merkitystä yksilöiden hyvinvoinnille, työssä jaksamiselle ja elinikäiselle oppimiselle. Keskustelu heijasti myös laajempia ideologisia eroja, kuten näkemyksiä yksilön vastuusta ja valtion roolista koulutuksen tukemisessa. Lisäksi tutkielman johtopäätökset osoittavat, että aikuiskoulutustuen lakkauttamisen ympärillä käyty poliittinen keskustelu on monisyinen ja ideologisesti latautunut. Analyysi paljastaa, että keskustelu ei koske ainoastaan taloudellisia näkökohtia, vaan myös laajempia yhteiskunnallisia arvoja ja prioriteetteja. Keskustelun perusteella voidaan tunnistaa tarve ottaa koulutuspoliittisissa päätöksissä huomioon sekä taloudelliset että sosiaaliset ulottuvuudet, jotta voidaan edistää yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja kaikkien kansalaisten toimintamahdollisuuksia.

Alina Kaarnisto
Aikuiskoulutustuen lakkauttaminen: Diskurssianalyysi poliittisesta keskustelusta

Haasteellinen arki etäopetuksen aikana

Koronapandemian myötä kodeissa jouduttiin sopeutumaan uudenlaiseen arkeen monien huoltajien siirryttyä etätöihin ja lasten alettua käymään koulua kotoa käsin. Etäkoulu vaati huoltajilta aktiivisempaa osallistumista lapsen opiskeluun. Lisäksi huoltajat kokivat tilanteessa erilaisia huolia ja kuormittumista. Vaikka monissa selvityksissä havaittiin huoltajien olleen Suomessa tyytyväisiä etäopetukseen, heidän resilienssistään, eli kyvystään ponnahtaa positiivisella tavalla takaisin toimintakykyiseksi, ei ole paljoa tietoa. Aihetta olisi tärkeä tutkia, jotta vastaavassa tilanteessa osattaisiin tukea huoltajia, jotka kokevat poikkeukselliseen tilanteeseen sopeutumisen haastavana.

Huoltajien resilienssiä tukevien tekijöiden selvittäminen

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, mitkä tekijät olivat yhteydessä peruskoululaisten huoltajien kokemaan resilienssiin suhteessa etäopetukseen. Taustatekijöinä tarkasteltiin sukupuolta sekä koulutustaustaa. Lisäksi tutkimuksessa selvitettiin, miten avarakatseisuus erilaisia oppimisen tapoja kohtaan (myöhemmin ”avarakatseisuus”), luottamus etäopetukseen sekä lähiverkostolta saatu tuki etäopetukseen olivat yhteydessä resilienssiin, sillä niitä vastaavat tekijät ovat aiemmissa tutkimuksissa havaittu resilienssiä tukevina. Tutkimuksen aineisto (N = 823) kerättiin sähköisen kyselylomakkeen avulla keväällä 2020 heti etäopetuksen päätyttyä.  Aineisto analysoitiin lineaarisella regressioanalyysillä lisäämällä tutkittavia muuttujia analyysiin yksi kerrallaan.

Regressioanalyysin perusteella huoltajien resilienssiin selkeimmin olivat yhteydessä luottamus etäopetukseen sekä avarakatseisuus. Myös koulutustausta oli yhteydessä resilienssiin, mutta vain hyvin heikosti. Sen sijaan sukupuoli tai lähiverkoston tuki eivät selittäneet tilastollisesti merkittävästi resilienssiä. Luottamus etäopetukseen, avarakatseisuus sekä koulutustausta selittivät huoltajien resilienssistä 31.3 %.

Kodin ja koulun hyvällä yhteistyöllä kohti kriisinkestävyyttä

Koronan kaltaisessa sosiaalista eristäytymistä vaativassa tilanteessa kotiolojen merkitys korostuu, jolloin lasten hyvinvoinnin ja oppimisen kannalta on olennaista, että myös huoltaja voi hyvin. Tällöin huoltajalla on voimavaroja kasvattaa ja tukea lapsen oppimista rakentavasti. Tutkimuksen tuloksia voidaankin alustavasti käyttää vastaavassa tilanteessa huoltajien resilienssin tukemisen kohdentamiseen. Lisäksi tuloksia voidaan hyödyntää kouluissa ja kodeissa jo nyt kriisinkestävyyden edistämisessä, eli mahdollisiin poikkeuksellisiin oloihin varautumisessa.

