Matematiikan opetuksen interventioiden on oltava hyvin suunniteltuja ja niiden tulisi kohdistua oppilaiden yksilöllisiin tarpeisiin, jotta oppilaat hyötyisivät niistä. Tutkimuksissa on löydetty useita menetelmiä, joilla on osoitettu olevan vaikutusta matematiikan oppimiseen. Tässä tutkimuksessa selvitettiin miten ja kuinka usein suomalaiset yläluokkien erityisopettajat näitä menetelmiä käyttävät. Toisena tutkimuskysymyksenä tutkittiin, millaiset valmiudet opettaa 7-9 luokkien matematiikan keskeisiä sisältöjä opettajat kokevat omaavansa. Tutkimuksessa käytettiin alun perin Yhdysvalloissa laadittua kyselylomaketta, joka käännettiin suomeksi ja muokattiin sopimaan suomalaiseen koulutusjärjestelmään.
Valmiudet keskeisten sisältöjen opettamiseen
Matematiikan tavoitteisiin liittyvät keskeiset sisältöalueet vuosiluokilla 7–9 ovat: 1. Ajattelun taidot ja menetelmät, 2. Luvut ja laskutoimitukset, 3. Algebra, 4. Funktiot, 5. Geometria ja 6. Tietojen käsittely ja tilastot sekä todennäköisyys. Suurin osa vastanneista opettajista koki omaavansa erinomaiset tai hyvät valmiudet näiden sisältöjen opettamiseen. Eniten ”huonot valmiudet” vastauksia keräsi tietojen käsittelyn ja tilastojen sekä todennäköisyyksien osa-alueet.
Tutkimusnäyttöön perustuvien menetelmien käyttö
Vastaajilta kysyttiin kuinka usein he eri opetusmenetelmiä käyttävät. Puolet tai suurempi osa opettajista kertoi antavansa oppilaille palautetta ja vahvistusta, tarjoavansa sekä ohjattua että itsenäistä harjoittelua, sisällyttävänsä opetukseensa matematiikan perustaitoja ja kysyvänsä johdattelevia kysymyksiä päivittäin. Usein (2-4 kertaa viikossa) suurin osa opettajista mallinsi oppilaille käsitteitä, taitoja ja strategioita, käyttivät ”mastery learning”-menetelmää (asiaa opetetaan niin pitkään, kunnes oppilas hallitsee opetettavan asian, jolloin siirrytään seuraavaan aiheeseen) ja yhdistävänsä uuden asian systemaattisesti aiemmin opittuun. Lisäksi opettajat käyttivät usein ”scaffoldingia” (vähensivät opettajan apua vähitellen oppilaan kehittyessä), käyttivät esimerkkejä oikeasta elämästä ja käyttivät oppilaille tuttuja tai jo aiemmin ratkaistuja esimerkkejä.
Toisinaan (1-4 kertaa kuukaudessa) opettajat raportoivat käyttävänsä ohjeistamisessa runkoa, jossa käytetään ensin konkreettisia välineitä, sitten numeroita ja symboleja, kannustivat matematiikan perustaitojen opetteluun tietokoneavusteisesti ja käyttämään digitaalisia oppimisympäristöjä. Eniten ”En koskaan” vastauksia keräsivät vihjekorttien käyttö, kannustaminen matematiikan perustaitojen opetteluun tietokoneavusteisesti tai digitaalisten oppimisympäristöjen käyttöön ja vertaistuutoroinnin käyttäminen. Syyt näiden menetelmien käyttämättömyydelle olivat kokemus lisäkoulutuksen tarpeesta, resurssien puute tai menetelmän sopimattomuus heidän oppilaidensa tarpeisiin.
Jatkotutkimus ja käytäntö
Kokonaisuutena opettajat käyttivät tutkitusti vaikuttavia menetelmiä säännöllisesti ja usein. Koska suomalaiset opettajat ovat korkeasti koulutettuja ja opettajaopinnoissa opetetaan tutkimusnäyttöön perustuvia asioita, eri opetusmenetelmiä ei välttämättä erityisesti painoteta näyttöön perustuvina, vaikka ne ovat säännöllisessä käytössä. Tulevaisuudessa olisi hyvä tutkia tarkemmin, mitkä tekijät vaikuttavat opettajan käyttämiin menetelmiin, esimerkiksi erityisopettajien erilaiset koulutuspolut. On tärkeää, että opettajankoulutus tukee tulevien opettajien ymmärrystä tehokkaista menetelmistä matematiikan opetuksessa. Myös oman osaamisen päivittäminen työnohella on merkityksellistä.
Jonna Taponen-Yrjölä
The use of evidence-based practices in teaching mathematics by special education teachers in Finnish lower secondary school