Yhteiskunta- ja kasvatustieteellinen tutkimus on viime vuosina tuonut esiin länsimaisen markkinalogiikan, psykologisoitumisen ja terapisoitumisen yhdistymisen varjopuolia: yhteiskunnallisia ongelmia, kuten köyhyyttä, nuorisotyöttömyyttä, syrjintää ja rasismia ratkotaan usein valmentamalla kansalaisia parempaan kilpailukykyyn, resilienssiin ja osallisuuteen. Ihmisiltä toivotaan vastuullisuutta oman terveytensä, turvallisuutensa ja toimeentulonsa suhteen siten, että lopputulos vastaisi mahdollisimman hyvin vallitsevia normeja. Aikamme ihannekansalainen kykenee kouluttautumaan korkealle ja nopeasti, siirtymään työelämään muitta mutkitta ja löytämään vastoinkäymistenkin keskeltä toiveikkaan kasvutarinan. Mieltään, käyttäytymistään ja koko minuuttaan on jatkuvasti hallittava, korjattava ja sovitettava ulkoisiin vaatimuksiin. Samaan aikaan on tunnustettava itsensä yksilöllisenä ja autenttisena kokonaisuutena – positiivinen erottautuminen on CV:n ja parisuhdesovellusten kilpailuvaltti. Itsensä on löydettävä jatkuvasti uudelleen, sillä eilinen ei välttämättä riitä tänään. Tähän itsereflektoinnin markkinarakoon osuu myös laaja kirjo erilaisia mielen hallinnan self help -oppaita, kursseja ja työpajoja, jotka lupaavat hyvinvointia ja onnellisuutta palkkioksi itsen työstämisestä.
Erityisesti nuorelta väestönosalta toivotaan jatkuvan oppimisen valmiuksia ja jaksamista vastata ekokatastrofin ja epätasaisen huoltosuhteen kaltaisiin laajoihin ongelmiin. Tässä vastuun ja toivon puristuksessa nuoret ihmiset viestivät epäonnistumisen pelosta, uupumisesta ja ahdistuksesta. Ratkaisuksi tarjotaan lisää terapiaa, lääkkeitä sekä neuvoja paremman itsetunnon ja mielen hallinnan saavuttamiseksi. Koulut, vanhemmat ja muut nuorten lähiaikuiset on niin ikään kutsuttu näihin hyvinvointitalkoisiin. Suomalaismediassa puhutaan (nuorten) mielenterveyskriisistä ja toivotaan terapiatakuuta, kaikille avoimempia ja laadukkaampia mielenterveyspalveluita.
Yhteiskuntatieteilijät ovat kuitenkin todenneet, että ”kaikille yleisesti ja mahdollisimman ajoissa” -argumenttia painottava mielenterveyspolitiikka on osaltaan johtanut psykiatriseen avohoitojärjestelmään, jonka keskiössä on lievien oireiden ja työkyvyn itsehallinnan tukeminen ennemmin kuin pitkäjänteinen potilaan hoitaminen. Tämä näkyy myös kansalaisyhteiskunnassa, jossa monet mielenterveysjärjestöt yrittävät vastata avohoidon ruuhkiin edistämällä ja ennalta ehkäisemällä. Vakavammin ja pysyvämmin sairaiden perus- ja ihmisoikeudet eivät toteudu nykymallissa kovinkaan hyvin, mutta tämän näkökulman sijaan Suomessa puhutaan edelleen lähinnä mielenterveyden stigmoista ja tarpeesta lisätä mielenterveystietoisuutta.
Tutkielman toteutus
Edellä mainittua kontekstia vasten lähdin laadullisessa tutkielmassani kysymään, miten suomalaisen kansalaisyhteiskunnan ennalta ehkäisevä ja edistävä mielenterveystyö sekä mielenterveysaktivismi tuottavat toimintaansa osallistuvien työntekijöiden ja nuorten (aikuisten) minuutta. Olin kiinnostunut selvittämään, etsitäänkö näissä käytännöissä ongelmaa ja ratkaisua nuorista osallistujista itsestään (eli kyvystä ja tahdosta normatiiviseen mielen hallintaan) vai luodaanko tilaa katsoa myös yhteiskuntaa ja tuota ”aikamme tehokasta ihannekansalaisuutta” kriittisesti.
