Tekijä: graduparaati

Tutkimuksen tausta ja tarkoitus

Johtajan oma hyvinvointi heijastuu koko organisaation hyvinvointiin, mikä tekee siitä tärkeän, yhteiskunnallisesti merkittävän tutkimusaiheen. Oppilaiden ja opettajien hyvinvointia on tutkittu viime vuosina ahkerasti, mutta rehtorien työhyvinvoinnin tutkiminen on jäänyt taka-alalle. Syynä lienee se, ettei opettajaopintoihin juuri sisälly puhetta rehtoreista tai heidän jaksamisestaan. Hyvinvoiva rehtori jaksaa johtaa koulua, jossa kasvatetaan tulevaisuuden aikuisia. Rehtorien hyvinvointia tutkitaan vuosittain Suomessa Rehtoribarometreilla vuodesta 2019 alkaen. Uusimmissa tuloksissa näkyy korona-ajan vaikutukset: kiire, huoli oppilaista ja opettajista, vastuualueiden suuruus ja vapaa-ajan vähyys ovat uuvuttaneet rehtoreita. Laadullista tutkimusta rehtorien hyvinvoinnista Suomessa on vähäisesti, minkä takia koin tutkimuksen tekemisen tärkeäksi. Tutkimuksen tarkoituksena on tuoda esiin rehtorien työhyvinvointia lisääviä ja vähentäviä tekijöitä koulun arjessa siten, että heidän oma äänensä tulee kuuluviin.

Tutkimuksen toteutus

Tutkimuksen aineisto on Lotta Uusitalon syksyllä 2022 keräämä. Se kerättiin Jyväskylän yliopiston Koulutusjohtamisen instituutin järjestämällä koulutuskerralla, joka oli osa kurssia Yhteisöllisyyttä rakentamassa arvostavalla johtajuudella (8 op). Kurssilla oli 53 osallistujaa, joista 27 palautti kirjoitustehtävän parhaasta ja huonoimmasta mahdollisesta työpäivästä. Jätin analysoitavaksi vain rehtoreita ja apulaisrehtoreita, joita jäi lopulta 19 kappaletta. Valitsin analysointimenetelmäksi teoriaohjaavan sisällönanalyysin, koska kiinnostukseni kohteena on nimenomaan tutkittavien tuottaman tekstin sisältö, jonka tulkintaa ohjaa aiemmin lukemani teoriatietous työhyvinvoinnista ja pedagogisesta johtajuudesta.

Tulokset ja johtopäätökset

Totesin tutkimusta tulkitessani, että rehtorien työhyvinvointia koulun arjessa lisäävät ja vähentävät tekijät ovat usein toistensa kääntöpuolia. Hyvinvointiin vaikuttaa monet työtehtäviin liittyvät, sosiaaliset, fyysiset ja työpäivän ulkopuoliset tekijät. Erityisesti kiire ja kiireettömyys, työyhteisö ja ilmapiiri, opettajien ja oppilaiden hyvinvointi, haastavat tilanteet, saatu palaute, merkityksellisyyden ja riittämättömyyden kokemukset sekä oma asenne ja mieliala ovat teemoja, jotka toistuvat rehtorien vastauksissa. Jatkuvasti liian kiireinen ja sen takia kuormittunut ihminen ei voi hyvin, eikä tällöin voi töissä suoriutua parhaimmalla mahdollisella tavalla, minkä vuoksi negatiivista stressiä aiheuttaviin asioihin tulisi keksiä ratkaisuehdotuksia mahdollisimman pian.

Ihanteellista olisi suunnitella työn aikataulutus sellaiseksi, että siinä on tilaa työtehtäville, tauoille, odottamattomille yllätyksille ja tulevien töiden suunnitellulle. Se on kuitenkin ihanne, jonka toteutuminen ei mahdollistu riittävän usein. Tämän vuoksi rehtorien työpäivät venyvät usein ylitöiden puolelle ja töitä tehdään palkatta vapaa-ajallakin. Lisääntyvät kirjaamisen, raportoinnin ja hallinnon tehtävät vaatisivat myös sen, että niille varataan työaikaa, josta maksetaan palkkaa. Jos tehtäviä tuntuu olevan loputon määrä, ne vievät väistämättä mahdollisuuksia hoitaa sitä tehtävää, johon rehtorit on palkattu: johtamaan ja luomaan puitteet kasvatukselle ja laadukkaalle opetukselle. Työn yksinäisyyteen vaaditaan uudenlaisia johtamisjärjestelyitä: apulaisjohtamisjärjestelyn lisäksi koko opettajayhteisön osallistaminen päätöksentekoon auttaa jakamaan vastuuta ja sitouttaa opettajia koulun toimintaan. Koulutyön tavoitteilta ja kouluyhteisöjen hyvinvoinnilta odotetaan paljon, joten paineet rehtorin työlle ovat suuret. Vaaditaanko rehtorilta jo loputonta resilienssiä, psyykkistä palautumiskykyä, joka auttaa selviytymään aina uusista haasteista?

Amanda Poutiainen

Rehtorin työhyvinvointi koulun arjessa – Rehtorien kuvauksia parhaista ja pahimmista mahdollisista työpäivistä

Syfte och bakgrund
Enligt Världshälsoorganisationen (WHO) har Covid-19 pandemin haft allvarlig psykisk påverkan på individer, vilket även gäller lärare. Tidigare studier har även visat att 57% av lärarna funderar på att byta yrke, vilket delvis beror på att deras välbefinnande har försämrats. Positiv psykologi i sin tur har fått mera uppmärksamhet då det kommer att öka elevernas välbefinnande medan forskning runt lärarnas välbefinnande är fortfarande knapp. Syftet med denna avhandling var att ta reda på vilken roll positiv psykologi kan spela då det kommer till att främja lärares psykiska välbefinnande, med speciell fokus på måendet efter COVID-19 pandemin.

