Helsingin yliopisto
Eurooppalaisten tutkimusrahoittajien Plan S -suunnitelma ei ratkaise tiedejulkaisemisen rahoituksen ongelmia vaan siirtää niitä aiempaan vaiheeseen: tuotantoon ja kirjoittajille. Kysymyksiksi nousee, kuka päättää kenen OA-maksut milloinkin maksetaan ja miksi toisilla on institutionaalinen tuki kirjoitusmaksujen (article processing charges, APC) maksamiseen. Jääkö uutta tuottava tutkimus julkaisematta, koska sille ei löytynyt rahaa? Plan S:n toinen versio lähinnä helpotti siirtymää, kun se salli hybridi- ja rinnakkaisjulkaisemisen (vihreä OA). Pallo jää tutkijoille ja yliopistoille. Radikaalimpi uudistus toisi tukea suoraan lehdille ja niiden tieteellisille taustaorganisaatioille. Avointa julkaisemista eri rooleissa seurannut Emilia Palonen pohtii haastetta myös politiikantutkijana.
Avoin julkaiseminen tulee väistämättä: rahoittajat eivät suostu siihen, että heidän maksamansa tuotokset pysyvät maksumuurien takana. Tulevaisuudessa tiedelehdet voi rahoittaa artikkelimaksuilla, mutta toinen vaihtoehto olisi, että instituutiot, jotka nyt maksavat tilaus- ja artikkelimaksuja, tukisivat suoraan tiedelehtiä. Aiemmin tässä blogissa on kerrottu eurooppalaisten tutkimusrahoittajien Plan S -suunnitelmasta (7.9.2018, 3.12.2018, 11.3.2019, 10.6.2019). Se syntyi koska tiederahoittajat kyllästyivät tahtiin, jolla avoin julkaiseminen, open access eli OA eteni.
Infrastruktuuri avoimeen julkaisemiseen luotiin 1990- ja 2000-luvuilla. Edelläkävijät perustivat OA-lehtiä, mutta valtaapitävä tiede-eliitti ei tunnistanut niiden arvoa. Tiede on argumentaatiota, mutta siihen kuuluu myös vahvasti portinvartijuutta ja tieteellisen arvostuksen luomisen prosesseja. Open access -julkaisuille luotiin negatiivinen kaiku. OA-lehtien artikkeleihin tuskin edes viitattiin, sillä ne saattoivat olla ”epämääräisiä”, vakiintuneet tutkijat kertoivat seuraaville polville ja toisilleen. Kyse oli paikoin myös tieteenalojen sisäisestä ja sukupolvisesta haastamisesta: julkaisijatahot olivat nuorta ja tietoteknisesti näppärää porukkaa. Alustoja tuotettiin yhteisöllisesti kaikkien tarpeisiin.
Tiede on argumentaatiota, mutta siihen kuuluu myös vahvasti portinvartijuutta ja tieteellisen arvostuksen luomisen prosesseja. Open access -julkaisuille luotiin negatiivinen kaiku.
Samaan aikaan tiedekustantaminen on muuttunut entistä enemmän kaupalliseksi. Yliopistot lopettivat sarjojaan ja kustantamoitaan. Tiedejulkaisujen kenttä keskittyi muutaman tuottoa tavoittelevan toimijan käsiin. Koska tieteen meritoituminen ja rahoitus oli sidottu julkaisemiseen, juuri artikkelit ja joillain aloilla kirjat muuttuivat akateemiseksi valuutaksi.
Artikkeli hyvässä lehdessä nostaa tutkijan ja yliopiston arvoa, vaikka artikkeli ei itsessään olisikaan kovin erityinen. Näihin artikkeleihin kuitenkin viitataan, koska ne ovat keskeisillä foorumeilla. Sitä varten ne pitää päästä lukemaan. Saatavuus on ollut kirjastojen vastuulla, ja koska julkaisut ovat perushyödykkeitä, joista ei voi tinkiä, kustantajat nostivat tilausmaksujen hintoja. Yliopistojen rahat alkoivat kulua lehtipakettitilauksiin, joiden hinnat ovat nousseet 80-luvulta saakka entistä intensiivisemmin. Ei siis ole ihme, että juuri saatavuus, pikemminkin kuin tuotanto, on ollut tapetilla Plan S:ssä.
