”Kaikkihan on jo verkossa!” Näin kuulee usein sanottavan. Voi, jos väite vain pitäisi paikkansa.

Kansalliskirjaston kokoelmien digitointi voi toisinaan olla pitkän ja monipolvisen kehityksen tulos. Hyvä esimerkki tästä on Suomen kansalliskirjallisuuden vanhimman osan saattaminen käyttöön myös sähköisessä muodossa. Rv Fennicassa on yhteensä 17 400 julkaisua, joista aikaisemmin on digitoitu noin 4 600 teosta. Tänään julkaistut Rv Fennican aineistot tuovat 1 500 digitoitua nimekettä lisää avoimeen verkkokäyttöön, kun aineistot julkaistiin Kansalliskirjaston ylläpitämässä digi.kansalliskirjasto.fi -palvelussa uudessa Ruotsin ajan kokoelmassa.

Pääkokoelman lisäksi digitoidut aineistot on jaettu fyysisen kokoelman mukaisiin alakokoelmiin. Aikaisempia digitointeja täydentäen Rv Fennica -kokoelmasta on nyt asetettu käyttöön arkkiveisujen lisäksi Academica-, Almanakat- Asetukset-, Henkilö-, Saarna- ja Hartauskirjallisuuden alakokoelmat. Myöhemmin vuosien 2020 ja 2021 aikana asetetaan käyttöön Hengellisten laulukirjojen, Historian ja Kalentereiden alakokoelmat.

Manuale seu exequiale vuodelta 1522, uudelleen digitoituna.

Ehein digitoitu Rv Fennican kokonaisuus on Turun Akatemian väitöskirjat, jotka ovat saatavilla verkosta lähes kokonaisuudessaan. Toisaalta kokoelmasta on digitoitu erilaisia kirjahistorian helmiä, sanomalehtiä ja erilaisten hankkeiden tarpeisiin tarkoitettuja painatteita. Tällä toiminnalla on ollut oma tarkoituksensa, mutta se on toisaalla tarkoittanut kokoelmanhoidon näkökulmasta sitä, ettei Rv Fennicaa ole digitoitu systemaattisesti. Tätä tilannetta olemme korjanneet Amerin kulttuurisäätiön ja Kansalliskirjaston kulttuuriperintörahaston myöntämillä apurahoilla menneen ja kuluvan vuoden aikana. Olemme nyt käyttöön asetetuilla digitoinneilla pyrkineet sekä paikkaamaan aikaisemmin muodostuneita aukkoja, että luomaan kokonaisuuksia, aloittamalla alusta päätyäksemme loppuun. Tai ainakin edes puoleen väliin, sillä arviolta 5 200 nimekettä jää näidenkin taloudellisten panostusten jälkeen odottamaan lisärahoitusta ja digitointia.

Jacob Tengströmin kirjoittama Henrik Gabriel Porthanin hautauspuhe.

Vaikka tavoitteena on ollut digitoida kaikki kokoelmassa olevat teokset, niin aukkoja jää ja niitä muodostuu kuitenkin. Yksi syy tähän on se, että Ruotsin ajan kansalliskokoelman 17 400 julkaisusta kokoelmassa on 4 650 julkaisua jäljenteinä. Siis mikrofilmeinä, valokopioina, negatiivi- tai positiivikopioina. Näitä jäljenteitä on kerätty kokoelmaan vuosikymmenien saatossa ja aina jäljenteen laatu ei ole ollut riittävä digitointiin. Näiden teosten digitointi tulisi tapahtua alkuperäisestä painotuotteesta, jolloin digitoinnin laatu vastaisi tarpeita. Tältä osin yhteistyö etenkin ruotsalaisten kirjastojen kanssa on käynnistetty ja sopivaa rahoittajaakin on etsitty.

Pitkä marssi jatkuu siis edelleen.

Stalinin vainoissa kuollut Gustav Špet (1879–1937) tunnetaan filosofina, joka vähän ennen lokakuun vallankumousta “toi fenomenologian Venäjälle”. Venäläisen kirjallisuuden oppiaineessa väitöskirjaa viimeistelevän Liisa Bourgeot’n tutkimus osoittaa, että Špet oli enemmän kuin länsimaisten filosofisten vaikutteiden välittäjä. Hän kehitti Husserlin ajattelusta omaperäisen tulkinnan, ja nimenomaan Špetin oma ajattelu vaikutti venäläiseen modernismiin ja 1920-luvun kulttuuriteoriaan. Lisäksi Špetin ideoilla, jotka jäivät länsimaisille filosofeille täysin tuntemattomiksi, on sisällöllistä annettavaa tämän päivän fenomenologiselle tutkimukselle.

Špet, Husserl ja fenomenologia

Lukuvuonna 1912–1913 kolmikymppinen venäläinen filosofi Gustav Špet seurasi intensiivisesti Edmund Husserlin (1859–1938) luentoja Göttingenissä. Husserlin ajattelu oli keskellä suurta transsendentaalia käännettä. Hän halusi uudistaa filosofian ja suunnata sen huomion kohti inhimillisen tietoisuuden rakennetta ja sen suhdetta todellisuuteen. Špetin kuulemat luennot ja Husserlin kanssa käymät pitkät keskustelut liittyivät läheisesti Husserlin vuonna 1913 julkaistuun teokseen Ideoita puhtaasta fenomenologiasta ja fenomenologisesta filosofiasta.

Husserlin ideat filosofian uudistamisesta tulivat todeksi. Kirjasta versoi kokonaan uusi filosofinen traditio – fenomenologia. Tämä filosofian haara kohdisti huomionsa siihen, miten maailma ilmenee ihmiselle. Millainen vastaavuussuhde vallitsee havainnoivan mielen ja sille ilmenevän maailman välillä? Husserlin työn suorista jatkajista, Martin Heideggerista ja Maurice Merleu-Pontysta, tuli 1900-luvun filosofian supertähtiä. Lisäksi fenomenologia vaikutti voimakkaasti Jean-Paul Sartren ajatteluun ja epäsuorasti koko niin sanotun mannermaisen filosofian kehitykseen. Myös laajemmin ymmärretyn postmodernin ajattelun yhdet juuret ovat Husserlin fenomenologiassa.

