Category Archives: Yleinen

Lokakuun vallankumouksen vaikutukset Venäläiseen kirjastoon

Posted on by

Sata vuotta sitten Venäjän myllertäneellä lokakuun vallankumouksella oli vaikutuksensa myös Helsingissä toimineeseen Venäläiseen kirjastoon. Venäläinen kirjasto – nykyinen Kansalliskirjaston Slaavilainen kirjasto – koki merkittävän kolauksen aineistokartunnassaan venäläisperäisen kirjavirran tyrehdyttyä vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen jälkeen lähes olemattomaksi. Samaan aikaan kirjaston ainutlaatuinen merkitys tutkimukselle tulevaisuudessa valkeni suomalaiselle yliopistoväelle.

Oikeus keisariajan vapaakappaleisiin synnytti maailmankuulun erikoiskirjaston

Venäläisen kirjaston perustamisen jälkeen v. 1843 kirjaston kokoelma kasvoi voimakkaasti pitkin 1800-lukua. Kokoelma oli saanut alkunsa kuitenkin jo varhain vuosisadan alussa, jolloin Turun akatemia sai oikeuden vastaanottaa yhden vapaakappaleen kustakin Venäjällä painetusta kirjallisesta tuotteesta. Oikeus oli harvinainen: vastaava oikeus muualla Venäjällä koski lisäksi vain nykyisiä Venäjän Kansalliskirjastoa ja Venäjän tiedeakatemian kirjastoa. Neuvostoliitossa kyseiset kirjastot olivat ulkomaalaisille tutkijoille vaikeapääsyisiä, jolloin Venäläisen, myöhemmin Slaavilaisen, kirjaston vapaakappalekokoelma Helsingissä tuli hiljalleen tunnetuksi ja suosituksi länsimaisten Venäjä-tutkijoiden keskuudessa.

Suomalaisten kamppailu kirjastosta

Lokakuun vallankumouksesta on kulunut 100 vuotta. Izvestija-sanomalehti päivä vallankumouksen jälkeen 26.10.1917 (8.11.1917). Numero löytyy Slaavilaisen kirjaston kokoelmasta.

Kirjaston pysyminen Suomessa ei valtion itsenäistymisen jälkeen ollut kuitenkaan itsestäänselvyys. Hallinnollisesti kirjasto ei pystynyt toimimaan enää itsenäisesti kartunnan romahdettua eikä yleinen ilmapiiri tukenut Venäjä-tutkimusta. Helsingin yliopiston konsistorin asettaman komitean mietinnössä v. 1921 Venäläinen kirjasto nähtiin kuitenkin harvinaisena kokonaisuutena, jolla olisi merkitystä tutkimukselle tulevaisuudessa. Seuraavana vuonna venäläiset vaativat Venäläisen kirjaston luovuttamista vaihdossa Suomen valtiosihteerinviraston pienempään kirjakokoelmaan. Tšekkoslovakiasta ehdotettiin Venäläisen kirjaston myymistä ja siirtämistä Prahassa vasta perustettuun Slaavilaiseen instituuttiin. Sekä venäläisten vaatimus että Tšekkoslovakian ehdotus torjuttiin, ja Venäläinen kirjasto yhdistettiin hallinnollisesti Helsingin yliopiston kirjastoon (nykyinen Kansalliskirjasto) v. 1924.

Kirjaston vallankumoukselliset

Pienemmässä mittakaavassa vallankumouksella oli vaikutuksensa myös Venäläisen kirjaston henkilökuntaan. 1900-luvun alussa henkilöstöllä oli huomattaviakin yksityisiä suhdeverkostoja Venäjän vallankumouksellisiin, minkä myötä kirjaston kokoelmiin saatiin harvinaisia poliittis-vallankumouksellisia julkaisuja. Yksi kirjaston työntekijöistä, amanuenssi Vladimir Smirnov, oli itsekin vallankumouksellinen. Hän toimi bolševikkien maanalaisen toiminnan yhteyshenkilönä Helsingissä ja majoitti Vladimir Leniniä sekä kirjailija Maksim Gorkia kotonaan 1905–1906. Suomen sisällissodan jälkeen Smirnov erotettiin virastaan yhtenä harvoista yliopiston punaisista.

Slaavilaisen kirjaston kokoelmasta suurin osa on luetteloitu kokoelmatietokantaan. Luetteloidun kokoelman ikärakenteessa (ryhmittely julkaisuvuoden mukaan) on havaittavissa selkeä notkahdus heti vallankumouksen jälkeen. Vapaakappaleoikeuden päättymisen jälkeen kirjaston tuli suunnitella hankintapolitiikkansa uudelleen.

Kirjallisuutta

Engman, M. (1986). Böcker i kristid. Biblioteken i relationerna mellan Finland och Rådsryssland 1917-1926. Album amicorum. Kirja- ja kulttuurihistoriallisia tutkielmia Eeva Mäkelä-Henrikssonille 29.7.1986 (s. 32–50). Helsinki: Helsingin yliopiston kirjasto.

