Marraskuun Tutkijan aamukahvit, osa 2: henkilökuvassa Jens Grandell

Posted on by

Kansalliskirjaston Tutkijan aamukahvit on puolen tunnin mittainen vapaamuotoinen tilaisuus, joka tänä syksynä järjestetään neljänä marraskuisena aamuna kirjaston Agricola-salissa klo 9.30-10.00. Tässä juttusarjassa esitellään neljä tutkijaa, joiden tutkimuksista tilaisuuksissa kuullaan. Esittelyt perustuvat haastatteluihin.

Aamukahvien tarkoituksena on esitellä kirjaston Eteläsalin 20 tutkijapaikalla työskentelevien tutkimuksia niin toisilleen, kirjaston henkilökunnalle kuin kaikille kiinnostuneillekin. Samalla se tarjoaa tilaisuuden keskusteluun tutkimuksen teon prosessista, kirjastosta tutkimuksen teon ympäristönä ja tukijana. Rotundan kahvila palvelee tilaisuuden ajan.

Jens Grandell tarkastelee suomalaisen liberalismin alkuvaiheita Hufvudstadsbladetin perustajan August Schaumanin kautta

Kuva Janne Rentola.

Historioitsija Jens Grandell on työskennellyt Kansalliskirjaston Eteläsalissa kuluneen syksyn ajan väitöskirjansa ”Från ett årtionde i Finland. August Schauman och det liberala genombrottet 1855–1865” parissa. Hän on virkavapaalla Svenska litteraturskällskapetista (SLS), jossa on työskennellyt Zacharias Topelius Skrifter -projektissa vuodesta 2006 lähtien. Grandell on toimittanut Topeliuksen historian ja maantieteen luentoja, joiden ensimmäinen osa julkaistiin kommentoituna laitoksena vuonna 2017 digitaalisesti. Toinen osa julkaistaan vuonna 2020. Grandell aloitti väitöskirjan tekemisen Helsingin yliopistossa vuonna 2008, mutta on tehnyt sitä pääosin työn ohella. Väitöstutkimuksen on määrä valmistua vuonna 2020.

Jens Grandellin biografisen tutkimuksen kohteena on lehtimies ja yhteiskunnallinen vaikuttaja August Schauman (1826-96). Schaumanin kautta Grandell lähestyy kysymystä suomalaisen liberalismin synnystä 1800-luvun keskivaiheilla, sekä sen osaa aikakauden julkisessa keskustelussa. Hän tarkastelee myös kriittisesti suomalaisen historiankirjoituksen traditiota, joka esittää liberalismin yhtenäisenä liikkeenä. Ajan kansallisia historiankirjoituksen tarkoitusperiä vasten tarkasteltuna tämä toki on luontevaa, Grandell toteaa. Tutkimuksessaan hän ymmärtää liberalismin varsinaisen liikkeen sijasta laajempana yleiseurooppalaisena ilmiönä ja osana suomalaisessa 1800-luvun jälkipuolen julkisessa keskustelussa vaikuttanutta ajatuskollektiivia. Miltä näytti liberalismin ja fennomanian suhde ennen kuin niistä tuli vastakohtia? kysyy Grandell.

Kansa, kieli, historia

Grandellin väitöstutkimuksen kysymyksenasettelut alkoivat muodostua hänen työskennellessä Topeliuksen tekstien parissa. Topelius ja Schauman olivat molemmat aikansa vaikuttajia ja ottivat osaa yhteiskuntakeskusteluun lehtijulkisuuden kautta. Päämääränä heillä oli Suomen sisäisen vapauden edistäminen, mutta menetelmät erottivat heidät tiukasti toisistaan. Topelius rakensi projektiaan saksalaiselle romanttiselle traditiolle, kun taas Schauman ammensi anglosaksisesta liberaalitraditiosta.

Schaumanin ja Snellmanin kieliväittely toi esiin liberaalien ja fennomaanien eroavat tavat ymmärtää avainkäsitteitä kuten kansaa. Tästä artikkelista Papperslyktan-lehdessä henkilökohtaiseksi äitytynyt kiista sai alkunsa. Papperslyktan, 21.02.1859, nro 8, s. 1 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/458553?page=1 Kansalliskirjaston Digitoidut aineistot

August Schauman kuului vanhaan varakkaaseen sukuun ja edusti ruotsinkielistä sivistyneistöä. Opiskeluaikanaan 1840-luvulla hän innostui kansallisuuskysymyksestä. Schauman oli suomenmielinen ja piti suomen kielen aseman parantamista tärkeänä, mutta Topeliuksen tavoin ymmärsi ruotsin kielen kuuluvan historiallisesti Suomen yhteyteen. Kriittinen suhtautuminen Venäjään taas erotti hänen ajattelunsa Topeliuksesta. Liberaalina hän joutui Topeliuksen kanssa väittelyyn Venäjä-kysymyksestä Krimin sodan aikaan Englannin tultua Itämerelle. Snellmanin tavoin myös Schauman päätyi sensuurin kohteeksi.

