Yhteiskunta- ja kasvatustieteellinen tutkimus on viime vuosina tuonut esiin länsimaisen markkinalogiikan, psykologisoitumisen ja terapisoitumisen yhdistymisen varjopuolia: yhteiskunnallisia ongelmia, kuten köyhyyttä, nuorisotyöttömyyttä, syrjintää ja rasismia ratkotaan usein valmentamalla kansalaisia parempaan kilpailukykyyn, resilienssiin ja osallisuuteen. Ihmisiltä toivotaan vastuullisuutta oman terveytensä, turvallisuutensa ja toimeentulonsa suhteen siten, että lopputulos vastaisi mahdollisimman hyvin vallitsevia normeja. Aikamme ihannekansalainen kykenee kouluttautumaan korkealle ja nopeasti, siirtymään työelämään muitta mutkitta ja löytämään vastoinkäymistenkin keskeltä toiveikkaan kasvutarinan. Mieltään, käyttäytymistään ja koko minuuttaan on jatkuvasti hallittava, korjattava ja sovitettava ulkoisiin vaatimuksiin. Samaan aikaan on tunnustettava itsensä yksilöllisenä ja autenttisena kokonaisuutena – positiivinen erottautuminen on CV:n ja parisuhdesovellusten kilpailuvaltti. Itsensä on löydettävä jatkuvasti uudelleen, sillä eilinen ei välttämättä riitä tänään. Tähän itsereflektoinnin markkinarakoon osuu myös laaja kirjo erilaisia mielen hallinnan self help -oppaita, kursseja ja työpajoja, jotka lupaavat hyvinvointia ja onnellisuutta palkkioksi itsen työstämisestä.

Erityisesti nuorelta väestönosalta toivotaan jatkuvan oppimisen valmiuksia ja jaksamista vastata ekokatastrofin ja epätasaisen huoltosuhteen kaltaisiin laajoihin ongelmiin. Tässä vastuun ja toivon puristuksessa nuoret ihmiset viestivät epäonnistumisen pelosta, uupumisesta ja ahdistuksesta. Ratkaisuksi tarjotaan lisää terapiaa, lääkkeitä sekä neuvoja paremman itsetunnon ja mielen hallinnan saavuttamiseksi. Koulut, vanhemmat ja muut nuorten lähiaikuiset on niin ikään kutsuttu näihin hyvinvointitalkoisiin. Suomalaismediassa puhutaan (nuorten) mielenterveyskriisistä ja toivotaan terapiatakuuta, kaikille avoimempia ja laadukkaampia mielenterveyspalveluita.

Yhteiskuntatieteilijät ovat kuitenkin todenneet, että ”kaikille yleisesti ja mahdollisimman ajoissa” -argumenttia painottava mielenterveyspolitiikka on osaltaan johtanut psykiatriseen avohoitojärjestelmään, jonka keskiössä on lievien oireiden ja työkyvyn itsehallinnan tukeminen ennemmin kuin pitkäjänteinen potilaan hoitaminen. Tämä näkyy myös kansalaisyhteiskunnassa, jossa monet mielenterveysjärjestöt yrittävät vastata avohoidon ruuhkiin edistämällä ja ennalta ehkäisemällä. Vakavammin ja pysyvämmin sairaiden perus- ja ihmisoikeudet eivät toteudu nykymallissa kovinkaan hyvin, mutta tämän näkökulman sijaan Suomessa puhutaan edelleen lähinnä mielenterveyden stigmoista ja tarpeesta lisätä mielenterveystietoisuutta.

Tutkielman toteutus

Edellä mainittua kontekstia vasten lähdin laadullisessa tutkielmassani kysymään, miten suomalaisen kansalaisyhteiskunnan ennalta ehkäisevä ja edistävä mielenterveystyö sekä mielenterveysaktivismi tuottavat toimintaansa osallistuvien työntekijöiden ja nuorten (aikuisten) minuutta. Olin kiinnostunut selvittämään, etsitäänkö näissä käytännöissä ongelmaa ja ratkaisua nuorista osallistujista itsestään (eli kyvystä ja tahdosta normatiiviseen mielen hallintaan) vai luodaanko tilaa katsoa myös yhteiskuntaa ja tuota ”aikamme tehokasta ihannekansalaisuutta” kriittisesti.

Tuotin haastatteluaineiston, johon sisältyi kaksi yksilöhaastattelua (kahden eri mielenterveysjärjestöjen työntekijän kanssa) ja yksi ryhmäkeskustelu (nuorten aikuisten mielenterveysaktivistiryhmän ja heidän työntekijänsä kanssa). Nojasin teoreettisessa viitekehyksessäni hallinnan analyyttiseen sekä feministiseen tutkimukseen, hyödyntäen diskursiivisen käytännön käsitettä. Diskursiivisen käytännön määrittelin vakiintuneiksi toimintatavoiksi, jotka perustuvat itsestään selvälle/luonnollisena pidetylle tiedolle jostakin sellaisesta asiasta, joka nostetaan ajattelun ja työstämisen kohteeksi.

