Tekijä: graduparaati

Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani sitä, millä tavoin Helsingin Sanomien mielipidepalstan korkeakouluhakua käsittelevässä mediakeskustelussa muodostetaan yhteiskunnallisia ja sosiaalisia rajanvetoja, jotka perustuvat koulutustasoon ja korkeakoulutuksen arvoon. Lähestyin mediakeskustelua vallan ja affektien näkökulmasta hahmottelemalla, millaiseen olemiseen ja tuntemiseen diskursseissa houkutellaan. Pyrin siten hahmottamaan, millaista kansalaisuutta ja yhteiskunnallista hierarkiaa diskursiivisissa kamppailuissa tuotetaan.

Tutkimukseni lähtökohdat kytkeytyvät erityisesti jälkistrukturalismiin ja feministiseen tutkimusperinteeseen. Ymmärrykseni mukaan sekä puhutussa että kirjoitetussa kielessä rakentuu ja rakennetaan ”normaalin” ja ”hyväksyttävän” kategorioita, jotka voivat muodostua yksilön kohdalla ulossulkeviksi määritelmiksi. Diskursseissa tuotettu tieto luokittelee ja kategorisoi yksilöitä, yhteiskuntaa ja koulutusta. Määritteleminen sisältää valtaa, sillä se on aikaansaavaa. Se on tuottamassa ja vahvistamassa ymmärrystä siitä, millaisena yhteiskunnassa tulee kuulluksi.

Korkeakoulutuksen arvoa määrittelemässä

Lähestyin tutkimukseni tavoitteita aiemman yhteiskuntatieteellisesti suuntautuneen koulutuksen tutkimuksen pohjalta. Tutkimusten mukaan yksilö hahmotetaan suomalaisessa koulutuspolitiikassa vapaana toimijana, joka tekee rationaalisia koulutuksellisia valintoja sijoittaen siten itseensä ja tulevaisuutensa. Koulutuspolitiikan kehityskulku on vaikuttanut viime vuosina tehtyihin reformeihin, jotka ovat muuttaneet korkeakoulujen opiskelijavalintoja. Tutkimukseni paikantuu korkeakouluhakuun kevään 2020 yhteishaun näkökulmasta.

Kevään 2020 yhteishausta tuli poikkeuksellinen, sillä koronaviruspandemia sulki monilta osin yhteiskunnan ja aiheutti myös pääsykoejärjestelyihin muutoksia. Korkeakoulujen päätökset todistusvalinnan laajentamisesta ja pääsykokeiden poikkeusjärjestelyistä aiheuttivat erityisesti monelle pääsykokeeseen valmistautuneelle hakijalle hankalan tilanteen. Nopeasti kehittyneessä poikkeustilanteessa asettuivat vastakkain terveydelliset uhat ja opiskelijavalintojen merkitys yksilölle, yhteiskunnalle sekä korkeakouluille. Tilanne herätti mediassa keskustelua, johon syvennyin vallan ja eriarvoisuuden näkökulmasta. Tarkastelin Helsingin Sanomissa julkaistuja mielipidekirjoituksia, joissa otetaan kantaa opiskelijavalintoihin ja yhteishaun järjestämiseen.

Koulutuspoliittinen yksilöllisyyden ihanne ja vaatimus

Analyysini perusteella mielipidekirjoitusten muodostamassa diskursiivisessa käytännössä määritellään korkeakoulutuksen arvoa yhteiskunnassa ja tuotetaan koulutustasoon sekä koulutuksellisiin saavutuksiin perustuvaa yhteiskunnallista hierarkiaa. Suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa koulutustasoon perustuvat erot oikeutetaan usein perustelemalla, että koulutusjärjestelmä tarjoaa kaikille yhtäläiset mahdollisuudet koulutusvalintojen tekemiseen. Tutkimukseni vahvistaa kuitenkin aiemmassa tutkimuksessa esiin tuotua kritiikkiä, jonka mukaan koulutuksen mahdollisuuksista puhuminen häivyttää koulutuksen poliittiset arvokeskustelut sekä monet yhteiskunnalliset, sosiaaliset ja kulttuuriset kiinnikkeet, jotka säätelevät yksilön mahdollisuuksia.

Yksilöllisyydestä on muodostunut viime vuosikymmeninä koulutuspoliittinen ihanne, mutta tutkimukseni perusteella se on samanaikaisesti myös vaatimus. Korkeakouluhakija näyttäytyi tutkimuksessani nuorena aikuisena, joka kamppailee paikastaan koulutusjärjestelmässä ja yhteiskunnassa. Analyysini perusteella yksilöllisyyteen kannustaminen johtaa itsevastuullisuuden ja itsensä kehittämisen vaatimuksiin. Vastuun ottamisen vaatimus on siirtämässä yhteiskunnallista ja kollektiivista vastuuta rakenteellisista ongelmista yksilölle. Yksilöllisyyteen luottaminen sisältää myös olettamuksen siitä, että yhteiskunnassa menestyminen perustuu ahkeraan työntekoon ja omiin, rationaalisesti tehtyihin valintoihin. Se vaikeuttaa vallan ja eriarvoisuuden tunnistamista ja saa vetäytymään sisäänpäin, oman selviytymisen varmistamiseen.

