Yhdysvaltojen psykiatrinen yhdistys loi 1970-luvulla DSM III -nimellä tunnetun diagnostisen käsikirjan, jolla on ollut valtava vaikutus mielenterveyden häiriöiden luokitteluun kaikkialla maailmassa. Väitöskirjassaan Mia Pohtola tutkii tämän kiistellyn käsikirjan syntyä ja merkitystä. Pohtolan mukaan manuaalin luomisessa ei ollut kyse ainoastaan diagnostiikan kehittämisestä vaan uusi manuaali sai myös laajemman merkityksen psykiatrian tieteenalan sisäisen kriisin rauhoittajana.

Mielen sairauksien vaikeat diagnoosit

Jotta potilasta voidaan auttaa, täytyy tietää mikä on vialla. Siksi kaikki lääketieteellinen hoito alkaa diagnoosista. Kehon vammojen ja sairauksien diagnosointi ei aina käytännössä ole helppoa, mutta sen periaatteet ovat selkeät. Jalka on poikki tai se ei ole poikki. Aivoissa on kasvain tai siellä ei ole kasvainta.

Mielen sairaudet ovat paljon monimutkaisempi kysymys. Suomalaisessa julkisessa keskustelussa tämä usein unohtuu, toteaa Mia Pohtola. “Jos lukee Hesaria, siellä puhutaan masennuksesta ikään kuin se olisi varmennettu tautidiagnoosi. Sanotaan, että ’sillä on se masennus’, tai lehdessä kerrotaan, että sinulla on masennus, jos sinulla on nämä ja nämä oireet. Todellisuudessa oirekriteerit perustuvat vasta hypoteesiin, eikä kukaan tiedä miten tarkka tai epätarkka nykyinen määritelmä on.”

Pohtola ei halua kieltää masennuksen olemassaoloa ja ongelman vakavuutta. ”Olen sitä mieltä, että masennus tautitilana tulisi määritellä sairaudeksi. Mutta samalla täytyisi muistaa, että ymmärryksemme on vielä hyvin pintapuoleista. Kyseessä on major depressive disorder (suom. vakava masennuksellinen häiriö) -määrittelyn alla kulkeva laaja oireiden kirjo. Luultavasti on olemassa paljon erilaista ja eri syistä johtuvaa masennusta, mutta tätä kirjoa ei ole onnistuttu lohkomaan toimiviksi aladiagnooseiksi.”

Pohja tämän päivän suomalaiselle masennukselle, kuten useimmille mielen häiriöiden diagnooseille, määriteltiin Yhdysvalloissa 1970-luvulla. ”Psykiatrista tautiluokittelua ohjaa Yhdysvaltojen psykiatrisen yhdistyksen tuottama diagnostinen opas, Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders (DSM). Sen kolmas version, DSM III, valmistui vuonna 1980. Juuri tällä versiolla on ollut ratkaiseva vaikutus siihen, miten mielen häiriöitä diagnosoidaan koko maailmassa”, Pohtola sanoo.

Amerikkalaisen psykiatrian kriisi

Väitöskirjassaan Mia Pohtola tutkii sitä, miten tämä kiistelty opas syntyi ja nousi niin vaikutusvaltaiseen asemaan. Hänen mukaansa DSM III:n taustalla oli psykiatrian tieteenalan kriisin ja kiristyvän julkisen talouden yhteisvaikutus. ”Toisin kuin useimmat terveydenhuollon alat, psykiatrinen hoito on Yhdysvalloissa aina ollut etupäässä osavaltioiden rahoittama julkinen palvelu. Talouskasvun hidastuminen 1970-luvulla kiristi osavaltioiden taloutta ja asetti uudenlaisia paineita mielenterveyspalveluille. Selkeät tautiluokitukset helpottivat hoidon tarjoamista.”, Pohtola kertoo.

Samaan aikaan usko psykoanalyysiin horjui. ”Analyyttinen perinne oli hallinnut amerikkalaista psykiatriaa, mutta nyt esiin nousi uusi sukupolvi. Se kyseenalaisti psykoanalyysin ja siihen liittyvän diagnostiikan, jossa neuroosin käsitteellä oli vahva asema. 1970-luvulla monia nuorempia psykiatreja kiinnosti tarkastella mielenterveyden ongelmia ensisijaisesti biologisessa viitekehyksessä.”

Usko neurobiologisen ymmärryksen merkitykseen ja sen avaamiin lääkehoidon mahdollisuuksiin oli aikakauden kontekstissa ymmärrettävää. ”Juuri tähän aikaan aivojen kuvantamismenetelmissä edistyttiin suurin harppauksin. Ajateltiin, että kun näemme aivojen sisään yhä tarkemmin, pystymme diagnosoimaan häiriöt täsmällisemmin ja hoitamaan niitä tehokkaasti etupäässä lääkkeillä.”

Biologinen lähestymistapa tarjosi tien ulos analyyttisen psykiatrian umpikujasta. Terveyshallinto kaipasi täsmällisiä tautiluokituksia, joita kasvavan kritiikin kohteeksi joutunut psykoanalyyttinen perinne ei kyennyt tarjoamaan. Biologisesti suuntautunut uusi sukupolvi sen sijaan ymmärsi terveydenhuollon tarpeet. DSM III laadittiin paljolti tästä lähtökohdasta käsin. Se tarjosi kattavan ja näennäisen objektiivisen mielenhäiriöiden tautiluokitusjärjestelmän. ”Manuaalin koon kasvu havainnollistaa tehokkaasti muutoksen mittakaavaa. DSM II (1968) oli 119-sivuinen, mutta DSM III:n pituus oli peräti 494 sivua.” DSM III:sta lähtien manuaalisarjasta muodostui arvokas tuote Yhdysvaltojen psykiatriselle yhdistykselle.

Mia Pohtola kuvaa DSM III:n syntyä haavan ja laastarin käsitteillä. ”Psykiatria oli haavoittunut ja hukassa. Se oli joutunut sisäiseen kriisiin, joka uhkasi koko tieteenalan identiteettiä. Kriisiytynyt psykiatria ei kyennyt vastaamaan siihen kohdistuneisiin moninaisiin paineisiin. Samalla tieteenalaa kalvoi huoli sosiaalisen auktoriteetin murenemisesta. DSM III oli ikään kuin laastari, jolla tätä haavaa pystyttiin paikkaamaan.”

Kuva havainnollistaa DSM-manuaalien sivumäärän huomattavaa kasvua DSM III:n myötä.

Hulluuden historiaa

Mia Pohtola kiinnostui mielenhäiriöiden historiasta ensimmäisenä opiskeluvuonnaan Helsingin yliopistossa. Sysäyksen aiheen pariin antoi innostava kurssi, Petteri Pietikäisen Hulluuden historia mielisairaaloista masennuslääkkeisiin. ”Kurssi käsitteli synkkää ja kiinnostavaa tieteen historiaa, ja luentosali oli aivan täynnä. Se kurssi jätti minuun jäljen, osittain siksi, että samaan aikaan masennuksesta puhuttiin niin paljon. Se oli Iltalehden otsikoissa, se oli joka puolella. Mietin, että onkohan masennus lisääntynyt ja mistä syystä. Aloin tutustua aiheeseen, ja aika nopeasti taustalta löytyi tämä manuaalisarja.”

