Tekijä: graduparaati

Julkaistu

Lohturuokaa erilaisiin tunteisiin ja tilanteisiin

Lohturuoka on ruokaa, johon liittyy monet epämieluista ja ikävät tunteet, mutta ne ovat vain osa kokonaisuutta. Lohturuoan avulla pyritään myös hyvään oloon ja tyydytetään sen hetkisiä mielihaluja, jotka voivat vuosien saatossa ja omien makumieltymysten mukana muuttua. Toisaalta lohturuoka nähdään herkullisena ruokana, joka luo turvallisuuden tunnetta ja tuo lohtua yksinäisyyteen. Lohturuoka on myös ruokaa, jota käytetään palkitsemisen välineenä ja johon liittyy muistoja lapsuudesta.

Sari Ivanoff-Tenkanen

Pro gradu -tutkielman otsikko: ”Suklaa auttaa aina kaikkeen” Käsityksiä lohturuoasta ja sen tilanteisuudesta ruokasuhde-viitekehyksen näkökulmasta

Käy katsomassa alla olevasta linkistä tallenne esityksestäni Gradustartista 29.4.2021

https://youtu.be/3irsVEUh0wM

Julkaistu

Mitä tekstiilikäsityöharrastus on suomenvirolaisten keskuudessa?

Tutkimuksen tarkoitus
Tutkielmani tarkoituksena oli selvittää ja kuvata suomenvirolaisten käsityötoimintaa Suomessa. Rajasin tutkielmani jo heti aluksi kohdistumaan vain tekstiilikäsityöharrastukseen. Tutkielman rajaus tekstiilikäsitöihin perustui omaan tietämykseeni ja kiinnostukseeni tekstiilikäsitöihin. Tarkemmin tutkimuksen avulla halusin selvittää sitä, millaisia suomenvirolaiset käsityöharrastajat ovat sekä mikä merkitys käsityöharrastuksella on heille. Lisäksi halusin tarkastella sitä, miten hyvinvointi koettiin osana käsitöitä. Koin tutkielmani aiheen tärkeäksi asiaksi tutkia, sillä suomenvirolaisten käsityötoiminnasta ei ole aikaisempaa tutkimustietoa saatavilla. Aikaisemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että käsityö on hyvin merkityksellistä toimintaa ja tuo tekijälleen hyvinvointia. Ulkomailla asuminen saattaa olla hyvinkin raskasta henkisesti. Heräsin muun muassa miettimään, näkyykö käsityön merkitys jollakin tapaa suomenvirolaisten keskuudessa eräänlaisena selviytymiskeinona?

Tutkimuksen toteutus
Toteutin tutkielmani käyttäen laadullisia keinoja, kun tarkoituksenani oli selvittää ja kuvata jotakin ilmiötä. Hankin tutkimusaineiston kahdessa osassa. Toteutin ensin kyselyn, johon etsin vastaajia Facebookin erilaisten suomenvirolaisten ryhmien kautta. Näiden ryhmien etsimiseen sain apua suomenvirolaisten Tuglas-seuralta. Kyselyyn osallistui 16 suomenvirolaista henkilöä. Kyselyn avulla selvitettiin yleistä kuvaa suomenvirolaisista käsityönharrastajista. Kyselyn avulla sain hankittua viisi henkilöä tutkimushaastatteluun, jonka tarkoituksena oli tarkastella syvemmin käsityön merkityksiä harrastajien keskuudessa.

Aineiston analysoinnin toteutin sisällönanalyysin avulla. Kyselyaineiston analysoinnin pohjana käytin aineistolähtöistä sisällönanalyysia ja haastatteluiden analysointi tapahtui teorialähtöistä sisällönanalyysia käyttäen. Teorialähtöisen analyysin pohjana toimivat aikaisemman tutkimustiedon pohjalta luodut käsityön merkityksiin liittyvät kahdeksan merkityskategoriaa.

Tulokset ja johtopäätökset
Tutkimukseen osallistuneet suomenvirolaiset käsityönharrastajat olivat 25–64-vuotiaita naisia. Käsitöiden harrastaminen oli melko aktiivista toimintaa heidän keskuudessaan, sillä puolet tutkimukseen osallistuneista harrasti käsitöitä melkein joka päivä. Eniten harrastettiin virkkausta, ompelua ja neulontaa. Yksittäisinä käsitöinä valmistettiin eniten villasukkia. Käsityön merkitys näkyi hyvin moninaisena. Kahdeksasta käsityön merkityskategoriasta yksikään ei noussut selvästi tärkeämmäksi, vaan käsityö nähtiin kokonaisvaltaisesti merkittävänä harrastuksena. Käsityö koettiin myös tärkeäksi osaksi harrastajan hyvinvointia. Lisäksi harrastajat olivat hyvinkin tietoisia käsityön terapeuttisista vaikutuksista omaan psyykkiseen hyvinvointiinsa. Käsityöt nähtiin myös osaksi Viron kulttuuriperinnettä ja harrastajilla oli halu ylläpitää tätä perinnettä. Lisäksi löytyi mielenkiintoisia tuloksia liittyen harrastajien identiteettiin ja miten he identifioivat itsensä kahden kulttuurin pohjalta. Tutkimukseen osallistui vain naisia ja mielestäni olisi mielenkiintoista selvittää, mitä käsityö on suomenvirolaisten miesten keskuudessa.