Gusta Špet (1879–1837). Creative Commons.

Edmund Husserl (1859–1938). Creative Commons

Omaperäinen ajattelija

Špet on tunnettu länsimaisen filosofian puolestapuhujana, jonka mukana fenomenologinen ajattelu kulkeutui Venäjälle. Liisa Bourgeot’n mukaan asiassa on kuitenkin muitakin puolia. ”Jos lukee Špetiä ja Husserlia rinnakkain ne ovat samaa – ja kuitenkaan eivät olet. Špet ei pyrkinyt irtautumaan Husserlista vaan kehittämään tämän ajattelua eteenpäin. Husserl oli hänelle uudenlaisen metodin alku, mutta vasta alku.”

Špet kulki toiseen suuntaan kuin Husserlin länsimaiset oppilaat. ”Hän teki Husserlin fenomenologiasta aika erikoisen luennan. Špet keskittyi ennen kaikkea merkityksen kysymyksiin”, Bourgeot kertoo. ”Tähän liittyi myös käänne Špetin omassa ajattelussa. Hän liikkui Husserlin tiukasti rajatusta rationaalisesta filosofiasta kieltä ja kulttuuria koskeviin ideoihin.”

Taustalla oli yhtäältä venäläisen ajattelun perinteen holistinen, jopa uskonnollinen pyrkimys maailman kokonaisuuden ymmärtämiseen ja toisaalta Venäjän vallankumousta seurannut kiivas kulttuurikeskustelu. ”Špet pyrki venäläisen tradition tapaan kaiken olevan ymmärtämiseen, mutta hän pyrki siihen rationaalisin keinoin”, Bourgeot tiivistää. 

Kieli ihmismielen rationaalisuuden rakenteena

Špetin suuri projekti liittyi Kantin luoman filosofisen ongelma ratkaisemiseen. ”Kant oli Špetin mukaan jakanut todellisuuden kahtia järkeen ja materiaan, eivätkä ne olleet Kantin teoriassa yhdistettävissä. Järki ikään kuin postuloitiin materian päälle. Tämä oli Špetistä länsimaisen filosofian suurin erhe. Špet ajatteli, että jaon myötä luovuttiin filosofian alkuperäisestä kysymyksestä: mitä todellisuus oikeasti on?”, Bourgeot kertoo.

Edmund Husserl, Ideoita puhtaasta fenomenologiasta ja fenomenologisesta filosofiasta, v. 1922 painos. Kansalliskirjaston kokoelmat.

Husserlin fenomenologia näyttäytyi Špetille ehdottomasti askeleena oikeaan suuntaan. ”Sekä Husserl että Kant ajattelivat, että maailma ilmenee ihmismielessä tietoisuuden rakenteiden kautta. Husserl kuitenkin esitti, että mielen ja maailman välillä vallitsee ehdoton yhteys ja että ilmenevää todellisuutta tutkimalla on siis mahdollista saada siitä luotettavaa tietoa. Špet lisäsi siihen ajatuksen, että mieli on perustavalla tavalla kielellisesti rakentunut. Toisin kuin Husserlilla, kieli on Špetillä inhimillisen intuition pohja. Ja juuri kieli tekee ihmismielestä – ja maailmasta – pohjimmiltaan rationaalisen.”

Myöhempi länsimainen fenomenologia myötävaikutti myös postmodernin arvorelativismin kehitykseen. Husserlilla ajatus ihmisen absoluuttisen varmasta intuitiosta oli toiminut siltana tietoisuuden ja tiedostettavan maailman välillä. Tämä näkemys kyseenalaistettiin läntisessä filosofiassa Husserlin jälkeen, ja intuitio alettiin nähdä historiallisena ja kontingenttina. Špetillä näin ei käynyt. ”Vaikka Špetin kielellinen tietoisuus on nimenomaan historiallinen, tämä ei hänen teoriassaan johda relativisimiin. Špetille totuudet, jotka löydettiin todellisuudesta fenomenologisen tarkastelun kautta, olivat yhtä absoluuttisia kuin Husserlille, vaikka ne ovatkin kielellisiä.”

Slavisti ja filosofi

Liisa Bourgeot on tullut Špetin pariin venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksen suunnasta. ”Tulin Helsingin yliopistoon opiskelemaan venäjän kieltä ja kirjallisuutta, sillä olin lukenut pitkän venäjän. Päädyin vähän myöhemmin tekemään teoreettisen filosofian sivuainetta, ja se vei mennessään En kuitenkaan halunnut jättää venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurihistorian opiskelua, jonka koin läheiseksi ja kiehtovaksi.”

Ratkaisu jännitteeseen löytyi venäläisen aatehistorian professori Vesa Oittisen Gustav Špetiä käsitelleestä esitelmästä. ”En ollut kuullut Špetistä mitään, mutta olin erittäin innostunut fenomenologiasta. Ja yllättäen Venäjältä löytyi tällainen merkittävä fenomenologi. Kaikki palaset loksahtivat yhteen ja sain loistavan aiheen gradulleni.”

Bourgeot myöntää, että kaikki venäläisen kirjallisuuden professorit eivät varmaankaan olisi lähteneet mukaan tällaiseen hankkeeseen. ”Tämä kymmenvuotinen projektini on tapahtunut professori Tomi Huttusen ymmärtävän katseen alla. Huttunen on erikoistunut venäläisen modernismin ja avantgarden aikakauteen, ja Špet toimi samassa historiallisessa ja osin teoreettisessakin kehikossa näiden kirjallisuuden suuntausten harjoittajien kanssa.”