Kielikysymys alkoi 1850-luvun Suomessa kärjistyä. Varsinainen riita Snellmanin kanssa käytiin Schaumanin ensimmäisessä omassa, vuonna 1858 perustamassa lehdessä Papperslyktanissa vuosikymmenen lopulla. Schauman pysyi kannassaan ruotsin kielen asemasta suomen rinnalla, kun Snellman edusti ruotsin vaikutuksen hävittämiseen pyrkiviä fennomaaneja.

Liberaali Schauman

Ennen oman julkaisun perustamista August Schauman matkusteli laajasti Euroopassa, jossa hän seurasi ajan tavan mukaan ahkerasti muun muassa teatteria. Hän suunnitteli kirjoittavansa itsekin näytelmiä, komedioita, joiden avulla voisi kommentoida Suomen poliittista tilannetta. Tämä ei kuitenkaan sensuurin vuoksi toteutunut, mutta keskustelua herättävä kirjoitustyyli jäi.

Schauman oli laillisuusperiaatteen ja republikaanisuuden kannattaja. Hän ihaili Yhdysvaltain ensimmäistä presidenttiä George Washingtonia, samoin kuin venetsialaista Daniele Maninia (1804-57). Manin oli Italian yhdistymistä ajava tasavaltalaisvaikuttaja, jonka toimintaa Grandell kertoo Schaumanin pyrkineen lehdissään nostamaan esiin, mutta toteaa tämän jääneen suomalaisessa keskustelussa vaille suurempaa huomiota.

Schauman oli oikeusvaltion ja avoimen julkisuuden kannattaja, joka pyrki toiminnallaan vaikuttamaan yhteiskunnassa. Pappreslyktanin jälkeen hän kirjoitti Helsingfors Tidningar -lehdelle vuosina 1860-63 Topeliuksen jätettyä julkaisun. Sen sivuilla kiistely Snellmanin kanssa jatkui. Parhaiten Schauman tunnetaan vuonna 1864 perustamastaan Hufvudstadsbladetista, jota pidetään ensimmäisenä kaupallisesti menestyneenä suomalaisena sanomalehtenä. Schauman vaikutti myös kaikilla valtiopäivillä vuodesta 1863 lähtien ritariston ja aatelin edustajana, ja osallistui vuonna 1880 perustetun Liberaalin puolueen toimintaan. Lisäksi hän pyrki vaikuttamaan yhdistystoiminnan kautta: hän oli yksi vuonna 1885 aloittaneen Suomalais-ugrilaisen seuran perustajajäsenistä, ja mukana myös muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa (SKS), raittiusliikkeessä ja Suomen Matkailijayhdistyksessä.

Liberalismi osana suomalaista ajatuskollektiivia

Liberaalit pelkistyvät usein kielikysymyksen vuoksi ruotsinkieliseen väestöön ja puolueeseen. Jens Grandell tarkentaa, että vaikka yleinen käsitys liberalismin järjestäytymisestä liittyy vuonna 1861 perustettuun Helsingfors Dagblad -sanomalehteen, keskustelua käytiin jo tätä ennen myös liberaaleille keskeisistä näkökulmista. Hän tulkitsee, että vasta Helsingfors Dagbladin aikaan eri ryhmien ajattelussa alkoi olla todellisia, näkyviä eroja, ja liberaalit erotti suhtautuminen kansaan, kieleen sekä Venäjään. Kieli oli liberaaleille vähemmän tärkeä kysymys, kun taas oikeudellinen kehitys vapauden edistämisen nimissä oli agendan kärjessä. Tutkimuksessaan Grandell valottaa suomalaisen historiantutkimuksen niin kutsuttua sokeaa pistettä, jossa varhaisen liberalismin avoin luonne republikaanisine ajatuksineen on jäänyt vähemmälle huomiolle.

August Schaumanilla oli tapana tarkastella yhteiskuntaa kriittisesti kiinnittäen huomiota yksityiskohtiin. Tässä 16.8.1856 päivätyssä kirjeessä hän raportoi veljelleen Ranskan valitettavasta tilasta Napoleon III:en vallan alla. Coll 198.9, B. O. Schaumanin arkisto, Kansalliskirjasto.

Tutkimusta Kansalliskirjastossa

Kansalliskirjaston aineistoista Grandellin tutkimukselle tärkeitä ovat sanomalehtien lisäksi varsinkin käsikirjoituskokoelmat. August Schaumanin kirjeenvaihtoa on hänen oman henkilöarkistonsa lisäksi muun muassa veljen Berndt Otto Schaumanin sekä ystävien, kuten Karl Collanin ja Edvard Berghin, arkistoissa. Ne sisältävät August Schaumanin lähettämiä kirjeitä, jotka oli tarkoitettu ääneen luettaviksi.

Veljensä kanssa August Schauman kävi keskustelua myös sekä tulevaisuudestaan että esimerkiksi tieteestä – veli Berndt Otto työskenteli silloisessa Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston kirjastossa, siis nykyisessä Kansalliskirjastossa, vuosien 1848-67 välillä. Grandell kertoo, miten heidän välisessä kirjeenvaihdossa August saattoi suositella kiinnostavaa kirjaa, jonka Berndt Otto sitten tilasi kirjaston kokoelmiin. Myös August työskenteli hetken aikaa yliopiston kirjastossa vuonna 1851, kuljeskellen samoissa saleissa joissa tutkija Grandell tänään hänestä kirjoittaa.