Silja Vinkki

Tekstiilikäsityöharrastus suomenvirolaisten keskuudessa – Harrastamisen merkitykset sekä vaikutukset hyvinvointiin

Julkaistu

Lukion opetushenkilöstön näkemyksiä oppimisen tukemisesta osana omaa työnkuvaa

Suomalainen lukiokoulutus on viime vuosien aikana läpikäynyt useita muutoksia. Yksi lukiolainsäädännön ja opetussuunnitelman perusteiden uudistamisen tärkeimmistä painopisteistä on ollut opiskelijoiden oppimisen tuen ja ohjauksen vahvistaminen. Uudessa lukiolaissa säädetäänkin ensimmäistä kertaa opiskelijan oikeudesta saada erityisopetusta ja muuta oppimisen tukea tarpeidensa mukaan. Uudistuksen myötä erityisopettajan asema lukiossa vakiintuu, mutta lisäksi koko opetushenkilöstön tulee jatkossa yhä paremmin huomioida opiskelijoiden tuen tarpeita. Aiemmissa tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, että lukion aineenopettajien valmiudet oppimisen tuen antamiseen, ja toisaalta asenteet sitä kohtaan, vaihtelevat.

Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus

Pro gradu -tutkielmani tarkoituksena oli selvittää, miten lukion opetushenkilöstö suhtautuu opiskelijoiden oppimisen tukemiseen osana omaa työtään. Halusin tarkastella ammatillisen toimijuuden ja orientaatioiden näkökulmista, miten he määrittelevät omaa työnkuvaansa ja sen rajoja uudistuvassa lukiossa. Tutkimus toteutettiin laadullisena tapaustutkimuksena, ja sen kontekstina toimi Uudellamaalla sijaitseva lukio. Tutkimukseen osallistui 19 lukiossa työskentelevää opetushenkilöstön jäsentä, jotka toimivat aineenopettajan, opinto-ohjaajan ja erityisopettajan tehtävissä. Aineisto kerättiin kuudella fokusryhmähaastattelulla sekä sähköisellä kyselyllä. Fokusryhmähaastatteluissa ja kyselyssä käsiteltiin oppimisen tuen antamista, omaa työroolia ja sen rajaamista sekä työhön liittyviä arvoja. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla ja orientaatioiden osalta teoriaohjaavaa sisällönanalyysia hyödyntäen.

Tärkeitä tavoitteita, suuria kysymysmerkkejä

Tutkimuksen tulosten perusteella lukion opetushenkilöstö antaa opiskelijoille monipuolista oppimisen tukea sekä yksilö- että ryhmätasolla. Useimmin mainittuja tuen keinoja olivat tukiopetus ja erilaiset pajat sekä opiskelijoiden yksilöllinen ohjaus ja erityisesti etäopetuksessa työskentelyn etenemisen seuraaminen. Tutkimuksessa ilmeni, että lukion opetushenkilöstön näkökulmasta oppimisen tukemiseen vaikuttavat lukuisat ulkoiset, työyhteisöön liittyvät, opiskelijoihin liittyvät sekä henkilökohtaiset tekijät. Eniten oppimisen tukemista rajoittavat suuret ryhmäkoot ja ajan puute, opiskelijoiden vähäinen aktiivisuus tuen hakemisessa ja vastaanottamisessa sekä aineenopettajien oma, riittämättömäksi koettu erityispedagoginen osaaminen.

Opetushenkilöstön kokeman ammatillisen toimijuuden osalta tulokset olivat osin ristiriitaisia. Aineenopetusta suunnitellessaan ja toteuttaessaan opettajat ovat vahvoja toimijoita, mutta monien lukiossa tapahtuvien muutosten keskellä he kokevat lisääntyvien velvoitteiden ja resurssien riittävyyden olevan selkeästi ristiriidassa. Tutkimuksessa ilmeni, että opetushenkilöstön näkemykset omasta ydintehtävästään lukiossa edustivat neljää erityyppistä orientaatiota, joissa korostui joko aineenopetus itseisarvona, aineenopetus valmiuksien rakentamisen välineenä, oppimisen ja opiskelun tukeminen tai laajimmillaan kohtaaminen ja kasvattaminen. Lukion tärkeimpinä tehtävinä nähtiin yleissivistyksen ja monipuolisten valmiuksien antaminen opiskelijoille sekä heidän henkilökohtaisen kasvunsa tukeminen.

Tutkimuksen tulokset osoittavat, että opetushenkilöstö näkee oppimisen tuen tärkeänä ja tarpeellisena lukiossa, mutta kokee omat toimintamahdollisuutensa rajallisina. Tuen toteutumisen kannalta on olennaista, että henkilöstön keskinäinen työnjako on selvää, ja että tuen järjestämisestä vastaa erilaisissa tuen tarpeissa viime kädessä kunkin alan ammattilainen. Erityisopetuksen ja muun oppimisen tuen vakiinnuttaminen lukiossa edellyttää keskustelua henkilöstön yhteistyön mahdollisuuksista ja etenkin erityisopettajan toimenkuvasta ja roolista sekä tuen ja ohjauksen toimintamallien tietoista rakentamista.