Psykiatrisen diagnostiikan historia kuulosti ensin kuivalta tutkimuskohteelta, mutta aiheen auettua se tempasi mukaansa. Pohtola teki aiheesta gradunsa käyttäen lähteinään tieteenalan amerikkalaisia julkaisuja. Heti gradun aloittamisen aikoihin tapahtui onnekas sattuma, joka vaikutti ratkaisevasti myöhemmän väitöskirjahankkeen syntyyn. ”Yhtenä aamuna luin sähköpostiviestin Petteri Pietikäiseltä. Oletko kuullut että Allen Frances on tulossa Helsingin yliopistoon pitämään yleisöluentoa? Istuin aamukahvipöydässä ja mietin kuumeisesti, kehen ottaisin yhteyttä”, Pohtola kertoo.

Allen Francesin laajan lukijakunnan tavoittanut teos Saving Normal ilmestyi vuonna 2013.

Pohtolan innostukselle oli hyvä syy. Allen Frances oli ja on yhdysvaltalaisen psykiatrian sisäpiirin ydintä. Hän oli johtanut DSM III:sta seuranneen psykiatrisen manuaalin (DSM IV) toimittamista ja tullut sen jälkeen tunnetuksi diagnostisen järjestelmän kriitikkona. ”Sain yhteyden Francesiin hänen suomalaisen yhteistyökumppaninsa, Kari Tikkisen kautta. Kerroin, että jos saan edes viisi minuuttia Francesin kanssa olen ikuisesti kiitollinen. Francesilla oli sovittuna luennon jälkeen jo monia tapaamisia, mutta hän sanoi, että me olemme täällä opiskelijoita varten. Tapaamisemme sijoitettiin viimeiseksi ja sain kokonaisen tunnin haastatteluaikaa.”

Haastatteluja Atlantin yli

Yhteys Allen Francesiin muodostui käänteentekeväksi tutkimuksen kannalta. ”Frances näki tutkimusaiheeni tärkeänä. Hän esitteli minut sähköpostitse kaikille DSM III:n laatimisessa mukana olleille henkilöille, jotka olivat vielä elossa. Tämä mahdollisti heidän haastattelemisensa. Harva kehtasi kieltäytyä, ja monet ovat olleet kiitollisia, että DSM III:n syntyprosessia dokumentoidaan tällä tavalla.”

Väitöskirjan suurimmaksi yksittäiseksi ponnistukseksi onkin muodostunut reilun neljänkymmenen haastattelun tekeminen yli kahdenkymmenen haastateltavan kanssa, haastattelujen litterointi ja saadun datan hallinnoiminen. Aineiston merkitys ei luultavasti tule rajoittumaan vain Pohtolan väitöskirjaan. ”Nyt on viimeinen hetki toteuttaa tällainen tiedonkeruuhanke. Kaksi haastateltavaa on jo menehtynyt sen jälkeen, kun olen puhunut heidän kanssaan.”

Muistitietotutkimus on vienyt valtavasti aikaa. ”Se on ollut superrankkaa mutta henkisesti kasvattavaa”, Pohtola kertoo. ”Kaikilla haastateltavilla on tutkinnot Ivy League -yliopistoista ja kymmenien vuosien opetuskokemus Harvardin kaltaisista yliopistoista. Kyllä siinä vaan tulee sellainen pienuuden tunne.” Vaativuutta on lisännyt vieraan kielen ja etäyhteyden käyttö. Yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta haastattelut on tehty puhelimella. ”Mutta kaikkeen tottuu. Haastattelut pitää aikaeron vuoksi tehdä illalla, ja aluksi minulla meni koko haastattelupäivä hengitellessä. Loppujen lopuksi kaikkein hienoin osa koko projektia on kuitenkin ollut saada mahdollisuus keskustella näin monen DSM-asiantuntijan kanssa.”

Mia Pohtola tekee väitöskirjaansa Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan historian tohtoriohjelmassa, jonka piirissä muistitietotutkimusta ei harjoiteta kovin runsaasti. Tukea on kuitenkin löytynyt valtiotieteellisen tiedekunnan muistitietotutkijoilta. Myös väitöskirjan ohjaamiseen osallistuvat eri taustoista tulevat tutkijat. ”Väitöskirjani sisällön suhteen Petteri Pietikäinen on tärkein asiantuntija. Hän on nykyään Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori, mutta näen häntä säännöllisesti. Helsingissä vastuuohjaajani on Risto Marjomaa, ja lisäksi minua on tukenut Pohjois-Amerikan tutkija Janne Lahti.”

Suljettu arkisto ja vaihtelevan avoimet kirjastoaineistot

Haastattelujen lisäksi myös kirjallisilla lähteillä on suuri merkitys Pohtolan tutkimuksessa. Tällä suunnalla hän on kuitenkin törmännyt yllättävään esteeseen. ”DSM III-hankkeen toteuttajan, Yhdysvaltojen psykiatrisen yhdistyksen, arkisto on tällä hetkellä valtaosin suljettu tutkijoilta. Esimerkiksi hallituksen pöytäkirjat 1970-luvulta ovat saavuttamattomissa, samoin kaikki järjestön sisäinen asiakirja-aineisto puhumattakaan DSM-materiaalista.”

Yhdistyksen painetuista julkaisuista löytyy suppeampia tietoja esimerkiksi kokousten sisällöistä, mutta myös lehtien digitaalisen saatavuuden kanssa on ollut ongelmia. ”Tärkeimmät lehdet, American Journal of Psychiatry ja General Archive of Psychiatry on digitoitu, ja niiden pitäisi olla käytettävissä Helsingin yliopiston tutkijoille. Käytännössä lehdet eivät kuitenkaan läheskään aina aukea, eikä lääketieteellisiin aineistoihin erikoistuneessa Terkko-kirjastossakaan ole osattu ratkaista tätä”, Pohtola sanoo.

Tutkijan onneksi 1970-luvun painetut amerikkalaiset psykiatrian alan lehdet kuitenkin löytyvät Kansalliskirjaston humanistisesta kokoelmasta, eli Helsingin yliopiston entisestä tieteellisestä pääkokoelmasta. ”Päämetodi on ollut käydä tätä lehtimateriaalia läpi aukeama aukeamalta. Tällä tavalla olen saanut hyvän yleiskuvan siitä, mistä on puhuttu, miten keskustelu on elänyt ja millaisia taitekohtia siinä on ollut. Olen kokenut tämän työskentelytavan hyvin hyödylliseksi eikä se olisi ollut mahdollinen ilman fyysisiä lehtiä. Tärkeimpiä juttuja olen sitten skannaillut omaan käyttööni.”