Tervetuloa kuuntelemaan Jens Grandellin esitystä ”Kansalliskirjaston aineistot ja suomalaisen liberalismin läpimurto 1800-luvun jälkipuolella” ensi tiistaina!

https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/tapahtumat/tutkijan-aamukahvit-marraskuussa

Marraskuun Tutkijan aamukahvit: henkilökuvassa Pekka Tarkela

Posted on by

Kansalliskirjaston Tutkijan aamukahvit on puolen tunnin mittainen vapaamuotoinen tilaisuus, joka tänä syksynä järjestetään neljänä marraskuisena aamuna kirjaston Agricola-salissa klo 9.30-10.00. Tässä juttusarjassa esitellään neljä tutkijaa, joiden tutkimuksista tilaisuuksissa kuullaan. Esittelyt perustuvat haastatteluihin.

Aamukahvien tarkoituksena on esitellä kirjaston Eteläsalin 20 tutkijapaikalla työskentelevien tutkimuksia niin toisilleen, kirjaston henkilökunnalle kuin kaikille kiinnostuneillekin. Samalla se tarjoaa tilaisuuden keskusteluun muun muassa tutkimuksen teon prosessista sekä kirjastosta tutkimuksen teon ympäristönä ja tukijana. Rotundan kahvila palvelee tilaisuuden ajan.

Pekka Tarkela tutkii tiedon omistajuutta juridiikan näkökulmasta

Juristi (OTK) Pekka Tarkela on työskennellyt Kansalliskirjaston tutkijapaikalla vuoden 2016 syksystä lähtien. Hän tekee oikeustieteellistä väitöskirjaa Helsingin yliopistossa. Tutkimuksen aihe on ”Tiedosta ja sen omistamisesta. Tutkimus varallisuusarvoisen tiedon asemasta varallisuusoikeuden järjestelmässä”. Ennen vuonna 2015 aloittamiaan jatko-opintoja Tarkela on toiminut lakimiehenä ja asianajajana 25 vuotta. Työskennellessään teknologia- ja sopimusjuristina hän havaitsi, miten perinteisten omistamisen muotojen, kuten maanomistuksen lisäksi digitaalinen data alkoi saada varallisuuseränä kiinteää muotoa. Datan omistajuuteen liittyvät kysymykset nousivat yhä useammin eteen. Juridisesta näkökulmasta data-aineistojen omistajuuteen on tämänhetkisen lainsäädännön avulla kuitenkin vaikea päästä käsiksi.

Tarkelaa alkoi kiinnostaa, mitä oikein on tapahtumassa. Kuinka digitaalinen data ymmärretään tietohallinnossa? Miten perinteinen käsitys datasta, informaatiosta ja tiedosta muuttuu, ja miten tätä muutosta voisi juridiikan näkökulmasta hallita? Pitäisikö digitaalista dataa voida käyttää kuten muutakin omaisuutta? Vakuutena, tai omaisuuseränä yrityksen taseessa? Miten dataa voisi periä tai lahjoittaa, tai mitä tapahtuu datalle yrityksen lopettaessa toimintansa? Näin idea väitöstutkimuksesta ja sen kysymyksenasettelusta alkoi muotoutua.

Voiko tietoa tai dataa omistaa?

Pekka Tarkela korostaa, että datan käsitettä on hyvin hankala määritellä tyhjentävästi. Siksi sen käyttö onkin kirjavaa. Hän lähestyy dataa raaka-ainetasoisena resurssina, jota jalostamalla syntyy informaation ja tiedon ohella myös datan käsittelyn prosesseja. Nämä prosessit ovat Tarkelan tutkimuksen keskiössä. Data ja datamassat eivät siis ole valmiita tuotteita, toisin kuin vaikkapa kirja, johon voidaan soveltaa tekijänoikeuslainsäädäntöä.

Tässä yhteydessä Tarkela tuo myös esiin maallikolle tutuimman dataan liittyvän kysymyksen, henkilötiedot. Niihin liittyvät kysymykset ovat kuitenkin vain yksi suppea osa koko datan kenttää, hän kuvaa. Suurempi kysymys hänen tutkimuksensa kannalta on niin kutsuttu anonyymidata: suuret massat digitaalisesti järjestettyä informaatioraaka-ainetta, joka ei sisällä näitä paljon keskustelua herättäviä henkilötietoja lainkaan.

Datamassojen käsittely on jo monen organisaation perustoimintaa, ja data voi muodostaa tosiasiassa suuren osan yrityksen varallisuudesta, toteaa Tarkela. Näin herää omistajuuden ohella kysymys niistä toimintatavoista, joita tietohallinto ja anonyymia datamassaa tuottavat kaupalliset toimijat, raaka-ainemassaa käsittelevä datateollisuus, datamassoihin soveltavat. Nämä toimintatavat hyödyntävät ohjelmistoja ja algoritmeja, jotka kaupallisessa yritysmaailmassa kuuluvat liikesalaisuuksien piiriin. Datan käsittelyn prosessit eivät tältä osin ole kansalaisille läpinäkyviä, toisin kuin tietohuollon perinteisten toimijoiden, kuten kirjastojen ja arkistojen dataprosessit. Tarkela sanoo tämän läpinäkyvyyden puutteen olevan ristiriidassa datan koko ajan kasvavan yhteiskunnallisen merkityksen kanssa.

