Vaikka kirjapainotaito oli keksitty jo 1450-luvulla, Ruotsin valtakunnan papisto käytti 1600-luvulle asti enimmäkseen käsin kopioituja laulukirjoja. Britanniassa musiikkikirjojen historian tutkijaksi opiskellut Sanna Raninen rakentaa Koneen Säätiön rahoittamassa post doc -hankkeessaan kokonaiskuvaa kiehtovasta ja huonosti tunnetusta käsikirjoitusaineistosta.

Reformaatio: katkoksia ja jatkuvuutta

Ruotsin valtakunnan kirjakulttuuri mullistui 1500-luvun alkupuolella kahdesta syystä. Luterilainen reformaatio laittoi teologiset ja liturgiset tekstisisällöt uusiksi ja johti kansankielten kirkollisen käytön voimakkaaseen lisääntymiseen. Samalla painetun kirjan yleistyminen, joka oli Ruotsissakin alkanut jo 1400-luvun lopulla, muutti täysin tekstien monistamisen ja levittämisen käytännöt.

Molemmat radikaalit muutokset koskivat kuitenkin lähinnä tekstien maailmaa. Musiikki oli erottamaton osa kirkollista elämää, eivätkä sävelkulut muuttuneet harhaoppisiksi Lutherin ajatusten leviämisen myötä.

Pääsiaisajan lauluja 1500-luvun käsikirjoituksessa. Kansalliskirjasto, MS Coll.762.3

Musiikin painaminen oli myös vähäistä ennen 1600-luvun puoliväliä. “Eräät reformaatioajan tärkeät painetut jumalanpalveluskirjat, kuten Mässan på Swensko (1541) ja Agricolan Messu (1549) sisälsivät kyllä nuottiviivastot, mutta eivät nuotteja. Toisin kuin joskus on ajateltu, syyt nuottien poisjättämiselle eivät olleet teknisiä”, Raninen kertoo. “Samalla vaivalla olisi voitu kaivertaa puupiirroslaatoille myös nuotit. Viivastot jätettiin tyhiksi, sillä yhtenäistä valtakunnan kattavaa laulukulttuuria ei ollut. Papisto sai täydentää nuotit oman makunsa mukaan tai laulaa sävelmät ulkomuistista.”

Sekä musiikkirjojen sisällöissä että tuotantotavoissa nähdään selvä jatkumo keskiajalta 1600-luvun puoliväliin saakka. “Monia keskiaikaisia laulukirjoja muunnettiin pienin tekstimuutoksin reformaatioajan kirkkolauluun sopiviksi. Samat sävelkulut jatkoivat elämäänsä myös uusissa kirjoissa, jotka edelleen valmistettiin käsin.” Raninen huomauttaa, että papiston laulukulttuurissa myös latinan kieli säilytti vahvan aseman pitkälle uudelle ajalle. “Latinankielinen laulaminen ei 1500-luvulla ollut mikään marginaali-ilmiö.”

Keskiaikaisen laulukirja on mukautettu luterilaiseen käyttöön. Viittaus suojeluspyhimykseen on muutettu Jeesukseksi (Jhesu).  Kansalliskirjasto, F.m. II.96.

Valtavan materiaalin äärellä

Aloittaessaan hankkeensa Raninen tunsi vajaat sata uuden ajan alun käsin kirjoitettua laulukirjalähdettä Ruotsin valtakunnasta. Tällä hetkellä hän ei suostu sanomaan tarkkaa lukua, sillä määrä kasvaa jatkuvasti tutkimuksen edetessä. “Varsinkin Ruotsin puolella näitä tulee koko ajan esiin eri seurakuntien arkistoista. Suomessa tilanne on sikäli helpompi, että aineiston valtaosa on koottu Kansalliskirjastoon. Myös Turun maakunta-arkistossa on suhteellisen paljon materiaalia.”

Säilymisen kannalta keskittämisellä on etunsa, sillä varoitavia esimerkkejä pienten arkistojen haavoittuvuudesta löytyy myös Suomesta. Hailuodon kirkon 1500-luvun antifonarium tunnetaan nykyään vain Kansalliskirjastossa säilytettävänä jäljenteenä. Alkuperäinen tuhoutui puukirkon tulipalossa vuonna 1968.

Hailuodon Antiphonariumista säilyy mikrofilimikopio Kansalliskirjastossa. Alkuperäinen tuhoutui Hailuodon kirkon tulipalossa vuonna 1968.