Genomförande
För att få en inblick i lärarnas välbefinnande efter Covid-19 pandemin och distansundervisningen samt på vilket sätt den positiva psykologin skulle kunna främja deras välbefinnande valde jag att utföra studien genom semi-strukturerade intervjuer. I studien deltog sex (6) lärare inom den grundläggande utbildningen i Finland. Intervjuerna bandades in, transkriberades och analyserades genom en hermeneutisk analysmetod.

Resultat och diskussion
I resultaten framkom det att samtliga lärare påverkades av Covid-19 pandemin och distansundervisning, fastän inte alla själva ansåg det. Det som påverkade lärarna mest var avsaknaden av det sociala sammanhanget och ensamheten som pandemin förde med sig. Resultaten visade även att lärarna i denna studie hade goda strategier då det kom till att främja sitt välbefinnande. Dessa metoder kan klassificeras som metoder som hör till den positiva psykologin. Fastän lärarna inte hade goda kunskaper i vad begreppet positiv psykologi innebär så använde de ändå dessa metoder omedvetet.
I och med att resultaten visar att den positiva psykologin kan spela en roll i att främja lärarnas välbefinnande anser jag att det skulle vara viktigt med kurser samt workshops inom detta ämne, både inom yrket men även redan under studietiden så att nyutexaminerade lärare skulle ha en grund i hur de kan motverka utmattning och öka deras välbefinnande.

Emma Kotka
Den positiva psykologins roll i att främja lärarnas välbefinnande – En hermeneutisk analys av lärarnas välbefinnande efter Covid-19 pandemin

Tutkimuksen taustaa ja tutkimustehtävä

Esiopetuksesta siirtyy joka vuosi kouluun lapsia, jotka kuuluvat tehostetun tai erityisen tuen piiriin. Inkluusion myötä nämä lapset siirtyvät useimmiten yleisopetuksen luokkiin eli luokanopettajien vastuulle. Onnistunut kouluun siirtyminen on tärkeää lapsen tulevan koulumenestyksen kannalta. Tämä siirtymävaihe näyttäytyy tukea tarvitseville lapsille usein muita haasteellisempana, jolloin heidän tulisi olla erityishuomion kohteena. Esi- ja alkuopetuksen opettajien yhteistyö on keino turvata lapsen siirtymä kouluun.

Tutkielman tarkoituksena oli tarkastella opettajien yhteistyötä tukea tarvitsevien lasten siirtyessä kouluun. Tarkempana tutkimustehtävänä oli selvittää, mitä näkemyksiä ja kokemuksia esi- ja alkuopetuksen opettajilla on yhteistyöstä tukea tarvitsevien lasten siirtyessä esiopetuksesta ensimmäiselle luokalle.

 

Tutkimuksen toteutus

Tutkielma toteutettiin laadullisena tutkimuksena, jonka aineisto koostui kahdeksan opettajan puolistrukturoidusta teemahaastattelusta. Haastateltavista neljä oli varhaiskasvatuksen opettajia ja neljä luokanopettajia. Opettajat olivat toimineet tehostettua tai erityistä tukea tarvitsevien lasten kanssa esiopetuksessa tai ensimmäisellä luokalla. Haastattelut litteroitiin ja litteroitu aineisto analysoitiin sisällönanalyysin avulla.

Tutkimustulokset ja pohdintaa

Tulosten mukaan opettajat toteuttivat yhteistyötä hyvin vaihtelevasti. Käytetyimmät yhteistyön muodot tukea tarvitsevan lapsen siirtymävaiheessa olivat opettajien tiedonsiirtopalaveri ja lasten vierailu tulevassa koulussa. Muuta yhteistyötä toteutettiin harvoin, ja joskus yhteys esi- ja alkuopetuksen välillä puuttui jopa kokonaan. Opettajat tunnistivat yhteistyön merkityksen opettajan, tukea tarvitsevan lapsen ja lapsen perheen kannalta. Opettajilla oli kuitenkin myös eriäviä näkemyksiä siitä, onko yhteistyö ja esimerkiksi lapsesta saatu tieto merkityksellistä opettajan työn kannalta. Tulosten mukaan yhteistyö oli erilaista eri opettajien, koulujen ja kuntien välillä, ja sen toteuttamiseen vaikuttivat useat eri tekijät. Opettajien oma halu ja aktiivisuus toimia yhteistyössä oli keskeinen tekijä, joka vaikutti yhteistyön määrään ja laatuun. Lisäksi kunta- tai koulukohtaiset ohjeistukset, johdon tuki, esiopetuksen ja koulun fyysinen sijainti sekä resurssit, kuten ajan puute ja henkilöstön vaihtuvuus, vaikuttivat merkittävästi yhteistyön toteuttamiseen. Yhteistyön vähäisyys ja sen vaihteleva toteuttaminen eri opettajien ja kuntien välillä asettaa tukea tarvitsevat lapset eriarvoiseen asemaan siirtymävaiheessa. Olisikin tärkeää, että esi- ja alkuopetuksen yhteistyötä toteutettaisiin samalla tavalla eri paikoissa. Olisi kiinnostavaa tutkia esimerkiksi paikallisissa opetussuunnitelmissa olevia erilaisia ohjeistuksia siirtymäyhteistyölle, jotta näitä ohjeistuksia voitaisiin yhdenmukaistaa. Näin voitaisiin mahdollistaa kaikille lapsille onnistunut koulusiirtymä esi- ja alkuopetuksen yhteistyön avulla.