Kirjastot dataprosessien kärjessä?

Pekka Tarkela työskenteli 1990-luvulla tekijänoikeuslainsäädännön parissa opetusministeriössä, jossa hänelle tulivat tutuiksi myös kirjasto- ja arkistoalan tekijänoikeudet omine erityispiirteineen. Kansalliskirjaston näkökulmasta Tarkelan tutkimuksen merkitys avautuukin tätä kautta. Pitkän tradition datakentän toimijana kirjaston vahvuus on sen ylläpitämien dataprosessien läpinäkyvyydessä, toteaa tutkija. Hän toivoo kirjastojen myös jatkossa olevan datankäsittelyprosessien tunnustettuja toimijoita, joiden ominaislaatu ja merkitys näkyvät myös tulevassa dataa koskevassa lainsäädännössä.

Mitä tämä tarkoittaa? Oli kysymys sitten digitaalisesta big datasta tai perinteisistä painetuista ja muista analogisista lähteistä, kokoelmia järjestetään ja tulkitaan aina jostakin kontekstista käsin. ”Kirjastolaitoksen konteksti on kulttuurinen. Siksi esimerkiksi Kansalliskirjaston datastrategiaa ei tule puristaa samaan muottiin alustataloudessa toimivien kansainvälisten jättiyritysten datastrategioiden kanssa”, Tarkela toteaa ja jatkaa: ”Julkisten tietohallinnon toimijoiden dataprosessit ovat kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta ehdottoman tärkeitä. Niitä tulisi voida puolustaa ja kehittää niiden omista kulttuurisista lähtökohdista käsin. Lainsäädännön tulisi nykyistä paremmin tunnistaa myös tällaiset datan käyttötavat ja tukea niitä. Tämä on vähintään yhtä tärkeä tehtävä oikeustieteelle kuin sen selvittely, voiko data olla vaikkapa yrityskiinnityksen kohteena. Muussa tapauksessa on vaarana, että kirjastojen ja koko julkisen tietohuollon datakäytäntöjä arvioidaan yksityisen ja kaupallisen maailman mittapuilla, mikä ei olisi yhteiskunnan kokonaisedun mukaista.”

Ovatko lakimme datayhteensopivia, ja mitä siitä?

Tarkelan tutkimuksen lähtöoletus on, että lainsäädäntö ei tällä hetkellä ole datayhteensopivaa. Tämän miettiminen on vienyt työn painopistettä oikeusteorian ja yhteiskuntafilosofian suuntaan. Käytännön juridiset kysymykset ovat saaneet väistyä teorian tieltä ehkä enemmänkin kuin alun perin oli tarkoitus. Tutkimuksen tavoitteena on olla puheenvuoro siitä, miten tietovarannon tuottamisessa ja käsittelyssä tapahtuvia muutoksia tulisi ymmärtää ja hallita juridiikan näkökulmasta. ”Oikeusjärjestelmän tehtävä on toimia systeeminä, jolla on riittävä käsitteistö ja ohjattavuus. Tällä hetkellä erityisesti digitaalista dataa koskevat säännökset kuitenkin ovat juridiikan kentässä hajallaan ja sirpaloituneita”, Tarkela summaa.

Pekka Tarkela kertoo tutkimuksestaan ensi tiistaina 6.11. otsikolla “Datasta ja datan omistusoikeudesta”. Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!

https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/tapahtumat/tutkijan-aamukahvit-marraskuussa

Erittäin harvinainen….

Posted on by

Introductio in linguam Arabicam

Vuonna 1588 Andreas Eichornin kirjapainosta Frankfurt an der Oder’ssa ilmestyi ohut vihkonen, vain 34 sivuinen, Introductio in linguam Arabicam. Tekijäksi nimiösivulla on merkitty Viadrina yliopiston Hebrean kielen professori Bartholomäus Radtmann (1560-1602), myöhemmin myös yliopiston rehtori. Radtman itse ei osannut arabiaa, mutta piti arabian tuntemusta ja kielen opetuksen juurruttamista yliopiston oppiaineeksi tärkeänä. Hanke on varhaisin tunnettu yritys Pohjois-Saksan alueella. Sen motiivina oli perinteinen humanistinen ja filologinen  tiedonintressi, ad fontes– teologien kiinnostus sekä kristilliseen arabiankieliseen kulttuuriin, että arabialaiseen filosofiaan; Averro ësiin ja Avicennaan ym., kuten Radtman teoksen esipuheessa toteaa.