Koska aineistoa on paljon eikä sen luettelointi ole kattavaa, suuri osa Ranisen kolmivuotisesta hankkeesta menee dokumentoivan perustutkimuksen äärellä. “Pyrin muodostamaan yleiskuvan musiikkikirjojen materiaalikulttuurista. Miten kirjojen ulkonäkö, koko ja sisältö määrittyivät niiden käyttötapojen ja ympäristön muuttuessa? Mitä materiaaleja kirjojen tekoon oli saatavilla ja miten papisto teki omat kirjansa? Millaisia ovat kirjojen tyylilliset suhteet?”

Mukaan mahtuu myös muutamia kirjojen valmistamisen ja välittämisen verkostoja koskevia tapaustutkimuksia. “Esimerkiksi Itä-Götanmaalta vaikuttaisi löytyvän tyylillinen ryhmä, joka kertoo jossain määrin yhtenäisestä paikallisesta kirjojen tuottamisen kulttuurista. Upplannissa kirjojen omistuskirjoitukset taas kertovat sikäläisten pappissukujen välisistä suhteista.”

Liimatulla paperilapulla tehty korjaus. Kansalliskirjasto, Coll.762.3.

Kansainvälinen perspektiivi

Raninen katsoo ruotsalaista ja suomalaista aineistoa osin ulkopuolisen silmin. Hän on suorittanut kaikki tutkintonsa Britanniassa ja työskennellyt siellä myös tutkijana. “Opiskelin musiikkia Glasgowssa ja kiinnoistuin erityisesti keskiajan ja renessanssin musiikista. Maisterintutkinnon jälkeen sain jatko-opiskelupaikan Arts and Humanities Research Councilin rahoittamasta tutkimusprojektista Manchesterissa, ja tein väitöskirjani polyfonisen musiikin kirjapainotekniikoista ja tuotannosta. Lisäksi olin post doc -tutkijana Sheffieldin yliopistossa.”

Ranisen aiemmat tutkimukset ovat käsitelleet eurooppalaista musiikkikirjakulttuuria sekä musiikin ja visuaalisten taiteiden suhdetta uuden ajan alun Euroopassa. Ruotsin ja Suomen aineisto yllätti runsaudellaan: “Musiikkikirjojen ja varhaisen musiikin tutkimus Euroopassa harvoin yltää Itämeren pohjoisosiin, ja Ruotsin valtakunnan kirjakulttuuri ei ole yleisesti tunnettua. Yksi tutkimukseni tärkeimmistä tavoitteista on tuoda tämä aineisto osaksi kansainvälistä keskustelua.”

Urjalan värikäs laulukirja. Kansalliskirjasto, MS C.ö.IV.12.

Sanna Raninen piti esitelmän Kansalliskirjaston tutkijan aamukahveilla 10.4.2019.

Millaisia välineitä fenomenologia tarjoaa mediassa käytävän keskustelun mahdollisuuksien tutkimukseen? Tästä aiheesta kuulemme Kansalliskirjaston tutkijan aamukahveilla keskiviikkona 20.3. klo 9.30, kun Minna-Kerttu Vienola esittelee palasen väitöskirjatyötään otsikolla “Kaikkien sosiaalisten kohtaamisten epäautenttisuus niin mediassa kuin kasvokkain: fenomenologinen analyysi”.

Filosofiaa yli rajojen

Kun Minna-Kerttu Vienola hakeutui Helsingin yliopistoon opiskelemaan filosofiaa, hän törmäsi hankalaan valintaan. Filosofia jakautuu Helsingissä kahteen eri oppiaineeseen, teoreettiseen ja käytännölliseen filosofiaan, jotka kaiken lisäksi toimivat eri tiedekunnissa. ”En halunnut lukkiutua kumpaankaan, ja niin otin pääaineekseni ruotsinkielisen filosofin. Se osoittautuikin hyväksi ratkaisuksi ja tein siellä kandin ja osan maisteriopintojani.”

Edmund Husserl (1859–1938). Kuva: Creative Commons.