Suuret kustantamot omivat tieteen yhteisöllisyyttä itselleen
Kustantajilla oli toki omat syynsä nostaa hintoja, vaikka periaatteessa julkaiseminen on edullista. Paperille painamisesta siirryttiin verkkoon, jolloin sähköisen tiedon suojaaminen ja lisäarvon tuominen hyperlinkein vievät resursseja. Sähköisiä versioita täytyy ylläpitää: ei riitä että ne on kerran painettu, levitetty ja arkistoitu.
Kustantamot myös rakensivat tai ostivat kehitettäväksi koukuttavia alustoja (esim. Mendeley), joilla laajoja tietomassoja ja artikkelikokoelmia voi hallita. Tutkijalle ei enää myydä lehteä vaan infraa ja identiteettiä. Verkkosivujen ja -alustojen sekä profiilitiedon perusteella kustantaja saattaa ohjata juuri ”oikeiden” artikkelien ja tietenkin kustantajan omien lehtien luo. Tätä on yksittäisen OA-tiedelehden vaikea haastaa. Samoin ne tutkijat, joilla on mahdollisuus käyttää alustoja ja lukea juttuja ovat etuoikeutettuja päästessään käyttämään järjestelmää. Esimerkiksi Suomessa lähes kaikki kotimaiset OA-tiedelehdet ovat kuitenkin liittyneet samalle alustalle, Tieteellisten seurain valtuuskunnan ylläpitämälle Journal.fi-sivustolle.
Toisin kuin internetin tai OA-julkaisemisen alkuaikoina, jolloin juuri yliopistot ja yhteisöt olivat kehittämässä uutta kommunikaatioalustaa yhdessä, nyt innovaatiot on patentoitava ja on perustettava yrityksiä, jotka tarjoavat palkkioita. Periaatteessa kuka tahansa voi perustaa ja rahoittaa tiedelehden tai kustantamon ja toteuttaa sen vaikka talkoilla, mutta juuri laajat infrat ratkaisevat artikkelien löydettävyyden. Tieteen logiikkaan kuuluu yhteisöllisyys, ja sitä suurkustantamot hyödyntävät ja omivat itselleen.
Kansainvälisesti tieteelliset seurat ja muut julkaisijayhteisöt ovat olleet hanakoita ulkoistamaan kaiken entistä moniulotteisen teknisen työn kaupalliselle kustantajalle. Valta tuotteen formaateista on liukunut toisaalle tiedeyhteisöltä ja tiedeseurojen huomio julkaisemisesta kirjoittamiseen.
Artikkelien globaali saatavuus ja tuotanto
Mutta mistä tähän systeemiin tulee raha? Valtiolta ja muilta tiederahoittajilta. Juuri nämä tahot päättivät syksyllä 2018, että nyt riittää: haettiin radikaalia muutosta. Vaikka monella nousi tukka pystyyn, Plan S ei ole radikaalia avointa julkaisemista. Käytännössä toukokuussa 2019 päivitetty malli mahdollistaa tutkijoille periaatteessa toimimisen aivan kuten ennenkin, kunhan julkaisee vertaisarvioidun, taittamattoman post-print-version artikkelista yliopiston julkaisuarkistossa (ns. ”repository route”). Siirtymäkaudella voidaan julkaista myös tilausmaksullisissa journaaleissa avoimeksi ostettuja artikkeleja: tätä kutsutaan hybridi OA:ksi. Plan S:ään kelpaavan hybridilehden on oltava kuitenkin sitoutunut muuttumaan OA-lehdeksi (transformative arrangement).
Julkaisuarkistoon tallennetuista post-print-versioista saa yleiskäsityksen artikkelista ja sen perusteella voidaan toki viitata – ilman sivunumeroita. Siinä voi olla kuitenkin vielä puutteita, jotka on korjattu viimeiseen versioon, eikä kirjoittaja välttämättä tahdo, että siihen viitataan. Hybridilehtien OA-jutut ja kultaisen eli maksetun OA:n tekstit ovat paremmin saatavilla ja löydettävissä. Niihin on helpompi viitata. Ne leviävät parhaimmillaan sosiaalisen median kautta tutkijayhteisössä ja sen ulkopuolellekin. Myös perinteisen median on helpompi saada ne käsiinsä. Tähän eivät riitä akateemiset facebookit kuten esimerkiksi Researchgate ja Academia.edu. Nämä ovat kaupallisia palveluja, jotka luovat itse tietokantaa teksteistä ja myyvät edelleen palveluaan tutkijoille.