Esipuheessa hän kertoo, oman kielitaitonsa puutteen takia tarpeestaan löytää hankkeeseen arabian-kielen taitoinen avustaja. Hän oli kääntynyt asiassa mesenaattinsa Brandenburgin vaaliruhtinas Joachim III Friedrichin neuvonantajan Barthold von Mandelslovin puoleen. Vaaliruhtinaan hovista löytyikin tähän tarkoitukseen turkkilainen sotavanki ja orja, joka oli kastettu ja saanut nimekseen Paul Villich. Villichille oli lapsena opetettu klassista arabiaa ja Koraanin tuntemusta. Radtman vakuuttui rämän taidoista ja osti hänet vapaaksi. Yhteistyön tuloksena ilmestyi kyseinen Introductio in linguam Arabicam. Siinnä käsitellään aakkoset, kielenopin alkeet ja tekstin lukuun johdatteli lopuksi psalmi 146. Vaikka teksti on pääosin latinankielinen, sivut luetaan oikealta vasemmalle kuten arabiassakin. Frankfurtissa ei tuolloin ollut saatavilla arabian kirjasimia, joten aakkoset ja termit lisättiin painokseen käsin. Ymmärrettävää, että painos jäi varsin pieneksi.

Introductio ei kuitenkaan osoittautunut menestykseksi, vaikka Arabian kielen opetus yleistyikin saksalaisella kielialueella 1600-luvun kuluessa useammissa yliopistoissa. Pian kävi nimittäin ilmi, että Willichin arabian taito oli yli 25 vuoden vankeuden aikana vähintään pahasti ruostunut ja hän oli turvautunut paikoin äidinkieleensä turkkiin mm. kieliopillisten termien käytössä. Teos jäikin oppihistorialliseksi ja kirjahistorialliseksi kuriositeetiksi ja on nykyään erittäin harvinainen. Teosta tunnetaan julkisten kirjastojen kokoelmissa vain muutamia kappaleita. Juuri äsken Kansalliskirjastosta löytynyt on seitsemäs. Sen voi tilata erikoislukusaliin hakupalvelussa https://kansalliskirjasto.finna.fi/

Peter von Bagh: Elokuvakulttuurin tuottelias monitoimimies

Posted on by

Peter von Bagh (1943–2014) lahjoitti vain viikko ennen kuolemaansa Kansalliskirjastolle elokuvakirjallisuuden kokoelmansa sekä valtuutti kirjaston ja erikoistutkija Antti Alasen huolehtimaan julkaisemattomasta tuotannostaan, josta merkittävin on hänen kesken jäänyt maailman elokuvan historian käsikirjoituksensa, josta oli määrä tulla 12-osaoinen kirjasarja.

Tuota muistitikkua johon koko arkistolahjoitus mahtui, on nyt tongittu oikein perusteellisesti. Aineistoa on huomattavasti enemmän kuin alun perin oletetut tuhatkunta tiedostoa. Peter von Baghin sähköiset tekstiaineistot sisältävät yhteensä yli 35 000 Word Perfect tekstitiedostoa jotka on jaoteltu 1600 kansioon ja nimetty vanhan DOS-käyttöjärjestelmäperinteen mukaan 8-merkkisillä tiedostonnimillä. Kokonaissivumääräksi on arvioitu viimeisimmällä laskennalla karkeasti 420 000 sivua.

Valtavan aineistomassan takia 12-osainen elokuvanhistoria kirjasarja on siirtynyt tulevaisuuteen, mutta Kansalliskirjasto on julkaissut 2018 kaksi e-kirjaa ja kirjakokoelman luettelon vapaaseen käyttöön.

Petteri Paksuniemen alun perin laatima, ja Antti Alasen täydentämä kokoelmaluettelo Peter von Baghin elokuvakirjasto http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2018091235466

Tämä noin 250-sivuinen kirjalista pitää sisällään von Baghin Kansalliskirjastolle lahjoittaman elokuva-alan kirjakokoelman. Kirjat eivät ihan hetkeen tule löytymään kirjaston hakupalvelusta joten luettelo palvelee tutkijoita jotka haluavat tilata aineistoa Erikoislukusaliin.

Antti Alanen (toim.) Peter Von Bagh: Elokuvan Muisti. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-4338-9

Johdantoteoksessa elokuvan historia kirjasarjalle tarkastellaan Peter von Baghia monessa roolissa: nuorena kulttuuriradikaalina ja underground-miehenä, suomalaisen populaarikulttuurin löytöretkeilijänä, radiomiehenä, tv-kasvona, ohjelmistonsuunnittelijana, historioitsijana, elokuvaohjaajana ja kustantajana.

Kirjaan sisältyy päivitettyä aineistoa Peter von Baghin 70-vuotisjuhlakirjasta Antti Alanen ja Olaf Möller (toim.): Citizen Peter. Helsinki: Like Kustannus Oy, 2013. Peter von Baghin radiografia, bibliografia ja filmografia sekä luettelot Love Kirjojen julkaisuista ja Sodankylän elokuvajuhlien vieraista on päivitetty ajan tasalle.

Peter von Bagh (julkaistu postyymina). Antti Alanen (toim.) Elokuvan Almanakka: 69 Katsetta Vuosisadan Historiaan. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-4165-1

Von Bagh sai Elokuvan almanakan lähes valmiiksi ennen kuolemaansa. Kirjaan von Bagh on valinnut maailmanhistoriaa peilaavia näytelmäelokuvia sodista ja vallankumouksista New Yorkin pörssiromahdukseen ja kapitalismiin.