Hakkarainen, J-P. (2016). Venäläisen Oxfordin kirjasto? Kansalliskirjasto, 4/2016 (s. 28–33).

Knapas, R. (2012). Tiedon valtakunnassa. Helsingin yliopiston kirjasto – Kansalliskirjasto 1640–2010. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kun vallankumous söi lapsensa

Posted on by

224 VUOTTA SITTEN TELOITETTIIN Olympe de Gouges.

Vallankumous syö lapsensa tai tarkemmin Vallankumous on kuin Saturnus, se syö lapsensa. Lause on peräisin Georg Büchnerin näytelmästä Dantonin kuolema (Danton’s Tod 1835, 1.Näytelmä, 5. kohtaus). Traditio kuitenkin kertoo, että kommentin olisi alun perin huokaissut Pierre Victurnien Vergniaud[1], vallankumouksellinen girondisti, kun häntä vietiin giljotiiniin 31.10 1793.

Joka tapauksessa, vajaa viikko myöhemmin 3.11.1793 vallankumous söi jälleen yhden lapsistaan, näytelmäkirjailija, journalisti ja abolitionisti Olympe de Gougesin, Ranskan suuren vallankumouksen merkittävimmän naisen.

De Gouges polemisoi näytelmissään ja pamfleteissaan rohkeasti naisen alistettua asemaa (myös vallankumouksessa), orjakauppaa ja jakobiininen harjoittamaa terroria vastaan. Vuonna 1791 hän julkaisi Naisten oikeuksien julistuksen (Déclaration des droits de la Femme et de la Citoyenne). Julistus jäi kuitenkin vallankumouksen jalkoihin.

1793 julkaistu pamfletti Les trois urnes, ou le salut de la Patrie, par un voyageur aérien, jossa hän vaati kansanäänestystä valtiomuodosta (tasavalta, federalistinen valtio vai perustuslaillinen monarkia), sai Robersbierren ja yhteishyvän valiokunnan mitan täyteen ja de Gougesia vietiin giljotiiniin.

Olympe de Gougesin Naisten oikeuksien julistukseen ja muuhinkin hänen tuontantoonsa voi tutustua Kansalliskirjastossa. Tilaa kirja lukusaliin tai kotilainaan:

Olympe de Gouges, Oeuvres. Mercure de France 1986 Paris

https://kansalliskirjasto.finna.fi/Record/helka.373719

[1] Citoyens, il est à craindre que la révolution, comme Saturne, ne dévore successivement tous ses enfants et n’engendre enfin le despotisme avec les calamités qui l’accompagnent

 

Kuva lääketieteen uranuurtajasta piirtyy Kansalliskirjaston aineistojen avulla

Posted on by

Kirjoittaja: Elina Sopo, FT, post doc -tutkija, Turun yliopisto, Kulttuuriperintö

Kuvalähde: Botkin”, S. P., Pis’ma S. P. Botkina iz” Bolgarìi 1877 g: S” dvumâ portretami avtora i vidom” bolgarskoj haty. S. Peterburg”, 1893. Kansalliskirjasto, H2 8 III.

Moskovalaissyntyinen professori Sergei Petrovich Botkin (1832–1889) kuului modernin lääketieteen uranuurtajiin, ja hänestä on kirjoitettu paljon tiedemiehenä ja kliinikkona. Hänen rooliaan keisarin henkilääkärinä ei kuitenkaan ole aiemmin juuri tutkittu, vaikka henkilääkäriys (Leibmedicus vuodesta 1870 alkaen) vaikutti merkittävästi Botkinin ammatilliseen kehitykseen ja hänen julkiseen kuvaansa. Botkinin omat päiväkirjat, joita säilytetään Venäjän valtion historiallisessa arkistossa, keskittyvät lääkärintoimen käytäntöihin eivätkä juuri kerro henkilökohtaisista tai tieteellisistä yhteyksistä. Sen sijaan suomalaisten aikalaiskollegojen arkistojen ja julkisen sanan välityksellä on mahdollista piirtää Botkinista kuva henkilönä.

Tuoreessa Oxford University Pressin julkaisemassa tutkimuksessani oven tsaarinhovin henkiseen, materiaaliseen, sosiaaliseen ja poliittiseen maailmaan ovat avanneet Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmien arkistoluettelo 42:n sisältämä kirjeaineisto (Collan-suku), Åbo Akademin henkilöarkistot sekä Kansalliskirjaston ja British Libraryn digitaaliset sanomalehtiarkistot. Näiden lähteiden avulla pystyin muodostamaan käsityksen paitsi Botkinista henkilönä myös siitä, miten lääketiede ja politiikka kietoutuivat yhteen tsaarinhallinnon vanhoillisen ja modernin siiven välisissä ristiriidoissa 1870-luvulla.

Botkinin ranskankielinen kirje lääkäri Alexander von Collanille (1819–1910). Kansalliskirjasto, MS Coll. 42.