Sonja Ojala

Tärkeitä tavoitteita, suuria kysymysmerkkejä – lukion opetushenkilöstön näkemyksiä oppimisen tukemisesta osana omaa työnkuvaa

Julkaistu

Osallistun ja integroidun! Draamatunnin antamat mahdollisuudet sosiaaliselle integraatiolle

Tutkimustehtävä

Pro gradu -tutkielmassani tutkin draamatuntien antamia mahdollisuuksia oppilaiden sosiaaliselle integraatiolle. Sosiaalisesti integroitunut oppilas osallistuu aktiivisesti ryhmänsä toimintaan, muodostaa ystävyyssuhteita ja kokee olevansa hyväksytty ryhmän jäsen. Tutkin draamatunnin tuomia mahdollisuuksia sosiaalisen integraation edistämiseksi oppilaiden sosiaalisen osallistumisen kautta. Sosiaalinen osallistuminen tarkoittaa oppilaan aktiivista osallistumista vuorovaikutteisiin ryhmätehtäviin. Tutkielmani on osa KEHU-hankkeessa tuotettuja tutkimuksia. Lue lisää osoitteessa www.kehuprogram.fi.

Tutkimustulokset

Tulokset osoittavat, että oppilaiden osallistuminen voidaan luokitella kolmeen päätyyppiin: osallistumattomuus, osittainen osallistuminen ja kokoaikainen osallistuminen. Tulokset osoittivat myös, että suurin osa draamatunnin aikana tehdyistä tehtävistä edellyttää oppilailta osittaista ja kokoaikaista osallistumista. Tämä tarkoittaa, että suurin osa draamatunnin toiminnasta on sosiaalisesti osallistavaa. Tutkimustulokset osoittavat myös, että draamatunnit antavat mahdollisuuksia oppilaiden sosiaaliselle integraatiolle sellaisten tehtävien kautta, jotka edellyttävät oppilaita leikkimään yhdessä ja tekemään yhteistyötä, sekä tekemään muita aktiivista ja pakollista osallistumista vaativia tehtäviä.

Aiheen tärkeys

Miksi kiusaaminen on koulumaailmassa arkipäivää? Miksi kouluaikojen yksinäisyys voi ajaa nuoria ihmisiä jopa kouluhyökkäyksiin? Koululuokkien kokoonpano muuttuu vuosi vuodelta. Ystävyyssuhteet rakennetaan jo kouluajoilta. Uudet oppilaat eivät integroidu kouluihin automaattisesti. Siihen tarvitaan opettajan ohjausta ja mahdollisuuksia tutustua ja ystävystyä luokkalaisiin. Draamakasvatuksen tehtävänä on sosiaalisen toiminnan ja teatterilähtöisten menetelmien kautta luoda oppilaalle oppimisen ja kasvun mahdollisuuksia. Vaikka draaman ja teatterin sosiaalisesta luonteesta tiedetään jo paljon, sen yhteyttä sosiaalisen integraation edistämiselle koulumaailmassa ei ole paljon tutkittu. Miksi draama on jäänyt sosiaalisen integraation kentän sivustakatsojaksi, kun se voisi olla potentiaalisesti kenttäpelaaja?

Tutkimuksen hyöty

Tutkimukseni antaa uuden näkökulman draamakasvatuksen hyödyntämisestä sosiaalisen integraation edistämiseen ja tutkimiseen. Tutkimustulokset tarjoavat draamaopettajille reflektiomahdollisuutta siitä, millä tavalla he suunnittelevat ja rakentavat draamatuntejaan, minkä verran oppilailla on tilaa osallistua sekä kuinka iso osa toiminnasta on oppilasta sosiaalisesti osallistavaa. Draamatunnilla tulisi olla eri osallistumisasteen tehtäviä ja tehtäviin osallistumisen vapaaehtoisuutta tulisi pohtia suhteessa pakolliseen osallistumiseen. Edistääkö draamatunti oppilaan sosiaalista integraatiota, jos oppilaat saavat valita osallistuvatko toimintaan vai jättäytyvätkö sivuun? Voisiko draamatunnilla varmistaa kaikkien oppilaiden osallistumista tietyillä peleillä, leikeillä ja tehtävillä? Näitä kysymyksiä olisi jokaisen opettajan hyvä  pohtia, jotta sosiaalista integraatiota olisi mahdollista vahvistaa.

Lisätutkimusta kaivataan

Käytin tutkimusaineistona valmista draamatuntien videoaineistoa. Tällöin oppilaiden henkilökohtainen kokemus integraatiostaan on jäänyt tarkastelun ulkopuolelle. Oppilaiden näkökulmaa on aiemmin tutkittu haastattelu- ja kyselymenetelmiä käyttäen. Aihetta olisi hyvä tutkia lisää siten, että videoaineistoa täydennettäisiin oppilaiden haastatteluilla,. Näin annettaisiin mahdollisuus myös oppilaiden äänelle. Sosiaalinen integraatio ei ilmene vain aktiivisena osallistumisena. Myös oppilaiden ystävyyssuhteiden luomista ja vahvistamista draaman avulla tulisi tutkia sosiaalisen integraation toteutumisen näkökulmasta.