Pohdintaa tutkimustuloksista

Nostan tässä tutkimustuloksistani esiin muutamia keskeisiä seikkoja. Ensinnäkin kolmannen sektorin mielenterveystyössä suurin huoli vaikutti kohdistuvan nuoriin (aikuisiin), jotka uupuvat koulutus- ja työelämässä, jäävät yksin kotiin tai välttelevät mielenterveysvalistusta ja psykiatrista hoitoa. Vaikka yhteiskunnallisia epäkohtia (tuloeroja, rasismia, syrjintää, täydellisyyden tavoittelua, psykiatrisen hoitojärjestelmän ruuhkia) tuotiin kriittisen tarkastelun kohteeksi, työntekijät etsivät ennen kaikkea yksilölähtöisiä keinoja vaikuttaa nuorten tietoon, kykyyn ja haluun edistää mielenterveyttään ja kiinnittyä palvelujärjestelmään. Ideaaliksi muotoutui nuori, joka tiedostaa mielenterveytensä horjumisen riskitekijät – ajoissa. Samalla järjestötyöntekijän minuus muotoutui ambivalentiksi, kun psykoterapiaa ja muuta hoitamista vältettiin juridisista ja eettisistä syistä. Aineistossani järjestöt olivat siis osaltaan uusintamassa diskurssia, jossa nuoria ensin kutsutaan matalalla kynnyksellä tuen piiriin, mutta kuitenkin ”haastavissa tilanteissa” ohjataan eteenpäin, jonnekin toisaalle.

Kiinnostavaa olikin, että nuorten aikuisten mielenterveysaktivismissa ”tehokkaan mielenterveyskuntoilun” vaatimus kyseenalaistettiin nykyjärjestelmässä epärealistisena, yksilöä vastuuttavana ja syyllistävänä. Psykiatrisen hoidon saamisen edellytykseksi katsottiin asiantuntijoiden ehdotuksiin suostuminen, siis eräänlainen sopeutuva asiakkuus, jotta ei tulisi ”leimatuksi hoitovastaiseksi”. Aktivismissa vaalittiinkin kollektiivista minuutta, johon kuului pyrkimys muuttaa yhteiskunnallisia olosuhteita sellaisiksi, että mielenterveyden vaikeuksista olisi mahdollisuus toipua kiireettömästi, henkilökohtaisia tavoitteita kohti eikä pelkästään työllistyäkseen ja ollakseen sitten vasta ”yhteiskuntakelpoinen”. Tulkitsin tässä rakentuvan omaehtoisen toipujan ideaalin, joka saattaa toisaalta johtaa aktivismissa paineeseen piilottaa omat pyrkimykset sopeutua normeihin ja edetä tavoitteellisesti työelämään.

Kaiken kaikkiaan graduni teeman ja otsikon kautta pyrin kriittisesti kysymään, onko tässä ajassa näytettävä tietyllä tavalla hoitomyönteiseltä saadakseen taloudellista ja sosiaalista tukea silloin, kun ei jaksa ja pysty yksin. Entä, jos hakee tukea ”liian myöhään”? Onko oikeus pyytää ja saada apua, jos ongelmat ovat jo kasautuneet tavalla, joka – kuten usein sanotaan – ”tulee yhteiskunnalle kalliiksi”? Onko vika omassa itsessä, jos ensin tavoittelee ihannekansalaisuutta, epäonnistuu eikä löydä merkityksellisyyttä edes vertaistoiminnasta, mielenterveys-chatista tai terapiasta?

Vai tulisiko tuota ihannekansalaisuutta muuttaa, ja mitä kasvatustiede voisi tehdä tämän eteen? Siinä ehkäpä keskeisin kysymys, jonka äärelle tutkielmani pyrkii johdattamaan.

Inka Laurila

Sopivan (ajoissa) hoitomyönteinen? Mielenterveystyö ja -aktivismi diskursiivisina käytäntöinä

Tutkimuksen taustaa

Positiiviseen psykologiaan perustuvan positiivisen pedagogiikan tavoitteena on lisätä yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvointia ja kukoistusta. Positiivinen pedagogiikka keskittyy lapsiin ja nuoriin ja on yleisesti käytetty pedagoginen menetelmä suomalaisessa peruskoulussa. Pedagogiikan takana on opettaja. Tällöin keskeiseksi nousee opettajan oma hyvinvointi, sillä kuinka huonovointinen opettaja voi opettaa hyvinvoinnin taitoja oppilaille? Opettajien työhyvinvointi onkin puhuttanut viime vuosikymmeninä, sillä opettajien työn kuormitus on lisääntynyt. Myös lasten ja nuorten pahoinvointi on kasvussa, minkä vuoksi positiivisen pedagogiikan tarjoamille hyvinvoinnin taidoille on tarvetta. Näistä lähtökohdista syntyi kiinnostukseni aiheeseen: erityisopettajien työhyvinvointiin ja positiiviseen pedagogiikkaan. Erityisopettajat kohtaavat työssään paljon ristiriitoja ja konflikteja ja pyrkivät niitä ratkomaan. Minua kiinnosti selvittää, kuinka positiivisen pedagogiikan ja laaja-alaisen hyvinvointiopetuksen koulutusohjelman käyneet erityisopettajat voivat työssään, mikä heidän työhyvinvointiaan kuormittaa, mikä tukee sekä millainen rooli positiivisella pedagogiikalla ja sen menetelmien käytöllä on työhyvinvoinnille. Toivoin, että tulokset olisivat merkittäviä erityisopettajien työhyvinvoinnin tukemisen kannalta.