 

Anni Pelander

Esiopetuksesta onnistuneesti ensimmäiselle luokalle: Opettajien yhteistyö tukea tarvitsevien lasten siirtymävaiheessa

Bakgrund

Hållbarhetsfrågor är helt centrala inom samhället i världens nuläge och även styrdokumentet för småbarnspedagogik betonar dessa i all högre grad. Syftet med studien var att undersöka hur föreståndare inom småbarnspedagogik ser på hållbarhet samt vilket ansvar de tillskriver sig själv i att upprätthålla socialt och kulturellt hållbara verksamhetskulturer i sina enheter. Denna magisteravhandling gjordes i samband med Helsingfors universitets SATSA-projekt (Socialt och kulturell hållbar verksamhetskultur inom småbarnspedagogiken). Studien är enligt mig viktig speciellt eftersom föreståndarnas roll inte verkar ha studerats i hög grad tidigare ur ett hållbarhetsperspektiv.

Syfte och genomförande

Syftet med avhandlingen var att få en djupare förståelse kring verksamhetskulturer och ledarskap samt förhållandet mellan dem på daghem utifrån ett hållbarhetsperspektiv. För att uppnå detta formulerades två forskningsfrågor: Hur beskriver föreståndare inom småbarnspedagogik en hållbar verksamhetskultur? Och Vilket ansvar tillskriver föreståndarna inom småbarnspedagogik sig själva i upprätthållandet av en socialt och kulturellt hållbar verksamhetskultur? För att få svar på dessa frågor intervjuades sju stycken föreståndare från olika enheter i Svenskfinland. Det insamlade materialet analyserades med en fenomenografisk analysprocess och under processens gång bildades olika kategorier.

Resultat och slutsatser

Studiens resultat visade att föreståndarna beskrev hållbara verksamhetskulturer med särskilt fokus på kulturella och sociala aspekter som strukturer, överenskommelser, mångfald, gemenskap, öppen kommunikation samt välmående. De lyfte fram ekonomiska och ekologiska aspekter av hållbarhet i mindre omfattning. Resultatet karaktäriserades av breda beskrivningar av olika ansvarsområden föreståndarna tillskrev sig själva. Föreståndarna såg sig ha en betydande roll i att upprätthålla en socialt och kulturellt hållbar verksamhetskultur genom att ta hand om sin egen samt personalens välmående och upprätthålla strukturer i sina enheter. De såg närvaro, tillgänglighet, samarbete med personalen och ansvar över helheten som sina betydelsefulla roller i upprätthållande av verksamhetskulturerna.

En viktig slutsats som kan dras är att för att kunna förstå föreståndarnas breda roll i vardagen behöver den ses ur ett hållbarhetsperspektiv. Implementeringen av hållbarhet i verksamhetskulturer kunde också förtydligas genom relevant fortbildning för föreståndarna för att få en enhetlig syn kring dessa frågor inom den småbarnspedagogiska branschen.

Jessica Knuters
Ledarskap för hållbara verksamhetskulturer inom småbarnspedagogiken
-En studie kring social och kulturell hållbarhet på daghem

Studiens bakgrund

Ledarskapet inom småbarnspedagogiken är ett omtalat och aktuellt ämne, vilket i kombination med ett personligt intresse för småbarnspedagogiken resulterat till studiens syfte. Syftet med denna studie var att skapa en förståelse över hur föreståndare och personal inom småbarnspedagogiken beskriver det pedagogiska ledarskapet samt hur dessa beskrivningar förhåller sig till varandra. Utöver det var syftet att ta reda på hur informanterna skulle utveckla det småbarnspedagogiska ledarskapet. Trots att ledarskapet inom småbarnspedagogiken är ett populärt forskningsobjekt verkar flera av studierna fokusera på antingen föreståndarnas eller personalens upplevelser om ledarskapet. Alltså verkar det finnas utrymme för flera ledarskapsstudier som strävar efter att skapa en bredare förståelse över det pedagogiska ledarskapet inom småbarnspedagogiken. Att kartlägga utvecklingsförslag är däremot aktuellt då diskussioner i media visar att branschen nu nått en punkt där förändring krävs för att förbättra arbetsförhållandena och därmed trygga barnens utveckling. Avhandlingen fokuserar på de utvecklingsförslag som riktar sig mot ledarskapet.

Syfte och genomförande

Syftet med studien var alltså att skapa en förståelse över hur föreståndarna och personalen inom småbarspedagogiken beskriver det pedagogiska ledarskapet, hur dessa beskrivningar förhåller sig till varandra och hur informanterna skulle utveckla ledarskapet. Utifrån dessa syften formulerades följande fyra forskningsfrågor; Hur beskriver föreståndarna inom småbarnspedagogiken det pedagogiska ledarskapet? Hur beskriver personalen inom småbarnspedagogiken det pedagogiska ledarskapet? Hur förhåller sig föreståndarens syn på det pedagogiska ledarskapet i relation till personalens syn på det pedagogiska ledarskapet? samt Hur skulle personalen och föreståndarna utveckla ledarskapet inom småbarnspedagogiken?
För att få svar på dessa forskningsfrågor genomfördes en kvalitativ studie med en fenomenografisk forskningsansats. Datainsamlingen skedde genom intervjuer av fem föreståndare och tre personal inom småbarnspedagogiken. Materialet analyserades med en fenomenografisk analysprocess där olika kategorier bildades. Eftersom forskningsfrågorna ett till tre fokuserar på att beskriva föreståndarnas och personalens upplevelser om det pedagogiska ledarskapet samt jämföra dessa med varandra presenteras svaren som en helhet. Medan svaret på den fjärde forskningsfrågan bildar en egen helhet.