Kun Bourgeot’n gradu valmistui, Huttunen oli saanut Koneen Säätiöltä rahoituksen kauan suunnittelemaansa venäläisen avantgarden tutkimusprojektiin. Bourgeot pääsi aloittamaan väitöskirjansa tämän hankkeen jäsenenä ja Koneen säätiö on tukenut hänen tutkimustaan myös projektin päätyttyä. Kansalliskirjaston osana toimiva Slaavilainen kirjasto on puolestaan tarjonnut tutkimukselle erinomaiset käytännön puitteet. ”Slavicasta löytyvät niin filosofiajournaalien ja muiden julkaisujen alkuperäiskappaleet kuin lähes kaikki etsimäni tutkimuskirjallisuus. Kokoelma on hyvin arvokas venäläisen filosofian tutkimukselle.”

Gustav Špetin Ilmiö ja merkitys vuodelta 1914. Spet kirjoitti teoksen Göttingenissä ja kommentoi siinä Husserlin fenomenologiaa.

Špet ja tämän päivän fenomenologia

Bourgeot on työskennellyt enimmäkseen irrallaan filosofisesta tieteellisestä keskustelusta. Tästä on koitunut haasteita, mutta myös hyötyjä. ”Minulla ei esimerkiksi ollut vahvaa husserlilaista luentaa valmiina, vaan opettelin Špetin jollain tapaa aakkosista. Siksi tässä on mennyt tosi kauan”, Bourgeot toteaa. ”Väitöskirjan ydin on selkiytynyt oikeastaan vasta viime vuoden aikana. Istuin viime kesän Slaavilaisessa kirjastossa tauotta ja luin yhtä Špetin vähemmän tunnettua tekstiä, ”Viisaus vai järki” (1917). Tuo artikkeli kertoi kielen ja merkityksen roolista Špetin ajattelussa paljon selvemmin kuin hänen pääteoksensa Ilmiö ja merkitys (1914). Sain siitä tärkeän oivalluksen.”

Helsingissä toimii aktiivinen fenomenologian tutkijayhteisö ja väitöskirjan loppumetreillä kontakti heidän kanssaan on tiivistynyt. ”Pelkäsin menneeni mahdollisesti ihan metsään Husserl-tulkintani kanssa, mutta pääsin loppusyksystä esittelemään työtäni fenomenologiseen seminaariin. Tämä oli aivan ensiarvoisen tärkeää, itselleni suorastaan historiallista. Tuntui, että Špet näyttäytyi fenomenologeille kiinnostavana filosofina – ei vain venäläisenä filosofina.”

Kotimaisten kontaktien lisäksi Bourgeot on luonut yhteyksiä kansainväliseen venäläisen filosofian tutkimukseen. Hän on vieraillut seminaareissa Tartossa, Moskovassa ja Gdanskissa. Vuonna 2018 hän tutustui Bostonissa etupäässä amerikkalaiseen venäläisen filosofian tutkijoiden yhteisöön. ”Sieltä löytyy pieni, parinkymmenen ihmisen aktiivinen porukka. He pyrkivät nostamaan venäläistä filosofiaa osaksi filosofian valtavirtaa. Se puuttuu länsimaisesta kaanonistamme vielä täysin. Suomessa venäläistä filosofiaa on tosin tehnyt ansiokkaasti tunnetuksi Vesa Oittinen.”

Liisa Bourgeot’n tavoitteet ovat saman suuntaisia. ”Tutkimuksessani on huomattavilta osin kyse venäläisestä aate- ja kulttuurihistoriasta, ja väitöskirjani yksi merkittävä teema on Špetin vaikutuksen arvioiminen 1920-luvun venäläisessä kulttuurissa. Mutta työn kuluessa minulle on syntynyt vahva näkemys siitä, että Špetin ja muiden venäläisten filosofien ajattelulla olisi paljon annettavaa myös tämän päivän filosofiselle tutkimukselle.”

Špetin ajattelu kytkeytyy moneen erilaiseen suuntaan, kuten venäläiseen formalismiin, Vygotskyn psykologiaan ja Heideggerin filosofiaan. Se tarjoaisi myös erinomaisen laajemman tutkimusprojektin aiheen.

Vapaa-aikaa kirjakaupassa

Liisa Bourgeot’n arki tarjoaa täydellisen vastapainon filosofisille pohdiskeluille. ”Olen joka toinen ilta töissä antikvaarisessa kirjakaupassa, Arkadia International Bookshopissa. Mieheni Ian Bourgeot perusti kaupan ensimmäisen version vuonna 2008. Vuonna 2012 muutimme uusiin tiloihin ja meidän oli tarkoitus pyörittää uutta kirjakauppaa yhdessä. Mutta sitten saimme kaksi lasta. Nyt Ian hoitaa kauppaa päivisin ja vuorottelemme iltaisin lastenhoidon ja kirjakaupan välillä.”

Pariskunnan sosiaalinen elämä keskittyy kirjakauppaan, jossa järjestetään aktiivisesti myös tapahtumia. ”Kirjakauppa on tasapainottava tekijä elämässäni. Tekee hyvää, kun on unohdettava Špet hetkeksi ja juteltava kävijöiden kanssa. Se auttaa pitämään mielen kiinni myös nykyhetkessä.”

Liisa Bourgeot'n ja Ilmiö ja merkitys -teoksen kuvat: Marko Oja

Arkadia International Bookshopin kuva: Ian Bourgeot

Maamme oli tuskin itsenäistynyt, kun kirjastomme sai lahjoituksena käsikirjoituskokoelmiinsa Yhdyspankin kamreerin John Elis Laguksen (1874-1928) arkiston vuonna 1919. Arkistoon liittyi lahjoittajan puolelta kuitenkin yksi ehto: se oli suljettava ja sen saisi avata vasta sadan vuoden kuluttua, vuonna 2020. Aineistoa täydennettiin Laguksen kuoltua vain 53 vuoden iässä vielä vuonna 1928. Sama lahjoitusehto ulotettiin myös tuolloin saatuun aineistoon.