”Venäläisen futurismin isän” kirjojen matka Slaavilaiseen kirjastoon

Posted on by

Runoilija ja kuvataitelija David Burljuk (1882–1967) oli yksi 1910-luvulta Venäjällä alkaneen kuvataidetta ja runoutta uudistaneen futurismin alkuun panevia voimia. Hän kutsui itseään kirjojensa kansiteksteissä myös nimellä ”venäläisen futurismin isä”. Kansalliskirjaston Slaavilaisen kirjaston kokoelmissa on 15 niteen valikoima lähinnä Burljukin oman kustantamon 1920–30 -luvuilla New Yorkissa julkaisemia teoksia.

Teoksen Marusja san käsin maalattu uniikki kansi. Kokoelman runot ovat Japani-aiheisia, muistoja Burljukin kahden vuoden ajasta maassa.

Emigrantti David Burljuk

Lokakuun vallankumouksen jälkeisten kovien olosuhteiden ajamana David Burljuk matkusti perheineen vuonna 1918 Siperian kautta Vladivostokiin. Sieltä hän päätyi vuonna 1920 Japaniin ja viimein vuonna 1922 Yhdysvaltoihin, jossa hän sai kansalaisuuden vuonna 1930. Burljuk jatkoi Yhdysvalloissa sekä kirjallista että kuvataiteellista toimintaansa ja perusti yhdessä vaimonsa kanssa New Yorkissa vaimon nimeä kantavan kustantamon, jonka kautta hän julkaisi sekä omia että jonkin verran myös muiden teoksia.

Omakuva. Burljukin alkuperäinen maalaus teoksen Avtobiografija i stihi (Omaelämäkerta ja runoja, 1929) sisällä.

Kirjojen matka Slaavilaiseen kirjaston

Slaavilaisen kirjaston kokoelmissa on harvinaisia ja arvokkaita kirjoja sisältävä Futuristit-alakokoelma, jonka 49 nidettä on digitoitu kokonaisuudessaan ja jotka ovat luettavissa vapaakappaletyöasemilla kaikissa Suomen vapaakappalekirjastoissa.  Suuri osa ennen vallankumousta ilmestyneistä futuristien julkaisuista tuli kirjastoon autonomian ajan vapaakappaleoikeuden ansiosta. Yliopiston kirjasto sai vuosien 1828 ja 1917 välisenä aikana lain mukaan yhden kappaleen kaikkia Venäjän keisarikunnan alueella julkaistuja teoksia. Burljukin kustantamossa New Yorkissa julkaistut kirjat ovat tulleet kokoelmiin kuitenkin 1930-luvulla, kirjaston hankintaluettelon mukaan ”tekijän lahjoittamana”.  Slaavilaisen kirjaston virka-arkistossa on säilynyt kirje, jossa Valeri Semjonov-Tjan-Šanski (1871–1968), Suomeen emigroitunut kuvataiteilija ja kulttuurivaikuttaja, listaa kirjastolle lahjoitetut kirjat ja ilmaisee kustantajan, eli Burljukin, toivomuksen saada kirjat kirjaston kokoelmiin. Kirjaston hankintakirjan päiväys on 25.9.1933, vain yksi päivä sen jälkeen, kun Helsingissä päättyi Suomen venäläisen siirtokunnan klubilla järjestetty suuri emigranttikirjojen näyttely Russkaja kniga za rubežom (Venäläinen kirja ulkomailla). Semjonov-Tjan-Šanski oli mukana järjestämässä näyttelyä ja kirjoitti siitä myöhemmin artikkelin Viipurissa ilmestyneeseen aikakauslehteen Žurnal sodružestva (Ystävyysseuran aikakauslehti), johon kirjoittivat lehden avustajina myös Slaavilaisessa kirjastossa työskennelleet Maria Widnäs ja emigranttirunoilija Vera Bulitš.  Näyttelyn tarkoituksena oli osoittaa venäläisten emigranttien kustannustoiminnan laajuus ja monipuolisuus sekä myydä näyttelyyn otettuja kirjoja, joita oli yhteensä noin 1000. Näyttelyn järjestänyt kirjallisuuspiiri Svetlitsa, jonka puheenjohtajana toimi Bulitš, myös myi kirjoja näyttelyssä, mutta vain 130 kirjaa meni kaupaksi. Ilmeisesti myöskään Burljukin tuotanto ei kuitenkaan ole Suomen venäläisemigrantteja kiinnostanut, mahdollisesti niiden avoimen neuvostomyönteisyytensä vuoksi, vaan hänen kirjansa ovat jääneet myymättä ja päätyneet näin kirjaston kokoelmiin.

Burljukin lahjoittamat kirjat

David Burljukin Slavicaan lahjoittamista kirjoista suurin osa on hänen omia teoksiaan. Lisäksi mukana on kaksi Venäjälle vallankumouksen jälkeen jääneen futuristikollegan Vladimir Majakovskin (1893–1930) runokokoelmaa Burljukin kuvituksella, kolme runokokoelmaa, jotka sisältävät eri Yhdysvaltoihin emigroituneiden runoilijoiden runoja sekä kaksi kirjaa, jotka esittelevät David Burljukin runoutta ja kuvataidetta. Lahjoitetuista kirjoista Slavican Futuristit-erikoiskokoelmaan on valittu kuitenkin ainoastaan yksi nide, David Burliuk and his art, johon on koottu yksiin kansiin seitsemän eri tavoin Burljukiin liittyvää teosta.