Psykiatrian menneisyys ja tulevaisuus

Pohtolan tutkimus suuntautuu 1970-luvulle, mutta sillä on suorat kytkökset psykiatrian tämän hetken näkymiin. ”Suomessa elämme edelleen pitkälle tämän 70-luvun tautiluokituksen maailmassa. Kun se luotiin, amerikkalaista psykiatriaa leimasi hyvin vahva usko lääkehoidon nopeaan kehitykseen. Ajateltiin, että kuvantamismenetelmien avulla mielen häiriöt voidaan paikallistaa tiettyihin aivojen osiin tai prosesseihin ja niihin voidaan sitten kehittää täsmälliset lääkkeet.”

Kehitys ei kuitenkaan ole kulkenut ennustetusti. ”Tosiasia on, että ne miljardit, joita on syydetty aivojen biologiseen tutkimukseen eivät ole kehittäneet paljonkaan psykiatristen sairauksien hoitoa. Aivojen ymmärtämisen kannalta tulokset ovat olleet huippumielenkiintoisia, mutta käytännön hoidon tasolla eteenpäin ei ole juurikaan päästy. Tärkeimmät mielenhäiriöiden lääkkeet ovat samoja kuin ennen – niitä on vain vähän fiksailtu. Yhdysvalloissa lääketehtaat ovat kääntyneet pois psykiatrisesta lääkekehityksestä. Ne pyörittävät tällä saralla vanhoja patentteja. Uusia keksintöjä ei ole näköpiirissä ja teollisuuden kasvumahdollisuudet ovat muualla. Samaan aikaan DSM III:n luoma diagnostinen systeemi on ajautunut isoihin ongelmiin kun tehdyt ennusteet tieteenalan kehittymisestä eivät ole toteutuneet. Näyttäisi siltä, että laastari on nyt irtoamassa.”

Yhdysvalloissa lääkekehityksen epäonnistuminen on siis johtanut biologisen lähestymistavan hieman samantapaiseen kriisiin, kuin jossa analyyttinen psykiatria oli 1970-luvulla. Tämä on ollut monille suuri pettymys. ”Aivot ovat paljon monimutkaisemmat kuin mitä kukaan osasi odottaa. Meidän on vain hyväksyttävä se, että olemme aivojen tutkimuksessa vasta alkumetreillä. Tästä puhutaan vähemmän Suomessa – meillä biologista näkökulmaa tuodaan edelleen voimakkaasti esiin julkisessa keskustelussa.”

Suomessa esimerkiksi käytetään edelleen kieltä, jota moni DSM-asiantuntijakin on kehottanut välttämään. ”Sanotaan, että ihminen on masentunut tai ihminen on skitsofreenikko. Olisi parempi sanoa, että ihmisen oireilu täyttää masennuksen tunnusmerkit tai skitsofrenian kuvauksen. Ihminen ei sisälly diagnoosiin, vaan diagnoosi on osviittaa antava asia. Tästä olisi tärkeä pitää kiinni siksi, että nämä diagnoosit eivät perustu ensisijaisesti neurobiologisille tosiasioille. Ne ovat tulkintoja tietyistä oirekimpuista ja auttavat psykiatrisen hoidon organisoimisessa. Psykiatrisista diagnooseista puhuttaessa tulisi kuitenkin aina huomioida, että ne ovat vasta suuntaviivoja, eivätkä varmennettuja määritelmiä.”

Mia Pohtolan väitöskirjatutkimusta rahoittaa Koneen Säätiö.

Kuvat: Marko Oja (Mia Pohtolan kuva), Mia Pohtola

”Kaikkihan on jo verkossa!” Näin kuulee usein sanottavan. Voi, jos väite vain pitäisi paikkansa.

Kansalliskirjaston kokoelmien digitointi voi toisinaan olla pitkän ja monipolvisen kehityksen tulos. Hyvä esimerkki tästä on Suomen kansalliskirjallisuuden vanhimman osan saattaminen käyttöön myös sähköisessä muodossa. Rv Fennicassa on yhteensä 17 400 julkaisua, joista aikaisemmin on digitoitu noin 4 600 teosta. Tänään julkaistut Rv Fennican aineistot tuovat 1 500 digitoitua nimekettä lisää avoimeen verkkokäyttöön, kun aineistot julkaistiin Kansalliskirjaston ylläpitämässä digi.kansalliskirjasto.fi -palvelussa uudessa Ruotsin ajan kokoelmassa.

Pääkokoelman lisäksi digitoidut aineistot on jaettu fyysisen kokoelman mukaisiin alakokoelmiin. Aikaisempia digitointeja täydentäen Rv Fennica -kokoelmasta on nyt asetettu käyttöön arkkiveisujen lisäksi Academica-, Almanakat- Asetukset-, Henkilö-, Saarna- ja Hartauskirjallisuuden alakokoelmat. Myöhemmin vuosien 2020 ja 2021 aikana asetetaan käyttöön Hengellisten laulukirjojen, Historian ja Kalentereiden alakokoelmat.

Manuale seu exequiale vuodelta 1522, uudelleen digitoituna.

Ehein digitoitu Rv Fennican kokonaisuus on Turun Akatemian väitöskirjat, jotka ovat saatavilla verkosta lähes kokonaisuudessaan. Toisaalta kokoelmasta on digitoitu erilaisia kirjahistorian helmiä, sanomalehtiä ja erilaisten hankkeiden tarpeisiin tarkoitettuja painatteita. Tällä toiminnalla on ollut oma tarkoituksensa, mutta se on toisaalla tarkoittanut kokoelmanhoidon näkökulmasta sitä, ettei Rv Fennicaa ole digitoitu systemaattisesti. Tätä tilannetta olemme korjanneet Amerin kulttuurisäätiön ja Kansalliskirjaston kulttuuriperintörahaston myöntämillä apurahoilla menneen ja kuluvan vuoden aikana. Olemme nyt käyttöön asetetuilla digitoinneilla pyrkineet sekä paikkaamaan aikaisemmin muodostuneita aukkoja, että luomaan kokonaisuuksia, aloittamalla alusta päätyäksemme loppuun. Tai ainakin edes puoleen väliin, sillä arviolta 5 200 nimekettä jää näidenkin taloudellisten panostusten jälkeen odottamaan lisärahoitusta ja digitointia.

Jacob Tengströmin kirjoittama Henrik Gabriel Porthanin hautauspuhe.

Vaikka tavoitteena on ollut digitoida kaikki kokoelmassa olevat teokset, niin aukkoja jää ja niitä muodostuu kuitenkin. Yksi syy tähän on se, että Ruotsin ajan kansalliskokoelman 17 400 julkaisusta kokoelmassa on 4 650 julkaisua jäljenteinä. Siis mikrofilmeinä, valokopioina, negatiivi- tai positiivikopioina. Näitä jäljenteitä on kerätty kokoelmaan vuosikymmenien saatossa ja aina jäljenteen laatu ei ole ollut riittävä digitointiin. Näiden teosten digitointi tulisi tapahtua alkuperäisestä painotuotteesta, jolloin digitoinnin laatu vastaisi tarpeita. Tältä osin yhteistyö etenkin ruotsalaisten kirjastojen kanssa on käynnistetty ja sopivaa rahoittajaakin on etsitty.

Pitkä marssi jatkuu siis edelleen.