Botkin oli kahden Venäjän hovissa palvelleen suomalaislääkärin – Alexander von Collanin ja Carl von Haartmanin – aikalaiskollega ja arkistoluettelo 42:n kirjeenvaihdon joukossa on Botkinin potilaan hoitoon liittyviä kirjeitä ja lyhyitä viestilappuja henkikirurgi von Collanille. Åbo Akademin kirjaston von Haartmanin kirjeenvaihdosta löytyy puolestaan epäsuoraa tietoa Botkinia ympäröineestä lääketieteen yhteisöstä. Botkinin aikalaiskollegoiden välisiä kontakteja seuraamalla on mahdollista hahmottaa Botkinin keskeinen asema sekä uuden ja vanhan lääketieteen välisessä transitiovaiheessa että saksalaisen ja venäläisen lääketieteellisen koulukunnan välisten suhteiden uudelleen muotoutumisessa. Kirjeaineisto ja digitaalinen sanomalehtiarkisto yhdessä mahdollistavat aikakauden poliittisen kulttuurin ja erityisesti julkisessa sanassa esiintyvien poliittisten ja kulttuuristen viittausten aikaisempaa kokonaisvaltaisemman tulkinnan.

”Suuren tiedemiehen” asema tieteen historiassa on aina kiinnostanut tutkijoita, mediaa ja laajaa yleisöä, ja yksilökeskeinen lähestymistapa on hallinnut lääketieteen historian kirjoittamista sen varhaisvaiheista alkaen. Tiedemies nähdään universaalien aatteiden palveluksessa, usein sankarillisena henkilönä, joka asettaa omat etunsa taka-alalle ja kohtaa sekä suuria vastoinkäymisiä että suurta menestystä. Tiedemiesten mytologisointia on myös kritisoitu, mutta silti nämä piirteet luetaan edelleen itsepintaisesti suurten tieteentekijöiden ominaispiirteisiin. Myös Botkin kulki läpi kaikki sankarimyytin muotoutumisvaiheet vastustajiensa koetteluiden kautta kohti itsensä toteuttamista, lopullista vapautumista ja – aikalaiskollegoita siteeraten – lääketieteen jumalien joukkoon korottamista.

On tärkeää, että niin sanotun pragmaattisen lääketieteen historian tutkimuksen ohella avataan myös tutkimuskohteen elämäntapoihin, sosiaalisiin käytäntöihin, poliittisiin asenteisiin ja filosofisiin kontekstualisointeihin liittyviä sisältöjä. Tämä on ollut oman tutkimukseni tavoite. Tiedemieheen kohdistuvalla tutkimuksella voidaan lisätä ymmärrystä tiedettä ja sen tekijöitä kohtaan. Sen avulla voidaan avata ymmärtämisen väyliä myös moderniin tieteeseen, sen identiteetteihin ja niiden historiallisiin perusteisiin.

Kulttuuriperinnön tutkimuksen näkökulmasta Kansalliskirjaston aineistoja dokumentoimalla ja julkaisemalla on ollut mahdollisuus tuottaa tietoa aikakaudesta ja tiedeyhteisöstä, jota ei enää ole, ja jonka tiedot, taidot ja käytännöt – aineeton kulttuuriperintö – ei ole käsin kosketeltavissa tai silmin nähtävissä, eikä aina jäljitettävissäkään.

Botkinin käsialaa kyrillisillä kirjaimilla. Kansalliskirjasto, MS Coll. 42.

Viimeisinä vuosinaan Botkinilla oli läheinen sidos myös Suomeen. Hän osti 1880-luvulla Karjalan kannaksen Suomenlahden puoleiselta rannikolta Uusikirkon kunnasta kartanon, jossa hän vietti elämänsä loppupuolen kesät uppoutuen mikrobiologisiin tutkimuksiinsa ja leväten Pietarin ”suunnattoman lääkärinpraktiikkansa” ponnistuksista. Suomen residenssinsä havumetsävaltaisen ympäristön, kuivan ilmaston ja meren läheisyyden hän näki terveydelle erityisen ihanteellisena. Myös viimeisen kesänsä 1889 hän vietti Suomessa.

Kuvalähde: Botkin”, S. P., Pis’ma S. P. Botkina iz” Bolgarìi 1877 g: S” dvumâ portretami avtora i vidom” bolgarskoj haty. S. Peterburg”, 1893. Kansalliskirjasto, H2 8 III.

Aiheesta enemmän:

Elina Sopo; The Pugs and the Elephant: Dr Botkin and the Professional and National Identity of Physicians in the Russian Court, Social History of Medicine, hkx061, https://doi.org/10.1093/shm/hkx061

(huom! artikkeli maksumuurin takana):

Helsingin käsityöläiset vuonna 1917

Posted on by

Kirjoittajat: Sinikka Luukkanen ja Leena Saarinen

Syyskuun Kirja-Suomi teemaviikolla “Elämä kirjassa” muistellaan elettyjä vuosia ja luetaan toisten elämistä. Koska kävimme läpi 100 vuotta sitten kirjoitettuja elämäkertoja jo keväällä, niin teimme pienen sukelluksen Kansalliskirjaston digitoimiin aikakauslehtiin.  Helsingin kuvalehti julkaisi 1917 kokonaisen sarjan nimellä Suomen käsiteollisuudenharjoittajain ammattikuvasto. Kuvasto sisältää kaikkiaan 70 helsinkiläisen pienyrittäjän lyhyet elämäkerrat ja heidän liiketoimintansa esittelyn. On räätäleitä, vaattureita, ompelimon omistajia, yksi modisti, on kenkäkäuppiaita, kenkien valmistajia ja suutareita.