Huomiota herättää monissa lahjoitetuissa kirjoissa vahva itsepromootio sekä neuvostomyönteisyys. Burljukin yhdessä Igor Postupalskin (1907-1989) kanssa 1932 julkaisemansa runoantologian Krasnaja strela (Punainen nuoli) esipuheessa hän tälle kaudelle luonteenomaisesti kirjoittaa:

Olkoon tämä kirja osoituksena, punaisena nuolena, meidän omistautuneisuudestamme Neuvostoliitolle, sen suurelle sosialismin rakentamiselle. Tämän kirjan avulla annamme merkin valtameren ja muukalaisten kansoittamien lakeuksien yli: me olemme isänmaan kanssa yhtä!

Tällainen paatos ei luultavasti ole ollut 1930-luvun Suomessa asuvien venäläisemigranttien mieleen, koska suuri osa heistä oli vahvasti neuvostovastaisia. On silti kirjaston kokoelmien kannalta onnekasta, että nämä kulttuurihistoriallisesti arvokkaat ja mielenkiintoiset kirjat, joiden painokset eivät varmasti olleet kovin suuria ja joita tuskin olisi erikseen hankittu kokoelmaan 1930-luvun niukkoina vuosina, päätyivät kirjastoon ja säilyivät.

Lista kirjastoon lahjoitetuista kirjoista:

Burlûk, D. D. Avtobiografiâ i stihi. S.l. 1924.
Burlûk, D. D. Marusâ san: stihi i risunki. S.l. 192-?.
Burlûk, D. D. Russkie hudožniki v Amerike. New York: Izdanie M. N. Burlûk. 1928.
Burlûk, D. D. Tolstoj: Gorʹkij: poèmy. Izdatelʹstvo M. N. Burlûk. 1928.
Burlûk, D. D. Desâtyj oktâbrʹ.  Izdanie M. N. Burlûk. 1928
Burlûk, D. D. Novelly. New York: Izdatelʹstvo Marii Nikiforovny Burlûk. 1929.
Burlûk, D. D. Rerih. New York: Izdatelʹstvo Marii Nikiforovny Burlûk. 1930.
Burlûk, D. D. David Burliuk and his art. Izdatelʹstvo Marii N. Burlûk. New York:  1932.
Gollerbah, È. F. Iskusstvo Davida D. Burlûka. Izdatelʹstvo Marii Nikiforovny Burlûk. 1930.
Gollerbah, È. F. Poèziâ Davida Burlûka. New York: Izdanie M. N. Burlûk. 1931.
Maâkovskij, V. V. Solnce v gostâh u Maâkovskogo. New York.
Maâkovskij, V. V. Otkrytie Ameriki. New York.
Kitovras № 3. New York: Kitovras. 1924.
Svirelʹ sobveâ: proza, stihi, kartiny: 1-yj kooperativnyj sbornik. New York. 1924.
Segodnâ russkoj poèzii. Pod. red. Vl. Voroncovskogo. New York: Kitovras. 1924.

Vladimir Majakovski: Otkrytie Ameriki (Amerikan löytäminen). Majakovskin taskukokoinen runoelma Burljukin kuvituksella. Majakovski kirjoitti Amerikan matkastaan myös matkakertomuksen Moe otkrytie Ameriki.

 

 

Teksti:

Tapio M. Pitkäranta

Lähteet:

Baschmakoff, Natalia & Marja Leinonen. Russian Life in Finland 1917-1939: A Local and Oral History. Helsinki: Institute for Russian and East European Studies. 2001.

Markov, Vladimir. Istoriâ Russkogo Futurizma. Sankt-Peterburg: Aletejâ. 2000.

Timofeev, A. G. Redakcionnaâ Perepiska “Žurnala Sodružestva” Za 1932–1936 Gody: S Priloženiem Polnoj Rospisi Soderžaniâ žurnala : Iz Istorii Russkoj èmigracii V Nezavizimoj Finlândii. Sankt-Peterburg: Mìr“. 2010. 

Helsingin yliopiston kirjaston virka-arkisto.

Saimaan kanavan avaamisesta 50 vuotta

Posted on by

Saimaan kanavan kolmannen rakentamisen jälkeisestä avaamisesta tulee 5. elokuuta 2018 kuluneeksi 50 vuotta. Tähän rakennushankkeeseen liittyvää arkistoaineistoa Liikenneviraston arkistossa on noin 103 hyllymetriä, mukaan lukien laaja kuvadokumentointi, josta on julkaistu Kansalliskirjaston Doria-palvelussa digitoituina hieman yli 1000 valokuvaa.

Saimaan kanava avattiin käyttöön 5.8.1968. Vihkiäislaivana toimi höyrylaiva S/S Kastelholm.

