Lapsi on varsin fiksu, mutta hirvittävän temperamenttinen, ”tulinen tuiskahtaja” joka joutuu usein konflikteihin ja kokee lähes poikkeuksetta olevansa se kaltoinkohdeltu. Vanhemmatkin valittavat jatkuvasti, että heidän lastansa kiusataan. Henkilökunnan mielestä kyseessä ei kuitenkaan ole kiusaaminen, koska useinkaan tilanteissa ei ole havaittavissa mitään siihen viittaavaa, vaan pikemminkin muut lapset hieman pelkäävät.
Varhaiskasvatuksessa pohditaan, pitäisikö kutsua varhaiskasvatuksen erityisopettaja arvioimaan mahdollinen tuen tarve, lapsen ongelmakäyttäytymisen taustalla saattaa hyvinkin piillä jotain neurologista tai ongelmia tunne-elämän kehityksessä, mihin hän tarvitsisi tukea.
Toisaalta saatetaan pohtia, voiko käyttäytymisen taustalla olla erilainen kulttuuritausta. Yhteistyö näyttäytyy haasteellisena puolin ja toisin; varhaiskasvatuksen näkemyksen mukaan vanhemmat eivät hyväksy lapsensa väärin käyttäytymistä, kun taas vanhemmat syyttävät ongelmista varhaiskasvatusta, joka heidän näkemyksensä mukaan on ainoa konteksti, missä niitä ilmenee.
Nämä tyypillisesti yksilöön, hänen neurokemiaansa, piirteisiin ja taitoihin kohdistuvat interventiot ja pedagogiikka ovat suomalaisen kasvatuksen ja koulutuksen hienous ja olemmekin saaneet vuosikymmenien ajan nähdä, kuinka koulutusjärjestelmämme on onnistunut tasaamaan kotitaustan merkitystä ja erityisen tuen tarpeisiin on kiinnitetty huomiota ja apua ja tukea on saatavilla suhteellisen hyvin, tai ainakin sen merkitys ymmärretään.
Vaikka jokaiselle lapselle tehtävän yksilöllisen varhaiskasvatussuunnitelman teossakin on siirrytty enemmän ajatteluun, jossa ympäristön merkitystä korostetaan yksilön tavoitteiden saavuttamisessa, tämä ajattelu ei havaintoni mukaan näy vielä arjen diskursseissa, vaan edelleenkin varhaiskasvattajien puheenparsissa kuulostaa siltä, että lapsi yksilöllisine piirteineen, taitoineen ja haasteineen pyörii hyvin pitkälti tyhjiössä, jossa niin ikään varhaiskasvattajien persoonallisuus ja yksilölliset erot osaamisessa pääsevät helpommin valokeilaan. Vähemmälle huomiolle jäävät vuorovaikutusdynamiikat, yhteinen ilmapiiri ja kulttuuri, puhumattakaan laajemmista, näkymättömissä operoivista ilmiöistä kuten rasismi ja köyhyys.
Hyvä ja kriittinen kysymys kuuluu, miksi varhaiskasvattajan sitten tulisi ymmärtää laajempaa kontekstia pukiessaan lapselle kurahousuja? Eihän hän voi koko maailmaa parantaa, hänen tehtävänsä on auttaa niitä lapsia pärjäämään elämässään, jotka hänen käsiinsä on uskottu, eikä siinä paljoa auta tieto siitä, että rasismia ja köyhyyttä on olemassa.
Vai auttaako? Palataan tähän alun ”tuliseen tuiskahtajaan”, jonka käytöksen syitä on etsitty niin perhetaustoista, kotikulttuurista, kuin neurokemioistakin, jotka kaikki ovat tarkastelun arvoisia näkökulmia. Repertuaaria olisi hyvinkin syytä laajentaa lähestymällä asiaa niin ikään systeemisesti, jolloin pohdittaisiin kaikkea sitä näkymätöntä, jota tämän lapsen elämässä on mahdollisesti ollut jo ennen varhaiskasvatukseen tuloa ja joka operoi ja kumuloituu kaiken aikaa niissä tilanteissa, joita tyypillisesti tulkitsemme ainoastaan sen valossa mitä sillä hetkellä näemme lasten välillä tapahtuvan, tasa-arvoisen varhaiskasvatuksen nimissä?
Nykyään puhutaan jo jonkin verran esimerkiksi rasismin aiheuttamasta vähemmistöstressistä, joka jää sitä kokemattomalle näkymättömäksi. Vähemmistöstressillä tarkoitetaan syrjinnän kokemuksista tai sen pelosta syntyvää henkistä kuormaa. Tämä ajatus kuitenkin unohtuu arjessa, jossa vähemmistön edustaja saatetaan leimata hankalaksi tai aggressiiviseksi, kun hän ”hermostuu niin herkästi ihan turhista asioista”. Taustalla kuitenkin saattaa vaikuttaa altavastaajan asema, joka on raastanut hänen hermojaan jo iät ajat. Arjen tilanteessa lasta kannustetaan ”ottamaan vähän rennommin” ja viestitään, että hän on liian herkkähipiäinen tai tulistuu liian helposti. Varhaiskasvatuksessa käytössä on esimerkiksi Älä välitä! -kortti, joka on tunnetaito-kortti, minkä avulla lasta autetaan valitsemaan sosiaalisesti hyväksytty reagointitapa tilanteissa, joissa hän menettää tyypillisesti malttinsa.
Älä välitä! -kortti on klassikko ja erittäin toimiva pedagoginen työkalu tunnesäätelyyn, mutta altavastaajan asemassa oleva lapsi ei tällöin välttämättä tule nähdyksi eikä kuulluksi ja hänen mahdolliset epäreiluuden kokemuksensa jäävät piiloon. Sellaiset kokemukset, joiden edessä kuka tahansa neurotyypillinenkin ei-tuen tarpeessa oleva lapsi (ja aikuinen) kenties menettäisi malttinsa.
En millään muotoa tahdo väittää, etteikö meissä ihmisissä ole yksilöllisiä eroja, jotka vaikuttavat ja merkitsevät, tai ettei jokaisen yksilön tulisi saada kaikkea sitä tukea, jota hän tarvitsee, mutta vaihteen vuoksi tässä yksilökeskeisessä ajassa voisi olla terveellistä yhteistuumin kääntää katse niin ikään niihin isoihin, viheliäisiin ongelmiin, jotka pitävät valtaa pintatason ja yksilöiden toiminnan alla. Se olisi sikälikin hienoa, että voisimme vapauttaa itsemme toistemme syyttelemiseltä ja arvostelemiselta ja keskittyä yhdessä ymmärtämään, että yksilöiden ympärillä pyöriminen ei loppu viimein ole kovinkaan tehokas tapa edistää koulutuksellista yhdenvertaisuutta.
Minttu Lindholm
”They need a fulltime prefrontal cortex to walk beside them!” : The need of support and governance in the discourses operating in early childhood education