Stalinin vainoissa kuollut Gustav Špet (1879–1937) tunnetaan filosofina, joka vähän ennen lokakuun vallankumousta “toi fenomenologian Venäjälle”. Venäläisen kirjallisuuden oppiaineessa väitöskirjaa viimeistelevän Liisa Bourgeot’n tutkimus osoittaa, että Špet oli enemmän kuin länsimaisten filosofisten vaikutteiden välittäjä. Hän kehitti Husserlin ajattelusta omaperäisen tulkinnan, ja nimenomaan Špetin oma ajattelu vaikutti venäläiseen modernismiin ja 1920-luvun kulttuuriteoriaan. Lisäksi Špetin ideoilla, jotka jäivät länsimaisille filosofeille täysin tuntemattomiksi, on sisällöllistä annettavaa tämän päivän fenomenologiselle tutkimukselle.

Špet, Husserl ja fenomenologia

Lukuvuonna 1912–1913 kolmikymppinen venäläinen filosofi Gustav Špet seurasi intensiivisesti Edmund Husserlin (1859–1938) luentoja Göttingenissä. Husserlin ajattelu oli keskellä suurta transsendentaalia käännettä. Hän halusi uudistaa filosofian ja suunnata sen huomion kohti inhimillisen tietoisuuden rakennetta ja sen suhdetta todellisuuteen. Špetin kuulemat luennot ja Husserlin kanssa käymät pitkät keskustelut liittyivät läheisesti Husserlin vuonna 1913 julkaistuun teokseen Ideoita puhtaasta fenomenologiasta ja fenomenologisesta filosofiasta.

Husserlin ideat filosofian uudistamisesta tulivat todeksi. Kirjasta versoi kokonaan uusi filosofinen traditio – fenomenologia. Tämä filosofian haara kohdisti huomionsa siihen, miten maailma ilmenee ihmiselle. Millainen vastaavuussuhde vallitsee havainnoivan mielen ja sille ilmenevän maailman välillä? Husserlin työn suorista jatkajista, Martin Heideggerista ja Maurice Merleu-Pontysta, tuli 1900-luvun filosofian supertähtiä. Lisäksi fenomenologia vaikutti voimakkaasti Jean-Paul Sartren ajatteluun ja epäsuorasti koko niin sanotun mannermaisen filosofian kehitykseen. Myös laajemmin ymmärretyn postmodernin ajattelun yhdet juuret ovat Husserlin fenomenologiassa.

Gusta Špet (1879–1837). Creative Commons.

Edmund Husserl (1859–1938). Creative Commons

Omaperäinen ajattelija

Špet on tunnettu länsimaisen filosofian puolestapuhujana, jonka mukana fenomenologinen ajattelu kulkeutui Venäjälle. Liisa Bourgeot’n mukaan asiassa on kuitenkin muitakin puolia. ”Jos lukee Špetiä ja Husserlia rinnakkain ne ovat samaa – ja kuitenkaan eivät olet. Špet ei pyrkinyt irtautumaan Husserlista vaan kehittämään tämän ajattelua eteenpäin. Husserl oli hänelle uudenlaisen metodin alku, mutta vasta alku.”

Špet kulki toiseen suuntaan kuin Husserlin länsimaiset oppilaat. ”Hän teki Husserlin fenomenologiasta aika erikoisen luennan. Špet keskittyi ennen kaikkea merkityksen kysymyksiin”, Bourgeot kertoo. ”Tähän liittyi myös käänne Špetin omassa ajattelussa. Hän liikkui Husserlin tiukasti rajatusta rationaalisesta filosofiasta kieltä ja kulttuuria koskeviin ideoihin.”

Taustalla oli yhtäältä venäläisen ajattelun perinteen holistinen, jopa uskonnollinen pyrkimys maailman kokonaisuuden ymmärtämiseen ja toisaalta Venäjän vallankumousta seurannut kiivas kulttuurikeskustelu. ”Špet pyrki venäläisen tradition tapaan kaiken olevan ymmärtämiseen, mutta hän pyrki siihen rationaalisin keinoin”, Bourgeot tiivistää. 

Kieli ihmismielen rationaalisuuden rakenteena

Špetin suuri projekti liittyi Kantin luoman filosofisen ongelma ratkaisemiseen. ”Kant oli Špetin mukaan jakanut todellisuuden kahtia järkeen ja materiaan, eivätkä ne olleet Kantin teoriassa yhdistettävissä. Järki ikään kuin postuloitiin materian päälle. Tämä oli Špetistä länsimaisen filosofian suurin erhe. Špet ajatteli, että jaon myötä luovuttiin filosofian alkuperäisestä kysymyksestä: mitä todellisuus oikeasti on?”, Bourgeot kertoo.

Edmund Husserl, Ideoita puhtaasta fenomenologiasta ja fenomenologisesta filosofiasta, v. 1922 painos. Kansalliskirjaston kokoelmat.

Husserlin fenomenologia näyttäytyi Špetille ehdottomasti askeleena oikeaan suuntaan. ”Sekä Husserl että Kant ajattelivat, että maailma ilmenee ihmismielessä tietoisuuden rakenteiden kautta. Husserl kuitenkin esitti, että mielen ja maailman välillä vallitsee ehdoton yhteys ja että ilmenevää todellisuutta tutkimalla on siis mahdollista saada siitä luotettavaa tietoa. Špet lisäsi siihen ajatuksen, että mieli on perustavalla tavalla kielellisesti rakentunut. Toisin kuin Husserlilla, kieli on Špetillä inhimillisen intuition pohja. Ja juuri kieli tekee ihmismielestä – ja maailmasta – pohjimmiltaan rationaalisen.”

Myöhempi länsimainen fenomenologia myötävaikutti myös postmodernin arvorelativismin kehitykseen. Husserlilla ajatus ihmisen absoluuttisen varmasta intuitiosta oli toiminut siltana tietoisuuden ja tiedostettavan maailman välillä. Tämä näkemys kyseenalaistettiin läntisessä filosofiassa Husserlin jälkeen, ja intuitio alettiin nähdä historiallisena ja kontingenttina. Špetillä näin ei käynyt. ”Vaikka Špetin kielellinen tietoisuus on nimenomaan historiallinen, tämä ei hänen teoriassaan johda relativisimiin. Špetille totuudet, jotka löydettiin todellisuudesta fenomenologisen tarkastelun kautta, olivat yhtä absoluuttisia kuin Husserlille, vaikka ne ovatkin kielellisiä.”

Slavisti ja filosofi

Liisa Bourgeot on tullut Špetin pariin venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksen suunnasta. ”Tulin Helsingin yliopistoon opiskelemaan venäjän kieltä ja kirjallisuutta, sillä olin lukenut pitkän venäjän. Päädyin vähän myöhemmin tekemään teoreettisen filosofian sivuainetta, ja se vei mennessään En kuitenkaan halunnut jättää venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurihistorian opiskelua, jonka koin läheiseksi ja kiehtovaksi.”

Ratkaisu jännitteeseen löytyi venäläisen aatehistorian professori Vesa Oittisen Gustav Špetiä käsitelleestä esitelmästä. ”En ollut kuullut Špetistä mitään, mutta olin erittäin innostunut fenomenologiasta. Ja yllättäen Venäjältä löytyi tällainen merkittävä fenomenologi. Kaikki palaset loksahtivat yhteen ja sain loistavan aiheen gradulleni.”