Resultat och diskussion

Resultatet visar att föreståndare och personal på flera punkter hade väldigt lika beskrivningar på det pedagogiska ledarskapet. I beskrivningarna nämndes styrdokument och vision som väsentliga delar av det pedagogiska ledarskapet. Därtill lyftes reflektion, föreståndarens tillgänglighet och erbjudande av verktyg för verksamheten som viktiga aspekter. Det sistnämnda framkom starkare bland föreståndarnas beskrivningar, däremot lyfte personalen fram ett behov av fungerande informationsflöde gällande den pedagogiska verksamheten. Föreståndarna lyfte även starkt fram det coachande ledarskapet i sina beskrivningar av sitt ledarskap, en aspekt som inte framkom i personalens beskrivningar. Gällande utvecklingsförslag lyftes en önskan om flera ledarskapsposter, förändringar i personaldimensioneringen och införande av arbetshandledning. Angående utvecklingsförslag för ledarskapet gick det att finna ett tydligt mönster i informanternas beskrivningar då det fanns utvecklingsförslag som lyftes av alla informanter.
Resultatet tyder alltså på att föreståndare och personal i stora drag har väldigt liknande upplevelser om det pedagogiska ledarskapet. Dessutom tyder utvecklingsförslagen på att det finns vissa aspekter inom ledarskapet som alla informanter önskar förändring i.

Ronja Edgren
Pedagogiskt ledarskap inom småbarnspedagogiken – Upplevelser från föreståndare och personal

Tutkimuksen taustaa

Myötätunnon merkitys on jatkuvasti kasvanut globaalistuvassa maailmassa. Se toimii pohjana ihmisten välisille suhteille ja rakentuu ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Viime aikoina mediassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa on noussut esiin lasten ja nuorten lisääntynyt pahoinvointi, jonka on ajateltu olevan seurausta etenkin koronapandemiasta, Ukrainan sodan aiheuttamasta epävarmuudesta sekä lapsiin ja nuoriin kohdistuneista kasvaneista vaatimuksista. Yhteiskunnallista keskustelua on käyty myös myötätunnon ja empatian merkityksestä poliittisessa päätöksenteossa. Myötätuntoinen toiminta vähentää riskiä sairastua mielenterveysongelmiin, lisää ihmisen hyvinvointia ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä vähentää stressiä. Tämä herättääkin kysymyksen siitä, voitaisiinko tukemalla myötätuntoista toimintaa lisätä yhteiskunnan hyvinvointia?

Tutkimuksen toteutus

Näistä syistä kiinnostuin myötätunnon rakentumista varhaiskasvatuksessa ja siitä, millä tavalla lapset osallistuvat varhaiskasvatuksessa myötätunnon osoittamiseen. Varhaiskasvatus on lapsen ensimmäisiä yhteisöjä, joissa hän oppii kulttuurisia tapoja osoittaa myötätuntoa. Tutkimuksessa pyrinkin kuvaamaan varhaiskasvatuksen kontekstissa, millä tavalla lapset toimivat kohdatessaan itkevän lapsen ja millä tavalla lapset osallistuivat myötätunnon osoittamiseen itkevälle lapselle. Tutkimuksen aineistona toimi videoaineisto, joka oli kerätty kolmen varhaiskasvatusryhmän toiminnasta arkisissa varhaiskasvatuksen tilanteissa. Käsittelin aineistoa teorialähtöisen sisällönanalyysin ja multimodaalisen vuorovaikutusanalyysin kautta.

Tulokset ja johtopäätökset

Itkutilanteissa lapset useimmiten jatkoivat omaa toimintaansa tai seurasivat itkutilanteessa tapahtuvaa vuorovaikutusta katseella. Lapset osoittivat myötätuntoa itkevälle lapselle vain harvoin ja aikuisella oli tärkeä rooli toimia pääasiallisena myötätunnon tarjoajana itkutilanteissa. Aikuisen toiminta ohjasi lasten myötätuntotekojen rakentumista. Itkutilanteissa, joissa itku johtuu toisen lapsen toiminnasta, vuorovaikutus on kaikkein tarkimmin jäsentynyttä. Aikuiset tukivat itkun aiheuttanutta lasta osoittamaan myötätuntoa ohjaamalla lasta sanallisesti tai kehollisesti lohduttamaan itkevää lasta. Aikuiset myös toimivat esimerkkinä myötätuntoisesta toiminnasta tilanteissa, joissa lapset ja aikuiset osoittavat yhdessä myötätuntoa. Aikuisen myötätuntoinen toiminta rohkaisei lapsia osoittamaan myötätuntoa. Tutkimukseni vahvistaa aiemmissa tutkimuksissa tehtyjä havaintoja siitä, että varhaiskasvatuksen toimintaympäristössä toiminta myötätuntotilanteissa on vahvasti roolittunutta aikuisten ja lasten välillä.