Liikkuminen erilaisten traditioiden ja instituutioiden välillä on ollut leimallista myös Vienolan myöhemmille vaiheille akateemisessa maailmassa. Gradu valmistui lopulta Jyväskylän yliopistoon. ”Lähdin vaihtoon Tübingeniin, joka on vahva fenomenologiassa. Palattuani halusin tehdä gradun Edmund Husserlista, mutta Helsingissä ohjaajan saamisen kanssa tuli ongelmia. Niin vaihdoin Jyväskylään, jossa pääsin Sara Heinämaan ja Joona Taipaleen ohjaukseen.”

Aluksi Vienola ajatteli jatkaa väitöskirjaan Jyväskylässä. Rahoitusta ei kuitenkaan heti löytynyt. Sillä välin Oulussa avautui mahdollisuus tehdä koko väitöskirja yhdellä rahoituksella osana mielenkiintoista projektia.

Kasvatuksen filosofia ja fenomenologia

Oulun yliopiston hanke Citizenship in Change tutkii kansalaisuuteen kasvamista, ja sen ongelmia ja muutoksia nykydemokratioissa. Yksi hankkeen osa-alueista tarkastelee sitä, miten median digitalisoituminen ja sosiaalisen median nousu vaikuttavat kansalaiseksi kasvamiseen ja kansalaisten osallistumiseen yhteiskunnan toimintaan.

Hankkeen tutkijat ovat taustaltaan kasvatustieteilijöitä ja filosofeja. Vienola tuo työryhmään akateemisen fenomenologian perinteestä nousevan näkökulman. ”Yritän tunnistaa asioita, jotka ovat oppimisen ja rakentavan vuorovaikutuksen esteitä osallistavissa medioissa. Pohdin näitä asioita Husserlin ja hänen seuraajiensa kehittämän fenomenologian perspektiivistä.”

Husserlin Logische Untersuchungen -teoksen toinen, paranneltu painos vuodelta 1913. Kansalliskirjaston kokoelmat.

Edmund Husserlin (1859–1939) perustama fenomenologia määritteli filosofian tutkimuskohteeksi sen, miten todellisuus ilmenee ihmiselle. Fenomenologia tutkii tavallaan inhimillisen havainnon rakenneosasia, fenomenologian kielellä konstituentteja. Tällä hetkellä Vienola tutkii yhtä fenomenologista konstituenttia – ruumiillisuutta – osallistavasta mediasta käytävissä keskusteluissa.  ”Viime aikaisessa tutkimuksessa on väitetty, että osallistavissa medioissa käytävien keskustelujen ongelmat johtuisivat siitä, että keskustelijat eivät kohtaa ruumiillisesti. Kun ihmisen fyysinen läsnäolo puuttuu, toista ei mielletä oikeaksi yksilöksi, ja keskustelusta katoaa aíto dialogisuus.”

Fenomenologinen analyysi paljastaa kuitenkin tämän järkeilyn ongelmat. ”Toinen havaitaan aina ruumiillisena olentona, vaikkei toisen ruumista nähtäisikään. Samalla oma havaintomme on aina ruumiillisuuden ehdollistamaa. Fenomenologista kokemuksen tutkimusta analysoitaessa voidaan siis huomata, että media toimii ikään kuin apuvälineenä toisen havaitsemisessa ja kohtaamisessa, jolloin olennaista eroa toisen havaitsemiseen fyysisesti läsnä ei ole.”

Vienola soveltaa ensimmäisessä väitöskirja-artikkelissaan erityisesti Husserlin oppilaan, Edith Steinin (1891–1942) käsitteistöä. Stein jaottelee tekstit kahteen kategoriaan, Wortkörper ja Wortleib, sanaruumis ja sanakeho. Sanaruumis on passiivinen teksti, jonka takana lukija ei ajattele olevan aktiivista inhimillistä tekijää, kun taas sanakehon hän näkee jonkun ihmisen mielen tuotteena. ”Media, jossa teksti esiintyy, ei itsessään määrittele sitä, kummanlaisena tekstinä lukija sen hahmottaa.”

Osallistavassa mediassa tapahtuva oppiminen: esimerkkinä me too -kampanja

Työskennellessään filosofina kasvatustietelijöiden kanssa Vienola on joutunut myös pohtimaan oman tieteenalansa suhdetta yhteiskunnan tutkimukseen. ”Oma työni tavallaan peilaa tämän päivän yhteiskuntatieteellistä keskustelua fenomenologian klassikoihin. Ohjaajani kanssa on mietitty, pitäisikö tutkimukseen sisällyttää myös selvemmin yhteiskuntatieteellinen osio, jossa analysoitaisiin jotain tämän päivän maailmasta kerättyä dataa.” Vienola toivoo, että hänen tutkimuksensa joka tapauksessa voisi auttaa kasvatustieteitä konkreettisesti. ”Voitaisiinko kasvatustieteissä kehittää menetelmiä, joiden avulla julkista keskustelua voitaisiin paremmin käyttää oppimisen mahdollistamiseen ja sitä kautta yhteiskunnan kehittämiseen? Jos media itsessään ei estä oppimista, mistä ongelmat kumpuavat?”