Toiveena parempi maailma

Koskelan tapaus joulukuussa 2020 ja sen taustalla oleva pitkäaikainen kiusaaminen ovat järkyttäneet Suomea. Kasvatustieteilijälle tällaiset tapaukset osuvat vielä syvemmälle sydämeen. Miten on mahdollista, että ystäväporukan kesken jäsenet käyttäytyvät toisiaan kohtaan julmasti? Miten kukaan ulkopuolelta ei ole huomannut kiusaamista? Voiko sosiaalista integraatiota esiintyä näennäisesti tai negatiivisessa mielessä siten, että oppilaat ovat hyvin eriarvoisia ryhmässä? Draamaopettajana ja teatterialan entisenä toimijana olen kokenut, miten yhdessä tekemisessä on voima, joka parhaillaan yhdistää ryhmän jäsenet ja edistää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jokaisella oppilaalla on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi, hyväksytyksi ja kunnioitetuksi. Jokaisella on oikeus ystävyyteen ja turvalliseen oppimisympäristöön. Opettajina kannamme vastuun jokaisen oppilaan oppimisesta. Millaiseen maailmaan kasvatamme lapsiamme? Sellaiseenko maailmaan, jossa jokaisen on pärjättävä omillaan vai sellaiseen, jossa yhdessä tekemällä pääsemme kaikki pitkälle?

Osallista, aktivoi, integroi!

Sofia Papatheocharous

”Social participation as a possibility to promote pupils’ social integration – Qualitative research of 5 drama lessons”

Julkaistu

Työttömän työnhakijan toimijuuden haasteet eri palveluissa

Työttömyys asettaa palvelujärjestelmämme kovaan testiin

Suomen työllisyystilanne on koronapandemian myötä entistä haastavammassa tilassa. Työttömiä työnhakijoita on yhä enemmän, mikä asettaa kovia vaatimuksia palvelujärjestelmäämme kohtaan. Monet ovat joutuneet tilanteeseen, jossa oman uran suuntaaminen ja työnhaku ovat ajankohtaista. Kyse on yhteiskunnallisesti merkittävästä ilmiöstä, jonka ratkaisemiseksi on löydettävä kestäviä ratkaisuja. Tarvitsemme työllisyyspalveluja, jotka mahdollistavat innostumisen oman suunnan löytymiseksi.

Tutkielmassa Työttömän toimijuus palvelujärjestelmässä tutkittiin sitä, mitkä tekijät rajoittavat työnhakijoiden toimijuutta eri palveluiden piirissä. Asiaa kysyttiin työnhakijoiden kanssa työskenteleviltä ammattilaisilta. Haastatteluaineiston ja sen analyysin avulla löydettiin tietoa näistä toimijuutta rajoittavista tekijöistä. Lopussa pohditaan myös toimijuuden suhdetta oppimiseen, joka näyttää olevan tärkeä elementti työllistymisessä.

Työnhaku tulisi olla parhaimmillaan innostava elämänvaihe

Aiheen merkittävyyttä lisää vallitseva yhteiskunnallinen tilanne. Työttömyydellä on paitsi kansantaloudelliset seurauksensa, mutta ennen kaikkea sen aiheuttama inhimillinen kärsimys perustelee sen ratkaisemiseksi tehtyjen ponnistelujen tärkeyttä. Tarvitsemme lisää ymmärrystä siitä, miten meidän tulisi työnhakijoita auttaa ja mitkä ovat keskeisimmät haasteet tässä auttamistyössä. Olennaista on tukea yksilön omaa kykyä ja halua toimia oman tilanteensa parantamiseksi sekä luoda innostavia mahdollisuuksia toimimiseen.

Tutkimuksen tulokset korostavat jokaisen työnhakijan kohtaamisen tärkeyttä ja riittävän tuen saantia, jotta yksilölliset tarpeet voidaan ottaa huomioon. Toimijuuden kannalta kyse on myös paljolti siitä, miten työnhakijoiden suhtaudutaan. Jokainen haluaa kokea olevansa arvostettu, jolloin minäpystyvyyden kokemuksen myötä toimijuus saa tukea. Työttömyydestä puhuttaessa tulisi siis kiinnittää huomiota siihen, ettei käytetä yksinkertaistavia oletuksia ilmiöstä.

Palvelut käyttäjiensä näköisiksi

Tästä tutkimuksesta voidaan ammentaa tietoa työllisyyspalveluiden suunnitteluun ja toteutukseen palvelujärjestelmässä toimivien ammattilaisten keskuudessa. Uuden tiedon myötä voidaan kokeilla uusia lähestymistapoja tuottaa palveluita niitä käyttäville. Oleellista on ymmärtää työnhakijoiden tarpeet ja pyrkiä vastaamaan niihin. Usein haasteena ovat resurssit, jolloin työnhakijaa ei pystytä auttamaan riittävän yksilöllisesti. Tämä johtaa helposti siihen, ettei kyseistä palvelua koeta omakseen sitä käyttävän henkilön toimesta. Se luo haastavan asetelman työnhakijan innostumiselle ja ponnisteluille kohti työtä.

Tulevaisuudessa tarvitsemme lisää tietoa siitä, miten näitä tutkimuksista nousseita havaintoja voitaisiin viedä osaksi käytännön toteutuksia ja ratkaisuja. Erilaisten kokeilujen ja niistä oppimisen avulla päästään koko ajan parempien lopputulemien äärellle.

Tekijä: Emil Salovuori

Pro Gradu -tutkielma: Työttömän toimijuus palvelujärjestelmässä

Julkaistu

Miten luokanopettajat voivat motivoida 5. ja 6. luokkalaisia liikuntatunneilla?