Lapsen myötätuntoteot ovat aluksi hänelle yksilöllisiä ja luonnollisia, mutta vähitellen lapsen kasvaessa ympäröivä kulttuuri alkaa vaikuttaa myötätuntotekojen ilmenemiseen enemmän ja enemmän. Tässä tutkimuksessa ei ollut tilanteita, joissa aikuinen olisi aktiivisesti kutsunut lapsia osoittamaan myötätuntoa lohdutusta kaipaavalle lapselle. Aikuiset saattoivat jopa kieltää lasta osallistumasta lohduttamiseen. Koska lasten vertaiskulttuurit syntyvät lasten toisintaessa aikuisten toimintatapoja, voisikin jatkossa olla tärkeää pohtia niitä keinoja ja tapoja, joilla varhaiskasvatuksen aikuiset voivat useammin omalla toiminnallaan vahvistaa myötätuntoisen kulttuurin syntymistä.

Lapset kuitenkin osoittivat kiinnostusta aikuisen tekemiä myötätuntotekoja kohtaan ja osoittivat myötätuntoa myös itsenäisesti aikuisen poistuessa itkutilanteesta. Lasten myötätuntoisen toiminnan tukemisen näkökulmasta voisikin olla tärkeää, että aikuiset antaisivat lapsille tilaa toimia itsenäisesti ja toisaalta myös kutsuisivat heitä mukaan myötätuntotilanteisiin. Lasten pystyvyys ja toimijuus ovat tärkeitä teemoja varhaiskasvatuksessa, joten olisi tärkeää ulottaa ne koskemaan myös myötätuntotilanteita ja näin vahvistaa lasten myötätuntotaitoja. Olisikin mielenkiintoista selvittää, millainen vaikutus olisi, jos lasten kiinnostukseen ja aloitteisiin myötätuntotilanteissa tartuttaisiin useammin ja myötätuntotilanteet nähtäisiin pedagogisina oppimistilanteina.

Niina Vähätalo
Lasten myötätunto varhaiskasvatuksen itkutilanteissa

Tutkimuksen taustaa

Koulumaailma on jatkuvasti kehittyvä alue, jonka muutokset luovat myös uusia tarpeita. Tämä tutkimus pohjautuu kasvavaan maahanmuuttajataustaiseen opiskelijakuntaan, joista yhä useampi on aikuisikäinen. Opiskelijakunnan kasvaessa, myös erityistä tukea tarvitsevia opiskelijoita on entistä enemmän. Halusin selvittää, millaisia kokemuksia aikuisia maahanmuuttajataustaisia opiskelijoita opettavilla erityisopettajilla on heidän opettamisestaan.

Tavoitteet ja toteutus

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten erityisopettajat kuvailevat työtään ja opetukseen liittyviä tekijöitä. Lisäksi halusin tietää, miten opettajien mukaan maahanmuuttajataustaisten aikuisten taustatekijät vaikuttavat oppimiseen ja opettamiseen. Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena. Haastattelin Teams-alustan kautta tutkimukseeni kuutta erityisopettajaa, jotka toimivat erilaisissa oppilaitoksissa (peruskoulu, ammattikoulu, lukio, ammattioppilaitos) ja opettavat aikuisia maahanmuuttajataustaisia opiskelijoita. Haastattelut litteroitiin ja analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin avulla, jaotellen löydöksiä ala- ylä- ja pääluokkien alle.

Tulokset ja johtopäätökset

Tärkeimpänä tuloksena tutkimuksessa ilmeni, että ei ole mitään yhtä tiettyä reseptiä, jolla maahanmuuttajataustaisia aikuisia tulisi opettaa. Opettajien kuvaus omasta työstään oli todella monipuolinen. Heidän työtehtävänsä vaihtelivat runsaasti ja heidän mukaansa työpäivät olivat harvoin samanlaisia. Opettajat käyttivät opetuksessaan monenlaisia menetelmiä, kuten havainnollistamista, piirtämistä ja teatteria. Kielitietoisuus oli opetuksessa vahvasti läsnä, kuten myös selkeä struktuuri tunneilla. Opettajien mukaan oppilaantuntemus on tärkeää sekä opiskelijan kohtaamisessa, että mahdollisten oppimisvaikeuksien tunnistamisessa. Oppimisvaikeuksia on haastavaa tunnistaa maahanmuuttajataustaisilta opiskelijoilta, sillä on vaikea erottaa, johtuvatko haasteet oppimisvaikeudesta vai kehittyvästä kielitaidosta. Opettajat eivät testanneet oppimisvaikeuksia usein, vaan mieluummin antoivat suoraa tukea haasteiden ilmetessä. Opettajien mukaan koulu toimii samalla kotouttajana. Opettajien mukaan työn oppii parhaiten tekemällä, mutta he toivoivat silti koulutusta esimerkiksi kieli- ja traumatietoisuuteen liittyen.