Pääkaupunki veti puoleensa lahjakkaita ihmisiä eri puolilta Suomea. Varsinkin vaatturit olivat perehtyneet tulevaan elämäntehtäväänsä jo lapsina, nuorimmat olivat olleet opissa jo 10-vuotiaina. Jatkokoulutukseen monet hakeutuivat Tukholmaan, Kööpenhaminaan, Berliiniin, Lontooseen tai New Yorkiin asti, josta Helsinkiin palattiin halliten viimeisimmät tekniikat ja muotivirtaukset.

Elämän vakiituessa monet ansioituivat myös yhteiskunnallisina vaikuttajiana jopa valtiopäivämiehinä ja kaupunginvaltuutettuina, useimmat ammattiyhdistysliikkeissä, raittiusseuroissaja ja urheiluseuroissa.

Liikkeet sijaitsivat hyvillä paikoilla nykyisen Helsingin keskustan alueella. Naisten ja Herran räätäliliike Chic de Paris oli liikkeiden par excellence. Liikkeen omistaja herra William Sutinen oli laajalti Eurooppaa kierrettyään avannut liikkeen osoitteeseen P. Esplanaadinkatu 35. Kansainvälisesti tunnettuna edelläkävijänä se sai alansa ainoan ranskalaisen kunnialegionan ristin. William Sutisen ja muutaman muun tässä esimerkkinä esille tuodun käsiteollisuudenharjoittajan lisäksi ehdottaman maininnan ansaitsevat ne kolme naispuolista liikkeenomistajaa, jotka ainoina kelpuutettiin mukaan Käsiteollisuudenharjoittajain ammattikuvastoon.

Neiti Sofia Vesanen oli hakenut oppinsa Berliinistä asti ja suorittanut taitavuusdiplomin arvosanalla recht gut. Myöhemmin Fredrikinkadulle perustamassaan naistenavaatteita valmistavassa liikkeessä hän työllisti peräti 15 apulaista. (lähde)

Alma Hartikainen

Rouva Alma Hartikainen alkoi työskennellä hattu-alalla 18-vuotiaana. Palveltuaan alalla yhteensä yli 22 vuotta hän avasi oman muotiliikkeen Helsingissä 1909. Liike oli aikojen kuluessa laajentunut ja hauska valikoima erittäin aistikkaasti päällystettyjä, monen muotoisia ja värisiä hattuja täytti koko huoneiston. Englannista, Ranskasta, Tanskasta ja Ruotsista saapuneet kuvut päällysti rouva Hartikainen itse nauhoilla ja kukkasilla käyttäen ohjeinaan tuoreimpia saatavilla olevia muotilehtiä. (lähde)

J.S. Böckerman

“Julius Sigfried Böckermanin erikoisalaa olivat kuuluisat englantilaiset konttorituolit ja sohvat, joihin vajosi kuin untuviin ja joissa tuntui istuvansa täysin turvattuna vaikka kranaatteja sataisi. Herra Böckermanin alaan kuuluivat myöskin verhojen asettelu ym. koristelutyö. Hänen monivuotinen kokemuksensa takasi työn huolellisuuden ja aistikkuuden. Apulaisten lukumäärä kohosi kiireisimpänä aikana kahdeksaan henkeen.” (lähde )

V. Lehto

V. Lehto alkoi harjoitella räätälin ammattia 10-vuotiaana kotipitäjässään Jämsässä ja täältä hän joutui kuudentoista ikäisenä pääkaupunkiin. Kultaiset unelmat lännen rikkauksista viettelivät hänet Amerikkaan. New Yorkissa V. Lehto työskenteli kolme vuotta Fox’in, Carlsson’in, Bell’in ja Merwin’n ensiluokkaisisssa liikkeissä. Tämän jälkeen hän harjoitti opintoja leikkuuakatemiassa ”The Jno. J. Mitchell C:o. Cuttung School of the city of New York saaden taitavuusdiplomit naisten ja miesten vaatetusleikkurina vuonna 1905.
Sittemmin hän avasi oman menestyksellisen liikkeensä Yrjönkadulla. (lähde)

Saatuaan alkuopetusta Kuopion käsityökoulussa antautui Selma Tamminen  (o.s. Hytönen) ompelijaksi 23-vuoden ikäisenä. Kuopiosta hän muutti Jyväskylään, ja sieltä pääkaupunkiin. Helsingissä nelisen vuotta työskenneltyään joutui hän naimisiin, jolloin liike lakkautettiin. Miehensä kuoltua äkkiarvaamatta hän avasi liikkeensä uudelleen osoitteeseen Tehtaankatu 3. (lähde)