Käsikirjoituskokoelmanhoitajasukupolvia ehti vuosien varrella eläköityä useampikin, mutta kaikki päättyy aikanaan ja niin päättyi myös tämän vuoden alussa työurani lähes 32 vuoden odotus saada avata kyseinen arkisto ja päästä järjestämään ja luetteloimaan se. Pakkauksen sinettejä aukoessani mietin, mitä kaikkea paljastuu laatikosta, joka on täytynyt pitää poissa tutkijoiden silmistä niin kauan aikaa. Miksi pankkikamreerin arkisto on toimitettu humanistisiin aloihin painottuvan kirjaston käsikirjoituskokoelmiin? Löytyykö aineistosta pankkisalaisuuksiin liittyviä paljastuksia? Oliko Elis Lagus mukana vuonna 1918 Suomessa tapahtuneissa verenvuodatuksissa?

Laguksen arkisto valottaa lähinnä kuvaa Elis Laguksesta monipuolisena ihmisenä. Lähdeteoksissa Elis Laguksesta on hyvin vähän mainintoja, mutta arkiston perusteella lähes koko elämänkaari paljastuu. Arkistossa olevat todistukset kertovat Laguksen kirjoittautuneen Wasa Lyceumin jälkeen Helsingin yliopistoon ja sen Pohjalaiseen osakuntaan vuonna 1893 vain jatkaakseen pikaisesti opintojaan päästötodistuksiin asti kaupallisella alalla ensin Raahessa (1894) ja sitten Dresdenissä (1896). Tämän jälkeen ura vei hänet Suomen pankin harjoittelun kautta töihin pankkivirkailijaksi Yhdyspankkiin (Förenings-Banken i Finland), joka kattoikin hänen koko työuransa. Viimeisimpänä  tehtävänä pankkialalla hänellä olivat kamreerin ja prokuristin tehtävät, mutta todellinen intohimo Lagukselle olivat kuitenkin taiteen eri muodot, erityisesti klassinen musiikki.

Naimattomana eläneen Laguksen arkisto avaa oven hänen hänen elämälleen merkitystä antaneille asioille: klassiselle musiikille ja oopperalle sekä niitä tukeneelle matkailulle Keski-Eurooppaan. Aineistossa on noin 20 vuoden ajalta kirjeenvaihtoa ja postikortteja lähes vuosittaisilta pitkiltä matkoilta Saksaan, Itävalta-Unkariin, Ranskaan, Espanjaan, Portugaliin, Tanskaan, Iso-Britanniaan ja jopa Pohjois-Afrikkaan, Algeriaankin asti. Usein matkat liittyivät oopperakäynteihin ja tutustumisiin paikallisiin musiikinystäviin. Kirjeenvaihdon perusteella ystävä- ja tuttavapiiristä löytyvät mm. säveltäjät Erik Furuhjelm ja Armas Järnefelt, venezuelalainen ja äidin kautta Etelä-Amerikan vapaustaistelija Simón Bolívarille sukua ollut pianisti-sopraano-säveltäjä-kapellimestari Tèrésa Carreño Tagliapietra, Helsingin sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Georg Schèevoigt sekä puolalainen säveltäjä-pianisti Leopold Godowsky. Tutustumista luonnollisesti helpotti hänen monipuolinen kielitaitonsa, arkistoaineiston perusteella ruotsi, saksa, ranska, suomi, englanti ja venäjä.

Taidepiireissä Lagus piti yhteyttä myös gallerioihin, taiteenkerääjiin ja museoihin. Näistä ovat arkistossa esimerkkeinä saadut kirjeet tanskalaiselta taidehistorioitsijalta ja museonjohtaja Emil Viggo Hannoverilta, Ruotsin kansallismuseon taidehistorioitsija John Kruselta ja ranskalaiselta taidekustantajalta Gustave Pelletiltä, joka tuli tunnetuksi mm. Henri de Toulouse-Lautrecin ja Louis Legrandin painoteosten kustantajana.

Elis Lagus joutui keuhkotuberkuloosin takia hoidettavaksi Ruotsiin Solbackenin parantolaan vuonna 1917, josta hänet siirrettiin myöhemmin Nummelan tuberkuloosiparantolaan. Ilmeisesti sairaudestaan johtuen Lagus talletti pääosan, vuoteen 1917 päättyvän, arkistoaineistostansa kirjastoon jo vuonna 1919. Loppuosa arkistosta toimitettiin vasta Elis Laguksen kuoleman jälkeen.

Arkisto sisältää almanakat katkeamattomana sarjana lähes 40 vuoden ajalta 1890-1928. Niiden informaatioarvo on korkeampi kuin useimmilla muilla almanakoilla, koska niitä on käytetty päiväkirjamaisesti runsaine muistiinpanoineen. Aineiston joukosta löytyy – aiemmin mainitun kirjeenvaihdon lisäksi – myös mm. vakuutuskirjoja sekä verokuitteja, joista saa käsityksen yhteiskunnan perimistä lukuisista eri maksuista. Esimerkiksi samalta vuodelta (1921) löytyvät verokuitit kirkollisverosta, kruunun verosta, kunnallisverosta, suostuntaverosta ja tuloverosta.

Arkisto, kaikkiaan 18 arkistokoteloa, on nyt järjestetty ja luetteloitu ja luettelo on tutkijoiden käytettävissä Kansalliskirjaston erikoislukusalissa, johon myös arkistoaineisto on tilattavissa.

Mahtava Inkavaltakunta hallitsee kuvaamme läntisen Etelä-Amerikan historiasta ennen eurooppalaisten saapumista. Todellisuudessa tuo imperiumi oli kuitenkin kaikkea muuta kuin monoliittinen ja taloudellisesti ja poliittisesti yhteydessä alueen muihin, vähemmälle huomiolle jääneisiin kansoihin. Laura Saaren väitöstutkimus tuottaa uutta tietoa Inkavaltakunnan kaakkoisen rajamaan, Gran Chacon alueen olosuhteista 1400- ja 1500-luvuilla muun muassa Kansalliskirjaston Nordenskiöldin kokoelman karttojen avulla.