Opiskelijoiden taustatekijät vaikuttavat oppimiseen ja opettamiseen vahvasti, erityisesti koska kyseessä oli aikuisopiskelijat, joiden selkärepussa voi olla monia painavia asioita aiemmasta elämästä. Aikuisuus nousi tutkimuksessa vahvasti esiin, sillä pelkästään aikuisuuden voidaan katsoa olevan koulumaailmassa erityistä. Kulttuurierot tulevat opetuksessa esiin esimerkiksi erilaisen kirjainjärjestelmän käytön kautta, sekä erilaisina tapoina. Lisäksi se, kuinka hyvin opiskelija osaa kieltä, vaikuttaa oppimiseen, kuten myös aiempi koulunkäyntitausta. Joillain opiskelijoilla ei ole koulutaustaa omalla äidinkielellään, jolloin esimerkiksi uuden kielen teorian oppiminen voi olla hankalaa. Opettajien mukaan monilla opiskelijoilla saattaa olla myös erilainen käsitys oppimisesta, verrattuna siihen mitä Suomessa tarkoitetaan oppimisella. Esimerkiksi kotiläksyjen tekemisen merkitystä ei välttämättä nähdä niin suurena. Jotkut opiskelijat ovat kokeneet elämässään traumoja, jotka voivat vaikuttaa oppimista heikentävästi.

Tutkimus paljasti sen, että opettajankoulutus hyötyisi päivittämisestä, jossa maahanmuuttajataustaiset opiskelijat otettaisiin paremmin huomioon. Lisäksi ilmeni selkeästi tarve koulumaailman täydennyskoulutukselle. Koska aikuisten maahanmuuttajataustaisten opiskelijoiden taustat ovat hyvin erilaisia keskenään, luo se myös opettajalle haasteen heidän opettamisessaan.

Emma Eerolainen
Erityisopettajien kokemuksia aikuisten maahanmuuttajataustaisten opiskelijoiden opetuksesta

Tutkimuksen tausta

Täsmätyökykyisten työllistymisaste on viidenneksen muita työntekijöitä alhaisempi. Täsmätyökykyisellä työntekijällä on käytössä osa hänen työkyvystään ja hän kykenee tekemään työtään täydellä työpanoksella, kun työtä tai työaikaa on yksilöllisesti mukautettu. Tällä hetkellä terminä suositaan täsmätyökykyä virallisen termin osatyökyky sijaan, sillä osatyökyky korostaa henkilön rajoitteita, kun taas täsmätyökyky kuvaa henkilön kykyä tehdä työtään työkyvyn rajoitteista huolimatta. Suomen työttömyysprosenttia on tarkoitus laskea ja yksi ratkaisu tähän on täsmätyöntekijöiden suurempi työllistäminen. Täsmätyökykyisten työntekijöiden määrä on suuri ja heidän osaamisensa valjastaminen työmarkkinoille on tärkeää niin yksilön kuin yhteiskunnankin hyvinvoinnin kannalta.

Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus

Tutkimuksen tarkoituksena on tutkia täsmätyökykyisten kokemuksia nykypäivän työelämästä. Tutkimuksessa ollaan kiinnostuttu kokemuksista jatkuvasta oppimisesta, muuttuvasta työelämästä sekä työidentiteetistä. Tutkimus on toteutettu fenomenologisella tutkimusotteella, joka on ohjannut niin tutkimuksen tekoa sekä analysointia. Fenomenologia valikoitui tutkimusotteeksi, sillä se pyrkii ymmärtämään tutkimuskohteen kokemusta aineistolähtöisin keinoin. Tutkimuksen empiirinen tieto on saatu haastattelemalla kuutta täsmätyökykyistä henkilöä. Tutkimustulokset ovat syntyneet yleisistä merkitysverkostoista, joita tässä tutkimuksessa muodostui neljä kappaletta. Näitä yleisiä merkitysverkostoja ovat työ, opiskelu, haasteet sekä työidentiteetti.

Tutkimuksen tulokset ja johtopäätökset

Työn mielekkyys sekä työssä tapahtuva sosiaalinen kanssakäyminen ja sen myötä saatu tuki vaikuttavat täsmätyökykyisten työntekijöiden työmotivaatioon. Työstä saatava taloudellinen tulo on myös tärkeä työmotivaation lähde. Täsmätyökykyiset kokevat haasteita opintoihin sekä työelämään hakeutumisessa, sopivan opiskelu- sekä työpaikan löytämisessä sekä niissä pysymisessä. Täsmätyökykyisten työntekijöiden työidentiteettiä kuvaa pirstaleisuus, joka kumpuaa epävarmoista työmarkkinoista sekä omien resurssien sekä työn kohtaamattomuudesta. Täsmätyökykyisten silmin työmarkkinat näyttävät lupaavemmila kuin aikaisemmin, sillä tietoisuus täsmätyökyvystä luo myös toivoa uusien, sopivien työpaikkojen muodostumiseen työmarkkinoilla.

Johtopäätökset

Jatkuvaa oppimista pidetään ratkaisuna työelämässä tapahtuvaan muutokseen. Jatkuva oppiminen tulee kuitenkin nähdä monipuolisena kenttänä, johon kuuluu myös työssä oppiminen. Yksilön kouluttautuminen riippuu muustakin, kuin yksilön motivaatiosta sekä halusta opiskella, sillä siihen vaikuttaa myös esimerkiksi yksilön terveydentila sekä oppimisvaikeudet. Pirstaloitunut työelämä on luonut täsmätyöntekijöille tilanteen, jossa eheää työidentiteettiä tärkeämpi on itselle mieluinen työpaikka. Työ nähdään tärkeänä ja välttämättömänä asiana elämässä, mutta sitä ei kuitenkaan tehdä pakon edestä. Täsmätyökykyisten työllistämiseksi tarvitaankin yleisesti asennemuutosta sekä lisää tietoisuutta ja tukea organisaatioihin. Tietous täsmätyökyvystä lisää työn mukauttamisen mahdollisuutta ja tätä kautta luo täsmätyökykyisille sopivia työpaikkoja. Tärkeää olisi tulevaisuudessa tutkia täsmätyökykyisten työntekijöiden sekä työnantajien kokemuksia perehdyttämisestä sekä työhön ja työyhteisöön kiinnittymisestä, jotta täsmätyökykyisten työmarkkinoita saataisiin parannettua kokonaisvaltaisesti.