Tutkimuksen tavoite ja toteutus

 

Tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella erityisopettajien työhyvinvointia kokonaisvaltaisesti kuormittavien ja tukevien tekijöiden kautta sekä selvittää, millä tavoin positiivinen pedagogiikka tukee erityisopettajien työhyvinvointia. Tutkimus toteutettiin laadullisena. Tutkimukseen osallistui perusopetuksen viisi laaja-alaista erityisopettajaa ja yksi erityisluokanopettaja, joista kaikki olivat suorittaneet vuoden mittaisen positiivisen pedagogiikan ja laaja-alaisen hyvinvointiopetuksen koulutuksen. Aineisto kerättiin teemahaastatteluilla ja analysoitiin sisällönanalyysilla.

Keskeiset tulokset ja johtopäätökset

 

Kaikki tutkimuksen erityisopettajat voivat haastatteluhetkellä hyvin. Siitä huolimatta työhyvinvointia kuormittavia ja tukevia tekijöitä löytyi useita. Kuormittavista tekijöistä merkittävimmiksi nousivat erityisopettajien työnkuvan laajuus ja siihen liittyvä suuri työmäärä, mikä aiheuttaa stressiä erityisesti syksyisin ja keväisin muun muassa arviointien, palavereiden ja HOJKS:ien myötä. Työnkuvaan liittyvien tekijöiden lisäksi kuormitusta aiheuttavat vuorovaikutushaasteet oppilaiden huoltajien kanssa. Kaikki haastateltavista kokivat positiivisen pedagogiikan edistävän työhyvinvointia. Erityisopettajat kokivat hyvinvoinnin osa-alueisiin liittyvän tietoisuuden, ymmärryksen ja taitojen lisääntyneen positiivisen pedagogiikan myötä. Hyvinvoinnin, stressinhallinnan, läsnäolon, tunteiden, ratkaisukeskeisyyden, vuorovaikutuksen, itsetuntemuksen ja kiitollisuuden taidot nousivat keskeisiksi työhyvinvoinnin näkökulmasta. Merkittävimmiksi koettiin läsnäolo- ja rentoutumistaidot, joita erityisopettajat käyttävät stressaavissa tilanteissa työssä ja vapaa-ajalla tasapainottamaan kuormitusta. Positiivisen pedagogiikan ulkopuolisia työhyvinvointia tukevia tekijöitä ovat työyhteisö, työn rajaaminen ja riittävät resurssit. Tulosten perusteella positiivista pedagogiikkaa voidaan pitää erityisopettajan tietoisesti valitsemana työkaluna ja menetelmänä, mikä tukee työhyvinvointia.

Noora Tornberg

”Kun aikuiset voi hyvin, lapsetkin voi hyvin.” – Erityisopettajien kokemuksia positiivisesta pedagogiikasta ja työhyvinvoinnista

Johdanto ja tutkimuksen taustaa

Sosiaalialalla työskentelevillä henkilöillä on eettisiä velvollisuuksia työskennellessä haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten parissa. Viime aikoina on uutisoitu alan haasteista esimerkiksi vähäisten resurssien ja yhä vaikeammin voivien asiakkaiden vuoksi. Työntekijä voikin kohdata työssään kuormittavia, arvoja haastavia tilanteita monimutkaisissa palvelusysteemeissä. Ihmiset toimivat myös työelämässä paljolti arvojen pohjalta ja mikäli ne ovat ristiriidassa, voi se olla yhteydessä niin työhyvinvointiin kuin työn merkityksellisyyden kokemukseen. Arvoristiriitoihin keskittyvä tutkimus on tärkeää, jotta voimme tarjota asiakkaille parasta mahdollista palvelua ja työntekijöille työpaikan, jossa voi tehdä arvojen mukaista työtä. Nämä olivat lähtökohtia tutkimukselleni, jossa tutkin sosiaalialalla työskentelevien henkilöiden kokemuksia arvoristiriidoista sekä niiden yhteyksiä työn merkityksellisyyden kokemukseen.

Tutkimuksen toteutus

Toteutin tutkimuksen laadullisena tutkimuksena. Aineisto kerättiin kuuden teemahaastattelun pohjalta. Haastatellut henkilöt olivat korkeakoulutettuja (yliopisto tai ammattikorkeakoulu) ja he työskentelivät erilaisissa sosiaalialan työpaikoissa. Braunin ja Clarken temaattista analyysia hyödyntäen muodostin aineistosta seitsemän teemaa, joiden alle vastaukset asettuivat. Teemat lähestyivät tutkimusongelmaa eri tarkastelutasojen kautta. Teemoiksi muodostuivat: 1) Palvelujärjestelmä ja byrokratia, 2) työyhteisön puutteet, 3) asiakkaiden itsemääräämisoikeus, 4) näkemyserot, 5) raha ja talous, 6) arvoristiriitojen seuraukset ja 7) arvoristiriitojen yhteydet työn merkityksellisyyden kokemukseen. Osa teemoista jakautui myös pienemmiksi alateemoiksi jäsentäen niitä.