Oman yliopiston arkisto on kestävämpi ratkaisu – vai onko? Tutkijat vaihtavat yliopistosta toiseen, vaan miten käy arkistoversioiden? Tutkijalla voi olla eri yliopistojen arkistoissa juttuja, jotka hän voi toki linkittää vaikka kotisivultaan. Tutkijanurien edistämiseen sekä tutkimustuotosten laajan yleisön saataville tekemiseen on tärkeää saada varsinainen kustantajan viimeistelemä teos esille. Arkistot kasvattavat etäisyyttä siihen kontekstiin, johon tiedeartikkelit kirjoitettiin ja jossa ne julkaistiin. Tiede on nimenomaan argumentaatiota, jossa käydään debattia yhteisön kanssa ja luodaan uutta tietoa. Argumentaation vuoksi juuri julkaisemiskonteksti – eli journaali tai kirja ja niiden artikkelit voivat olla keskeisiä tekstin laajemman merkityksen ymmärtämisen kannalta.
Kirjoittajamaksut – akateemista kapitalismia ja kolonialismia?
Plan S pakottaa saattamaan akateemiset tekstit saataville, mutta mikä sen ongelma on? Se tukee suoraan kirjoittajamaksuja. Kuka tahansa ymmärtää, että tasa-arvo ei tällä lisäänny. Julkaiseminen riippuu jatkossa siitä, onko kirjoittajalla mahdollista rahoittaa kirjoituksensa julkaiseminen. Ajatus tietenkin on, että tämä ei jää kirjoittajan vastuulle ja että systeemi säästää, kun tilausmaksuja ei tarvitse kustantaa. Erityisesti siirtymäkaudella tämä on haaste: mistä rahat? Millaisiksi summat muodostuvat?
Ei tarvita politiikan tutkijaa kertomaan, että keskeiseksi kysymykseksi muodostuu: kuka saa julkaista mitä ja kenen rahoilla? Kuka tekee päätökset ja millä perusteilla?
Jopa ihan tavallisissa laadukkaissa brittiyliopistoissa kollegoilla on vaikeuksia tällä hetkellä saada rahaa kirjoittajamaksuihin. Nuorten tutkijoiden urien kannalta on välttämätöntä saada tukea kirjoittajamaksuihin. Miten lyhyissä työsuhteissa ja yliopistojen ja tutkimusinstituuttien ulkopuolella kirjoittavat rahoittavat julkaisunsa?
Rikkaiden ja tavallisten instituutioiden tutkijoiden väliin luodun kuilun kasvattamisen lisäksi Plan S syventää muita tiedeyhteisön jo tunnistamia jakolinjoja. Jossakin dekaani voi päättää, mille haetuista artikkeleista maksetaan kirjoittajamaksu. Miten tämä näkyy vaikkapa tieteenalojen sisäisinä painotuksina? Jääkö uutta tuottava tutkimus julkaisematta, koska sille ei löytynyt rahaa?
Jossakin yliopistoissa dekaani voi päättää, mille haetuista artikkeleista maksetaan kirjoittajamaksu. Miten tämä näkyy vaikkapa tieteenalojen sisäisinä painotuksina? Jääkö uutta tuottava tutkimus julkaisematta, koska sille ei löytynyt rahaa?
Keskeinen ongelma läntisten tiederahoittajien Plan S:ssä on, että se lisää eroa globaalin Pohjoisen ja Etelän kollegojen välille. Siitäkin huolimatta, että kustantamoilla tai alustoilla on Plan S:n mukaan oltava tarjolla kirjoitusmaksuihin myös alennuksia ja apurahoja niille kirjoittajille, jotka tulevat köyhemmistä talouksista.
