Sukupuolen mukaisesti jaoteltu oppikoulu
Sukupuolten välinen tasa-arvo, sukupuolivähemmistöjen oikeudet ja sukupuolisensitiivinen kasvatus ovat nykypäivän koulussa arkipäivän asioita, joita opettajat kasvattajina ottavat työssään huomioon. Eletty koulun arki ei koulutuksen ja kasvatuksen historiassa ole kuitenkaan ollut aina nykyisen kaltaista, sillä suomalainen oppikoulumaailma oli aikanaan sukupuolittuneesti jaoteltu. Maassamme toimi itsenäisyyden aikana 35 suomenkielistä tyttöoppikoulua, joissa enimmillään opiskeli jopa 40% kaikista oppikoululaisista. Tutkimani tyttökoulumuistot 1930-luvulta 1970-luvulle avasivat ikkunan oppikoululaitoksen historiaan, missä sukupuolen mukaan erottelevan koulun tehtävänä oli ylläpitää tytöille suunnattua kasvatusta traditionaalisen naiskasvatuksen hengessä.
Muistitietotutkimus avasi mikrohistoriallisen näkökulman koulutuksen ja kasvatuksen menneisyyteen
Tyttökouluvuodet ja niiden kokemus- sekä tunnemaailma olivat jokaisen koulumuistoista kirjoittaneen näköisiä, vaikka kertomuksista oli löydettävissä yhtenäisiä piirteitä. Muistitietotutkimuksen metodologiaa käyttäen oli mahdollista muodostaa laajempi kouluhistoriallinen ja yhteiskunnallinen kehityslinja mikrohistoriallisesta näkökulmasta tarkasteltuna sekä samalla pitkittäiskuva yksilöstä osana tyttöoppikoulukulttuuria. Tarkastelin kvalitatiivisella tutkimusotteella koulutuskulttuurin siirtymisiä sukupolvien yli sekä selvitin tyttöoppikoulun merkitystä eri naissukupolville. Lähteenä käytin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston perinteen ja nykykulttuurin kokoelmiin vuosina 2005-2006 kerättyä tyttökoulukokemusten kyselyaineistoa, joka koostui 26:n naisen kirjoittamista tyttökoulumuistoista. Tutkimusaineisto sisälsi kymmenessä eri kaupungissa sijainnutta seitsemäntoista eri tyttökoulua.
Mitä tyttökoulumuistot kertoivat menneisyyden oppikoulukulttuurista?
Tutkimani tyttökoulumuistot edustivat vahvaa kokemuskerrontaa opettajien harjoittamista kasvatuskäytänteistä. 1930- ja 1940-luvulla opettajia kohtaan koettu kunnioitus ja heidän auktoriteettiasemansa olivat yhteydessä ajan uskonnollisuuden ja kuuliaisuuden vaatimuksiin. Koulun pedagogiikkaa hallitsi herbartilainen kasvatusfilosofia, jossa kasvatustehtäväksi nähtiin oppilaan luonteen kehittäminen ja kristillinen arvokasvatus. Koulumuistojen opettajat olivat ankaria sekä vaativia ja rangaistukset perustuivat syyllistämiseen ja häpeän tuottamiseen. 1930- ja 1940-lukujen tyttökoululaiset pitivät koulun antamia kasvatusihanteita nöyryyttä, välttämättömään alistumista ja isänmaan etua itsestäänselvyytenä.
1950-luvulla koulun kasvatuskulttuuri tavoitteli yhdenmukaisuutta sekä yhtenäisyyttä, sillä tyttökoulun oppilaat tulivat entistä erilaisimmista sosiaalista taustoista ja heidän määränsä räjähti koulussa. Opettajien kasvatustehtävänä korostui koulun toimintakulttuurin ylläpitäminen tiukalla kurilla ja järjestyksellä. Tyttökoulu ei ainoastaan määritellyt oppilaan paikkaa ja tilaa sukupuolittuneesti koulun sisällä, vaan opettajien kasvatusvalta ulottui koulun ulkopuolelle. Siveyden vaaliminen ja hillitty käytös olivat oppilaiden sisäistämiä vaatimuksia ajan koululta.