Tutkimuksen tuloksista

Tutkimus osoitti, että sosiaalialalla työntekijät pitävät omia sekä sosiaalialan arvoja tärkeinä ja monet jopa hakeutuvat alalle siitä syystä. Suurin osa teemoista muodostui sen mukaan, mikä laajempi kokonaisuus on koettujen arvoristiriitojen taustalla. Useimmiten arvoristiriidat johtuivat ulkoisista tekijöistä, jotka rajoittivat työntekijää toimimasta asiakkaan edun mukaisesti. Näitä syitä olivat esimerkiksi palvelujärjestelmän raskaus, pitkät jonotusajat, taloudelliset säästöt, riittämättömät resurssit ja byrokratia, joiden muovaamat säännöt vaikeuttivat asiakasprosesseja. Asiakkaan itsemääräämisoikeus, joka on eettinen ohje itsessään, aiheutti arvoristiriitaisia kokemuksia, sillä asiakas ei aina tehnyt päätöksiä omaksi hyväkseen. Toisaalta arvoristiriitoja koettiin myös esimerkiksi silloin, kun työyhteisöltä ei saatu tarvittavaa tukea työlle tai työntekijällä ilmeni näkemyseroja asiakkaan, tämän läheisten tai työkavereiden kesken esimerkiksi asiakkaan hoitoon tai elämänvalintoihin liittyen.

Haastateltavat kertoivat myös kokemuksissaan toimenpiteistä, joihin jatkuvat arvoristiriidat olivat johtaneet. Osa oli tehnyt työpaikalla erilaisia kannanottoja ja pahimmissa tapauksissa arvoristiriitaiset kokemukset olivat johtaneet työpaikan vaihtoon, sillä pitkäaikainen arvojen vastainen toiminta koettiin kestämättömäksi. Suuri osa haastateltavista koki arvoristiriitojen vähentävän työn merkityksellisyyden kokemusta ainakin hetkittäin. Vastauksista kävi kuitenkin ilmi, että arvoristiriidat saattoivat myös vahvistaa oman työn merkityksellisyyden kokemusta asiakkaan edun puolustajana.

Pohdintaa

Tutkimustulokset herättivät pohdittavia asioita siitä, miten suuri merkitys sosiaalialalla on, että työntekijä voi työskennellä arvojensa mukaisesti. Etenkin puhuttaessa resurssivajeesta tai lisääntyvistä sosiaalisista ongelmista, olisi tärkeää huomioida, että työntekijät jäävät todennäköisemmin töihin, jos työ vastaa heidän arvojaan. Suurin osa arvoristiriidoista johtui ulkoapäin tulevista ohjeista ja byrokratiasta, joten pohdittavaksi jäi, onko kaikki byrokratia tarpeellista tai tuleeko itsemääräämisoikeutta kunnioittaa, jos se on asiakkaan etua vastaan? Lisäksi jatkuva arvojen vastaan toimiminen voi olla yhteydessä työn merkityksellisyyden kokemukseen vähentäen sitä. Tutkimukseni vahvisti käsitystä siitä, että arvojen tutkimus sosiaalialalla on tärkeää ja siihen voitaisiin käyttää myös määrällisiä keinoja. Sosiaalialalla tehdään työtä arvojen mukaisesti ja sen myötä koen, että aiheesta on tärkeä tuottaa lisää tutkimustietoa tai esimerkiksi arvoihin keskittyviä kehittämishankkeita. Aihetta tulisi käsitellä ja etenkin tiedostaa sosiaalialan sektorilla sekä myös päättäjien tasolla.

Lotta Parkkola

 

Kokemuksia arvoristiriidoista sosiaalialalla ja niiden yhteyksiä työn merkityksellisyyden kokemukseen

Lapsiperheiden elämä tapahtuu hyvin rutiininomaisesti ja samoista elementeistä rakentuen joka päivä, jopa niin rutiininomaisesti ja samaa toistaen, että se tekee arjesta ja siihen liittyvästä toiminnasta usein näkymätöntä ja itsestäänselvää. Lapsiperheissä arjen pyöritys tapahtuu perheen aikuisten toimesta, jolloin äidin, isän ja lasten muodostamissa perheissä äiti ja isä luovat oman toimijuutensa suhteessa kotitalouden arjen toimintaan omista lähtökohdista käsin. Oma toimijuus luodaan siten niin, että toimija luo suhteen kodin välttämättömään toimintaan, joka ilmenee konkreettisina tekoina ja toimina, johon kuuluu niin fyysinen ulottuvuus kuin psyykkiset ajatteluprosessitkin. Tämä arjen pyöritys ja suhde siihen toimijana on enemmän näkyvillä mediassa äidin näkökulmasta ja äitien toimintaa tuodaan näkyväksi ja äidit kommentoivat perhe-elämää. Tämä johdatti minut kiinnostumaan isien näkökulmasta tässä aihepiirissä. Millaisia kotitaloudellisia toimijoita isät ovat perheissään arjen pyörittämisen aallokossa? Miten isät itse kokevat oman roolinsa tässä jokaiselle välttämättömässä toiminnassa, joka sisältää tiettyjä samoja elementtejä jokaisessa lapsiperheessä?

Toimijuus apuna ilmiön tarkastelussa

Aihetta lähdin lähestymään kotitaloudellisena tutkimuksena, mutta tulin siihen tulokseen, että kotitaloudellisen toiminnan ja arjen tutkimukseen tarvitsen avuksi jonkin muunkin käsitteen, joka avaa mahdollisuuden tutkia yksilön omaa näkökulmaa suhteessa toimintaan.  Tämän käsitteen eli toimijuuden lainasin muilta tieteenaloilta, jossa se on ollut enemmän käytössä. Toimijuus käsitteenä avasi tälle tutkimukselle esimerkiksi mahdollisuuden pilkkoa suhdetta toimintaan sopiviksi palasiksi, sillä toimijuus voidaan jakaa modaliteeteiksi, joita ovat osata, kyetä, täytyä, voida, tuntea ja haluta. Lisäksi toimijuus antoi pohjan tutkia toimijuutta niin konkreettisten tekojen kuin ajatteluprosessien kautta.