Yksi Vienolan tutkimuksen esimerkkitapauksista on me too -kampanja. ”Se on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten jokin sosiaalinen kehitys voi tapahtua pelkästään mediassa – ja vielä todella osallistavassa mediassa. Se ei ollut journalistien toteuttama, vaan avoimen julkisen keskustelun kautta tapahtunut yhteisten normien muuttuminen. Tosin siitä voidaan tietysti keskustella, tapahtuuko varsinainen muutos juuri medioissa vai sittenkin kasvokkain, medioiden ulkopuolella.”

Kansalliskirjasto ja Helsingin yliopiston tutkijayhteisö

Citizenship in Change -hankkeen päämaja on Oulussa, mutta Vienola työskentelee enimmäkseen Helsingissä. Kansalliskirjaston aineistot ja Helsingin yliopiston laaja filosofian tutkijayhteisö tarjoavat tutkimukselle erinomaiset puitteet.

Kansalliskirjastossa Vienola käyttää erityisesti fenomenologian klassisten kirjoittajien koottujen teosten kriittisiä editioita, joihin lähdeviittaukset tulee tehdä ja joita ei löydy muista kokoelmista. “Myös Rotundan filosofian avokokoelma on yllättävän kattava, vaikka näyttääkin ensi näkemältä melko pieneltä. Useimmat tarvitsemani kirjat löytyvät sieltä, ja kaukopalvelu tilaa tehokkaasti loput.”

Yhtä tärkeä on tutkijayhteisön tuki. “Ensimmäinen opettajani yliopistossa, Fredrik Westerlund, työskentelee myös Kansalliskirjaston tutkijapaikalla. On ilo voida keskustella hänen kanssaan säännöllisesti. Merkittävää on myös se, että Helsingissä toimii useita filosofian tutkijaseminaareja. Niissä kohtaavat myös muualla kuin Helsingissä toimivat filosofit.”

Maurice Mearleau-Ponty (1908–1961) oli Husserlin ja Martin Heideggerin (1889–1976) tunnetuin seuraaja. Kuvassa La structure du comportement, ensipainos vuodelta 1942. Kansalliskirjaston kokoelmat.

Kuluneen vuosikymmenen aikana länsimaissa on jouduttu toteamaan, siis vain toteamaan, populistisiksi ja nationalistisiksi nimettyjen liikkeiden niin nousu kuin paikoin myös valtaannousukin, demokraattisin menetelmin. Perinteisten liberaaleiksi ja vasemmistolaisiksi itseään kutsuvien puolueiden kannatus vaaleissa on ollut heikkoa jollei murskaavaa. Kirkkain esimerkki suuntauksesta on tietysti USA:n presidentinvaalit 2016.

Länsimaisen demokratian ja kansalaisyhteiskuntien on katsottu ajautuneen vakavaan  kriisiin. Puola ja Unkari näyttävät esimerkkiä. Kuinka näin on päässyt käymään? Perinteiset puolueet ovat seuranneet lähinnä sormi suussa tilannetta, neuvottomina.  Harva on suostunut syvemmälle peiliin katsomaan. Nils Heisterhagen Saksassa on kuitenkin yksi heistä.

Haisterhagen on valtio-ja taloustieteilijä, Rheinland –Pfalzin osavaltion parlamentin jäsen (Grundsatzreferent der SPD-Fraktion in Rheinland-Pfalz). Haiserhagen on uskaltautunut kritisoimaan omiaan eikä vain vastustajiaan, tai ajan henkeä tai jotain muuta abstraktia. Rohkea mies!