Latinalaisessa Amerikassa on kehitetty vaihtoehto nykymallin julkaisemiselle, Open Knowledge for Latin America and the Global South (AmeliCA). Suomessa puolestaan luotiin Kotilava-rahoitusmalli, jossa vastuu jäi instituutioille, ei kirjoittajille. Julkaistun artikkelimäärän perusteella kirjoittajien taustaorganisaatiot olisivat maksaneet suoraan lehdille ilman, että vaiva jäisi kirjoittajalle. Tämän esityksen yliopistojen kirjastot (FUN) tyrmäsivät vaikka lehtitilauksiin ja kansainvälisiin artikkelimaksuihin verrattuna kustannus olisi ollut hyvin pieni – ja vaikka mitään päätöstä ei oltu kuultu siitä, miltä budjettimomentilta rahat olisivat tulleet: OA on panostus myös yhteiskunnallisen vuorovaikutuseen.
Plan S ei ole radikaali ehdotus, koska se ei kyseenalaista logiikkaa, jossa akateeminen tutkimus on ostettava tuote. Vastuu rahoituksesta on käytännössä siirretty lukijalta tutkijalle, käyttäjältä tekijälle. Kirjoittaja ostaa mahdollisuuden julkaista. Sitä varten hänen on usein miten haettava apurahaa omasta instituutista, kustantajalta tai muulta taholta. Rahoittajat voisivat pikemminkin ylläpitää ja tukea suoraan parhaita lehtiä ja sarjoja, jotta ne siirtyisivät maksuttoman avoimen julkaisemisen (platina- tai timantti-OA) piiriin.
Plan S ei ole radikaali ehdotus, koska se ei kyseenalaista logiikkaa, jossa akateeminen tutkimus on ostettava tuote. Rahoittajat voisivat pikemminkin ylläpitää ja tukea suoraan parhaita lehtiä ja sarjoja, jotta ne siirtyisivät maksuttoman avoimen julkaisemisen (platina- tai timantti-OA) piiriin.
Keissinä politiikantutkimus: käytännöt ja miten valmistautua?
Itse tahdoin jo varhain julkaista mieluummin OA-lehdissä kuin tilausmaksujen takana. Varhaiset OA-julkaisut jäivät katveeseen, kun taas muihin ensimmäisiin artikkeleihini viitataan yhä. Ehkä joku päivä valintojani välttää norsunluutornilehtiä arvostetaan. Nyt strategiani on testata kaikkia OA-julkaisun muotoja. Hybridilehdessä avoimesti julkaistu artikkeli onkin levinnyt laajalle.
Olen myös ajanut avointa julkaisemista omassa tieteellisessä seurassani vuodesta 2009: tästä syntyi Politiikasta-verkkolehti ja myöhemmin kirjojen ja lehtien digitointiprojekti ja vuodesta 2018 avoin Poliitikka-lehti. Tämä vei minut myös kolmeksi vuodeksi Suomen tiedekustantajien liiton hallitukseen ja puheenjohtajaksi, Tieteellisten seurain valtuuskunnan hallituksen varajäsenenä Kotilava-hankkeen ohjausryhmään, myös sen puheenjohtajaksi, vuoteen 2018 saakka.
Tapanani on kiertää tiedekustantajien kojuja konferensseissa ja kysellä heidän OA-politiikoistaan. Se on ollut hyvin vaihtelevaa, kuten nyt Euroopan politiikantutkijoiden ECPR-konferenssissa Puolassa: Yksi kustantajista kertoo ratkaisevansa asian tapauskohtaisesti, toisilla taas on antaa aiheesta esite ja tarkat tiedot, kolmas ei tiedä asiasta mitään vaan viittaa kotisivulleen, jossa asiaa selvitetään vähän tarkemmin.
Kysyn myös akateemisten seurojen aikeista. On ollut ilo kertoa, että oma Valtiotieteellinen yhdistyksemme on siirtänyt artikkelimaksuttoman Politiikka-lehden avoimesti verkkoon ja aloittaa OA-kirjasarjan Helsinki University Pressin kanssa vuonna 2020.