Toimijuus luodaan omiin taustoihin peilaten

Tämän tutkimuksen tulosten mukaan isien kotitaloudellinen toimijuus rakentuu hyvin yksilölliseksi ja henkilökohtaiseksi jokaisen omien taustatekijöiden, rajoitusten ja muutosten kautta. Toimijuudessa näkyväksi tuli erityisesti sukupuolittunut toimijuus, joka näkyi kotitalouden toimintojen jaossa, jossa isät hoitivat pääosin perinteisesti miehelle miellettyjä kotitöitä. Maskuliinisuus näkyi toimijuudessa myös isien nostoissa tehokkuudesta, suorituskeskeisyydestä ja perinteisyydestä, jotka mielletään ”miehisiksi” ominaisuuksiksi. Mielenkiintoista on kuitenkin, että isät eivät itse kokeneet sukupuoliroolien vaikuttavan omaan toimijuuteensa lapsiperheen arjessa. Tärkeimpänä tekijänä oman toiminnan taustalla koettiin olevan enemminkin oma perhetausta ja läheisten vaikutus. Mistä siis johtuu isien kokemuksissa sukupuoliroolien näkymättömyys, vaikka moni niiden mukaan eli kotitalouden toiminnassa?

Sinna Leppämäki

”Isien kokemuksia toimijuudestaan lapsiperheiden kotitalouksissa”

Tutkimuksen taustaa

Seksuaalikasvatus ilmenee ympäristöopin yhdessä sisältöalueessa vuosiluokilla 3–6 Perusopetuksen opetussuunnitelmassa. Tämän enempää se ei nouse esiin peruskoulun alaluokkien tavoitteissa. Kuitenkin tutkimukset ovat osoittaneet, että seksuaalikasvatuksen sisällöt nousevat merkittäviksi lasten elämässä kauan ennen murrosikää. Seksuaalikasvatuksen teemat ovat osa kokonaisvaltaista ilmiötä, joka vaikuttaa monilla eri ihmisyyden osa-alueilla aina lapsuudesta aikuisuuteen. Tästä nousee kysymys, minkä takia seksuaalikasvatusta sisällytetään niin suppeasti peruskoulun alaluokilla.

Tarkastelemalla aiempaa tutkimuskirjallisuutta voidaan eritellä neljä keskeistä seksuaalikasvatukseen liittyvää kompastuskiveä:

1. Heteronormatiivisuus ja perinteiset sukupuoliroolit

Lähestymällä seksuaalikasvatuksen sisältöjä lähes yksinomaa heteroseksuaalisesta näkökulmasta, koulu ylläpitää omaa heteronormatiivisuuttaan. Lisäksi koulussa esiintyvään seksuaaliseen häirintään ei puututa riittävästi.

2. Seksuaalikasvatus alakoulussa

Seksuaalikasvatuksen väljä kirjaus opetussuunnitelmaan aiheuttaa sen, että sen sisältöjä sisällytetään suppeasti varsinaiseen opetukseen alakoulussa, vaikka aiemmat tutkimukset osoittavat, että seksuaalikasvatuksen teemat ovat lapsille merkittäviä jo ennen murrosikää.

3. Yhteiskunnallinen kansallismoraali

Yhteiskunnalliset tekijät, kuten uskonto ja asenteet, vaikuttavat seksuaalikasvatuksen sisältöihin ja opetukseen negatiivisesti. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, kuinka erinäiset tahot pyrkivät moralisoimaan, mikä on hyväksyttävää opettaa lapsille.

4. Seksin ja seksuaalisuuden stigma

Joillakin opettajilla on vaikeuksia käsitellä seksuaalikasvatukseen liittyviä teemoja, koska ne aiheuttavat heissä häpeää ja kiusaantuneisuutta. Tämän taustalla vaikuttaa muun muassa seksuaalikasvatuksen puutteellinen sisällyttäminen luokanopettajakoulutukseen sekä seksuaalisuuteen yleisesti liittyvä stigma.

Tutkimuksen tavoite ja toteutus

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, mikä on seksuaalikasvatuksen tila ja sen haasteet peruskoulun alaluokilla luokanopettajien kokemuksien ja ajatusten perusteella. Tutkimuksessa haluttiin vastauksia seuraaviin kysymyksiin:

• Millaista seksuaalikasvatusta peruskoulun alaluokilla järjestetään?
• Minkälaisia teemoja oppitunneilla käsitellään?
• Mitä haasteita luokanopettajat ovat kohdanneet seksuaalikasvatukseen liittyen?
• Minkälaisena luokanopettajat näkevät seksuaalikasvatuksen tämänhetkisen tilan peruskoulun alaluokilla?

Tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla viittä eri luokanopettajaa. Lisäksi aineiston tueksi kerättiin dataa kyselylomakkeella, johon vastasi kolme luokanopettajaa. Aineisto analysoitiin hyödyntäen laadullista sisällönanalyysiä, jota lähestyttiin teorialähtöisesti eli deduktiivisesti, jolloin kerätty aineisto luokiteltiin aiemman teorian mukaan.