Tämän tutkimuksen tuloksista päätellen huoltajien resilienssiä voidaan tukea vaalimalla ja kasvattamalla hyvää yhteistyötä kodin ja koulun välillä. Yhteistyön avulla molemminpuolinen luottamus huoltajien ja koulun henkilökunnan välillä voi kasvaa. Lisäksi, mikäli huoltajia osallistetaan lapsen koulunkäyntiin eri tavoin, voidaan heidän asenteitaan erilaisia oppimistapoja kohtaan tukea positiivisella tavalla. On kuitenkin syytä muistaa, että tässä tutkimuksessa luottamus etäopetukseen ja avarakatseisuus selittivät vain noin kolmasosan huoltajien resilienssistä yhdessä koulutustaustan kanssa. Huoltajien resilienssiä tulisi tutkia lisää kokonaisvaltaisemman tiedon saamiseksi. Lisäksi tuloksia on hyvä pitää vain alustavina: esimerkiksi avarakatseisuutta ja lähiverkostolta saatua tukea tutkittiin lopulta vain yhden väittämän avulla analyysivaiheessa ilmenneiden luotettavuustarkastelujen perusteella.

Lisäksi tässä tutkimuksessa saatiin myös yllättäviä tuloksia. Sosiaalinen tuki on aiemmissa tutkimuksissa ollut yhteydessä resilienssiin, mutta tässä lähiverkoston tuella ei ollut merkitystä. Toisaalta tämä voi kertoa koronatilanteen poikkeuksellisuudesta: koska sosiaalista tukea ei ollut fyysisesti mahdollista saada, huoltajat saattoivat löytää resilienssiään tukevia tekijöitä muualta. Luottamus etäopetukseen on voinut myös täyttää sosiaalisen tuen tarpeen. Toinen yllättävä, mutta positiivinen tulos oli, että sukupuoli ei ollut huoltajien kokemaan resilienssiin yhteydessä, ja koulutustaustakin vain vähän. On lohdullista tietää, että eri taustoista tulevilla huoltajilla on yhtä lailla mahdollisuuksia tukea lapsensa koulunkäyntiä poikkeuksellisissa oloissa. Tulevaisuutta ajatellen olisi kuitenkin tärkeää tunnistaa niitä huoltajia, jotka voivat kokea haastavissa koulunkäynnin tilanteissa enemmän kuormitusta ja toivoa koululta aktiivisempaa tukea. Tässäkin koulun ja kodin hyvä yhteistyö luo pohjaa tuen tarpeen tunnistamiselle ja toisaalta huoltajien osalta tuen pyytämiselle.

Jemina Rytilahti

Peruskoululaisten huoltajien resilienssi suhteessa etäopetukseen korona-aikana

Miksi laadukas S2-oppimateriaali on tärkeää?

Lisääntynyt maahanmuutto on tuonut Suomeen enenevässä määrin oppilaita, joiden äidinkieli on muu kuin suomi, ruotsi tai saame. Onnistuneen kotoutumisen näkökulmasta suomen kielen oppiminen on yksi tärkeimmistä tehtävistä, jossa koulu voi tukea Suomeen muuttanutta oppilasta. Koulumaailman termejä käyttäen kyse on suomi toisena kielenä (S2) -opetuksesta, jonka piiriin Suomeen muuttanut oppilas tyypillisesti ohjataan koulupolun alkuvaiheessa, mikäli hän ei osaa suomea lainkaan tai vain vähäisissä määrin.

Kielen oppimista on tutkittu laajalti ja tavat toteuttaa sitä ovat vaihdelleet vuosikymmenten kuluessa. Nykykäsityksen mukaan toisen kielen opetuksessa olennaista on tukea oppilasta kielen aktiiviseen käyttämiseen ja aloittaa opetus ilmaisuista, joita oppilas voi heti käyttää arjessaan. Taivutusmuotojen ja kielioppisääntöjen sijaan opetuksessa on tärkeätä huomioida, millaisissa tilanteissa oppilas tarvitsee kieltä luokkahuoneen ulkopuolella. Kun oppilas pääsee heti käyttämään alkavaa kielitaitoaan, saa kavereita ja pääsee osaksi porukkaa, hänen itseluottamuksensa kielen käyttäjänä kasvaa. Tämä luo hyvän pohjan jatkaa kieliopintoja ja kiinnittää myöhemmin huomiota myös kielen rakenteisiin.

Yllä mainittua lähestymistapaa voidaan kuvata käsitteellä funktionaalinen kielenopetus, joka on ollut jo vuoden 2004 opetussuunnitelman taustalla. Aiemman tutkimuksen mukaan näkökulma ei kuitenkaan ole toteutunut S2-oppimateriaalissa. Tämä on ongelmallista huomioiden, kuinka tärkeitä laadukkaat oppikirjat ovat kieltä opettelevalle oppilaalle. Laadukas oppimateriaali voi myös tukea aloittelevaa opettajaa, jolla ei ole vielä kertynyt kokemusta S2-opetuksesta.