Inkavaltakunnan rajoilla

Kuten antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset, myös inkat näkivät itsensä järjestyksen ja sivistyksen edustajina. He määrittelivät itsensä suhteessa sademetsien barbaarisina pitämiinsä kansoihin ja korostivat järjestäytyneen valtakunnan ja sen ympärillä levittäytyvän villin maailman välistä rajaa. “Inkavaltakunta oli kuitenkin kaukana monoliittisesta. Sen rajat olivat huokoiset ja valtakunnan sisälläkin eli erilaisia kansoja”, Saari kertoo. Saaren tutkimus liittyy inkavaltakunnan rajojen dynamiikkaan. “Keskityn Pohjois-Chacon joki- ja suoalueisiin. Tuon seudun läpi kulkivat eräät Inkojen ja Amazonasin alueen väliset muinaisreitit, joita ei ole Chacon korpitaipaleiden osalta juuri tutkittu.”

Inkavaltakunta ja eräiden muiden kansojen asuinalueet Erland Nordenskiöldin mukaan (Erland Nordenskiöld, De Sydamerikanska Indianernas Kulturhistoria. Stockholm: Bonniers, 1912. Kansalliskirjaston kokoelmat)

Chacon tulva-alangot jakautuvat nykyisen Argentiinan, Bolivian ja Paraguayn alueelle ja yhdistävät eri puolille mannerta ulottuvia vesireittejä. Saari kiinnostui niistä opiskellessaan arkeologiaa ja ikonografiaa Buenos Airesin ja Chilen Católica del Norte yliopistoissa.  “Pohjois-Chacon joet ja järvet kasvavat sadekauden aikana. Parapetín ja Isoson alueella muodostuu vesistöjen ja suoalueiden silta, joka yhdistää Amazonin ja Paranán altaat. Vuodenkierto ja ilmasto-olosuhteet muuttavat jatkuvasti alueen läpi kulkevia reittejä, ja niillä liikkuminen vaatii paikallistuntemusta. Alue on ollut läpi historian kulttuurinen ja biologinen käytävä, jonka vesistöt ja metsät liittävät Andien ylängön ja sademetsät toisiinsa”, Saari sanoo.

Saaren tutkimus tarkastelee erityisesti Guaraní-kansaa. Ennestään tiedetään, että tämä kansa kävi 1400- ja 1500-luvuilla rajuja sotia laajenevaa Inkavaltakuntaa vastaan. Keramiikkalöydöt viittaavat kuitenkin myös monipuolisempaan kanssakäymiseen mahdollisesti vaihtokaupan merkeissä. Guaraní-kansaa on kuvattu Etelä-Amerikan foinikialaisina, mutta Saaren mielestä viikinkien idäntie tarjoaa paremman analogian. “He olivat sotureita, jotka välittävät tietoa ja kauppatavaroita joki- ja metsätaipaleiden verkostoja pitkin. He liikkuivat kevyillä kanooteilla, joita pystyi siirtämään myös maataivalten ylitse.”

Chacon alue kartalla P. F. X. de Charlevoix’n teoksessa Histoire Du Paraguay (Paris: Didot , 1757. Kansalliskirjasto, Nordenskiöldin kokoelma).

Tutkimusta monia lähdetyyppejä yhdistellen

Saaren väitöskirja käsittelee Pohjois-Chacon vesireittien dynamiikkaa ajanjaksolla 1450–1550, jolle ajoittuvat Inkavaltakunnan kukoistuskausi, Guaraní-sodat ja ensimmäisten eurooppalaisten saapuminen alueelle. “Kartoitan muinaisrantoja ja niillä sijaitsevia asutuksia, jokien ylityspaikkoja, hautapaikkoja ja rantautumispaikkoja.”

Tutkimus perustuu erilaisten lähteiden ja niiden pohjalta tuotettujen maastokarttojen vertailevaan analyysiin. Näiden tietoja yhdistelemällä on tarkoitus paikallistaa jokialueen muinaisjäännöksiä. “Ensiksikin tutkin vanhoja karttoja ja aihetta valottavia aikalaislähteitä, kuten 1500-luvun kronikoita. Toiseksi hyödynnän aiempia etnografisia tutkimuksia sekä olemassaolevia arkeologisia ja etnografisia esinekokoelmia. Tänä vuonna olen esimerkiksi työskennellyt kaksi tutkimusjaksoa Ruotsin Världskulturmuseetissa. Tarkoitukseni on näiden lähteiden perusteella suunnitella myös tärkeimpien kohteiden maastokartoituksia yhteistyössä paikallisten tutkijoiden kanssa.”

Kansalliskirjastossa Saari hyödyntää erityisesti Adolf Erik Nordenskiöldin (1832–1901) karttakokoelmaa. Se sisältää tärkeimmät painetut 1500–1700-lukujen Etelä-Amerikkaa kuvaavat kartat. Sisällön lisäksi kokoelman vahvuus on tutkijan näkökulmasta siitä laadittu yksityiskohtainen luettelo, josta karttoja on mahdollista hakea maantieteellisen alueen mukaan. “Chacon alueen kartoista on useita eri bibliografioita, mutta yksikään niistä ei ole tyhjentävä. Niinpä Nordenskiöldin kokoelman luettelo ja sen tarkka hakemisto ovat hyvä lähtökohta paitsi kokoelman tutkimukselle myös kartta-aineiston haarukoimiselle yleensä. Kokoelma sisältää lisäksi arvokkaita etnografisia ja ikonografisia kuvauksia, ja paikannimet avaavat maastojen ja reittien lisäksi muinaismaiseman kognitiivisia ja rituaalisia aspekteja.”