Tulokset

Kerätyn aineiston perusteella voidaan todeta, että seksuaalikasvatusta järjestetään laajasti ja monipuolisesti peruskoulun alaluokilla silloin, kun opettajalla on siihen selvä ambitio. Esimerkiksi sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuttaa on käsitelty kattavasti, ja seksuaaliseen häirintään on haluttu puuttua varhain keskustelemalla oppilaiden kanssa muun muassa oman kehon koskemattomuudesta. Monet käsiteltävistä teemoista kumpuavat myös oppilailta itseltään tai laajemmassa yhteiskunnassa käytävästä keskustelusta. Kuten yksi haastateltavista totesi: ”Yhteiskunnallinen keskustelu on kuitenkin nuorten ja lastenkin keskustelussa mukana.”

Kuitenkin monet haastateltavista kokivat, että seksuaalikasvatuksen väljä kirjaus opetussuunnitelmaan on aiheuttanut sen, että opettajien on halutessaan helppoa sivuuttaa seksuaalikasvatus, joko omasta mukavuudenhalusta tai ympäristön paineesta. Tämä puolestaan voi johtaa laajoihin alueellisiin eroihin tarjotun seksuaalikasvatuksen määrässä ja laadussa. Tämä on ongelma, kun tarkastellaan esimerkiksi seksuaalikasvatuksen merkitystä lapsen fyysiselle ja henkiselle kasvulle.

Kokonaisuudessaan haastateltavat pitivät seksuaalikasvatuksen tämänhetkistä tilaa peruskoulun alaluokilla enimmäkseen heikkona. Tähän vaikuttaa sekä seksuaalikasvatuksen epämääräinen rooli osana opetussuunnitelmaa sekä seksuaalikasvatuksen minimaalinen sisällyttäminen luokanopettajakoulutukseen. Haastateltavat toivoivat, että seksuaalikasvatukselle voitaisiin löytää konkreettisempi rooli opetussuunnitelmassa, jotta sen sisällöt eivät pelkästään ”kummittelisi” koulussa ilman selkää paikkaa. Lisäksi haastateltavat toivoivat, että seksuaalikasvatusta voitaisiin sisällyttää enemmän luokanopettajakoulutukseen, mikä voisi madaltaa kynnystä tuleville opettajille tarttua seksuaalikasvatuksen sisältöihin.

Aleksi Suomilammi

Seksuaalikasvatuksen tila ja haasteet – luokanopettajien näkemyksiä seksuaalikasvatuksesta peruskoulun alaluokilla

Syfte

Syftet med avhandlingen var att studera hur elever upplever att de blivit bemötta och beaktade i undervisningen och skolan. Elever har mera sällan hörts och jag upplever det som en viktig aspekt i utvecklandet av undervisningen. Utgående från de här tankarna väcktes tre forskningsfrågor som stöder syftet i avhandlingen:

• Vad väcker skolgången och särbegåvningen i dig för känslor
• Hur fick du undervisning
• På vilket sätt gick förloppet till då din särbegåvning konstaterades

Forskningen stöder sig på teori och forskning om elever med särbegåvning och hur styrdokumenten i Finland stöder dessa elever och hur det i praktiken förverkligats.

Metod

Datainsamlingen kommer att ske genom semistrukturerade intervjuer med elever som har en särbegåvning. I intervjuerna deltog tre (3) personer som är i slutskedet av grundskolan eller som nyligen gått ut grundskolan.

Analysen kommer att utgå från en tematisk analys med ett fenomenografiskt synsätt då orsakerna till tankar, upplevelser av bemötandet i skolan, kan vara olika.

Resultat och diskussion

Resultatet i avhandlingen presenterar personernas subjektiva upplevelser om sin skolgång och teorin understryker empirin. Personerna är i sin helhet nöjda med skolgången trots att det finns variationer i hur de beaktats i skolan och tillvägagångssätten har varit olika

Det här väcker nyfikenhet för vidare forskning då samplet som jag forskat i är litet. Ett annat intressant tema att forska i skulle vara vårdnadshavarnas upplevelser och tankar.

Slutsats

Det är nödvändigt att lyfta fram de här eleverna och lyssna på dem. Genom att vara lyhörd, observant och veta vilka kännetecknen är, har läraren en bättre chans att stöda de här eleverna på rätt spår på ett motiverande sätt, vilket gynnar eleven och läraren samt samhället. Hur ska vi som pedagoger kunna stöda de särbegåvade eleverna på ett ändamålsenligt och motiverande sätt om vi inte ser dem?

Margita Nylund-Vähämartti

I min avhandling undersöker jag hur klasslärare upplever undervisningen av elever med läs- och skrivsvårigheter. Forskning visar att ungefär var femte elev har någon form av läs- och skrivsvårighet, vilket innebär att dessa svårigheter är vanliga i varje klassrum. Genom att förstå lärarnas upplevelser kan vi få en djupare insikt i hur de bemöter och stöder dessa elever i sin undervisning.

Syfte och Metod

Syftet med avhandlingen är att beskriva och analysera klasslärares tankar kring sin kompetens att stöda elever med läs- och skrivsvårigheter. Jag undersöker också vad klasslärarna anser vara tecken på dessa svårigheter och vilka metoder de använder för att hjälpa eleverna.