S2-opettajamateriaali tutkimuksen kohteena

Tutkimuksessani halusin tarkastella markkinoilla olevien S2-oppimateriaalien piirteitä ja kykyä tukea funktionaalista kielenoppimista. Erityisesti halusin tutkia opettajamateriaalia tai tuttavallisemmin ”opeoppaita”, joita on aiemmassa tutkimuksessa käsitelty vähän, vaikkakin näiden voidaan nimenomaan ajatella sisältävän sellaisia tehtäviä, jotka tukevat kielen aktiivista käyttöä. Oppimateriaali itsessään ei pysty opettamaan oppilasta, joten materiaalin ohella oli mielestäni tärkeää pohtia, miten opettaja toiminnallaan vaikuttaa tehtävien toteutumiseen opetuksessa.

Aineistoon valikoin kaksi S2-opetukseen tarkoitettua kirjasarjaa, joita käytetään tyypillisesti 1. ja 2. luokan opetuksessa. SanomaProlta tarkastelussa oli uuteen Ystävien Sanasankari -tehtäväkirjaan liittyvä opettajamateriaali ja Edukustannukselta vastaavasti Satuovien Aapisen S2-opetukseen hyödynnettävissä oleva opettajamateriaali. Kiitokset SanomaProlle ja Edukustannukselle materiaalin antamisesta tutkimuskäyttöön!

Varsinaista analyysiä varten tein ensin aiemman teorian pohjalta 13-kohtaisen listan tehtäväpiirteistä, joiden voidaan ajatella tukevan funktionaalista kielenopetusta. Tämän jälkeen kävin aineiston läpi tehtäväkuvaus kerrallaan (yht. 748 tehtävää) ja taulukoin havaintoni. Lopuksi tein kokoavia päätelmiä havaintojeni perusteella. Tutkimusmenetelmää voidaan kuvata termillä sisällönanalyysi.

S2-oppimateriaalilla voidaan tukea funktionaalista kielenoppimista

Tuloksena havaitsin, että S2-oppimateriaalin tehtävissä esiintyi moninaisesti funktionaalista kielenoppimista tukevia piirteitä, mikä oli positiivinen havainto suhteessa aiempaan tutkimukseen.  Tehtävätyypeistä erityisen hyödyllisenä näyttäytyivät arvuutteluun pohjautuvat pelit, joita materiaalissa oli runsaasti. Tietynasteisena heikkoutena näyttäytyi kuitenkin oppimateriaalissa käytetty kieli, joka oli usein muodollisempaa kuin mitä oppilaiden oletetaan arjessaan käyttävän ja samoin tehtävissä ei juurikaan käsitelty tilanteita, joissa vuorovaikutuksessa on ongelmia. Tältä osin materiaali ei siten vastannut oppilaiden oletettuja kokemuksia luokkahuoneen ulkopuolella. Opettajan toiminnassa olennaisena näyttäytyi etenkin oppilaiden ymmärryksen ja vuorovaikutuksen vahvistaminen. Samoin tärkeänä näyttäytyi heikompien kielenkäyttäjien tuki ja vastaavasti lisähaasteiden tarjoaminen edistyneemmille oppilaille.

Tutkimuksen pohjalta voidaan esittää, että laadukkaalla S2-opettajamateriaalilla voidaan tukea funktionaalisen kielenopetuksen toteutumista. Tutkimustuloksia voidaan hyödyntää S2-opetuksen suunnittelussa sekä oppimateriaalin kehittämisessä, joskin lisätutkimusta kaivataan mm. S2-oppimateriaalin käytöstä luokkahuoneessa, opettajan roolista oppimateriaalia koskevana päätöksentekijänä sekä siitä, miten oppilaat kokevat S2-oppimateriaalin.

Jenni Wahlberg

Suomi toisena kielenä -oppimateriaalit funktionaalisessa kielenopetuksessa

Tutkimuksen taustaa

Suomi on kulttuurisesti moninaistuva yhteiskunta. Kulttuurinen moninaistuminen näkyy erityisesti lasten elämässä koulujen ja luokkien moninaistumisen myötä, minkä vuoksi toiminnallisen yhdenvertaisuuden tukemisen ja moninaisuuskasvatuksen tarve kasvaa. Lastenkirjallisuus on erinomainen väline edellä mainitun kasvatustavoitteen toteuttamiseksi. Tutkin maisterintutkielmassani tapaustutkimuksena, miten Sulon ja Elsin uudet naapurit –lastenkirja soveltuu toiminnallisen yhdenvertaisuuden tukemiseksi. Tavoitteenani oli tutkia yhteistä hyvää tukevaa aihetta ja täten osaltani edistää koulujen sekä laajemmin koko yhteiskunnan muutosta yhdenvertaiseksi ympäristöksi lisäämällä opettajien tietoja ja taitoja toiminnallisen yhdenvertaisuuden tukemisesta. Tutkielmani perustuu kulttuurisen moninaisuuden, toiminnallisen yhdenvertaisuuden, lastenkirjallisuuden sekä kuvallisen ilmaisun käsitteisiin. Toiminnallisen yhdenvertaisuuden tukeminenedellyttää moninaisuuskasvatusta, joten tämä kasvatustavoite toimii tutkimukseni lähtökohtana.