Bourgeot myöntää, että kaikki venäläisen kirjallisuuden professorit eivät varmaankaan olisi lähteneet mukaan tällaiseen hankkeeseen. ”Tämä kymmenvuotinen projektini on tapahtunut professori Tomi Huttusen ymmärtävän katseen alla. Huttunen on erikoistunut venäläisen modernismin ja avantgarden aikakauteen, ja Špet toimi samassa historiallisessa ja osin teoreettisessakin kehikossa näiden kirjallisuuden suuntausten harjoittajien kanssa.”

Kun Bourgeot’n gradu valmistui, Huttunen oli saanut Koneen Säätiöltä rahoituksen kauan suunnittelemaansa venäläisen avantgarden tutkimusprojektiin. Bourgeot pääsi aloittamaan väitöskirjansa tämän hankkeen jäsenenä ja Koneen säätiö on tukenut hänen tutkimustaan myös projektin päätyttyä. Kansalliskirjaston osana toimiva Slaavilainen kirjasto on puolestaan tarjonnut tutkimukselle erinomaiset käytännön puitteet. ”Slavicasta löytyvät niin filosofiajournaalien ja muiden julkaisujen alkuperäiskappaleet kuin lähes kaikki etsimäni tutkimuskirjallisuus. Kokoelma on hyvin arvokas venäläisen filosofian tutkimukselle.”

Gustav Špetin Ilmiö ja merkitys vuodelta 1914. Spet kirjoitti teoksen Göttingenissä ja kommentoi siinä Husserlin fenomenologiaa.

Špet ja tämän päivän fenomenologia

Bourgeot on työskennellyt enimmäkseen irrallaan filosofisesta tieteellisestä keskustelusta. Tästä on koitunut haasteita, mutta myös hyötyjä. ”Minulla ei esimerkiksi ollut vahvaa husserlilaista luentaa valmiina, vaan opettelin Špetin jollain tapaa aakkosista. Siksi tässä on mennyt tosi kauan”, Bourgeot toteaa. ”Väitöskirjan ydin on selkiytynyt oikeastaan vasta viime vuoden aikana. Istuin viime kesän Slaavilaisessa kirjastossa tauotta ja luin yhtä Špetin vähemmän tunnettua tekstiä, ”Viisaus vai järki” (1917). Tuo artikkeli kertoi kielen ja merkityksen roolista Špetin ajattelussa paljon selvemmin kuin hänen pääteoksensa Ilmiö ja merkitys (1914). Sain siitä tärkeän oivalluksen.”

Helsingissä toimii aktiivinen fenomenologian tutkijayhteisö ja väitöskirjan loppumetreillä kontakti heidän kanssaan on tiivistynyt. ”Pelkäsin menneeni mahdollisesti ihan metsään Husserl-tulkintani kanssa, mutta pääsin loppusyksystä esittelemään työtäni fenomenologiseen seminaariin. Tämä oli aivan ensiarvoisen tärkeää, itselleni suorastaan historiallista. Tuntui, että Špet näyttäytyi fenomenologeille kiinnostavana filosofina – ei vain venäläisenä filosofina.”

Kotimaisten kontaktien lisäksi Bourgeot on luonut yhteyksiä kansainväliseen venäläisen filosofian tutkimukseen. Hän on vieraillut seminaareissa Tartossa, Moskovassa ja Gdanskissa. Vuonna 2018 hän tutustui Bostonissa etupäässä amerikkalaiseen venäläisen filosofian tutkijoiden yhteisöön. ”Sieltä löytyy pieni, parinkymmenen ihmisen aktiivinen porukka. He pyrkivät nostamaan venäläistä filosofiaa osaksi filosofian valtavirtaa. Se puuttuu länsimaisesta kaanonistamme vielä täysin. Suomessa venäläistä filosofiaa on tosin tehnyt ansiokkaasti tunnetuksi Vesa Oittinen.”

Liisa Bourgeot’n tavoitteet ovat saman suuntaisia. ”Tutkimuksessani on huomattavilta osin kyse venäläisestä aate- ja kulttuurihistoriasta, ja väitöskirjani yksi merkittävä teema on Špetin vaikutuksen arvioiminen 1920-luvun venäläisessä kulttuurissa. Mutta työn kuluessa minulle on syntynyt vahva näkemys siitä, että Špetin ja muiden venäläisten filosofien ajattelulla olisi paljon annettavaa myös tämän päivän filosofiselle tutkimukselle.”

Špetin ajattelu kytkeytyy moneen erilaiseen suuntaan, kuten venäläiseen formalismiin, Vygotskyn psykologiaan ja Heideggerin filosofiaan. Se tarjoaisi myös erinomaisen laajemman tutkimusprojektin aiheen.

Vapaa-aikaa kirjakaupassa

Liisa Bourgeot’n arki tarjoaa täydellisen vastapainon filosofisille pohdiskeluille. ”Olen joka toinen ilta töissä antikvaarisessa kirjakaupassa, Arkadia International Bookshopissa. Mieheni Ian Bourgeot perusti kaupan ensimmäisen version vuonna 2008. Vuonna 2012 muutimme uusiin tiloihin ja meidän oli tarkoitus pyörittää uutta kirjakauppaa yhdessä. Mutta sitten saimme kaksi lasta. Nyt Ian hoitaa kauppaa päivisin ja vuorottelemme iltaisin lastenhoidon ja kirjakaupan välillä.”

Pariskunnan sosiaalinen elämä keskittyy kirjakauppaan, jossa järjestetään aktiivisesti myös tapahtumia. ”Kirjakauppa on tasapainottava tekijä elämässäni. Tekee hyvää, kun on unohdettava Špet hetkeksi ja juteltava kävijöiden kanssa. Se auttaa pitämään mielen kiinni myös nykyhetkessä.”

Liisa Bourgeot'n ja Ilmiö ja merkitys -teoksen kuvat: Marko Oja

Arkadia International Bookshopin kuva: Ian Bourgeot

Maamme oli tuskin itsenäistynyt, kun kirjastomme sai lahjoituksena käsikirjoituskokoelmiinsa Yhdyspankin kamreerin John Elis Laguksen (1874-1928) arkiston vuonna 1919. Arkistoon liittyi lahjoittajan puolelta kuitenkin yksi ehto: se oli suljettava ja sen saisi avata vasta sadan vuoden kuluttua, vuonna 2020. Aineistoa täydennettiin Laguksen kuoltua vain 53 vuoden iässä vielä vuonna 1928. Sama lahjoitusehto ulotettiin myös tuolloin saatuun aineistoon.