Tuotin haastatteluaineiston, johon sisältyi kaksi yksilöhaastattelua (kahden eri mielenterveysjärjestöjen työntekijän kanssa) ja yksi ryhmäkeskustelu (nuorten aikuisten mielenterveysaktivistiryhmän ja heidän työntekijänsä kanssa). Nojasin teoreettisessa viitekehyksessäni hallinnan analyyttiseen sekä feministiseen tutkimukseen, hyödyntäen diskursiivisen käytännön käsitettä. Diskursiivisen käytännön määrittelin vakiintuneiksi toimintatavoiksi, jotka perustuvat itsestään selvälle/luonnollisena pidetylle tiedolle jostakin sellaisesta asiasta, joka nostetaan ajattelun ja työstämisen kohteeksi.
Pohdintaa tutkimustuloksista
Nostan tässä tutkimustuloksistani esiin muutamia keskeisiä seikkoja. Ensinnäkin kolmannen sektorin mielenterveystyössä suurin huoli vaikutti kohdistuvan nuoriin (aikuisiin), jotka uupuvat koulutus- ja työelämässä, jäävät yksin kotiin tai välttelevät mielenterveysvalistusta ja psykiatrista hoitoa. Vaikka yhteiskunnallisia epäkohtia (tuloeroja, rasismia, syrjintää, täydellisyyden tavoittelua, psykiatrisen hoitojärjestelmän ruuhkia) tuotiin kriittisen tarkastelun kohteeksi, työntekijät etsivät ennen kaikkea yksilölähtöisiä keinoja vaikuttaa nuorten tietoon, kykyyn ja haluun edistää mielenterveyttään ja kiinnittyä palvelujärjestelmään. Ideaaliksi muotoutui nuori, joka tiedostaa mielenterveytensä horjumisen riskitekijät – ajoissa. Samalla järjestötyöntekijän minuus muotoutui ambivalentiksi, kun psykoterapiaa ja muuta hoitamista vältettiin juridisista ja eettisistä syistä. Aineistossani järjestöt olivat siis osaltaan uusintamassa diskurssia, jossa nuoria ensin kutsutaan matalalla kynnyksellä tuen piiriin, mutta kuitenkin ”haastavissa tilanteissa” ohjataan eteenpäin, jonnekin toisaalle.
Kiinnostavaa olikin, että nuorten aikuisten mielenterveysaktivismissa ”tehokkaan mielenterveyskuntoilun” vaatimus kyseenalaistettiin nykyjärjestelmässä epärealistisena, yksilöä vastuuttavana ja syyllistävänä. Psykiatrisen hoidon saamisen edellytykseksi katsottiin asiantuntijoiden ehdotuksiin suostuminen, siis eräänlainen sopeutuva asiakkuus, jotta ei tulisi ”leimatuksi hoitovastaiseksi”. Aktivismissa vaalittiinkin kollektiivista minuutta, johon kuului pyrkimys muuttaa yhteiskunnallisia olosuhteita sellaisiksi, että mielenterveyden vaikeuksista olisi mahdollisuus toipua kiireettömästi, henkilökohtaisia tavoitteita kohti eikä pelkästään työllistyäkseen ja ollakseen sitten vasta ”yhteiskuntakelpoinen”. Tulkitsin tässä rakentuvan omaehtoisen toipujan ideaalin, joka saattaa toisaalta johtaa aktivismissa paineeseen piilottaa omat pyrkimykset sopeutua normeihin ja edetä tavoitteellisesti työelämään.
Kaiken kaikkiaan graduni teeman ja otsikon kautta pyrin kriittisesti kysymään, onko tässä ajassa näytettävä tietyllä tavalla hoitomyönteiseltä saadakseen taloudellista ja sosiaalista tukea silloin, kun ei jaksa ja pysty yksin. Entä, jos hakee tukea ”liian myöhään”? Onko oikeus pyytää ja saada apua, jos ongelmat ovat jo kasautuneet tavalla, joka – kuten usein sanotaan – ”tulee yhteiskunnalle kalliiksi”? Onko vika omassa itsessä, jos ensin tavoittelee ihannekansalaisuutta, epäonnistuu eikä löydä merkityksellisyyttä edes vertaistoiminnasta, mielenterveys-chatista tai terapiasta?
Vai tulisiko tuota ihannekansalaisuutta muuttaa, ja mitä kasvatustiede voisi tehdä tämän eteen? Siinä ehkäpä keskeisin kysymys, jonka äärelle tutkielmani pyrkii johdattamaan.
Inka Laurila
Sopivan (ajoissa) hoitomyönteinen? Mielenterveystyö ja -aktivismi diskursiivisina käytäntöinä