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää miten liikuntaa opettajat luokanopettajat voivat omalla toiminnallaan motivoida oppilaita liikuntatunnilla. Lisäksi tutkimuksen toisena tavoitteena oli selvittää millaiset haasteet vaikeuttavat tätä oppilaiden motivointia. Tutkimukseen haastateltiin viittä saman koulun 5. ja 6. luokanopettajaa, jotka kaikki opettivat liikuntaa.

Liikunnanopetuksella on loistava mahdollisuus edistää suomalaisten liikkumattomuuteen liittyviä, pääosin terveydellisiä, ongelmia. Monet ovat voineet kokea liikuntatunnit ahdistavina, jolloin koululiikunta ei varmasti innosta koulun jälkeen ensimmäisenä soittamaan lähiliikuntaseuroja läpi, josko voisin ahdistua täällä lisää? Toisaalta erittäin positiiviset kokemukset liikunnasta saattavatkin mahdollistaa liikkujat aktiiviseen elämäntapaan myös koulun ulkopuolella.

Miten oppilaita voi motivoida?

Aiempien tutkimuksien mukaan kaiken tasoisten liikkujien motivaatiota koululiikunnassa lisää, jos opettajan toiminnassa esiintyy tiettyjä elementtejä. Näiden toimintojen avulla pyritään oppilaiden motivaatiota kohdistamaan itse tehtävästä nauttimiseen, sen sijaan että liikunta olisi pakkopullaa parempien numeroiden toivossa. Nämä toiminnat liittyvät myös siihen, että kaikki saavat omantasoisia tehtäviä ja opettaja antaa myös oppilaille mahdollisuuden vaikuttaa mitä tunnilla tapahtuu. Palautetta annetaan pääosin henkilökohtaisesti suorituksista ja positiiviseen sävyyn. Pyritään oppilaiden innostuvan omasta kehityksestään ja minimoidaan vertailua muiden kanssa. Palautetta ei myöskään koskaan kohdisteta oppilaan persoonaan. Oppilaat ryhmitellään myös niin, että taitoerot tai muut ominaisuudet eivät korostu ja ole vertailtavissa. Arviointi perustuu myös oppilaan suoritusten kehitykseen, eikä vertaisten suoritusten vertailuun. Arvioinnissa korostetaan myös yhteishengen luomisen vaikutusta. Ajankäytön kanssa opettajien kuuluu myös olla tarkkana, jotta omaan höpöttämiseen ei kulu liikaa aikaa, vaan oppilaat saavat rauhassa aikaa harjoitella ja mahdollisuuden kehittyä.

Tutkimuksen tulokset

Tämän tutkimuksen tulokset osoittivat, että kyseisen peruskoulun opettajat tukivat kaikilla edellä mainituilla keinoilla oppilaiden motivaatiota liikuntaa kohtaan. Haasteita kuitenkin tässä koulussa riitti. Opettajien mukaan he eivät pystyneet kaikkia keinoja käyttämään, esimerkiksi antamaan oppilaille vapautta ja vastuuta, koska tunnit olisivat levähtäneet käsiin. Opettajien mukaan haasteita nousi neljässä eri kategoriassa. Ensimmäinen oli oppilaiden käyttäytymisen haasteet ja tarkemmin tunteidenhallinnan ongelmat. Toinen oli se, että oppilaat kokivat olevansa niin huonoja, etteivät halunneet osallistua. Kolmantena nousi esille murrosiän kynnyksellä olevien oppilaiden tarkkailu siitä, ketkä ovat mukana ja mihin peliin ja leikkiin olisi nyt hyvä lähteä mukaan. Kasvojaan ei sopinut menettää missään tilanteessa. Neljäs haaste oli ympäristön aiheuttamat tila ja välineongelmat, jotka eivät mahdollistaneet kaikkia opettajien suunnitelmia hyvästä ja innostavasta tunnista.

Tutkimuksen hyödyt

Tutkimusta oli todella mielenkiintoista tehdä ja haastatteluista tuli esille paljon mielenkiintoisia pointteja ja esimerkkejä. Tämä tutkimus avasi itselleni uusia näkökulmia oppilaiden motivoimisesta ja heikompien oppilaiden mukaan saamisesta. Tätä tutkimusta voidaan mahdollisesti hyödyntää liikunnanopetuksen suunnittelussa ja oppia kiinnittämään huomiota asioihin, joita ei muuten välttämättä huomioisi. Olisi myös mielenkiintoista tutkia minkälaisia keinoja tukemiseen muissa kouluissa käytetään ja minkälaisia haasteita siellä kohdataan.