Pohjoismainen tutkimusperinne

Saari tutkii Kansalliskirjastossa myös Adolf Erik Nordenskiöldin pojan, Erland Nordenskiöldin (1877–1932) julkaisuja ja muiden pohjoismaisten Chaco-tutkijoiden aineistoja. Alun perin eläintieteilijäksi kouluttautunut Erland oli Etelä-Amerikan antropologisen tutkimuksen pioneereja ja dokumentoi laajasti myös Chacon aluetta Argentiinassa ja Boliviassa. Työskennellessään Göteborgin luonnonhistoriallisen museon etnografisen osaston johtajana Erland oli kiinteästi yhteydessä suomalaiseen Etelä-Amerikan tutkimuksillaan mainetta niittäneeseen Rafael Karsteniin (1879­­–1956). ”Yksi tutkimukseni tavoitteista on edistää näiden hienojen aineistojen tutkimuskäyttöä sekä tietoa yhteisestä pohjoismaisesta tutkimusperinteestämme. Nämä olivat nykytermein globaalisti verkostoituneita tutkijoita, joiden teoksista kuvastuu syvä humanismi ja laaja-alainen sivistys. Ehkä tämä on myös henkilökohtainen kunnianosoitukseni iso-mofani isälle, biologi ja tutkimusmatkailija K. M. Levanderille, joka oli myös Erlandin aikalainen.”

Erland Nordenskiöld nivaclé-kansan parissa Chacossa (Bolivian alueella) vuonna 1908 tai 1909 (Tukholma, Världskulturmuseerna, Etnografiska. Kuva: CC).

Sotien jälkeen suomalainen antropologia suuntautui kotimaisiin aiheisiin, mutta 1900-luvun lopulla muinaisen Etelä-Amerikan tutkimus heräsi uuteen eloon erityisesti professori Martti Pärssisen ja professori Ari Siiriäisen toiminnan myötä. Saaren ohjaajina toimivatkin juuri Pärssinen, yksi Inkavaltakunnan kansainvälisesti arvostetuimmista tutkijoista, sekä Latinalaisen Amerikan tutkimuksen yliopistonlehtori Antti Korpisaari, jonka erityisalaa on Inkoja edeltävä Tiwanaku-kulttuuri.

Samalla Saaren tutkimus ammentaa Fennoskandian vesistöjen arkeologisessa tutkimuksessa kehitetystä vertailevasta metodologiasta sekä Pohjolan rajaseutujen tutkimuksesta. “Etelä-Amerikassa ylänköimperiumeilla on vakiintunut paikkansa mantereen nykyisten valtioiden historiallisessa itseymmärryksessä. Siellä puhutaan andino-amazonisista kulttuureista, mutta paino on usein ensimmäisissä. Pohjoismaissa taas on jo pitkään tutkittu Pohjolan vesireittien ja rajavyöhykkeiden dynamiikkaa ja ”barbaaristen” metsäkansojen esittämistä etnografisissa ja kartografisissa teoksissa. Ehkä tämä on osaksi myös vetänyt pohjoismaisia Etelä-Amerikan tutkijoita Chacon korpisoille ja metsiin. Voi olla, että heidän oman ympäristönsä myötä heillä on ollut tiettyä herkkyyttä rajaseutujen, vesistöjen ja suoalueiden moniulotteiselle maailmalle.”

Saari itse on opiskellut aiemmat historian, Latinalaisen Amerikan tutkimuksen ja meriarkeologian tutkintonsa Lontoossa, Cambridgessa ja Espanjan Cádizissa, ja hänellä on hyvät yhteydet myös etelä-amerikkalaisiin tutkijoihin. “Samalla edustan kuitenkin selvästi pohjoismaista tutkimustraditiota, jonka painopisteitä ovat olleet liikkuvuus ja jokialueiden kulttuurit. Tutkimukseni on osa jatkumoa, joka purkaa tarinaa Chacon ”periferiasta” ja tuo Etelä-Amerikan tulva-alankoja historian näyttämölle.”

Erland Nordenskiöld kirjoitti Etelä-Amerikasta myös lukuisia yleistajuistavia teoksia. Kuvitusta hänen tarinakirjastaan Drömsagor Från Anderna (Stockholm: Bonnier, 1916.  Kansalliskirjaston kokoelmat).

Katso myös:

Erland Nordenskiöldin tuotanto Kansalliskirjaston kokoelmissa.

Nodernskiöldin kokoelman digitoituja Etelä-Amerikan karttoja.

Kansalliskirjasto sai tänä vuonna lahjoituksena professori, tähtitieteen dosentti Tapio Markkasen arkiston. Tapio Markkanen (28.1.1942-28.8.2017) tunnettiin mm. tähtitieteen opettajana ja tutkijana sekä yleisesti tieteen historioitsijana ja yleistajuistajana, erityisesti eksaktien tieteiden parissa.

Arkistoaineisto syventää kuvaa Markkasen elämäntyön laajuudesta. Jo arkiston biografiaosuudesta havaitsee Markkasen moninaisen toiminnan tieteen hyväksi niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Hän oli mm. perustamassa Metsähovin observatoriota 1970-luvun alussa ja tiedekeskus Heurekaa 1980-luvulla sekä toimi pääsihteerinä Suomen yliopistojen rehtorien neuvostossa (nykyisin UNIFI) kuin myös jäsenenä ja viimeisimmän kautensa (2011-2014) puheenjohtajana Suomen Unesco-toimikunnassa.