Viime vuonna  Cicero Magazinissa (8.11.)  julkaistussa artikkelissa Die Linke in der Krise – Redet wieder über Geld, nicht nur über Gender!  Haisterhagen käy omiensa ja tietysti muidenkin samalla tavalla ajattelevien kimppuun luetellen viimeisten vuosikymmenten aikana tehtyjä virheitä, joilla on karkoitettu kannattajakunta ja sympatiseeraajatkin äänestämään populistit yms. valtaan. Kansalaiset ovat menettäneet uskonsa ja luottamuksensa sodan jälkeiseen poliittiseen järjestykseen, joka uskottiin keynesiläisttäin ajatellen ainakin pyrkivän toimimaan kaikkien parhaaksi. Nyt he kääntyvät populistien puoleen ja ison Persoonan etsintään.

Haisterhagen antaa kirjavinkin niille, jotka päivittelevät ja ihmettelevät menoa poliittisella rintamalla länsimaissa. Vallitseva ajan henki olisi voitu välttää jos oltaisiin luettu Richard Rortyn kirja Achieving Our Country (1998). Sitä ei tehty USA.ssa ja nyt heillä on Donald Trump, jonka valtaannousun Rortyn katsotaan kirjassaan ennustaneen. Sitä  ei olla luettu Euroopassakaan, valittaa Haisterhagen.

Kirjassaan Rorty analysoi usalaista vasemmistoa, liberaalisti ajattelevia ja virheitä, jotka demokraattit ovat tehneet vallassa ollessaan. Haisterhagen näkee Rortyn analyysin sopivan myös Eurooppaan.

Richard Rorty (1931-2007) oli yhdysvalatalainen filosofi ja kirjallisuustieteitlijä. Hänen katsotaan edustavan lähinnä uuspragmatismia tuoden esiin John Deweyn ajattelua. Rortyn tuotannossa ehkä tunnetuin, filosofipiirien ulkopuolella, on v. 1967 ilmestynyt The linguistic Turn. Rorty ei kuitenkaan ole kovin korkeassa kurssissa filosofian rintamalla, Suomessakaan; Rortyn pragmatismin ”kompastuskiveksi” on nähty ”sen suhde konkreettiseen todellisuuteen”. Sillä lailla!

Lopuksi Rortynkin lainaama Walt Whitmanin (k.1892) iätön toteamus “Democracy is a great word, whose history, I suppose, remains unwritten, because that history has yet to be enacted.”

Richard Rortyn tuotantoon voi tutustua Kansalliskirjastossa ja Helsingin yliopiston kirjastossa. Aineisto löytyy Finna-hakuohjelman kautta.  https://kansalliskirjasto.finna.fi/

Kansalliskirjaston Galleriassa avautui 8.2. näyttely Nopista bitteihin – 200 vuotta suomalaista pelaamista. Sain kunnian pitää tervetulopuheen, mikä tarjosi mahdollisuuden pohtia pelien ja pelaamisen merkitystä elämässämme ja kulttuuriperintönä.

Talvihuvitukset. n. 1920.
Kuva: Kansalliskirjasto / Marko Oja

Pelit ja pelaaminen koskettavat meitä kaikkia. Monella nuorella ja aikuisellakin pelaaminen nielaisee suuren osan vapaa-ajasta. Kasvavalle osalle suomalaisia pelaaminen tai pelien suunnittelu on ansiotulon lähde, onhan ala parhaillaan kehittymässä yhä merkittävämmäksi työllistäjäksi ja verotulojen tuottajaksi. Osalle taas pelit ovat nostalgiaa – lämpimiä muistoja lapsuudesta tai omien lasten ja ystävien kanssa vietetyistä hauskoista peli-illoista.

Vaikka pelit näkyvät vahvasti ajassa ja arjessa, niitä harvemmin tarkastellaan osana historiaa ja kulttuuriperintöä. Tämän puutteen voimme nyt korjata. Kansalliskirjaston näyttely Nopista bitteihin kertoo suomalaisen pelaamisen kehittymisestä kolmella vuosisadalla. Esillä ovat pelit, pelaajat, pelivälineet ja pelimuistot 1800-luvulta nykypäivään.

Suhtautuminen peleihin ja pelaamiseen on vaihdellut eri aikakausina ja eri kulttuureissa. Korttipeli oli vielä sata vuotta sitten enemmän tai vähemmän syntistä. Tänään vanhempien ja lasten korttipelihetki katsotaan kivaksi yhteiseksi toiminnaksi, jopa älyllisten virikkeiden antajaksi, kun taas moralistin silmä katsoo ankarasti pelikoneitten ääreen kiinnittyneitä lapsia ja nuoria. Tulevaisuudessa näiden pelureitten luultavasti huomataan olevan erinomaisia koodaajia tai muuten innovatiivisia osaaja. Ei silti huolta tapojen löystymisestä, sillä moraalinvartijan tuikea katse löytänee kyllä uusia kohteita – sellaisia, joita emme vielä edes osaa aavistaa.