Tutkimustehtävä ja tutkimuksen toteutus

Tutkimustehtävänäni oli selvittää, miten Sulon ja Elsin uudet naapurit –lastenkirja soveltuu toiminnallisen yhdenvertaisuuden tukemiseen kulttuurisesti moninaisessa maailmassa. Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena. Tutkimusprosessi koostui kahdesta osasta. Ensimmäisessä osassa tutkin teorialähtöisen sisällönanalyysin avulla, miten Sulon ja Elsin uudet naapurit –lastenkirjan sisällöt soveltuvat toiminnallisen yhdenvertaisuuden tukemiseen. Analysoin lastenkirjan sisältöjä monipuolisesti toiminnallisen yhdenvertaisuuden tukemiseen hyödynnettävän lastenkirjallisuuden kriteerien pohjalta. Luokittelin löytämäni tulokset teemoittain. Toisessa osiossa tutkin piirrostutkimuksen avulla, miten toiminnallinen yhdenvertaisuus näkyy kolmasluokkalaisten kuvallisissa tulkinnoissa Sulon ja Elsin uudet naapurit –lastenkirjan lapsihahmojen leikeistä. Tutkin teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla, miten toiminnallinen yhdenvertaisuus näkyy piirrosaineistossa, joka koostui kahdeksan kolmasluokkalaisen toteuttamasta piirroksista. Lopuksi muodostin näistä tuloksista yleisiä johtopäätöksiä ja pohdintaa tutkimuksen kohteena olevan lastenkirjan soveltuvuudesta toiminnallisen yhdenvertaisuuden edistämiseen kulttuurisen moninaisuuden näkökulmasta.

Tutkimustulokset ja johtopäätökset

Tutkimukseni perusteella Sulon ja Elsin uudet naapurit –lastenkirja soveltuu toiminnallisen yhdenvertaisuuden tukemiseen ja kulttuurisen moninaisuuden ymmärtämisen lisäämiseen, sillä sen tekstissä ja kuvituksessa esitetään kulttuurista moninaisuutta monipuolisesti positiivisin ja yhdenvertaisin kuvauksin. Kirja tarjoaa moninaisille lukijoille samaistumisen kohteita. Selkeä ja rento kieliasu sekä esteettinen kuvitus tukevat toiminnallisen yhdenvertaisuuden edistämistä. Kirja ei esitä tai käsittele kulttuurisen moninaisuuden ulottuvuuksista kieleen, sosioekonomiseen taustaan, uskontoon tai maailmankatsomukseen liittyvää moninaisuutta. Piirrostutkimuksen keskeinen tulos on, että kirjan lapsihahmot, jotka esiintyvät aineistossa, esitetään yhdenvertaisina ilman syrjintää. Osassa piirroksista näkyy myös toiminnallisuutta. Muutama etniseen vähemmistöön sekä sukupuolivähemmistöön kuuluva lapsihahmo esiintyvät aineistossa vain vähän, eli näiden kulttuurisen moninaisuuden ulottuvuuksien moninaisuuden esittämisessä kirja ei onnistu täysin. Kirjan kehityskohteita ja puutteita voidaan täydentää esimerkiksi muulla lastenkirjallisuudella tai faktatiedolla.

Tässä tapaustutkimuksessa tutkin yhden kirjan soveltuvuutta toiminnallisen yhdenvertaisuuden tukemiseen, mutta yksi kirja ei pelkästään riitä toiminnallisen yhdenvertaisuuden toteutumiseen. Lapsille tulee tarjota luettavaksi monipuolisesti erilaisia, kulttuurisesti moninaisia ja toiminnallisen yhdenvertaisuuden tukemiseen soveltuvia lastenkirjoja, jotta toiminnallisen yhdenvertaisuuden tukeminen toteutuu. Toteuttamani lastenkirjan kriittinen tutkiminen toimii esimerkkinä siitä, miten lasten lukemista ohjaavat aikuiset, esimerkiksi opettajat, voivat tarkastella lastenkirjoja toiminnallisen yhdenvertaisuuden tukemisen näkökulmasta. On myös huomioitava, että lastenkirjoja tulee käsitellä niiden lukemisen jälkeen toiminnallisen yhdenvertaisuuden tukemiseksi. Tutkimani lastenkirja tarjoaa kuitenkin mainiot edellytykset toiminnallisen yhdenvertaisuuden tukemiseen.

Fanni Hovi

”Kaikki perheet ovat yhtä hyviä” – Lastenkirja toiminnallisen yhdenvertaisuuden tukena