Käsikirjoituskokoelmanhoitajasukupolvia ehti vuosien varrella eläköityä useampikin, mutta kaikki päättyy aikanaan ja niin päättyi myös tämän vuoden alussa työurani lähes 32 vuoden odotus saada avata kyseinen arkisto ja päästä järjestämään ja luetteloimaan se. Pakkauksen sinettejä aukoessani mietin, mitä kaikkea paljastuu laatikosta, joka on täytynyt pitää poissa tutkijoiden silmistä niin kauan aikaa. Miksi pankkikamreerin arkisto on toimitettu humanistisiin aloihin painottuvan kirjaston käsikirjoituskokoelmiin? Löytyykö aineistosta pankkisalaisuuksiin liittyviä paljastuksia? Oliko Elis Lagus mukana vuonna 1918 Suomessa tapahtuneissa verenvuodatuksissa?

Laguksen arkisto valottaa lähinnä kuvaa Elis Laguksesta monipuolisena ihmisenä. Lähdeteoksissa Elis Laguksesta on hyvin vähän mainintoja, mutta arkiston perusteella lähes koko elämänkaari paljastuu. Arkistossa olevat todistukset kertovat Laguksen kirjoittautuneen Wasa Lyceumin jälkeen Helsingin yliopistoon ja sen Pohjalaiseen osakuntaan vuonna 1893 vain jatkaakseen pikaisesti opintojaan päästötodistuksiin asti kaupallisella alalla ensin Raahessa (1894) ja sitten Dresdenissä (1896). Tämän jälkeen ura vei hänet Suomen pankin harjoittelun kautta töihin pankkivirkailijaksi Yhdyspankkiin (Förenings-Banken i Finland), joka kattoikin hänen koko työuransa. Viimeisimpänä  tehtävänä pankkialalla hänellä olivat kamreerin ja prokuristin tehtävät, mutta todellinen intohimo Lagukselle olivat kuitenkin taiteen eri muodot, erityisesti klassinen musiikki.

Naimattomana eläneen Laguksen arkisto avaa oven hänen hänen elämälleen merkitystä antaneille asioille: klassiselle musiikille ja oopperalle sekä niitä tukeneelle matkailulle Keski-Eurooppaan. Aineistossa on noin 20 vuoden ajalta kirjeenvaihtoa ja postikortteja lähes vuosittaisilta pitkiltä matkoilta Saksaan, Itävalta-Unkariin, Ranskaan, Espanjaan, Portugaliin, Tanskaan, Iso-Britanniaan ja jopa Pohjois-Afrikkaan, Algeriaankin asti. Usein matkat liittyivät oopperakäynteihin ja tutustumisiin paikallisiin musiikinystäviin. Kirjeenvaihdon perusteella ystävä- ja tuttavapiiristä löytyvät mm. säveltäjät Erik Furuhjelm ja Armas Järnefelt, venezuelalainen ja äidin kautta Etelä-Amerikan vapaustaistelija Simón Bolívarille sukua ollut pianisti-sopraano-säveltäjä-kapellimestari Tèrésa Carreño Tagliapietra, Helsingin sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Georg Schèevoigt sekä puolalainen säveltäjä-pianisti Leopold Godowsky. Tutustumista luonnollisesti helpotti hänen monipuolinen kielitaitonsa, arkistoaineiston perusteella ruotsi, saksa, ranska, suomi, englanti ja venäjä.

Taidepiireissä Lagus piti yhteyttä myös gallerioihin, taiteenkerääjiin ja museoihin. Näistä ovat arkistossa esimerkkeinä saadut kirjeet tanskalaiselta taidehistorioitsijalta ja museonjohtaja Emil Viggo Hannoverilta, Ruotsin kansallismuseon taidehistorioitsija John Kruselta ja ranskalaiselta taidekustantajalta Gustave Pelletiltä, joka tuli tunnetuksi mm. Henri de Toulouse-Lautrecin ja Louis Legrandin painoteosten kustantajana.

Elis Lagus joutui keuhkotuberkuloosin takia hoidettavaksi Ruotsiin Solbackenin parantolaan vuonna 1917, josta hänet siirrettiin myöhemmin Nummelan tuberkuloosiparantolaan. Ilmeisesti sairaudestaan johtuen Lagus talletti pääosan, vuoteen 1917 päättyvän, arkistoaineistostansa kirjastoon jo vuonna 1919. Loppuosa arkistosta toimitettiin vasta Elis Laguksen kuoleman jälkeen.

Arkisto sisältää almanakat katkeamattomana sarjana lähes 40 vuoden ajalta 1890-1928. Niiden informaatioarvo on korkeampi kuin useimmilla muilla almanakoilla, koska niitä on käytetty päiväkirjamaisesti runsaine muistiinpanoineen. Aineiston joukosta löytyy – aiemmin mainitun kirjeenvaihdon lisäksi – myös mm. vakuutuskirjoja sekä verokuitteja, joista saa käsityksen yhteiskunnan perimistä lukuisista eri maksuista. Esimerkiksi samalta vuodelta (1921) löytyvät verokuitit kirkollisverosta, kruunun verosta, kunnallisverosta, suostuntaverosta ja tuloverosta.

Arkisto, kaikkiaan 18 arkistokoteloa, on nyt järjestetty ja luetteloitu ja luettelo on tutkijoiden käytettävissä Kansalliskirjaston erikoislukusalissa, johon myös arkistoaineisto on tilattavissa.

Mahtava Inkavaltakunta hallitsee kuvaamme läntisen Etelä-Amerikan historiasta ennen eurooppalaisten saapumista. Todellisuudessa tuo imperiumi oli kuitenkin kaikkea muuta kuin monoliittinen ja taloudellisesti ja poliittisesti yhteydessä alueen muihin, vähemmälle huomiolle jääneisiin kansoihin. Laura Saaren väitöstutkimus tuottaa uutta tietoa Inkavaltakunnan kaakkoisen rajamaan, Gran Chacon alueen olosuhteista 1400- ja 1500-luvuilla muun muassa Kansalliskirjaston Nordenskiöldin kokoelman karttojen avulla.

Inkavaltakunnan rajoilla

Kuten antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset, myös inkat näkivät itsensä järjestyksen ja sivistyksen edustajina. He määrittelivät itsensä suhteessa sademetsien barbaarisina pitämiinsä kansoihin ja korostivat järjestäytyneen valtakunnan ja sen ympärillä levittäytyvän villin maailman välistä rajaa. “Inkavaltakunta oli kuitenkin kaukana monoliittisesta. Sen rajat olivat huokoiset ja valtakunnan sisälläkin eli erilaisia kansoja”, Saari kertoo. Saaren tutkimus liittyy inkavaltakunnan rajojen dynamiikkaan. “Keskityn Pohjois-Chacon joki- ja suoalueisiin. Tuon seudun läpi kulkivat eräät Inkojen ja Amazonasin alueen väliset muinaisreitit, joita ei ole Chacon korpitaipaleiden osalta juuri tutkittu.”