Julkaisuina ja tuotteina pelit heijastavat aina omaa aikaansa, sen ilmiöitä ja arvoja. Viime viikolla saatoimme lukea Helsingin Sanomista uudesta venäläisestä lautapelistä, jonka aiheena oli Salisburyn hermomyrkkyisku. Suomalaiseen pelivalikoimaan kuuluu mm. sisällissodan jälkimainingeissa laadittu Punaisten ja valkoisten taistelu Suomessa 1918 –peli, jonka voi muuten ladata vapaasti käyttöönsä Kansalliskirjaston Doria-palvelussa. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016052012608

Liian tosikkomaisesti ei kuitenkaan kannata suhtautua poliittisiin tai ideologisesti värittyneisiin peleihin. Eivät ne välttämättä yksioikoisesti muokkaa maailmankuvaamme, vaan tarjoavat mahdollisuuden eläytyä myös vastapuolen asemaan. Luulenpa, että moni reilun kaupan tuotteita ostava tiedostava suomalainen on lapsuudessaan hyvinkin imperialistisessa hengessä vaeltanut Afrikan kartalla jäljittäen timantteja ja väistellen roistoja. Näyttelymme pelit avaavat ikkunoita erilaisiin maailmoihin – voimme valita rintamalinjamme ensimmäisessä maailmansodassa, osallistua löytöretkiin, eläytyä arkisempiin asioihin, kuten taksiliikenteeseen tai testata, miten haastavaa on pärjätä Uuno Turhapurona.

Kansalliskirjastolle pelinäyttely tarjoaa tilaisuuden tuoda esiin sellaista kulttuuriperintöä, jonka vain harva osaisi yhdistää tänne Kupolisalin kirjahyllyjen keskelle. Kuitenkin pelitkin ovat julkaisuja, jotka kulttuuriaineistolain mukaisesti luovutetaan vapaakappaleina kansalliskokoelmaan ja talletetaan tuleville sukupolville. Lisäksi Kansalliskirjastolla on ollut ilo vastaanottaa lahjoituksia, joista merkittävin on professori Markus Brummer-Korvenkontion keräämä kuuluisa lastenkirjallisuuden ja pelien kokoelma. Tietokone- ja konsoliajan pelejä meille on lahjoittanut Aki Sivula. Näyttelyssä on mukana myös lainaesineitä yksityishenkilöiltä sekä valokuvia museoiden kokoelmista.

Näyttelyt ovat siitä mukavia, että harvoin valmistamme niitä yksin. Tässä näyttelyssä merkittävin yhteistyökumppani on ollut Suomen Pelimuseo.  Näyttelyn suunnittelussa ja käsikirjoituksen laadinnassa on yhdistetty monen asiantuntijan osaaminen. Kiitämmekin lämpimästi videopelikulttuurin tutkijaa Tero Kerttulaa, tietokirjailija Juho Kuorikoskea, tutkija Niklas Nylundia, tietokirjailija Mikko Saarta ja tutkija Henna Ylästä.

Pelinäyttelyidean alullepanijoita täällä Kansalliskirjastossa olivat apulaiskirjastonjohtaja Liisa Savolainen ja palvelupäällikkö Aija Vahtola. Hankkeen parissa on väsymättä uurastanut työryhmä, joka on paitsi tehnyt hienoa työtä näyttelyn kuratoinnissa, myös valanut meihin kaikkiin kansalliskirjastolaisiin innostusta ja ymmärrystä pelimaailmaan.  Kiitos tästä Sanna Haukkala, Marko Oja, Lauri Ojanen, Jussi Omaheimo, Marleena Vihakara ja monet myös muut työntekijämme vapaakappale-, kokoelma- ja viestintäpalveluistamme. Tämä oli hieno ponnistus!

Nopista bitteihin –näyttely on avoinna 8.2.-20.12.2019 kirjaston aukioloaikoina. Näyttelyyn on vapaa pääsy. Näyttelyyn voi tutustua myös Youtubessa Lauri Ojasen mainion opastuksen avulla.