Juulia Taavitsainen

“Kuin päätä hakkais seinään” Fenomenologinen tutkimus täsmätyökykyisten kokemuksista nykypäivän työelämästä

Tutkimuksen taustaa

Urheilun harrastaminen on suosittua lasten ja nuorten parissa. Suuri osa suomalaisista lapsista ja nuorista harrastaa liikuntaa eri urheiluseuroissa. Koronaepidemia osaltaan laski urheiluun osallistumista, mutta urheiluseuratoiminnalla on edelleen vahva rooli lasten ja nuorten elämässä.

Ruokaa ja syömistä voidaan tulkita eri näkökulmista katsottuna. Usein ruoasta oppimiseen liitetään esimerkiksi peruskoulujen kotitaloustunnit, mutta koulun ulkopuolella voidaan myös oppia. Vapaa-ajan harrastusympäristöt on ruokakasvatuksen saralla tunnistettu tärkeiksi arkioppimisen paikoiksi. Nuorten urheilijoiden vapaa-ajan ruokaoppimisesta on olemassa tietoa vähän, vaikka syömiseen liittyviä suosituksia on paljon. Ruokakasvatuksessa haasteena pidetään sitä, että nuorten eri toimintaympäristöillä, kuten kodeilla, koululla ja harrastuksilla, on erilaiset tavoitteet ruokakasvatustoiminnalle.

Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus

Tutkimuksen tavoitteena oli kuvata nuorten kilpaurheilijoiden käsityksiä sopivasta syömisestä sekä tarkastella, miten nuorten mielestä koulun ulkopuolella olevat koti- ja harrastusympäristöt tukevat sopivan syömisen toteuttamista. Syöminen on omakohtaista ja sopivalla syömisellä tutkimuksessa tarkoitettiin nuorten omaa tulkintaa hyvinvointia edistävästä syömisestä. On tärkeää tutkia nuorten omia ajatuksia koskien syömistä, jotta osaamme paremmin tukea heitä sekä oppimaan ruoanvalinnan kannalta tärkeitä taitoja että kiinnostumaan terveyttä edistävästä ruoasta. Lisäksi oma jo lapsena aloitettu urheiluharrastus ja syömisen tuen puute herättivät kiinnostukseni tähän aiheeseen.

Tutkimuksen aineiston keräsin haastattelemalla kymmentä nuorta 13-16-vuotiasta kilpaurheilijaa. Nuorten urheilulajeja olivat jääkiekko, salibandy, voimistelu, suunnistus ja nyrkkeily.

Tulokset ja johtopäätökset

Nuorten urheilijoiden mielestä sopiva syöminen koostui terveellisyydestä ja kotiruoan suosimisesta, mitkä tukivat jaksamista ja keskittymistä urheilussa. Terveelliseen syömiseen liitettiin ruoan monipuolisuus, säännöllinen ateriarytmi ja herkkujen sekä ravintolaruoan välttely. Lajikohtaiset erot aineistossa jäivät vähäisiksi. Perhe oli nuorten mukaan tärkein syömisen tuki, ja perheen tukea kuvasivat syömisen käytäntöjen opettaminen, perheen terveelliset elintavat ja vanhempien tietoon tukeutuminen. Valmentajilta saatu tuki oli suullista neuvontaa, joka vaihtele lyhyistä muistutuksista tarkempaan ravitsemusneuvontaan. Myös kokemuksia valmentajan tuen puutteesta tuli esiin. Vanhemmilla nuorilla tuli esiin myös omia keinoja vaikuttaa terveelliseen syömiseen.

Tässä tutkimuksessa tuotiin esille nuorten urheilijoiden ääniä koskien syömistä. Tutkimus lisää tietoa nuorten kilpaurheilijoiden arkioppimisesta ruuasta sekä valaisee tarkemmin ruokaoppimisen ilmiöitä koulun ulkopuolella. Tutkimus voi toimia ponnahduslautana ruokakasvatuksen toimintaympäristöjen yhteistyön vahvistamiselle. Jatkotutkimus voisi tarkastella sitä, miten urheiluvalmentajat tai harrastustoiminnan ohjaajat kokevat lasten ja nuorten syömisen tukemisen.

Milla Erola
Nuorten urheilijoiden kokemuksia urheiluharrastusta tukevasta syömisestä ja sitä tukevista tekijöistä koti- ja harrastusympäristöissä (2023

Syksyllä 2021 toden teolla alkanut ja vuonna 2023 jatkunut varhaiskasvatuksen ongelmien ja epäkohtien esille nosto mediassa on herättänyt ihmiset pohtimaan varhaiskasvatuksen tilaa, kuten työoloja, palkkausta ja resurssien puutetta. Erityisesti keskusteluun on nostettu pula pätevistä varhaiskasvatuksen opettajista.

Laadukas varhaiskasvatus on tärkeää lapsen kasvulle ja kehitykselle sekä turvallisen oppimisympäristön luomiseksi. Tutkimukset osoittavat varhaisvuosien aikana saadun älyllisen haasteen, emotionaalisen tuen ja sosiaalisten oppimishetkien olevan kehitykselle merkityksellisiä. Työhönsä sitoutuneet ja motivoituneet varhaiskasvatuksen työntekijät ovat edellä mainitun kaltaisen laadukkaan varhaiskasvatuksen takana.