Inkavaltakunta ja eräiden muiden kansojen asuinalueet Erland Nordenskiöldin mukaan (Erland Nordenskiöld, De Sydamerikanska Indianernas Kulturhistoria. Stockholm: Bonniers, 1912. Kansalliskirjaston kokoelmat)

Chacon tulva-alangot jakautuvat nykyisen Argentiinan, Bolivian ja Paraguayn alueelle ja yhdistävät eri puolille mannerta ulottuvia vesireittejä. Saari kiinnostui niistä opiskellessaan arkeologiaa ja ikonografiaa Buenos Airesin ja Chilen Católica del Norte yliopistoissa.  “Pohjois-Chacon joet ja järvet kasvavat sadekauden aikana. Parapetín ja Isoson alueella muodostuu vesistöjen ja suoalueiden silta, joka yhdistää Amazonin ja Paranán altaat. Vuodenkierto ja ilmasto-olosuhteet muuttavat jatkuvasti alueen läpi kulkevia reittejä, ja niillä liikkuminen vaatii paikallistuntemusta. Alue on ollut läpi historian kulttuurinen ja biologinen käytävä, jonka vesistöt ja metsät liittävät Andien ylängön ja sademetsät toisiinsa”, Saari sanoo.

Saaren tutkimus tarkastelee erityisesti Guaraní-kansaa. Ennestään tiedetään, että tämä kansa kävi 1400- ja 1500-luvuilla rajuja sotia laajenevaa Inkavaltakuntaa vastaan. Keramiikkalöydöt viittaavat kuitenkin myös monipuolisempaan kanssakäymiseen mahdollisesti vaihtokaupan merkeissä. Guaraní-kansaa on kuvattu Etelä-Amerikan foinikialaisina, mutta Saaren mielestä viikinkien idäntie tarjoaa paremman analogian. “He olivat sotureita, jotka välittävät tietoa ja kauppatavaroita joki- ja metsätaipaleiden verkostoja pitkin. He liikkuivat kevyillä kanooteilla, joita pystyi siirtämään myös maataivalten ylitse.”

Chacon alue kartalla P. F. X. de Charlevoix’n teoksessa Histoire Du Paraguay (Paris: Didot , 1757. Kansalliskirjasto, Nordenskiöldin kokoelma).

Tutkimusta monia lähdetyyppejä yhdistellen

Saaren väitöskirja käsittelee Pohjois-Chacon vesireittien dynamiikkaa ajanjaksolla 1450–1550, jolle ajoittuvat Inkavaltakunnan kukoistuskausi, Guaraní-sodat ja ensimmäisten eurooppalaisten saapuminen alueelle. “Kartoitan muinaisrantoja ja niillä sijaitsevia asutuksia, jokien ylityspaikkoja, hautapaikkoja ja rantautumispaikkoja.”

Tutkimus perustuu erilaisten lähteiden ja niiden pohjalta tuotettujen maastokarttojen vertailevaan analyysiin. Näiden tietoja yhdistelemällä on tarkoitus paikallistaa jokialueen muinaisjäännöksiä. “Ensiksikin tutkin vanhoja karttoja ja aihetta valottavia aikalaislähteitä, kuten 1500-luvun kronikoita. Toiseksi hyödynnän aiempia etnografisia tutkimuksia sekä olemassaolevia arkeologisia ja etnografisia esinekokoelmia. Tänä vuonna olen esimerkiksi työskennellyt kaksi tutkimusjaksoa Ruotsin Världskulturmuseetissa. Tarkoitukseni on näiden lähteiden perusteella suunnitella myös tärkeimpien kohteiden maastokartoituksia yhteistyössä paikallisten tutkijoiden kanssa.”

Kansalliskirjastossa Saari hyödyntää erityisesti Adolf Erik Nordenskiöldin (1832–1901) karttakokoelmaa. Se sisältää tärkeimmät painetut 1500–1700-lukujen Etelä-Amerikkaa kuvaavat kartat. Sisällön lisäksi kokoelman vahvuus on tutkijan näkökulmasta siitä laadittu yksityiskohtainen luettelo, josta karttoja on mahdollista hakea maantieteellisen alueen mukaan. “Chacon alueen kartoista on useita eri bibliografioita, mutta yksikään niistä ei ole tyhjentävä. Niinpä Nordenskiöldin kokoelman luettelo ja sen tarkka hakemisto ovat hyvä lähtökohta paitsi kokoelman tutkimukselle myös kartta-aineiston haarukoimiselle yleensä. Kokoelma sisältää lisäksi arvokkaita etnografisia ja ikonografisia kuvauksia, ja paikannimet avaavat maastojen ja reittien lisäksi muinaismaiseman kognitiivisia ja rituaalisia aspekteja.”

Pohjoismainen tutkimusperinne

Saari tutkii Kansalliskirjastossa myös Adolf Erik Nordenskiöldin pojan, Erland Nordenskiöldin (1877–1932) julkaisuja ja muiden pohjoismaisten Chaco-tutkijoiden aineistoja. Alun perin eläintieteilijäksi kouluttautunut Erland oli Etelä-Amerikan antropologisen tutkimuksen pioneereja ja dokumentoi laajasti myös Chacon aluetta Argentiinassa ja Boliviassa. Työskennellessään Göteborgin luonnonhistoriallisen museon etnografisen osaston johtajana Erland oli kiinteästi yhteydessä suomalaiseen Etelä-Amerikan tutkimuksillaan mainetta niittäneeseen Rafael Karsteniin (1879­­–1956). ”Yksi tutkimukseni tavoitteista on edistää näiden hienojen aineistojen tutkimuskäyttöä sekä tietoa yhteisestä pohjoismaisesta tutkimusperinteestämme. Nämä olivat nykytermein globaalisti verkostoituneita tutkijoita, joiden teoksista kuvastuu syvä humanismi ja laaja-alainen sivistys. Ehkä tämä on myös henkilökohtainen kunnianosoitukseni iso-mofani isälle, biologi ja tutkimusmatkailija K. M. Levanderille, joka oli myös Erlandin aikalainen.”

Erland Nordenskiöld nivaclé-kansan parissa Chacossa (Bolivian alueella) vuonna 1908 tai 1909 (Tukholma, Världskulturmuseerna, Etnografiska. Kuva: CC).

Sotien jälkeen suomalainen antropologia suuntautui kotimaisiin aiheisiin, mutta 1900-luvun lopulla muinaisen Etelä-Amerikan tutkimus heräsi uuteen eloon erityisesti professori Martti Pärssisen ja professori Ari Siiriäisen toiminnan myötä. Saaren ohjaajina toimivatkin juuri Pärssinen, yksi Inkavaltakunnan kansainvälisesti arvostetuimmista tutkijoista, sekä Latinalaisen Amerikan tutkimuksen yliopistonlehtori Antti Korpisaari, jonka erityisalaa on Inkoja edeltävä Tiwanaku-kulttuuri.

Samalla Saaren tutkimus ammentaa Fennoskandian vesistöjen arkeologisessa tutkimuksessa kehitetystä vertailevasta metodologiasta sekä Pohjolan rajaseutujen tutkimuksesta. “Etelä-Amerikassa ylänköimperiumeilla on vakiintunut paikkansa mantereen nykyisten valtioiden historiallisessa itseymmärryksessä. Siellä puhutaan andino-amazonisista kulttuureista, mutta paino on usein ensimmäisissä. Pohjoismaissa taas on jo pitkään tutkittu Pohjolan vesireittien ja rajavyöhykkeiden dynamiikkaa ja ”barbaaristen” metsäkansojen esittämistä etnografisissa ja kartografisissa teoksissa. Ehkä tämä on osaksi myös vetänyt pohjoismaisia Etelä-Amerikan tutkijoita Chacon korpisoille ja metsiin. Voi olla, että heidän oman ympäristönsä myötä heillä on ollut tiettyä herkkyyttä rajaseutujen, vesistöjen ja suoalueiden moniulotteiselle maailmalle.”