Asko Santero

Tehtäväsuuntautuneen motivaatioilmaston tukeminen ja sen haasteet peruskoulun liikunnanopetuksessa – Liikuntaa opettavien luokanopettajien näkökulma

Julkaistu

Tarkoitus vai keinot edellä? Osaamisen tunnistamisesta ja tunnustamisesta

Osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen taustalla yhteiskunnallinen työelämän muutos

Osaamisen tunnistaminen on nähty yhteisenä haasteena ja tavoitteena niin koulutuksessa kuin työelämässäkin. Työelämä on muuttunut tietoyhteiskunnaksi, tai jopa innovatiiviseksi yhteiskunnaksi, jossa ihmiset vaihtavat työpaikkojaan sekä työstä opiskeluun ja toisinpäin. Muutosten myötä on havaittu, että koulutus ja työn vaatimukset eivät aina kohtaa. Tutkimuksessani käsittelen ammatillisessa koulutuksessa käytössä olevaa osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen prosessia. Tutkimukseen osallistui yhteensä kuusi haastateltavaa, joista kaksi oli ammatillisen koulutuksen opiskelijoita ja neljä henkilökunnan jäseniä. Ammatillisen koulutuksen osaamisen tunnistamis- ja tunnustamisprosessi koostuu vaiheista: osaamisen tunnistaminen eli näkyväksi tekeminen ja selvittäminen, osaamisen arviointi eli vastaavuuden arviointi suhteessa osaamisen tavoitteisiin sekä osaamisen tunnustaminen, joka tarkoittaa aiemmin opitun on arvioimista tutkinnon perusteiden mukaisesti ja siitä näkyvä tunnustuksen antamista. Osaamista pidetään tärkeänä tunnustaa, koska elinikäisen oppimisen ajatuksen mukaisesti oppimista voi tapahtua kaikkialla. On myös havaittu, että osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen voi lyhentää opiskeluaikoja. Toisaalta on havaittu, että osaamisen tunnistamisessa ja tunnustamisessa on myös haasteita, kuten puutteelliset henkilökunnan resurssit.

Tutkimus haastaa tarkastelemaan tulevaisuuden toimintatapoja

Opetushallitus on mukana mallintamassa jatkuvan oppimisen uudistukseen liittyvää osaamisen kartoittamiseen käytettävää digitaalista palvelukokonaisuutta. Myös osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen eräänä tavoitteina voidaan nähdä jatkuvan oppimisen ja työllistymisen tukeminen. Jatkuvan oppimisen on kuitenkin havaittu tavoittelevan usein työllisyystarpeisiin vastaamista, mutta unohtavan yksilölliset muut oppimistarpeet. Tutkimukseni aihe oli lähtöisin Opetushallitukselta ja näin ollen tutkimukseni antaa näkökulmia osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen apuna oleviin ja kehitettäviin palveluihin. Samalla tutkimukseni herättää ajatuksia osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen hyödyistä ja kehittämiskohteista.

Osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen toteutustavat paljastavat prosessin vahvuuksia ja heikkouksia

Tutkimuksessani selvitetään, millaisia tapoja osaamisen tunnistamiselle ja tunnustamiselle on ammatillisen koulutuksen kentällä. Toiseksi millaisia esitettyjä syitä toimintatavoille annetaan. Ja kolmanneksi, millaisia hyötyjä ja kehityskohteita osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen tavoissa nähdään. Tutkimustulokset osoittavat, että osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen on prosessi, jota tehdään keskustelujen, haastattelujen, selvittelyjen, dokumentoinnin, todistusten ja dokumenttien, alakohtaisten testien ja näyttöjen sekä tietyille henkilöille keskittämisen avulla. Syiksi näiden tapojen käytölle esitettiin osaamistiedon siirrettävyys ja käytettävyys, toimintatapojen selkiyttäminen, osaamisen ajantasaisuuden tarkastelu, lakiperustaisuus, oppilaitoksen rahoitus, opiskelijoiden henkilökohtaisiin tarpeisiin vastaaminen sekä henkilökohtaiset opintopolut tai yhteinen opetusrunko. Kehityskohteina tavoissa nähtiin järjestelmien toimivuus, luottaminen osaamisen työelämäkelpoisuuteen, korkeakoulujen opetussuunnitelmien saatavuus, informaalisti opitun tunnistaminen ja tunnustaminen. Sekä kehityskohteina että hyötyinä nousi esiin aika- ja henkilöresurssit, opiskeluun liittyvän tiedon lisääminen sekä työskentelyn helpottuminen riippuen tilanteesta. Tulokset vahvistavat aiempaa tutkimustietoa siitä, että osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen parissa on joitain yleisiä hyötyjä, mutta myös haasteita. Jotta tutkimustulosten yleisyydestä saataisi tietoa, olisi jatkossa hyvä tehdä vastaava tutkimus laajemmalla osallistujajoukolla. Lisäksi tulisi keskittyä siihen, miksi osaamista tunnistetaan ja tunnustetaan. Ja ohjaako tarkoitus vai toimintatavat osaamisen tunnistamista ja tunnustamista?

Tekijä: Reetta Paloheimo, Yleinen ja aikuiskasvatustiede

Pro gradu -tutkielma: Tarkoitus vai keinot edellä? Osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen tavoista ammatillisessa koulutuksessa

Julkaistu

Tarkastelun kohteena psykokulttuurin rakentuminen ADHD-uutisoinnissa

Tutkimustehtävä

Tutkimukseni tarkoitus oli selvittää kuinka psykokulttuuria, eli arjen psykologisoitumista rakennetaan aikuisen ADHD:hen liittyvässä uutisoinnissa. Tätä pyrin selvittämään retoriikan tason diskurssianalyysin kautta, eli tutkimuksessa tarkastelen sekä psykokulttuurin, että ADHD:n sosiaalista rakentumista kielen käytön avulla. Analyysin kannalta keskeistä oli tarkastella sitä kuka rakentaa psykokulttuurisia tulkintoja, kuinka niitä rakennetaan sekä millaisista oletuksista käsin argumentointi tapahtuu.

