Sataa ja tuulee. Tuntuu syksyltä, vaikka onkin loppukesä. Koulut ovat juuri alkaneet, toinen viikko lukuvuotta käynnissä. Kouluissa eletään koronavalmiudessa, pohditaan tuleeko etäopetusta ja kuinka moni voi osallistua ruokailuun kerrallaan. Mieleeni tulee muitakin aiheita, joita olisi syytä miettiä. Kuten esimerkiksi se, miten saadaan korjattua vajeet nuorten oppimisessa, sosiaalisessa kanssakäymisessä ja hyvinvoinnissa.
Tänä kesänä aloitin urani opettajana. Tosin vain tuntiopettajana kahtena päivänä viikossa, mutta aloitin kumminkin. Opetan maski kasvoilla ja suunnittelen opetusta varmuuden vuoksi myös etänä toteutettavaksi. Olen opetellut silmillä hymyilyä, se vaikuttaa olevan yleinen keskusteluteema opettajanhuoneessa – kuinka välittää tunteita ilmeillä, kun ihmisestä näkyvät vain silmät, kulmakarvat ja otsarypyt. Etäopetuksessa oppilaille pystyi näyttämään sentään koko kasvot.
Vuorovaikutus ihmisten välillä on tärkeää. Se koostuu vuoropuhelusta, tunteista, auktoriteetin kokemuksesta ja ihmisten yksilöllisistä ominaisuuksista. Tein maisterin opinnäytetyöni teemoina etäopetus ja vuorovaikutus. Opinnäytetyön perustana olivat vuorovaikutus, vuorovaikutus opetuksessa, etäopetus ja tunteet.
Opinnäytetyössäni selvisi, että nuoret kokevat monenlaisia tunteita etäopetukseen liittyen. Useimmille oli tärkeää tuntea, että kuului oppilasyhteisöön ja että opettaja oli kiinnostunut sekä välitti oppilaansa oppimisesta. Suuri osa haastatelluista nuorista nautti siitä, että koulumatkoihin käytettyä aikaa säästyi ja että pystyi heräämään vasta hieman ennen koulun alkua. Koulun joskus mutkikkaat ja hankalat ihmissuhteet pysyivät poissa arkipäivästä eivätkä toiset oppilaat häirinneet oppituntia.
Moni kuitenkin harmitteli eristäytyneisyyttä ja toisten oppilaiden poissaoloa. Etäoppitunnilla kaikilla oli kamerat kiinni, joskus opettajallakin (!). Paradoksaalisesti kukaan ei kuitenkaan halunnut pitää kameraa päällä tai olla äänessä etätunnilla. Haastatellut oppilaat itsekin ymmärsivät ristiriidan oman käytöksen ja toiveen välillä. Oppilaat kuitenkin kokivat uhkia verkko-oppimisessa yksityisyyteen liittyen. Verkkoympäristö ei tuntunut yhtä turvalliselta osallistua, kuin luokkaympäristö koulussa.
Turvallisuuden tunne on oppimisessa tärkeää. Voimme rentoutua ja osallistua ympäristössä, jossa tiedämme ettei meitä pilkata tai tuomita. Mitä osallistavampia tehtäviä opettajina oppilaille teetämmekään, sitä turvallisempi ympäristön on oltava. Etenkin, jos odotamme oppilaiden osallistuvan. Tämän olen saanut jo kokea hyvin lyhyen opettajan urani ensitunteina. Odotin oppilailta suurta uskaltautumista esittelytehtävässä. Onneksi kuitenkin tajusin virheeni, enkä lähtenyt pakottamaan tai painostamaan ketään. Verkkoympäristössä turvallisuuden ja osallisuuden tunteen rakentamista on syytä tutkia enemmän. Mitkä tekijät saavat nuoret uskaltautumaan osallistumaan?
Opinnäytteen tekemisen sanotaan olevan prosessi. Sellaiseksi se osoittautuikin. Matka oli mielenkiintoinen, innostava, monia epävarmuuksia herättävä sekä lopulta tyydyttävä. Opin paljon tutkimuksen tekemisestä, aikataulutuksesta, itsestäni sekä tietenkin itse aiheesta. Prosessi on jatkunut opinnäytteen palauttamisen jälkeen ja olen palannut sen teemoihin useamman kerran työn palauttamisen jälkeen kesän töissä hoitoalalla sekä nyt aloitettuani opettamisen. Törmään päivittäin vuorovaikutuksen ja turvallisen ympäristön väliseen yhteyteen. Monesti riittää se, että istuu alas ja kuuntelee. Maski kasvoilla, hymyillen rauhallisesti silmillä, kulmakarvoilla ja otsarypyillä.
Reeta Vähämäki
”Ei silleen ihan samalta tuntunut kuin koulussa” Oppilaiden kokemuksia etäopetuksesta keväällä 2020