Kanavaa alettiin rakentaa jo 1845 ja se oli aikanaan suurin Suomessa toteutettu työmaa. Useiden parannustöiden ja laajennusten jälkeen Saimaan kanavan toinen rakentaminen alkoi vuonna 1927 ja keskeytyi talvisodan alkamisen myötä vuonna 1939. Moskovassa solmitun välirauhansopimuksen mukaan vuoden 1940 rauhassa määritellyt rajat jäivät voimaan ja osa kanava-alueesta jäi Neuvostoliiton puolelle. Kanavan kunnostaminen ja rakentaminen pääsi alkamaan vasta vuonna 1963, jolloin Suomi vuokrasi Neuvostoliiton puoleisen kanavanosan ja sitä ympäröivät maa-alueet 50 vuodeksi.

Rakennustyötä dokumentoi huolellisesti Karl-Gustav Roos (1937-1976), joka tunnettiin dokumenttivalokuvaajana ja journalistina. K.G. Roos oli tunnettu yhteiskunnallisten kuvareportaasien tekijänä, mutta myös Marimekon muotikuvaajana 1950-luvulla ja Jörn Donnerin Ihmisten Helsinki -kirjan (1961) valokuvaajana.

K.G.Roosin huolellinen dokumentaristinen tapa työskennellä näkyy selkeinä, harkittuina kuvina myös Saimaan kanavan kolmannen rakentamisen ja kanavan vihkiäisten yhteydessä. K.G. Roos vieraili Saimaan kanavan kaikkien kanavaosien rakennustyömailla useaan kertaan vuosien 1965 ja 1969 välisenä aikana.

K.G. Roosin korkea ammattitaito tulee esiin yllättävissä kohdissa. Näennäisesti tylsätkin aiheet, kuten Mälkiän sulun yläsataman rakentaminen ja Soskuan sulun täyttötunnelin asennustyö avaavat katsojalle mahdollisuuden elää Saimaan kanavan rakentamista jo unohdetuista ja nyttemmin jo saavuttamattomista näkökulmista.

Digitaalisina julkaistujen valokuvien yksi merkittävimmistä kuva-aiheista on Saimaan kanavan koekäyttö ja M/S Bore IX:n koeajo toukokuun lopussa 1968. Alus oli tuolloin kymmenen päivää tie- ja vesirakennushallituksen käytössä, kun uutta Saimaan kanavaa testattiin.

Kuvassa M/S Bore IX Brusnitšnojen (Juustilan) alasataman kohdalla.

Nyt digitoitujen kuvien joukosta löytyy myös todellisia mestariteoksia. Nämä helmet liittyvät valtaan ja valta-asetelmiin. Vihkiäisjuhla alkoi Neuvostoliiton puoleiselta vuokra-alueelta, Brusnitšnojen sululta. Brusnitšnojesta siirryttiin linja-autoilla Pällin sululle, jossa noustiin vihkiäislaiva S/S Kastelholmin kyytiin. Koska Neuvostoliitto ei ollut lähettänyt avajaisiin korkeimpia johtajiaan, presidentti Urho Kaleva Kekkonen ei voinut saapua vuokra-alueelle, vaan hän nousi kyytiin Nuijamaan laiturilta, eli heti rajalta. Kuvan kiertävä liike, valta-asetelma suuren johtajan autosaattueen ja tienpientareelle pysähtyneen rahvaan välillä on herkullinen. Aamuinen sivuvalo kruunaa tunnelman.

Kuvassa presidentti Kekkosen autosaattue matkalla Nuijamaan laiturille Saimaan kanavan vihkiäisiin elokuun 5. päivä vuonna 1968.

Myös viimeinen valitsemani kuva on historiallinen ja mahdollisesti myös ennen julkaisematon. Presidentti Kekkonen on saapunut Nuijamaan laituriin noustakseen vihkiäislaiva S/S Kastelholmin kyytiin. Kekkosta ottaa vastaan silloinen pääministeri ja tuleva tasavallan presidentti Mauno Koivisto. Vanha ja uusi kohtaavat myös puolisoiden muodossa, kun ikääntyvä Sylvi Kekkonen lähestyy Tellervo Koivistoa hieman kumarassa asennossa.

Presidentti Urho Kekkonen ja pääministeri Mauno Koiviston puolisoineen osallistuivat Saimaan kanavan vihkiäisiin.

Kanavan vihkiminen tapahtui Mustolan sulussa, jonka poikki oli vedetty sinivalkoinen nauha. S/S Kastelholm nostettiin sulun yläveden tasolle, presidentti piti vihkiäispuheen ja leikkasi nauhan kultaisilla saksilla. Sekä tähän tilanteeseen, että muihin Saimaan kanavan kolmannen rakentamiseen liittyviin valokuviin voit tutustua Liikenneviraston kuvakokoelmassa Doriassa.

Teksti:

Jussi-Pekka Hakkarainen

Lähteet:

Jyrki Paaskoski: Viipuriin ja maailmalle. Saimaan kanavan historia. Otava, 2002.

Valokuvataiteen museo: http://www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/nayttelyt/mafia-marimekko-mannerheim

Noora Bäckgren, Helsingin Sanomat, 26.8.2017: https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005341130.html

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Liikenneviraston verkkosivuilla.