Euroopan politiikantutkijoiden ECPR (European Consortium for Political Research) on aloittanut oman avoimen julkaisun (PRX) perinteisten rinnalle ja amerikkalainen APSA (American Political Science Association) on siirtymässä hybridille tielle tässä vaiheessa. Globaalin IPSA:n (International Political Science Association) kokoontuessa kesällä 2018 kertomukseni herätti virallisissa tahoissa kauhua ja OA-julkaiseminen tyrmättiin huonolaatuisena, vaikka jälkeenpäin moni etenkin muualta kuin rikkaista länsimaisista yliopistoista tullut taputteli selkään.
Suljetusta, tilaus- ja artikkelimaksuihin pohjaavasta julkaisemisesta tulee riittävästi tuloja seurakustantajille, että he pitävät perinteisestä mallistaan kiinni. Kansainvälisillä seuroilla tulot kattavat muutakin kuin julkaisujen tekemisen ja ylläpitävät seuran muuta toimintaa.
Suomessa puolestaan valtionavun ohjaamisella avoimeen julkaisemiseen on saatu paljon aikaan: nyt vain pitää muistaa, että 1) laadukas tiedejulkaiseminen ja etenkin sähköinen julkaiseminen linkkeineen tarvitsee edelleen toimittamista, kielentarkastamista ja taittoa, ja 2) tiedeseura on jäsenilleen tärkeä ei ainoastaan julkaisujensa vaan yhteisön itsensä vuoksi.
Valtiotieteellinen yhdistyksen puheenjohtajana olen ilahtunut, että jäsentilauksista avoimesti saataville tullut Politiikka-lehti ei ole vähentänyt yhdistyksen jäseniä nyt ensimmäisenä vuonna. Yhdistyskustantajilla on tässä riski. Jäsenmaksut ovat välttämättömiä, jotta tiedeyhteisö julkaisun, tapahtumien ja tutkimuspäivien sekä kansainvälisen yhteistyön taustalla säilyy.
Oma kokemukseni on myös, että vaikka kirjoittajamaksut eivät ole kestävä ratkaisu edellä mainituista syistä, juuri siirtymäkaudella hybridiä julkaisemista kannattaa suosia, jotta OA-julkaisemisen laajat hyödyt tulisivat esille. Näin valtavirtaistuisi käsitys OA:sta laadukkaana ja eettisenä julkaisemisen muotona. Gold OA:n lehtiä kannattaa suosia myös valikoivasti. Tällä hetkellä uusia avoimia lehtiä tuotetaan rahantekomasiinoiksi kustantajille, ja kirjoittajan kannattaa varmistua siitä, millainen organisaatio on lehden taustalla – tiedeseuroja suosien.
Avoimet kirjat tulevat monissa muodoissaan, ja siihen kannattaa tarttua. Tähän kaikkeen on kuitenkin oltava rahaa. Kun tutkijat tekevät syyskuun hakuihin hankehakemuksiaan, budjeteissa kannattaa pitää mukana OA-maksut. Joskus nämä tosin karsitaan pois. Omalla alallani avoimet kirjat maksavat 3000–20 000 euroa, pitkälle kustantajasta ja kirjan koosta riippuen, artikkelit 800–2000 euroa – joskin toisilla aloilla on väläytelty näille isompiakin maksuja. Silloin on selvää, että vain norsunluutornien huipulla on mahdollista julkaista niissä.
Tässä vaiheessa, jossa kirjoittajamaksuilla luodaan uutta saavutettavaa tiedettä, rahoittajien pitäisi nimenomaan pyrkiä myös maksamaan haetut maksut ja tuottamaan uusia tapoja, joilla maksujen kustannuksia riittää kaikenlaisille tutkijoille.
Oma kokemukseni on myös se, että julkaisemista kehittämässä pitäisi olla mukana enemmän ihan tavallisia tutkijoita. Meistä – meidän käytännöistämme ja tukemistamme tavoista toimia – riippuu akateemisen julkaisemisen tulevaisuus.
Emilia Palonen (Tuhat, ORCID, kotisivu) työskentelee Yleisen valtio-opin yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa ja johtaa Tietopyörre-hanketta Suomen Akatemian Media ja yhteiskunta -ohjelmassa. Hän on mm. Valtiotieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan hallituksen varajäsen, sekä Eduskunnan Tutkas ry:n hallituksen jäsen.