Toteutus

Tästä syystä koin tärkeäksi selvittää varhaiskasvatuksen opettajien työhön sitoutumista. Teoriani pohjasi Richard Ryanin ja Edward Decin itseohjautuvuusteoriaan (Self-Determination Theory, SDT). Kyseisen teorian mukaan ihmisellä on kolme perustarvetta: itseohjautuvuus (minulla on mahdollisuus vaikuttaa ja tehdä itsenäisiä päätöksiä), kyvykkyyden tunne (minä osaan ja tiedän mitä teen) ja yhteisöllisyys (tunnen kuuluvani yhteisöön).
Tutkielmani oli laadullinen tutkimus, jossa aineisto kerättiin e-lomakkeen avulla. Itseohjautuvuusteorian perustarpeita pyydettiin arvioimaan Likert-asteikolla 1–5. Lisäksi pyydettiin vastauksia neljään avoimeen kysymykseen. Kysymykset käsittelivät työtä tukevia tekijöitä, työn toteuttamista, työympäristöä ja alan vaihtamiseen liittyviä ajatuksia.

Tulokset

Työtä tukevat tekijät olivat kyselytutkimukseen vastanneiden varhaiskasvatuksen opettajien mukaan avoin keskustelu, työyhteisön jaettu arvopohja, sujuva yhteistyö huoltajien kanssa, yhteiset, yhdessä sovitut työtavat sekä työyhteisö, jolta toivotaan sitoutumista.

Työn toteuttamisen haasteiksi nousivat tutkimuksessa vähäinen SAK-aika, toimintakulttuurin esteet, lasten käytöksen haasteet, työnantajan toiminta, esihenkilön toiminta sekä muuttuva, haastava henkilöstötilanne. Osa kyselyyn vastanneista varhaiskasvatuksen opettajista kuitenkin koki voivansa toteuttaa työtään kuten halusi ja toivoi, valtakunnalliset ja kunnalliset varhaiskasvatussuunnitelmat huomioon ottaen.

Työympäristö on varhaiskasvatuksen opettajien mukaan työtä tukeva, kun sisäistetään seuraavien asioiden merkitys ja saadaan nämä asiat toimimaan; tiimi, osaava esihenkilö, selkeät rakenteet, työilmapiirin merkitys, riittävät ja oikein mitoitetut resurssit, jaetut arvot, työyhteisön ammatillisuus, omien ja toisten vahvuuksien huomioiminen ja käyttäminen sekä kuuntelu ja arvostus.

Lasten edun toteutumattomuus, riittämättömät resurssit, johtamisen laatu, yhteiskunnalta ja huoltajilta välittyvä kiittämättömyys, yhteiskunnan vähäinen arvostus, ajatusmaailma varhaiskasvatusta kohtaan, työyhteisössä esiintyvä vastakkainasettelu, työn joustamattomuus, uupumus ja riittämättömyyden tunne, se, että palkkaus ei vastaa työn vaativuutta sekä huono yhteishenki olivat syitä, joita varhaiskasvatuksen opettajat esittivät alan vaihtamiselle.

Tässä tutkimuksessa varhaiskasvatuksen opettajia pyydettiin kertomaan miksi ovat harkinneet vaihtavansa alaa, ja vastauksissa ilmeni voimakkaita syitä todella lähteä pois alalta. Monet opettajat kertoivat haluavansa tehdä kyseistä työtä, mutta eivät pysty esimerkiksi joko oman uupumuksen, resurssipulan tai arvojen yhteensopimattomuuden takia.

Johtopäätöksiä

Vastaukset tuovat vahvasti esille sen, että varhaiskasvatusala on pirstaleinen, eikä alalla tunnu olevan yhtenäistä toimintatapaa tai yhteiskunnalla halua todella muuttaa varhaiskasvatuksen suuntaa. Yhtenäisen suunnan yksikkötasolla esimerkillään tuo esihenkilö. Tutkimuksessa ilmeni, kuinka tärkeä esihenkilön rooli on yksikkö- ja päiväkotitasolla.

Tutkimuksen tulokset itseohjautuvuusteorian perustarpeiden osalta yllättivät, kun niitä verrataan avoimissa vastauksissa esille tulleisiin epäkohtiin. Kyselyyn vastanneet varhaiskasvatuksen opettajat kokivat vahvaa yhteisöllisyyttä, itseohjautuvuutta ja kyvykkyyden tunnetta. Opettajia vaivaa kuitenkin tarvetyytymättömyys, eli heidän olennaisia tarpeitaan (esim. resurssien riittävyys, palkkaus, arvostus) ei ole täytetty. Tästä syystä sitoutuminen työhön ei ole vain perustarpeiden täyttymisen takana.

Tutkielmani auttaa jäsentämään niitä tekijöitä, joita tulisi muuttaa, parantaa tai uudistaa, jotta pätevät, työstään innostuneet varhaiskasvatuksen opettajat jäisivät alalle. Lisäksi voidaan todeta, kuinka tärkeää jonkinlaiset johtajuusopinnot olisivat kasvatustieteen maisteriopinnoissa, sillä vuodesta 2030 eteenpäin varhaiskasvatusyksikön johtajalla tulee olla maisterintutkinto.

Vilma Kosonen
Varhaiskasvatuksen opettajien sitoutuminen työhön