Saari itse on opiskellut aiemmat historian, Latinalaisen Amerikan tutkimuksen ja meriarkeologian tutkintonsa Lontoossa, Cambridgessa ja Espanjan Cádizissa, ja hänellä on hyvät yhteydet myös etelä-amerikkalaisiin tutkijoihin. “Samalla edustan kuitenkin selvästi pohjoismaista tutkimustraditiota, jonka painopisteitä ovat olleet liikkuvuus ja jokialueiden kulttuurit. Tutkimukseni on osa jatkumoa, joka purkaa tarinaa Chacon ”periferiasta” ja tuo Etelä-Amerikan tulva-alankoja historian näyttämölle.”

Erland Nordenskiöld kirjoitti Etelä-Amerikasta myös lukuisia yleistajuistavia teoksia. Kuvitusta hänen tarinakirjastaan Drömsagor Från Anderna (Stockholm: Bonnier, 1916.  Kansalliskirjaston kokoelmat).

Katso myös:

Erland Nordenskiöldin tuotanto Kansalliskirjaston kokoelmissa.

Nodernskiöldin kokoelman digitoituja Etelä-Amerikan karttoja.

Kansalliskirjasto sai tänä vuonna lahjoituksena professori, tähtitieteen dosentti Tapio Markkasen arkiston. Tapio Markkanen (28.1.1942-28.8.2017) tunnettiin mm. tähtitieteen opettajana ja tutkijana sekä yleisesti tieteen historioitsijana ja yleistajuistajana, erityisesti eksaktien tieteiden parissa.

Arkistoaineisto syventää kuvaa Markkasen elämäntyön laajuudesta. Jo arkiston biografiaosuudesta havaitsee Markkasen moninaisen toiminnan tieteen hyväksi niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Hän oli mm. perustamassa Metsähovin observatoriota 1970-luvun alussa ja tiedekeskus Heurekaa 1980-luvulla sekä toimi pääsihteerinä Suomen yliopistojen rehtorien neuvostossa (nykyisin UNIFI) kuin myös jäsenenä ja viimeisimmän kautensa (2011-2014) puheenjohtajana Suomen Unesco-toimikunnassa.

Markkasen julkaisutuotanto oli erittäin laajaa niin tähtitieteen kuin tieteenhistoriankin saralla. Hän kirjoitti Helsingin sanomiin tähtitieteen palstaa, julkaisi suurelle yleisölle yleisaikakauslehdissä artikkeleita, sai tieteellisissä julkaisuissa tutkimustuloksiaan esille. Yhdeksi viimeisimmäksi suurtyökseen häneltä jäi yhdessä professori Raimo Lehden kanssa kirjoittama laajin tähänastinen tähtitieteen historia Suomen autonomien kaudelta: ”History of Astronomy in Finland 1828-1918”. Sitä kuvataan arvosteluissa mm. seuraavasti:

”Teos on näkemykseltään ja laaja-alaisuudessaan sellainen, että se ansaitsisi tulla tutuksi myös muiden alojen kuin tähtitieteen tutkijoille samoin kuin Suomen kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle laajemmallekin lukijapiirille… Lehden ja Markkasen teos on ensimmäinen laaja vieraskielinen esitys Suomen tähtitieteen historiasta ja samalla perusteellisempi kuin edeltäjänsä.”
Tähtitieteen professori Kalevi Mattila / Tieteessä tapahtuu 3/2011

 

”This book is highly recommended as a concise overview of the important astronomical contributions made by Finland.”
Professor Hilmar W. Duerbeck, Centre for Astronomy, James Cook University / Journal of Astronomical History and Heritage, vol. 14 (2011)

Muutamaa vuotta myöhemmin julkaisutuotanto täydentyi teoksella ”Suomen tähtitieteen historia”.

Tähtitieteen ja tieteenhistorian painomuotoisen jakamisen lisäksi Tapio Markkanen teki näytelmiä, radio- ja tv-ohjelmia sekä piti tähtitieteen luentoja jokaisessa Suomen yliopistossa, jossa tähtitiedettä opetetaan. Hänellä oli näkökulmissaan kaukokatseisuutta, kuten jo vuoden 1988 radioesitelmä Puheenvuoroja-sarjassa osoittaa. Aiheena oli ”Säilyttääkö ihminen inhimillisyytensä avaruutta valloittaessaan?”. Myös Rakennustaiteen museossa vuonna 1994 pidetty luento ”Minkälaiseen maailmankaikkeuteen ihminen mahtuu?” saattoi kuvastaa samaa jonkinasteista mietintää ihmiskunnan luonteesta.

Nuorison kasvatus oli lähellä Markkasen sydäntä. Hän kirjoitti mm. käsikirjoitusta lastenkirjaan ”Tähtitorni”, luennoi varhaiskasvatuspäivillä (”Miksi jouluksi ei kylvetä pääsiäisruohoa?”, ”Miksi pohjoinen on pohjoisessa?”) ja kesälukioseurassa sekä kirjoitti yleistajuisia artikkeleita.

Ei olekaan yllätys, että Tapio Markkaselle hänen pitkäaikaisen tieteellisen ja laaja-alaisen pedagogisen työn takia esitettiin professorin arvonimeä kaikkien Suomen yliopistojen yhteisestä hakemuksesta. Tämän lisäksi Markkanen on saanut niin tiedonjulkaistamis- kuin tietokirjapalkintoja ja onpa hänen mukaansa nimetty kaksi hänen vuonna 1978 löytämäänsä galaksiakin.

Monelle kirjastolaisellemme Markkanen oli tullut vuosikymmenten aikana tutuksi niin ahkerana kokoelmiemme käyttäjänä kuin asiantuntijana lukuisten näyttelyjemme järjestämisessä. Voi aivan hyvin sanoa, että moni näyttelyistämme ei olisi ollut esitetyn kaltainen ilman Tapio Markkasen ansiokasta, arkisto- ja kirjastolähteisiin perustuvaa työpanosta.

Arkisto sisältää biographica-osuuden lisäksi vähäisessä määrin kirjeenvaihtoa, mutta sitäkin enemmän julkaisutuotantoon liittyvää aineistoa: käsikirjoituksia, muistiinpanoja, painatteita, lehtileikkeitä. Koko aineiston laajuus on 36 koteloa. Aineistosta on laadittu luettelo ja se on tilattavissa käyttöön kirjaston erikoislukusaliin.

”Ellei maailmankuvaa ole, on mahdotonta tehdä valintoja – sen enempää olennaisia kuin moraalisia. Ei tiedä mikä suunta näyttää ylöspäin, ei tiedä onko tulossa vai menossa, eikä tiedä montako papua tekee yhteensä viisi.”
Salman Rushdie, Maa hänen jalkojensa alla, 1999