Markkasen julkaisutuotanto oli erittäin laajaa niin tähtitieteen kuin tieteenhistoriankin saralla. Hän kirjoitti Helsingin sanomiin tähtitieteen palstaa, julkaisi suurelle yleisölle yleisaikakauslehdissä artikkeleita, sai tieteellisissä julkaisuissa tutkimustuloksiaan esille. Yhdeksi viimeisimmäksi suurtyökseen häneltä jäi yhdessä professori Raimo Lehden kanssa kirjoittama laajin tähänastinen tähtitieteen historia Suomen autonomien kaudelta: ”History of Astronomy in Finland 1828-1918”. Sitä kuvataan arvosteluissa mm. seuraavasti:

”Teos on näkemykseltään ja laaja-alaisuudessaan sellainen, että se ansaitsisi tulla tutuksi myös muiden alojen kuin tähtitieteen tutkijoille samoin kuin Suomen kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle laajemmallekin lukijapiirille… Lehden ja Markkasen teos on ensimmäinen laaja vieraskielinen esitys Suomen tähtitieteen historiasta ja samalla perusteellisempi kuin edeltäjänsä.”
Tähtitieteen professori Kalevi Mattila / Tieteessä tapahtuu 3/2011

 

”This book is highly recommended as a concise overview of the important astronomical contributions made by Finland.”
Professor Hilmar W. Duerbeck, Centre for Astronomy, James Cook University / Journal of Astronomical History and Heritage, vol. 14 (2011)

Muutamaa vuotta myöhemmin julkaisutuotanto täydentyi teoksella ”Suomen tähtitieteen historia”.

Tähtitieteen ja tieteenhistorian painomuotoisen jakamisen lisäksi Tapio Markkanen teki näytelmiä, radio- ja tv-ohjelmia sekä piti tähtitieteen luentoja jokaisessa Suomen yliopistossa, jossa tähtitiedettä opetetaan. Hänellä oli näkökulmissaan kaukokatseisuutta, kuten jo vuoden 1988 radioesitelmä Puheenvuoroja-sarjassa osoittaa. Aiheena oli ”Säilyttääkö ihminen inhimillisyytensä avaruutta valloittaessaan?”. Myös Rakennustaiteen museossa vuonna 1994 pidetty luento ”Minkälaiseen maailmankaikkeuteen ihminen mahtuu?” saattoi kuvastaa samaa jonkinasteista mietintää ihmiskunnan luonteesta.

Nuorison kasvatus oli lähellä Markkasen sydäntä. Hän kirjoitti mm. käsikirjoitusta lastenkirjaan ”Tähtitorni”, luennoi varhaiskasvatuspäivillä (”Miksi jouluksi ei kylvetä pääsiäisruohoa?”, ”Miksi pohjoinen on pohjoisessa?”) ja kesälukioseurassa sekä kirjoitti yleistajuisia artikkeleita.

Ei olekaan yllätys, että Tapio Markkaselle hänen pitkäaikaisen tieteellisen ja laaja-alaisen pedagogisen työn takia esitettiin professorin arvonimeä kaikkien Suomen yliopistojen yhteisestä hakemuksesta. Tämän lisäksi Markkanen on saanut niin tiedonjulkaistamis- kuin tietokirjapalkintoja ja onpa hänen mukaansa nimetty kaksi hänen vuonna 1978 löytämäänsä galaksiakin.

Monelle kirjastolaisellemme Markkanen oli tullut vuosikymmenten aikana tutuksi niin ahkerana kokoelmiemme käyttäjänä kuin asiantuntijana lukuisten näyttelyjemme järjestämisessä. Voi aivan hyvin sanoa, että moni näyttelyistämme ei olisi ollut esitetyn kaltainen ilman Tapio Markkasen ansiokasta, arkisto- ja kirjastolähteisiin perustuvaa työpanosta.

Arkisto sisältää biographica-osuuden lisäksi vähäisessä määrin kirjeenvaihtoa, mutta sitäkin enemmän julkaisutuotantoon liittyvää aineistoa: käsikirjoituksia, muistiinpanoja, painatteita, lehtileikkeitä. Koko aineiston laajuus on 36 koteloa. Aineistosta on laadittu luettelo ja se on tilattavissa käyttöön kirjaston erikoislukusaliin.

”Ellei maailmankuvaa ole, on mahdotonta tehdä valintoja – sen enempää olennaisia kuin moraalisia. Ei tiedä mikä suunta näyttää ylöspäin, ei tiedä onko tulossa vai menossa, eikä tiedä montako papua tekee yhteensä viisi.”
Salman Rushdie, Maa hänen jalkojensa alla, 1999

Perinteisessä komilaisessa kulttuurissa nainen oli kuukautisten aikaan sekä vaarallinen että haavoittuvainen. Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineen jatko-opiskelija Lyubov Liskin väitöstutkimus dokumentoi katoavaa suomalais-ugrilaista kansanperinnettä. Liski esitelmöi Kansalliskirjaston tutkijan aamukahveilla keskiviikkona 8.5.2019 klo 9.30 (Agricola-sali).

Folkloristiikan murros 1990-luvn Venäjällä

Liski aloitti folkloristiikan opinnot Syktyvkarissa, Komin tasavallan pääkaupungissa 1990-luvulla. “Se oli mielenkiintoista aikaa venäläisessä tiedemaailmassa. Neuvostotieteen aikana fokloristiikan ja etnografian tutkimus oli keskittynyt voimakkaasti tarinoiden ja tapojen genreihin”, Liski kertoo. “Lisäksi seksuaalisuuteen liittyvät aiheet olivat kiellettyjä. 1990-luvulla ulkomaista tutkimusta tuli saataville ja folkloristiikassa koettiin monitieteellisyysbuumi. Samalla kiinnostuttiin sukupuolesta, jota ei ollut juuri käsitelty neuvostoajan perinteentutkimuksessa.”

Uudet virtaukset näkyivät nopeasti slaavilaisen folkloristiikan tutkimuksessa. “Aloin miettiä, miksei samaa lähestymistapaa voisi soveltaa komilaisiin aineistoihin. Sukupuolinäkökulmaa ei ollut otettu huomioon aiemmassa komilaisen kansankulttuurin tutkimuksessa. Naisiin yhdistyviä traditioita oli ylipäätään taltioitu vain perinteisten genrejen, kuten itkuvirsien, osalta. Esimerkiksi abortteihin, kuukautisiin, keskenmenoihin ja kauneuteen liittyviä perinteitä ei ollut tutkittu tai kerätty.”