1960-luvulla oli havaittavissa muutosta tyttökoulun kasvatuskulttuurissa, joskin opettajien toiminta perustui yhä ”luulot pois” pedagogiikkaan ja ylpeyden kitkemiseen oppilaista. Kasvatuskulttuurin murrokset olivat hitaita ja vasta 1970-luvulla tapahtunut koulun demokratisoituminen muutti opettajien suhtautumista oppilaisiinsa. Ankara koulukuri ja kontrollimentaliteetti väistyivät ja opettajat alkoivat kohdata oppilaansa yksilöinä.
Tyttökoulun kasvatustehtävässä korostui kautta vuosikymmenien erityinen sukupuolisiveellinen kasvatus. Kun 1930- ja 1940-luvuilla oppilaan oli oltava nuhteeton sekä hyvämaineinen tyttö, nousi 1950-luvulla esille koulun tehtävä kontrolloida oppilaiden tyttömäistä pukeutumista sekä vahtia heidän sukupuolimoraaliaan. Kasvatuskulttuuri johti kaikenpuolisen seksuaalisuuden häivyttämiseen taka-alalle ja seksuaalikysymyksiin suhtauduttiin tabuina 1960-luvulle saakka. Kaikilla vuosikymmenillä oppilaat näkivät koulun tehtävänä kasvattaa kilttejä, kuuliaisia, viattomia ja hyvätapaisia tyttöjä.
Tyttökoululaisuus näyttäytyi vastakohtaisena, osalle se oli onnellista ja huoletonta aikaa, toisille taas päivittäistä selviämistä koulun asettamista vaatimuksista ja opettajien tiukasta kasvatuksesta ja kurista. Koska tyttökoulumuistoissa kouluaikaa muisteltiin useimmiten opettajien kautta, kertoivat koulumuistot opettajien omanneen merkittävän roolin koululaisten arjessa. Muistojen opettajat pitivät valtaa luokkahuoneissa, koulu oli opettajien tilaa ja se mitä koulussa tapahtui, oli vain opettajien määriteltävissä.
Mitä uutta tyttökoulumuistojen tutkiminen toi koulutuksen ja kasvatuksen historian tutkimuskenttään?
Vahva ja elämänmakuinen kokemuksellisuus läpäisi kirjoittajien koulumuistot ja niiden esille tuominen oli tutkielmani päätehtävä. Pyrin tekemään läpinäkyväksi ja toisaalta kyseenalaistamaan menneisyyden tyttökoulun kasvatuskulttuurin valtasuhteita sekä antamaan äänen tyttökoululaisille, jotka jäivät omana aikanaan alisteisiksi tai näkymättömiksi koulun toimintakulttuurissa. Lähteinä käyttämäni muistitieto risteili yksittäisten muistojen ja kollektiivisesti kerrottujen narratiivien välimaastossa ja lopulta tutkimustulokseni olivat yhdistelmä näistä: tyttökoulumuistojen tehtävänä oli jäsentää sekä kirjoittajien omaa menneisyyttä että suomalaista erilliskoulutuksen ja kasvatuksen historiaa.
Tyttöoppikoulu on ollut yhteiskunnallisena instituutiona eri aikakausien tuote, joka on määrittänyt ihannetyttökoululaisen olemusta ja luonnevaatimuksia kunkin ajan hengen mukaisesti. Tutkielmani tuotti uutta tietoa tyttöoppikoulun kasvatuskulttuurin ylisukupolvisuudesta ja koulukasvatuksen pysyvyydestä muuttuvista ajoista huolimatta. Tutkielmani täydensi aiemmin selvittämätöntä puolta sukupuolittuneesti jaotellun erilliskoulun merkityksestä koulutuksen ja kasvatuksen historiassa ja toi esille kansallisen naisnäkökulman oppikoulujärjestelmän vähemmän tutkittuun menneisyyteen.
Laura Parikka
Kuuliaisuus, siveys ja hyvät tavat – Tyttöoppikoulun merkitys kasvattajana oppilaiden muistoissa 1930-luvulta 1970-luvulle