Miksi psykokulttuuri juuri ADHD-uutisoinnissa? 

Yhteiskunnan psykologisoitumista kuvastaa suuntaus, jossa maailmaa katsotaan psykologisten linssin läpi, mikä on johtanut siihen, että arjen erilaisia haasteita, sekä ihmisten käyttäytymistä tarkastellaan psykologian kautta. Esimerkiksi erilaisten psykiatristen häiriöiden syntyä ja laajenemistä on pidetty psykokulttuurisena ilmiönä.

Aikuisen ADHD:ta on alettu pitää virallisesti psykiatrisena häiriönä vasta 1990-luvulta alkaen, ja sen diagnosointi on levinnyt laajasti myös aikuisten keskuudessa viimeisten vuosikymmenten aikana. ADHD:n diagnosointi perustuu aikuisilla henkilön omiin subjektiivisiin kokemuksiin, eikä häiriön neurologisia tai geneettisiä taustoja ole vieläkään pystytty todistamaan. ADHD:n kriittinen kirjallisuus on liittänyt ilmiön laajenemiseen esimerkiksi medikalisaation ilmiön, sekä erilaisia muutossuuntauksia liittyen ihmisten käyttäytymiseen. Median kautta aikuiset ovat esimerkiksi yhä tietoisempia ADHD:n olemassaolosta, ja ovat yhä aktiivisempia etsimään omille arjen haasteilleen psykologisia selityksiä. On siis kiinnostavaa tarkastella millainen suhde yhteiskunnallisella ilmiöllä, kuten psykokulttuurilla on aikuisiän ADHD:hen.

Kuinka psykokulttuuria rakennettiin?

Tutkimuksen perusteella psykokulttuuria rakennettiin uutisoinnissa erilaisten retoriikan keinojen kautta argumentoimalla, sekä jättämällä ADHD-ilmiön taustoihin sekä seurauksiin liittyviä keskeisiä näkökulmia, kuten medikalisaatioon tai lääketeollisuuteen liittyvä kritiikki uutisoinnin ulkopuolelle. Retoristen keinojen kautta ongelmallistettiin esimerkiksi yksilön arjessa kohtaamia haasteita, ja tarjottiin näille haasteille neurobiologista selitysmallia, sekä luokiteltiin ne kuuluvaksi ADHD-diagnoosin alle. Uutisissa korostettiin myös terapeuttisia ratkaisuja, kuten terapiaa tai psykiatrista lääkitystä yksilön ongelmien korjaamiseksi. Retoriikan keinojen kautta rakennettiin myös kuvaa yksilöstä, jolla on vastuu, sekä vapaus etsiä itselleen itsestään johtuvia selityksiä ongelmilleen, mitä voidaan pitää keskeisenä psykokulttuurin ilmentymänä.

Tutkimuksen merkitys

ADHD on sekä laajasti levinnyt, että uutisoitu ilmiö, ja tämän tutkimuksen on tarkoitus oli rakentaa lisää ymmärrystä psykologisoituneessa yhteiskunnassa vallitsevasta keskustelusta. Tutkimuksen voidaan nähdä lisäävän ymmärrystä psykiatristen häiriöiden, kuten ADHD:n moniulotteisuudesta. Se osoittaa, kuinka erilaiset neoliberaalit ilmiöt, kuten yhteiskunnan psykologisoituminen on vuorovaikutuksessa ADHD:n kaltaisten ilmiöiden rakentumiseen. Tämä tutkimusprosessi oli itselleni vain pintaraapaisu moniulotteisesta aiheesta, ja kiinnostus psykiatristen häiriöiden suhteesta erilaisiin historiallisiin ajanjaksoihin ja kulttuurisiin konteksteihin heräsi.

 

Tekijä: Hanna Dromberg 4.5.2021

Tutkimuksen nimi: Psykokulttuurin rakentuminen ADHD-uutisoinnissa

Julkaistu

”En puhu suomen kieltä kenenkään kanssa. Siksi mä unohdan sen koko aika.”

Tutkimuksen lähtökohtia

Tutkielmassani tutkin suomi toisena kielenä (S2) -opiskelua, ja sitä, minkälaisia vuorovaikutustilanteita tutkimusta varten haastattelemani aikuisopiskelijat kokevat arjessaan. Maahanmuuttajien ja sen seurauksena myös suomea toisena kielenä puhuvien henkilöiden määrä Suomessa kasvaa jatkuvasti, joten tutkimuksen tarve tällä kentällä on huomattava. Perusopetuksessa S2-oppimäärää opiskelee entistä suurempi määrä oppilaita, mutta sen lisäksi myös ammattikoulutuksessa on kasvava määrä aikuisia opiskelijoita, jotka puhuvat ja opiskelevat suomea toisena kielenä. Tästä syystä oli mielenkiintoista lähteä tutkimaan näiden aikuisten ammattiopiskelijoiden kokemia suomen kielellä tapahtuvia vuorovaikutustilanteita.

Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus

Tutkimuksen tarkoituksena oli saada selkeä kuva siitä, minkälaisia vuorovaikutustilanteita S2-opiskelijat kohtaavat sekä vertaisten eli muiden maahanmuuttajataustaisten henkilöiden kanssa että natiivien suomenpuhujien kanssa. Tavoitteenani oli selvittää, miten nämä opiskelijat kokevat erilaiset suomen kielellä käydyt vuorovaikutustilanteet, ja millä tavoin he kokevat niiden vaikuttavan heidän suomen kielen oppimiseensa. Tutkimusta varten haastateltiin yhteensä 14 S2-opiskelijaa, jotka opiskelevat eräässä pääkaupunkiseudun ammattioppilaitoksessa lähihoitajaksi. Tutkimuskysymyksiksi muotoutuivat seuraavat:

  1. Mitä suomenkielisiä vuorovaikutustilanteita S2-opiskelija kohtaa arjessaan?
  2. Millä tavoin S2-opiskelija kokee suomen kielen puhumisen erilaisissa vuorovaikutustilanteissa?

Saadut tulokset ja niiden tarkastelua

Tässä tutkimuksessa kartoitettiin ja analysoitiin aikuisten suomea toisena kielenä puhuvien lähihoitajaopiskelijoiden suomen kielellä tapahtuvia vuorovaikutustilanteita. Tutkimuksessa saadut tulokset jaettiin kolmeen pääteemaan: vuorovaikutus vertaisen, natiivin aikuisen ja natiivin lapsen kanssa. Näistä teemoista eniten suomen kielellä tapahtuneita vuorovaikutustilanteita oli haastateltavilla vertaisen kanssa. Keskeinen tulos oli, että haastateltavilla ei ollut juuri lainkaan natiiveja ystäviä tai tuttuja, ja lähes kaikki suomen kielellä tapahtuneet vuorovaikutustilanteet natiivien kanssa olivat satunnaisia kohtaamisia esimerkiksi kaupan kassalla asioidessa. Aineistosta nousi esiin myös vahvasti vuorovaikutustilanteet natiivien lasten kanssa, sillä haastateltavat aikuisopiskelijat olivat alalla, jossa työskenneltiin lasten kanssa. Lasten kanssa tapahtuneet vuorovaikutustilanteet koettiin pääasiassa haastaviksi. Eniten oppimista tapahtui haastateltavien kokemuksen mukaan vertaisten eli toisen maahanmuuttajataustaisen henkilön ja natiivien aikuisten kanssa tapahtuvassa vuorovaikutuksessa, ja vuorovaikutustilanteet vertaisten kanssa koettiin ilmapiiriltään rennoksi, ja sitä kautta parhaaksi myös kielenoppimisen kannalta.

Kävi ilmi, että tässä tutkimuksessa haastatellut henkilöt olivat huomattavan vähän vuorovaikutuksessa natiivien suomen kieltä puhuvien henkilöiden kanssa vapaa-ajallaan, ja suurin osa heidän suomen kielellä tapahtuneista vuorovaikutustilanteista toteutui koulussa tai työharjoittelussa. Olisi mielenkiintoista tutkia aihepiiriä lisää ja selvittää, mitkä syyt ovat kytköksissä maahanmuuttajien vähäisiin kontakteihin natiivien kanssa, sillä tässä tutkimuksessa ei pureuduttu niihin.

Linnea Kuoppala

 

Tutkielman nimi: S2-opiskelijoiden kokemuksia vuorovaikutustilanteista suomen kielellä

Julkaistu

”Vi har sådan där bra… Jag vet inte vad det heter…”

Under den tid jag studerat till klasslärare vid Helsingfors universitet har jag förundrats över varför samhörighet som fenomen i skolan knappt ingått i studierna alls. Eleverna i skolan behöver känna sig trygga och välkomna både i skolan och i klassen. Under de senaste året har vi kunnat läsa om flera allvarliga mobbningsfall som på sätt eller annat varit förknippade med grundskolan. Det fruktansvärda fallet i Forsby föreligger som tydligt exempel för att något definitivt behöver göras. Vi klasslärare bär ett ansvar beträffande elevernas välmående. Min studie fokuserar på klassen och skolan som en gemenskap. Eleverna behöver känna att de hör till gruppen, de behöver uppleva samhörighetskänsla i sin klass.

Då vi människor upplever samhörighet föds positiva känslor så som glädje belåtenhet och upprymdhet. Då vi däremot inte upplever samhörighet, då vi blir avvisade, utstötta eller ignorerade frambringas negativa känslor så som sorg, depression och avundsjuka. Personer som inte upplever samhörighet löper risk att insjukna i både psykiska och fysiska sjukdomar. I värsta fall kan dessa även lida av grava beteenderelaterade problem som dessutom kan leda till kriminalitet och även självmord.

Klassläraren bör se till att ingen elev i klassen blir utelämnad från klassgemenskapen. Det är viktigt att alla elever har någon att ty sig till. Eleverna tillbringar mycket tid i sin skola, i sin klass. Klassen kan bra vara en plats där det är riktigt roligt ibland, där det skrattas och där eleverna trivs. Läraren behöver bry sig om sina elever och vara empatisk samtidigt som hen behöver vara sträng och stödja eleverna då de behöver hjälp. Även genom olika aktiviteter kan klassläraren främja samhörighetskänslan eleverna emellan. Klassläraren behöver vara lyhörd, hen behöver se till att eleverna att trivs och känner sig trygga i skolan.

Fredrik Paul

”Vi har sådan där bra… Jag vet inte vad det heter…” En fenomenografisk studie om hur lågstadieelever upplever samhörighet i skolan