William Sutinen – Chic de Paris

William Sutinen – Chic de Paris ”Kas, tuolla akkunan ääressä parin hienon hienoa, ulkolaista kaunotarta parhaillaan valitsemassa itselleen kävelypukukangasta! Puhe käy vilkkaasti ja se on puhdasta Pariisin ranskaa. Tyynenä ja arvokkaana herra Sutinen itse edustaa liikettään ranskan kielellä, tuon tuostakin viitaten pöydällä olevaan, tuoreimpaan ranskaiseen kuosilehteen… Puhekieleksi muuttuu nyt saksa, jota herra Sutinen yhtä moitteettomasti käyttää. Tulee politiikkaa, tulee päivän polttavimmat kysymykset … ”
”Olenko Helsingissä, vai olenko Pariisissa -? Voi turkanen kuitenkin, olisinkohan Berliinissä? ” arvuutteli 100 vuotta sitten artikkelin kirjoittaja, joka oli keskellä Helsinkiä, Pohjoisesplanadi 35:ssä, jossa edelleenkin on tarjolla kansainvälistä luksusta. (lähde)

Loström

Jalkineliike O.y. Loström oli pääkaupungin vanhin ja tunnetuin jalkineliike vuonna 1917. Omistajavaihdosten jälkeen liike siirtyi Karl Wikholmille ja jatkoi menestystään. Valikoimaan kuului myös lääkärin määräyksestä valmistettavia ortopedisia jalkineita. Parhaimmillaan liikkeen apulaisten lukumäärä nousi kolmeenkymmeneen henkeen ja vuosivaihto useampaan tuhanteen markkaan. (lähde)

J. H. Alkunen

Opiskeltuaan Tukholmassa ja Berliinissä J.H. Alkunen muutti Helsinkiin, jonne hän perusti aluksi satulasepän- ja verhoilijanliikkeen. Vähitellen tuotanto keskittyi pääasiassa ortopedisiin välineisiin. Apulaisten lukumäärä vaihteli 7 á 10 henkeen. Liike oli tunnettu laadukkaista tuotteistaan, joita oli palkittu kansainvälisissä näyttelyissä asti.
J.H. Alkunen toimi valtiopäivämiehenä säätyvaltiopäivillä ja jäsenenä kaupunginvaltuustossa sekä useissa luottamustehtävissä. Hän herätti henkiin jo hiipuneen Satulaseppäin ammattiyhdistyksen ja toimi palkintotuomarina ammattinäyttelyissä. (lähde)

Politiikkaa ja erotiikkaa – Glasnost-kokoelma on katsaus Neuvostoliiton loppuvuosiin

Posted on by

”Viron on oltava vapaa!”, Atmoda-lehti julisti vuonna 1989.

Mihail Gorbatšovin noustua Neuvostoliiton johtoon 1985 maassa aloitettiin perestroika, jonka tavoite oli uudistaa poliittista ja taloudellista järjestelmää. Toinen merkittävä käsite oli glasnost (julkisuus, avoimuus), jonka myötä valtion kontrolli mediasta löystyi. Lehdet alkoivat kirjoittaa aiemmin vaietuista ongelmista, uudistusmielisten lehtien painosmäärät kasvoivat, ja uusia lehtiä perustettiin. Lehtien yhteenlaskettu levikki oli vuonna 1984 185 miljoonaa, mutta vuoteen 1989 mennessä se oli noussut jo 230 miljoonaan.

Slааvilaisеn kirjaston Glasnost-kokoelman luettelo sisältää tiedot yksittäiskappaleina hankituista perestroikan ja glasnostin kauden lehdistä. Kokoelmaan kuuluu 944 nimekettä Neuvostoliitossa ja Venäjällä ilmestyneitä lyhytikäisiä sanoma- ja aikakauslehtiä, erilaisten yhdistysten ja ryhmittymien tiedotuslehtiä sekä lentolehtisiä.

Merkuri-lehteä kirjoitettiin kirjoituskoneella.

Kokoelmaan ei kuulu käytännöllisesti katsoen lainkaan aineistoa perestroikan alkuajoilta eli vuosilta 1985–1986. Vain 10 % aineistosta (87 kohdetta) on peräisin vuosilta 1987–1989 eli ohjatun perestroikan ajalta. 90 % aineistosta (874 kohdetta) on peräisin perestroikan liberaalilta ja radikaalilta kaudelta, vuosilta 1990–1992. Kokoelman painotuotteet kattavat laajan maantieteellisen alueen Murmanskista Novosibirskiin, mutta sen ytimen muodostavat Leningradissa, Moskovassa ja Baltian maissa painetut sanomalehdet ja lentolehtiset.

