Havahduin eräänä päivänä outoon tosiseikkaan. Olen tutkinut musiikkia yli kaksi vuosikymmentä, mutta en ole koskaan käyttänyt tutkimuksissani nuotteja. Olen käynyt läpi erilaisia medialähteitä, audiovisuaalisia tallenteita ja arkistoaineistoja. Jos kirjoittaa musiikin kulttuurihistoriasta, niin mitä virkaa on nuoteilla? Osaan kyllä jotenkuten ”lukea musiikkia” ja itse asiassa nautin suunnattomasti saadessani piirrellä mustia pampuloita nuottiviivastolle – mutta aivan muussa roolissa kuin tutkijana.
Hygieenistä musiikkia? Vuonna 1931 muodikkaan foxtrotin aiheeksi kelpasi jopa saippua. Sanoittajana oli “Vieno Vaahtonen”.
Notaatiotutkimus, no thanks, niinkö? Ei ihan. Olen viime aikoina joutunut muuttamaan käsityksiäni. Väitän, että nuotit voivat avautua monenlaiselle tutkimukselle.
Musiikillisia ääniä on merkitty nuottiasuun vuosisatojen ajan. Painonuotteja on ollut jo 1500-luvulta lähtien. Nuotit ovat myös olleet oma kulttuuriteollisuuden haaransa. Suomessa nuottijulkaisu oli teollisen paperinpainatuksen läpimurron jälkeen ja ennen äänilevyn yleistymistä eli suunnilleen 1890–1920-luvuilla keskeisin musiikin jakelumuoto. Nuotit käyvät kaupaksi ihan hyvin vielä nykyisinkin.
Nuoteilla meni lujaa 1900-luvun alussa, ja tältä ajalta periytyy myös nuottianalyysin vahva rooli musiikintutkimuksessa. Enää nuottikirjoituksella ei ole tutkimuksessa yhtä keskeistä asemaa – ymmärretään, että pelkästään nuotteja analysoimalla on vaikea kertoa, miten äänet sointuvat, millä tavoin niitä välitetään eteenpäin ja mitä tuntemuksia ne herättävät kuulijoissa. Silti sitkeänä elää se uskomus, että musiikin tutkiminen on jonkinlaista salatiedettä, jonka harrastaminen on varattu vain nuottikoodiston hallitseville asiantuntijoille.
Se uskomus on syytä kyseenalaistaa. Ja mitäpä jos samalla nuottitutkimusta hieman lavennettaisiin? Vaikkapa Kansalliskirjaston avulla.
Kansalliskirjaston vanhat nuotit
Kansalliskirjastolla on kolmenlaisia nuottikokoelmia. Käsikirjoituskokoelmassa on noin 500 musiikkiarkistoa, jotka sisältävät pääosin taidemusiikkia edustavien säveltäjien luonnoksia mutta myös eri yhteisöjen kuten vaikkapa Musiikki-Fazerin aineistoja. Toisekseen kirjastolla on yksityiskokoelmiin ja lahjoituksiin perustuvia nuottikokonaisuuksia, esimerkiksi Hotelli Kämpin kokoelma, joka sisältää noin 4 000 orkesterinuottia 1900-luvun vaihteesta.
Merkittävin nuottikokonaisuus löytyy lakisääteisyyteen perustuvasta kansalliskokoelmasta, johon on talletettu vapaakappaleina saadut painotuotteet, mukaan lukien nuottijulkaisut. Niitä on suunnilleen 45 000 kappaletta. Niin, ”suunnilleen”, ihan tarkkaa määrää ei tiedetä. Nuotit on kyllä vuodesta 1977 eteenpäin luetteloitu systemaattisesti Kansallisdiskografia Violaan, mutta tätä edeltävistä painonuoteista eli vuosien 1801–1976 nuottijulkaisuista tietokantaan on kuvailtu vasta noin 30 prosenttia. Varsinaisen kansalliskokoelman ulkopuolella ihan oman kokonaisuutensa muodostavat Venäjän keisarikunnan vuosien 1828–1917 vapaakappalenuotit, jotka kuuluvat Slaavilaisen kirjaston musiikkiaineistoihin.
