Kosketus koulussa
Kosketus on samaan aikaan sekä aistein havaittava että sosiaalisuuteen liittyvä ilmiö. Kosketuksen voi kokea itse, tuntoaistin avulla, ja toisaalta se on samalla yksi vuorovaikutuksen keinoista. Kosketus onkin luonnollinen osa päivittäistä vuorovaikutusta. Myös opettajat pitävät kosketusta tärkeänä vuorovaikutuksen keinona luokkahuoneessa, mutta siihen liittyy myös epävarmuutta – missä tilanteessa opettaja saa koskettaa? Opetusalan eettisen neuvottelukunnan mukaan kosketus on osa vuorovaikutusta, ja näin se kuuluu myös kouluun. On kuitenkin tärkeää, että se on aina tarkoituksenmukaista eikä missään tapauksessa seksualisoitua. Opettajan on myös käytettävä harkintaa kosketuksen käytöstä oppilaskohtaisesti, sillä kosketuksen kokeminen on yksilöllistä.
Koska kosketus ilmiönä herättää monenlaisia ajatuksia, on sitä myös tärkeää tutkia. Tieto siitä, millainen kosketus on koulukontekstissa toimivaa, hyödyttää sekä opettajia että oppilaita. On tärkeää tietää, miten kosketusta voidaan hyödyntää entistä tehokkaammin luokkahuoneessa. Lisäksi tutkimustiedon avulla voidaan mahdollisesti ennaltaehkäistä tapauksia, joissa kosketusta käytetään väärin.
Tutkimuskohteena opettajan käsi olkapäälle -kosketus
Tutkimuksessa tarkasteltiin erään alakoulun valmistavan luokan oppitunneilta kerättyä videoaineistoa. Aineisto koostui viidestä ryhmäpöytämuotoisesta oppitunnista, ja se oli osa suurempaa Long Second -hankkeen pitkittäisaineistoa. Tutkimuksessa keskityttiin tarkastelemaan kosketustilanteita, joissa opettaja kosketti oppilasta kädellään olkapäähän. Näitä kosketustilanteita analysoitiin keskustelunanalyysin avulla, mikä mahdollisti tilanteiden yksityiskohtaisen tarkastelun. Tutkimus toteutettiin osana Koskettava koulu -hanketta.
Opettajan kosketukset työrauhapyyntöinä
Jo analyysin alkuvaiheessa kävi ilmi, että opettajan käsi olkapäälle -muotoiset kosketukset olivat lähes poikkeuksetta tavoitteeltaan työrauhapyyntöjä. Tyypillisessä tilanteessa oppilas käyttäytyi levottomasti joko sanallisesti tai kehollisesti, ja tämän vuoksi opettaja rauhoitti hänet koskettamalla. Kosketukseen saattoi liittyä myös opettajan puhetta, mutta yleisimmin opettaja käytti kosketusta opetuspuheen ohessa. Kosketus näyttikin siis olevan käytännöllinen keino pyytää työrauhaa silloin, kun opettaja ei halunnut keskeyttää muuta meneillään olevaa toimintaa sanallisen työrauhapyynnön ajaksi. Oppilaat reagoivat kosketuksiin useimmiten asettumalla aloilleen ja orientoitumalla oppitunnin toimintaan. Toisinaan he kuitenkin myös jatkoivat häiriötä aiheuttavaa toimintaansa. Tällöin tilanteeseen liittyi myös muita oppilaita, jolloin työrauhahäiriö ikään kuin levisi, ja opettajan oli hankalampaa saada tilanne rauhoitettua. Pääosin kosketus näyttäytyi kuitenkin toimivana työrauhapyynnön keinona. Merkittävää oli myös se, että oppilaat tunnistivat kosketuksen tavoitteen tilanteissa. Tämä osoitti sen, että kosketuksella oli vakiintunut rooli opettajan vuorovaikutuksessa, ja sen, että oppilaat tiedostivat toimivansa luokkahuoneen normien vastaisesti työrauhapyyntötilanteissa.
Jatkossa olisi kiinnostavaa tutkia, voitaisiinko kosketusta käyttää myös häiriöitä ennaltaehkäisevänä luokkahuonevuorovaikutuksen resurssina. Näin häiriöiden esiintymiseen voitaisiin vaikuttaa myös pidemmällä aikavälillä. Kosketusta voitaisiin käyttää entistä enemmän toivotun käytöksen huomiointiin ja kannustamiseen, mikä mahdollisesti sitouttaisi oppilaita pedagogiseen toimintaan ja näin edistäisi työrauhaa.
Ella Väätäinen
Työrauhaa kosketuksen keinoin: Käsi olkapäälle -kosketus valmistavan luokan opettajan ryhmänhallinnan resurssina