Komilaisia naisia ja tyttöjä kansallispuvuissaan. Kuva: Irina Kazanskaya (CC BY 2.0).

Komista Pietarin kautta Helsinkiin

Liski aloitti naisiin liittyviä puhtauskäsityksiä koskevan väitöskirjansa Syktyvkarissa, mutta 2000-luvun alussa tutkimuspaikka vaihtui Helsingiksi. Liski oli tutustunut suomen kieleen opiskellessaan Syktyvkarin valtionyliopiostossa. “Meillä oli erinomainen suomen kielen opettaja, Paula Kokkonen. Hän vaikutti ratkaisevasti siihen, että kiinnostuin suomesta. Kävin jo 1990-luvulla suomen kielen kesäkurssilla Savonlinnassa.”

Valmistuttuaan Syktyvkarista Liski suuntasi kuitenkin ensin arvostettuun Pietarin Eurooppalaiseen yliopistoon. Hän teki siellä maisterin tutkinnon etnologiasta ja aloitti samaan aikaan folkloristiikan jatko-opintoja Syktyvkarissa.

“Tulin Suomeen vaihto-opiskelijana Cimon kautta vuonna 2002. Tapasin täällä myös tulevan mieheni”, Liski kertoo. Hän vaihtoi jatko-opiskelijaksi Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineeseen. Väitöskirjahankkeen otsikoksi tuli lopulta “Saastainen nainen: Tutkimus naisen likaisuuden ja puhtauden käsityksistä komilaisten mytologiassa, rituaaleissa ja folkloressa”. Perheen perustaminen ja vanhempainvapaat pitivät Liskin poissa tutkimuksen parista kymmenen vuotta, mutta väitöskirjatyö on päässyt uudelleen käyntiin viime vuosina Lotte Tarkan ja Eila Stepanovan ohjauksessa.

Helsingissä on Liskin mukaan hyvät edellytykset folkloristiselle tutkimukselle sekä tutkijayhteisön että aineistojen puolesta. “Itse hyödynnän työssäni erityisesti Kansalliskirjaston slaavilaista kokoelmaa. Siinä on paljon 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun venäläistä tutkimusta, jota ei löydy muualta.”

1900-luvun alun venäläisten kausijulkaisujen äärellä Slaavilaisessa kirjastossa.

Kenttätyön haasteita

Liskin tutkimus perustuu huomattavilta osin itse Komissa kerätylle aineistolle. Hän on tehnyt pitkiä, usein monipäiväisiä haastatteluja yli viidenkymmenen naisen kanssa. “Kaikki informanttini ovat vanhempia, 61-94-vuotiaita naisia. Heillä on paras käsitys vanhoista tavoista.”

Liskin tutkimus käsittelee intiimejä aiheita, kuten kuukautisiin liittyviä tapoja ja uskomuksia. Tästä syystä haastatteluja ei voi tehdä liukuhihnalta. “Parasta on, jos voi viettää informantin kanssa useita päiviä. On luonnollista, että tällaisista jutuista ei heti puhuta ulkopuoliselle.”

Kansanperinteen keruu Komin maaseudulla edellyttää luottamuksellisten suhteiden rakentamista paitsi informantteihin myös näiden nelijalkaisiin ystäviin. “Pihalla on yleensä koira vastassa”, Liski kertoo. “Viime kesänä neuvottelimme ainakin 5 minuuttia yhden erityisen aggressiivisen koiran kanssa. Puhuimme sille kuin ihmiselle, kerroimme, keitä olemme, mistä tulemme, minkä takia tulemme ja pyysimme lupaa puhua sen omistajalle. Vihdoin koira vakuuttui ja päästi meidät taloon. Olimme suorastaan ylpeitä itsestämme, koska osasimme löytää yhteisen kielen sekä ihmisten että vihaisen koiran kanssa.”

Toisella kertaa tutkija joutui itse tutkittavaksi. “Minulla oli päänsärkyä. Asuin nimittäin yhden vanhan rouvan talossa, jossa oli hyvin pieni oviaukko ja törmäsin ovenpieliin useita kertoja päivässä. Kun kyläläiset kuulivat tästä, he kutsuivat luokseni parantajan. Hän sitoi pääni ympärille köyden ja teki köyteen merkit. Sitten hän mittasi köyden osat ja totesi, että pääni ei ole oikeassa muodossa. Hän puristeli päätäni eri kohdista ja teki mittauksia kunnes sai sen omasta mielestään oikeaan kuntoon. Ja päänsärky kyllä sitten katosikin.”

 Katoavan perinteen äärellä

Kun folkloristiikka syntyi opinalana, sen tärkeimmän tutkimuskohteen muodostivat perinteisen kansankulttuurin suullinen runous ja tarinaperinne. Myös meillä vanha kansanrunous on folkloristiikan klassisinta maaperää. Tämän päivän Suomessa perinteisen kansankulttuurin tutkimus tarkoittaa kuitenkin arkistotutkimusta, sillä kovin vanhaa kansanperinnettä ei enää ole olemassa taltioitavaksi.

Komissa tilanne on näihin päiviin saakka ollut toinen. “Kun tein ensimmäisiä keruumatkojani 2000-luvun alkuvuosina hyvin vanhan perinteen taitajia oli vielä paljon elossa. Yhden informantin kanssa meni helposti monta päivää”, Liski sanoo. Viime kymmenen vuoden aikana asiat ovat muuttuneet. “Sellaisia ihmisiä, joilla olisi laaja tradition tuntemus, on enää hyvin harvoja. Viime kesänä tekemäni haastattelut kestivät tavallisesti tunteja, ei päiviä.” Liski on kuitenkin suuntaamassa Komiin jälleen tänä kesänä. “Perinne katoaa silmissä, eikä kukaan muu ole dokumentoinut naisiin liittyviä arkisia traditioita.”