Matkalaukkukaupalla lehtiä

Kokoelman keräämiseen ovat osallistuneet niin slaavilaisen kirjaston työntekijät kuin Helsingin yliopiston opettajat ja tutkijatkin. Slaavilaisen kirjaston silloinen johtaja Jarmo Suonsyrjä suuntasi suurten matkalaukkujen kanssa Leningradiin, missä hänellä oli yhteistyökumppaneita kaupungin eri kirjastoissa. Nämä apulaiset keräsivät Suomea varten painettua todistusaineistoa glasnostista ja perestroikasta. Suonsyrjä tiesi Leningradissa paikat, joissa epävirallisia painotuotteita myytiin. Yksi niistä oli Nevan valtakadulla Gostinnyi Dvor -tavaratalon vieressä, missä Suonsyrjä päivysti säännöllisesti.

Sensuurin vapautuminen synnytti myös eroottisia julkaisuja, kuten Ještšo-lehden.

Epäviralliset lehdet painettiin huonolle paperille ja monistettiin offset-menetelmällä, monistuskoneella tai kopiokoneella, mutta siitä huolimatta painosmäärät olivat pienet ja hinnat korkeat. Esimerkiksi tunnettu radikaali lehti Merkuri, jonka julkaisi Leningradin demokraattinen kulttuuriliike, oli kirjoitettu kirjoituskoneella. Tämä lehti, jota nykyään pidetään suurena harvinaisuutena, sisältyy Glasnost-kokoelmaan. Sen sijaan Baltian maissa painetut lehdet, kuten Latvian kansanrintaman julkaisema Atmoda-sanomalehti, olivat melko helposti ja huokeasti saatavilla sekä Leningradissa että Moskovassa. Atmodan levikki oli 30 000 kappaletta ja se painettiin Latvian kommunistisen puolueen keskuskomitean painossa.

Linkki Glasnost-kokoelmaan

Digitaalisten aineistojen sanomalehtihakemiston historiasta

Posted on by

Kirjoittajana Heikki Kokko, FT, Tutkijatohtori Tampereen yliopisto

“Kirjoittaminen pääkaupungin lehtien tavattoman isoista nidoksista edellyttää kirjoittajattarelle paitsi ennen tarpeellisiksi huomattuja ominaisuuksia lisäksi määrän ruumiillista voimanponnistusta. ”

Näin kertoi vuonna 1902 Suomen sanomalehtihakemiston alkuperäistä kokoamistyöstä hankkeen työnjohtajana toiminut maisteri H. J. Heikel. Suomen sanomalehdistöä vuodesta 1771 vuoteen 1890 jäsentänyt projekti oli tuolloin ollut käynnissä jo kaksitoista vuotta ja edennyt kronologisesti 1770-luvulta 1880-luvulle. Hankkeen käytännön työn tekivät projektiin palkatut naiset, jotka kävivät sanomalehtien vuosikertoja läpi kirjoittaen jokaisesta löytämästään artikkelista pahvikortin, jossa oli sanomalehden viittaustiedot ja selitettiin kirjoituksen sisällys. Heikelin sitaatti kuvaa siirtymää 1870-luvulta 1880-luvulle, jolloin sanomalehtivuosikertojen kokonaismäärä ja fyysinen koko kasvoivat nopeasti. Painoteknisistä syistä sanomalehtien sivumäärää ei juuri voitu lisätä, joten kasvu toteutettiin lehtien ilmestymistä tihentämällä sekä sivujen kokoa suurentamalla. Raskaiden vuosikertaniteiden päivästä toiseen jatkunut kääntely teki Heikelin kuvauksen mukaisesti jo ennestään henkistä tarkkaavaisuutta vaativasta työstä myös ruumiillisesti rasittavaa.

Kortistolaatikko (kuvaaja Ilona Fors)

Nyt 2000-luvulla suuria nidoksia käännelleiden ja niistä tietoja käsin kirjoittaneiden avustajien työ on osittain kaikkien saatavissa Kansalliskirjaston digitaalisten aineistoista kohdasta Artikkelihakemisto [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/directory], joka tarjoaa portin niin 1800-luvun suomalaisen yhteiskunnan menneisyyteen kuin eri alueiden paikallishistoriaan. Nykyisessä muodossaan hakemisto myös sisältää suorat linkit Kansalliskirjaston digitaalisten aineistojen sanomalehtiin, joissa artikkeleita voi lukea alkuperäisessä asussaan.

Artikkelihakemistolla on pitkä ja moninainen historiansa, jonka ymmärtäminen auttaa myös käsittämään sen sisältämiä valintoja ja luokitteluja. Sen kokoaminen alkoi vuonna 1890 Svenska litteratursällskapetin aloitteesta. Mukaan lähti Suomen tiedeseura, Suomen Kirjallisuuden Seura, Suomen Historiallinen Seura, Suomen Maantieteellinen Seura, Societas pro Fauna & Flora Fennica, Suomalais-Ugrilainen Seura ja Suomen muinaismuistoyhdistys. Näiden seurojen ja yhdistysten jäsenistöjen keskuudesta valittiin Sanomalehtikirjallisuuden neuvottelukunta, joka ohjasi projektia.