Tutkijoilta on jo vuosien ajan tullut kirjastolle viestiä, että milloin kansalliskokoelman vanhat nuotit oikein luetteloidaan – tai kenties jopa digitoidaan ja avataan nettipalveluun. Odotukseen on saatu pientä helpotusta. 
Kokoelman vanhasta osasta on olemassa melko lailla pätevä tekijäkortisto, joka on digitoitu ja asetettu pdf-muodossa Doria-julkaisuarkistoon. Vanhin tallella oleva painonuotti Kansalliskirjastossa on muuten Thomas Byströmin kolmen sonaatin kokoelma viululle ja pianolle.
Kävin alkuvuonna 2018 läpi tätä kansalliskokoelman vanhempaa nuottiaineistoa ja suunnittelin sen käytettävyyden kehittämistä. Edellä mainittua digitointia ja avaamista on jossain vaiheessa luvassa. Millainen kokonaisuus oikein on tarjolla? Ja miten sitä voisi tutkia?
Monitaiteista julkaisutoimintaa
Nuotit on pääosin järjestetty 1900-luvun alun luokitusjärjestelmän mukaisesti. Aiheluokkia on 27, joukossa muun muassa duetot, koulut (eli oppaat), kuorolaulut, puhallinmusiikki ja tanssimusiikki. Viimeisenä on voimistelumusiikki. 
Se kuulostaa kuriositeetilta, mutta, kuka tietää, ehkäpä tämän päivän jumppa- tai pelimusiikista ajatellaan samoin seitsemänkymmenen vuoden päästä. Kansalliskirjaston kokoelmasta päätellen voimistelu tuntuu tarjonneen töitä musiikintekijöille etenkin sotien jälkeen.
Vanhat painonuotit sisältävät runsaasti kansanmusiikkia ja taidemusiikkia, 1920-luvulta eteenpäin myös tanssimusiikkia. Monipuolisuus ilmenee myös siinä, että nuottijulkaisuihin on mahdutettu nuottikirjoituksen lisäksi erilaisia ohjeistuksia ja johdantotekstejä. Takakannessa saattaa olla mainosmateriaalia tai nuottikustantajan katalogi, kenties otteita tulevista julkaisuista. Ja tietenkin nuoteissa on mukana myös sanoituksia ja kuvitusta.
Otetaanpa pari 1900-luvun alun näytettä Kansalliskirjaston ”Luolaan” sijoitetuista laatikostoista. Käsiin osuu säveltäjä Toivo Kuulan (1883–1918) varhaistuotannon yksinlaulu Syystunnelma vuodelta 1905.
Sävellyksen pohjana on Eino Leinon (1878–1926) samanniminen runo kokoelmasta Yökehrääjä (1897). Painonuotin on kustantanut kreikanbulgarialainen Alexei Apostol (1866–1927), joka teki Suomessa merkittävän uran sotilaskapellimestarina ja vaikutti maan musiikkielämässä muutenkin monin tavoin. Esimerkiksi Vesa Kurkelan tutkimuksesta Sävelten markkinat – Musiikin kustantamisen historia Suomessa (2009) selviää, että Apostol oli yksi painonuottien kultakauden johtavista kustantajista. Hetken aikaa julkaisijoita oli useita, mutta pian ala keskittyi. Apostolinkin yhtiö siirtyi Suomen itsenäistymisen aikoihin Westerlundille, joka puolestaan päätyi puoli vuosisataa myöhemmin Fazerin omistukseen.