Studien genomfördes som en kvalitativ undersökning med semistrukturerade intervjuer med sex klasslärare från tre olika svenska skolor i Finland. Intervjuerna transkriberades och analyserades genom tematisk analys för att identifiera gemensamma teman.

Resultat och diskussion

Lärarna beskrev både resurser och utmaningar, som påverkar deras beredskap att undervisa elever med läs- och skrivsvårigheter. Enligt lärarna var erfarenhet den mest betydande faktorn som bidrog till deras kompetens. Dessutom understrykte lärarna betydelsen av olika fortbildningar för att utveckla sig vidare i läraryrket. Lärarna ansåg att även klasslärarutbildningen är värdefull, men påpekade att den hade sina brister och föreslog att den borde innehålla fler specialpedagogiska studiehelheter. Klasslärarna upplevde att det är lätt att märka läs- och skrivsvårigheter hos elever. Exempelvis lyftes förväxling av bokstäverna b och d samt brist på läsflyt som tecken på läs- och skrivsvårigheter. Det framkommer i intervjuerna att det vanligaste sättet att tillmötesgå elever med läs- och skrivsvårigheter är differentiering av olika slag. Lärarna berättade hur de kan minska på mängden läxor eller använda olika undervisningsmaterial med elever som har läs- och skrivsvårigheter. Dessutom nämnde alla lärare hur dessa elever kan dra nytta av inläst material som ljudböcker.

Slutsats

Min avhandling belyser vikten av erfarenhet och fortbildning för att effektivt kunna stödja elever med läs- och skrivsvårigheter. Den visar också på behovet av förbättringar inom klasslärarutbildningen för att ge blivande lärare en starkare grund inom specialpedagogik. Genom att lyssna på klasslärarnas berättelser och erfarenheter kan vi bättre förstå hur vi kan skapa en mer inkluderande lärmiljö för alla elever.

Jessi Hutukka

Hur upplever klasslärare undervisningen av elever med läs- och skrivsvårigheter?

Tutkielman tavoitteet

Tutkielmani tavoitteena oli tutkia luokanopettajien kokemuksia opettaja-oppilas -vuorovaikutussuhteesta ja oppilaantuntemuksesta sekä yhteisopettajuudessa että yksin opettaessa, ja vertailla näissä kahdessa eroavasasa opetusmenetelmässä opetukseen liittyvien ilmiöiden muodostumista ja rakentumista. Tavoitteenani oli selvittää, miten luokanopettajat kokivat yhteisopettajuuden ja yksin opettamisen eroavan toisistaan heidän pyrkimyksissään rakentaa toimivaa opettaja-oppilas -vuorovaikutussuhdetta sekä heidän rakentaessaan omaa oppilaantuntemustaan luokkansa oppilaista. Yhteisopettajuuden ja yksin opettamisen välistä vertailevaa tutkimusta on tehty vähäisesti, minkä vuoksi tämän tutkimuksen yhtenä tavoitteena on myös selvittää, miten opettajat ovat huomioineet yhteisopettajuuden ja yksin opettamisen eroavaisuudet rakentaessaan luokkaansa toimivaa vuorovaikutussuhdetta. Tutkimuksen tavoitteena oli myös tutkia, miten oppiladiden yksilölliset persoonallisuudet voidaan huomioida yhteisopettajuudessa, ja miten tämä mahdollisesti eroaa yksin opettamisessa tehdystä huomioinnista.

Tutkielman toteutus

Tutkielman aineisto koostui neljän Helsingissä työskentelevän luokanopettajan haastatteluista. Jokainen haaastateltava on toiminut työuransa aikana sekä yhteisopettajuusluokassa, että opettanut yksin omaa luokkaansa. Tutkimuksen aineisto kerättiin ja analysoitiin ladullisella menetelmällä. Haastattelut toteutettiin puolistrukturoidulla haastattelumenetelmällä, ja aineisto analysoitiin fenomenografisella tutkimusotteella. Tutkielman tulososio pohjautuu fenomenografisessa analyysissä muodostuneisiin kuvauskategorioihin.

Tutkimustulokset ja pohdintaa

Tutkielman mukaan luokanopettajat huomasivat eroavaisuuksia tavoissaan rakentaa opettaja-oppilas -vuorovaikutussuhteitaan sekä oppilaantuntemustaan riippuen, oliko luokan työskentelytapa yhden tai useamman opettajan johtama. Luokanopettajat ymmärsivät opettaja-oppilas -vuorovaikutussuhteen ja oppilaantuntemuksen merkitykset työnkuvassaan, ja onnistuivat kertomaan tapoja, miten he pyrkivät huomioimaan vuorovaikutussuhteiden rakentamista & oppilaantuntemustaan jokaisen yksilön kanssa. Yhteisopettajuus mahdollisti opettajille toisen opettajan näkökulman, mikä nähtiin positiivisena lisänä heidän rakentaessaan omia käsityksiään oppilaista ja osatakseen lähestyä oppilaita parhaalla mahdollisella tavalla. Suurimpana haasteena nousi esiin pelko oppilaiden muodostavan läheisemmän vuorovaikutussuhteen vain toiseen opettajaan, mikä haastaisi toisen opettajan vuorovaikutussuhteiden rakentamista. Oppilasmäärää myös kritisoitiin, ja suurten luokkien koettiin tuovan omat haasteensa. Suuret oppilasmäärät toivat lisätyötä opettajille, sillä jokaisen oppilaan huomioiminen vaatii enemmän kommunikointia toisten opettajien kanssa, ja entistä aktiivisempaa lähestymistä opettajilta huomioidakseen jokainen luokan oppilas arkipäiväisissä tilanteissa koulupäivien aikana.