Valtionarkistonhoitaja, filosofian tohtori Reinhold Hausen (Museoviraston kuvakokoelmat)

Hakemiston alkuperäinen esikuva oli saksalaisen historioitsija Eduard Winkelmannin 1800-luvun loppupuolella kokoama Bibliotheca Livoniae historica, joka oli Baltiaa koskeva järjestelmällinen hakemisto painetuista lähteistä. Winkelmanin hakemisto oli historiallis-maantieteellinen, mutta suomalaisen hakemiston oli tarkoitus kattaa kaikki tieteenalat. Hakemiston tarkoitus oli alun perin kerätä 1. kaikki Suomessa painetut itsenäiset kirjoitukset, 2. kaikki suomalaisten henkilöiden ulkomailla painamat kirjoitukset ja 3.  ulkomailla painetut Suomea koskevat kirjoitukset. Hankkeen kuluessa tähän tehtävään tehtiin rajauksia niin, että lopputuloksena oli suomalaista, niin suomen- kuin ruotsinkielistä lehdistöä koskeva hakemisto. Sanomalehtihakemistosta jätettiin ulos erilaisia sen luokitteluun kuulumattomiksi katsottuja kirjoituksia.  Pois jäivät esimerkiksi monet 1800-luvun lehdistössä suositut dialogimuotoiset asia-aiheita käsitelleet kertomukset kuten myös ulkomaanuutiset sekä erilaiset pikku-uutiset.

Käsinkirjoitettu kortti (kuvaaja Ilona Fors)

Hakemiston kokoamisen urakka oli valtava ja lehdistön läpikäymisessä vuodesta 1770 vuoteen 1890 meni lopulta kaikkiaan miltei kaksikymmentä vuotta. Hankkeen onnistumisessa auttoi se, että mukana oli merkkimiehiä eri tieteellisten seurojen kautta. Hankkeen johtoryhmässä mukana olivat eri vaiheissa muun muassa eri tiedealojen edustajina mm. J. R. Aspelin, E. N. Setälä, V. Vasenius, J. J. Tikkanen ja K. Grotenfelt. Eri tieteellisten seurojen ja niiden akateemisesti meritoituneiden miesten mukanaolo epäilemättä oli avuksi siinä, että Suomen valtion ja Helsingin yliopisto rahoittivat pitkän hankkeen alusta loppuun.

Hankkeen käytännön työ oli oman aikansa tavalla voimakkaasti sukupuolittunut, sillä itse projektin suurimman työn tehneet palkatut avustajat olivat kaikki naisia. Mukana olivat eri aikoina rouvat Zelma Lindh ja T. Swahn sekä neidit M. Casen, Aina Gebhard, T. Gripenberg, Fredrika Heikel, M. Heikel, D. Holm, Thyra von Knorring, Hilja Kumlin, Agda Nordström ja Elsa Palmroth. Useat heistä olivat varhaisia naisyliopisto-opiskelijoita.

Zelma Lindh, Merimiehen ystäwä : Suomen merimieslähetystoimen lehti, 01.12.1914, nro 12, s. 5 http://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/992007/articles/2251617?page=5 Kansalliskirjaston Digitoidut aineistot

Hankkeen työtä johtivat työnjohtajat, jotka olivat vapaaherra T. Carpelan, maisterit Z. Castrén, H. J. Heikel, A. Hästesko sekä avustavana työnjohtajana rouva Agda Nordström. Heidän tehtävänsä oli pitää silmällä hakemiston luokittelua ja jäsennystä. Työ ei ollut yksinkertainen, sillä lehdistön kokonaismäärä nousi voimakkaasti 1800-luvun loppupuolella. Tämän vuoksi hakemiston jäsennystä muutettiin moneen kertaan miltei kahdenkymmenen vuoden työn aikana.

Lopulta vuonna 1909 työ oli valmis. Koossa oli tuolloin yli 600 000 lipuketta, jotka olivat järjestettyinä 156: een kortistolaatikkoon. Hakemiston lopullinen jäsennys jakautui kahteen pääluokkaan, yleiseen osaan, jossa oli 70 laatikkoa ja noin 220 000 lipuketta sekä topografiseen osaan, jossa oli luetteloitu artikkelit niihin liittyvien paikkakuntien tai maakuntien mukaan, 86 laatikkoa ja noin 380 000 lipuketta. Kortisto sijoitettiin Helsingin yliopiston kirjastoon eli nykyiseen Kansalliskirjastoon.

Vuonna 1910 hankkeen loppuraportin kirjoittanut johtoryhmän jäsen, historioitsija ja valtionarkistonhoitaja Reinhold Hausen toivoi, että projekti saisi jossain muodossa jatkoa, koska aikakaudella vuodesta 1890 eteenpäin oli hänen mielestään ollut Suomelle tavattoman suuri merkitys. Samaa toivottiin myös yleisesti ajan lehdistössä.