Vajaan parin vuosikymmenen aikana Apostol ehti julkaista runsaasti ”monitaiteisia” painonuotteja. Syystunnelmassa yhdistyvät musiikin kansainväliset ja kansallisromanttiset vaikutteet, sanoitusten kalevalaiset painotukset ja kuvataiteen jugend-ihanteet. Nuottikannen tekijästä ei ole tietoa, mikä ei oikeastaan hämmästytä – kuvittajaa koskevan tiedon puuttuminen oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
Miltä nuotti maistuu?
Syystunnelma on vain yksi esimerkki siitä, miten nuottijulkaisut liittyvät musiikin lisäksi muun muassa kirjallisuuden, kuvataiteen ja teatterin historiaan. Tätä taiteidenvälisyyttä ei ole juurikaan pohdittu nuotteja koskevissa tutkimuksissa.
Taiteidenvälisyyden lisäksi nuottijulkaisuista avautuu näkökulmia muun muassa aatevirtauksiin, kansainvälisyyteen, kasvatusihanteisiin, nuorisokäsityksiin ja sukupuolta koskeviin kysymyksiin. Syystunnelma hohkaa nuoruuden angstia niin sävelkielen kuin sanoitusten osalta. Tai mitä pitäisi ajatella Luolan toisesta näytekappaleesta, 
nuottikannesta, jossa yläluokkainen nainen laulaa etukenossa ”populääriä laulua”? Kappaleena on sotaisuutta ja kansallisuustunnetta ylistävä Porilaisten marssi, jossa Runebergin sanoin ”voi vainolaisen hurmehella peittää maan” ja ”vinkuen taas lentää luoti” (suomennos Paavo Cajander). Vuosi oli 1907 ja julkaisijana taidemusiikkiin keskittynyt ruotsalainen Gehrman, joka toimi aktiivisesti myös Suomen markkinoilla.
Entä se nuottikirjoitus? Nykyinen notaatiomalli on jo yli 300 vuotta vanha, mutta etenkin julkaisutoiminnassa siihen on toisinaan kohdistunut muutospaineita. 
Esimerkiksi kitaraoppaissa alkaa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä tulla vastaan sointumerkintöjä perinteisen nuottikirjoituksen rinnalle. Saksasta Suomeen muuttanut muusikko ja yrittäjä Josef Binnemann lupasi 1920-luvulla helppotajuisen “pikajärjestelmän” soittamisen opetteluun. Kenties nuottikustantajat hakivat uusia keinoja, joilla voittaa musiikinystävien sydämet puolelleen. Samaan aikaan “gramofonikuume” alkoi nimittäin vallata markkinoita, kenties jopa uhkasi nuottibisnestä…
Uskon, että nuoteilla on vielä paljon annettavaa musiikintutkimukselle. Tai voisihan tätä väitettäni lähestyä myös toisesta näkökulmasta. Musiikkia ja sen tiettyjä ilmenemismuotoja kuten vaikkapa nuottikirjoitusta saavat ihan hyvin tarkastella muutkin kuin nuottikirjoitukseen perehtyneet tutkijat. Kansalliskirjaston nuottikokoelmaa voi hyödyntää vaikkapa tarkasteltaessa paperinvalmistuksen, painatuksen ja typografian historiaa tai analysoitaessa värien yleistymistä painotuotteissa.
Tai miltä nuotti maistuu ja haisee? Pelkkä nuottijulkaisu ei sitä kovinkaan paljon kerro – paitsi jos tuote on pilaantunut tai tutkijana on konservaattori. Käytännössä nuotti herääkin tutkimusmielessä eloon vasta, kun sille esitetään jokin kysymys ja ryhdytään selvittämään nuotin suhdetta aikaan, paikkaan ja muihin aineistoihin. Moniaistista nuottitutkimusta varten tarvittaisiinkin kontekstoivaa tietoa siitä, minkälaisissa yhteyksissä nuotteja on käytetty. Miltä kahvi on maistunut ja mitä leivoksia on nautittu Toivo Kuulan yksinlaulujen matineoissa?