Akseli Ranta

Opettajien työtyytymättömyys sekä alanvaihdot ovat puhututtaneet Suomessa erityisen paljon viimeisten muutamien vuosien aikana. Opetusalan veto- ja pitovoimasta on käyty huolestuneita keskusteluja, jonka lisäksi on pohdittu mahdollisen opettajapulan syntymistä Suomessa lähitulevaisuudessa. Kiinnostuin tutkimaan opettajien alanvaihtoaikeita maisterin tutkielmassani aiheen ajankohtaisuuden sekä henkilökohtaisen kiinnostuksen vuoksi siitä, mitkä tekijät ovat tilastotieteellisesti merkittäviä alanvaihtoaikomusten tekijöitä opettajilla.

Aiemman tutkimuksen mukaan opettajat niin Suomessa kuin muualla maailmassa vaihtavat tai harkitsevat ammatin vaihtoa monista eri syistä. Suomessa tilastotieteellistä tutkimusta opettajien alanvaihtoaikeista on varsin vähän ja tutkielmani tarkoitus olikin tuottaa uutta tietoa aiheesta suomalaisessa kontekstissa. Suomalainen koulujärjestelmä on monin osin muista maista poikkeava ja esimerkiksi opettajien yliopistollinen koulutus on muissa maissa harvinaista. Koulutusjärjestelmän poikkeavuus täytyy ottaa huomioon suomalaista ja muissa maissa opettajien alanvaihtoaikeiden tekijöistä tehtyä tutkimusta vertaillessa keskenään. Suomalaisessa yhteiskunnassa opettajan ammatti on ollut pitkään hyvin arvostettu, jonka voidaan omalta osaltaan katsoa selittävän opettajien aiempaa hyvää alalla pysymistä.

Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus

Tutkielma toteutettiin määrällisenä tutkimuksena. Tutkielman tavoitteena oli selvittää monimuuttujamallin avulla, minkälaiset suhteet opettajien työn stressitekijöillä ja alanvaihtoaikomuksilla, työn stressitekijöillä ja työuupumuksella sekä työuupumuksella ja alanvaihtoaikeilla on. Lisäksi työssä tutkittiin sitä, välittääkö työuupumus työn stressitekijöiden vaikutusta alanvaihtoaikeisiin ja vaikuttaako rehtorin antama sosiaalinen tuki opettajien työn stressitekijöiden ja työuupumuksen väliseen yhteyteen. Muuttujien välisiä yhteyksiä tutkittiin polkuanalyysien ja moniryhmämallinnuksen avulla. Analyysit toteutettiin RStudiossa. Tutkielman aineisto koostui 675 suomalaisesta perusopetuksen opettajasta vuosiluokilta 1–9.

Tutkimuksen tulokset

Tulosten perusteella opetustyön työn stressitekijät ovat tilastollisesti erittäin merkitsevästi yhteydessä työuupumukseen sekä alanvaihtoaikeisiin ja työuupumus taas erittäin merkitsevästi yhteydessä alanvaihtoaikomuksiin. Työuupumuksesta löydettiin täydellinen välittävä tekijä työn stressitekijöiden ja alanvaihtoaikomusten välille, sillä stressitekijöiden ja alanvaihtoaikeiden välinen yhteys hävisi työuupumusmuuttujan malliin lisäämisen jälkeen. Tämä tulos antaa viitteitä siitä, että työssä koetut stressitekijät ovat kausaalisessa yhteydessä alanvaihtoaikeisiin suomalaisilla perusopetuksen opettajilla. Toisin sanoen opettajat harkitsevat alanvaihtoa siitä syystä, että työn stressitekijät uuvuttavat heidät. Kausaaliyhteyden varmistaminen vaatii kuitenkin tutkimuksen toistamista samalla asetelmalla toisilla otoksilla sekä sen testaamista, voisiko jokin toinen tekijä välittää työn stressitekijöiden vaikutuksen alanvaihtoaikeisiin yhtä hyvin kuin työuupumus. Tulosten perusteella rehtorin antama sosiaalinen tuki madalsi opettajien stressitekijöiden ja työuupumuksen tasoja suoraan, mutta tuen määrällä ei ollut vaikutusta stressitekijöiden ja työuupumuksen väliseen yhteyteen. Monien voimakkaiden stressitekijöiden läsnäolo työssä johtaa tulosten mukaan työuupumukseen, vaikka opettaja saisi rehtorilta sosiaalista tukea hyvissä määrin. Tuloksen perusteella opettajat hyötyvät kaikista eniten sellaisesta esihenkilön antamasta tuesta, joka saadaan varhaisessa vaiheessa työn haasteiden ilmetessä, jolloin opettajan kokemat stressitekijät eivät kasaannu työuupumukseen johtavaksi taakaksi.

Maaria Taipale
” Työn stressitekijöiden ja työuupumuksen suhde perusopetuksen opettajien alanvaihtoaikeisiin”