Sanomalehtihakemiston kortistolappujen määrä aikakausittain

Hakemiston kehittäminen sai kuin saikin jatkoa, mutta ei ehkä tavalla, jota Hausen olisi voinut aavistaa. Alun perin käsin kirjoitettua kortistoa on kirjoitettu kirjoituskoneella puhtaaksi vuosikymmenien ajan kuitenkin niin, että vuonna 1990 siitä oli vielä osa kirjoittamatta. Puhtaaksi kirjoitettuja lipukkeita puolestaan on mikrokuvattu korteille vuonna 1975. Vuonna 1990 puhtaaksi kirjoitetusta hakemistosta julkaistiin sen mikrofilmattuja osioita koskeva asiasanahakemisto Suomen sanomalehtihakemisto.  Tässä muodossaan Sanomalehtihakemisto toimi pitkään lähes ainoana porttina 1800-luvun suomalaiseen lehdistöön, sillä itse vuosikerrat olivat tämän vuosituhannen alkuun saakka olemassa suurina alkuperäisniteinä tai hankalasti selattavina mikrofilmeinä. Sanomalehtihakemiston ansiosta oli mahdollista jäsentää tätä laajaa aineistoa.

2000-luvulla puolestaan puhtaaksi kirjoitettuja kortteja on digitoitu internetiin nykyiseen Artikkelihakemisto -palveluun, jonka myötä se ja digitaalinen sanomalehtikirjasto toimivat saumattomasti yhdessä. Aikaisemmin tutkijan oli etsittävä hakemistosta ensin haluamansa ja siirtyä sitten yleensä mikrofilmattujen sanomalehtivuosikertojen pariin. Nyt tätä hankalaa siirtymää ei tarvitse tehdä, vaan tie alkuperäislähteille käy suoraan digitaalisen hakemiston kautta.

Digi.kansalliskirjasto.fi artikkelihakemisto

Eri aikojen erilaiset tiedon tallennusmuodot käsikirjoituksesta konekirjoitukseen sekä mikrofilmauksesta digitointiin ovat kuitenkin jättäneet jälkensä Artikkelihakemiston koostumukseen ja myös sen jäsennystapaan. Nykyinen verkossa oleva hakemisto ei sisällä koko vuosina 1890–1909 koottua 600 000 lipukkeen kortistoa. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että alkuperäistä kortistoa ei ole kokonaan puhtaaksikirjoitettu muotoon, josta se voitaisiin digitoida. Alun perin myös hakemiston jäsennys jakaantui kahteen haaraan: Yleiseen ja Topografiseen pääosioihin. Vuoden 1990 asiasanahakemistossa näiden kahden rinnalle oli nostettu kolmanneksi päähaaraksi henkilöihin viitteitä sisältävä Biographica, joka aikaisemmin oli osa hakemiston yleistä osiota. 2000-luvun digitaalisessa versiossa alkuperäisen jäsennyksen tilalla päähakemistossa on kaksikymmentä eri osiota.

Artikkelihakemisto ei ole alun perinkään ollut täydellinen luettelo sanomalehdissä julkaistuista teksteistä, mutta sellaisenaankin se on yhä ainutlaatuinen portti historiallisten sanomalehtiaineistojen pariin. Erityisen tärkeä artikkelihakemisto on ollut historiantutkimukselle. Ennen digitaalista aikaa se oli miltei ainoa keino sanomalehdistöaineiston löytämiseksi ja jäsentämiseksi. Nykyään artikkelihakemisto puolestaan toimii digitoidun lehdistöaineiston hakuominaisuuksien tärkeänä tukena. Tämän vuoksi olisi erittäin suotavaa, että alkuperäinen kortisto saataisiin kokonaisuudessaan digitaaliseen muotoon ja verkkoon kaikkien ulottuville. Samalla kortiston jäsennys tulisi palauttaa alkuperäiseen muotoonsa, sillä itsessään se on vähintään yhtä paljon Suomen 1800-lukua koskeva tiedonlähde kuin kuva sen syntyhetken tavasta ajatella ja luokitella asioita eri kategorioihin. Hakemisto pitäisi esittää oman aikansa luokitusten kontekstissa, sillä silloin sen välittämä tietokin asettuisi omaan historialliseen kontekstiinsa. Tällöin hakemiston kortteja käsin kirjoittaneiden naisten henkiset ja fyysiset ponnistukset valtavien lehtinidosten ääressä sekä työnjohtajien hakemiston luokituksia koskeva jäsennystyö olisivat omalla tavallaan läsnä myös tässä digitaalisessa ajassa.

 

Lähteitä

Autio Veli-Matti, Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899. Verkkojulkaisu [https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/]. Luettu 26.6.2017.

Hausen, Reinhold: Återblick på arbetet vidkommande ”Uppslagsverket” över den sedan äldsta tid intill år 1891 i Finland utkomna tidningslitteratur. Förhandlingar och Uppsatser 29 1909. Helsingfors 1910. 221–229.

Hästesko, Albert: Till Delegationen för Uppslagsverket. Förhandlingar och Uppsatser 29 1909. Helsingfors 1910. 230–231.

Kansalliskirjaston digitoitujen aineistojen artikkelihakemisto [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/directory]

Suomea koskevan kirjallisuuden hakemisto. Päivälehti no. 19, 24.1.1902 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/673659?page=3]

Suomen sanomalehtihakemisto = Finsk tidningsindex : 1771-1890. Filmikorttien hakemistot = Index på mikrofiche. Helsingin yliopisto 1990.