Yksi tutkimukseni keskeisistä tavoitteista oli kyseenalaistaa feministisen tutkimusperinteen mukaisesti oletusta tiedon ja tietämisen neutraalista luonteesta. Tutkimustuloksiani ei ole tarpeen irrottaa historiallisista kiinnikkeistään, sillä pyrin ennen kaikkea tiedon ja tuntemisen kontekstualisoimiseen. Tutkimukseni auttaa kuitenkin ymmärtämään, kuinka koulutuspolitiikassa on tarpeen nähdä puheen ja toiminnan taustalla vaikuttaviin arvovalintoihin ja niiden seurauksiin asti.

Liisa Sorvoja

Pro gradu -tutkielma: Toivosta toivottomuuteen – valta, affektit ja korkeakoulutuksen arvo

Tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella terveydenhuoltoalan ammatillisen asiantuntijuuden kehittymistä toimintaympäristössä, jota luonnehtii päivittäinen kiire sekä jatkuvasti muuttuvat ammatilliset vaatimukset. Tutkimuksessa tarkasteltiin hoitoalan asiantuntijuutta ja sen kehittymistä erityisesti keskittyen täydennyskoulutuksen koettuun merkitykseen ammatillisen osaamisen kehittämisessä. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös korona-aikaa ja sen tuomia haasteita hoitoalan osaamisen kehittämiseen. Tutkimus toteutettiin yhteistyössä sosiaali- ja terveysalan digitaalisia täydennyskoulutuskursseja tarjoavan yrityksen kanssa. Tutkimuksen tavoitteena oli sairaanhoitajien kokemuksia sekä aiempaa tutkimustietoa tarkastelemalla tuottaa käytännön kannalta oleellista tietoa siitä, millaisiksi täydennyskoulutukset tulisi suunnitella ja rakentaa, jotta ne olisivat merkityksellisiä sairaanhoitajien asiantuntijuuden kehittämisessä.

Tutkimus toteutettiin laadullisena ja aineistonkeruumenetelmänä käytettiin puolistrukturoitua teemahaastattelua. Tutkimusaineisto koostui neljässä Suomen eri sairaanhoitopiirissä työskentelevien sairaanhoitajien ja yhden uroterapeutin yksilöhaastatteluista (N=8), jotka toteutettiin etäyhteyksin. Aineisto analysoitiin teemoittelun ja sisällönanalyysin periaatteita noudattamalla.

Tulokset osoittivat, että hoitoalalla jatkuva asiantuntijuuden kehittäminen on välttämätöntä työssä suoriutumiseksi, sillä toimintaympäristö muuttuu joka päivä ja muutoksessa on pysyttävä mukana. Asiantuntijuuden koettiin kehittyvän työtä tehdessä, mutta myös täydennyskoulutuksen merkitys osaamisen kehittämisessä tunnistettiin. Tulokset osoittivat, että kiireen vuoksi kouluttautuminen on usein hankalaa, ja kouluttautumismahdollisuuksia kaivattiinkin nykyistä enemmän. Kiireen koettiin vaikuttavan myös omaan jaksamiseen erityisesti kouluttautumisen kannalta – ammatillinen kouluttautuminen koettiin tärkeäksi ja halu siihen oli vahva, mutta itse työssä selviämisen haasteet laskivat intoa osallistua koulutuksiin. Koronan kaikkiallisuus koettiin raskaana ja sen koettiin tuoneen entistä nopeampia ja suurempia muutoksia työympäristöön, minkä koettiin vaativan entistä nopeampaa sopeutumis- ja oppimiskykyä.

Tekijä: Anni Virtapuro
Työn nimi: Sairaanhoitajien kokemuksia täydennyskoulutuksesta ammatillisen osaamisen kehittämisessä

”Et sil voi ilmasta paljon, pelkäl koskettamalla”

Reflektoidessani omaa opettajuuttani olen usein kokenut tärkeäksi pohtia nimenomaan opettaja-oppilassuhteen laatua ja keinoja rakentaa ainutlaatuista ja oppilaan huomioivaa vuorovaikutussuhdetta. Tämän tutkielman tavoitteena oli tarkastella opettajan ja oppilaan välistä myönteistä koskettamista koulussa. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että koulukontekstissa näkemykset koskettamisesta ja sen luontevuudesta vaihtelevat opettajien kesken. Myönteisen koskettamisen merkitys koulussa on kuitenkin tunnistettu: myönteisen kosketuksen on havaittu edistävän koskettajan ja kosketettavan välistä luottamusta, ja sitä voidaan käyttää apuna positiivisen ja läheisen vuorovaikutussuhteen rakentamisessa.

Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus

Tutkielmani on osa Koneen säätiön rahoittamaa Koskettava koulu -hanketta, jossa tutkitaan kosketuksen merkityksiä ja normistoa vuorovaikutuksessa. Omassa laadullisessa tutkimuksessani tarkastelen myönteistä koskettamista sanattomana viestintänä opettajan ja oppilaan välillä. Tutkimukseni perustuu 19 opettajan puolistrukturoituihin haastatteluihin, joita analysoin teema-analyysin avulla. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää millaista opettajan ja oppilaan välistä koskettamista haastatellut opettajat kuvaavat myönteisenä ja millaisia merkityksiä opettajat kokivat myönteisellä koskettamisella olevan opettajan ja oppilaan väliseen vuorovaikutussuhteeseen.

Tulokset ja pohdintaa

Tutkielmassa tarkastelen opettajan ja oppilaan välistä myönteistä koskettamista koulussa ja esittelen aineistosta löytämäni viisi keskeistä teemaa, joissa kuvataan myönteistä koskettamista opettaja-oppilassuhteessa. Nämä teemat ja samalla koskettamisen tyypit ovat: huomioiva kosketus, ohjaava kosketus, kannustava ja kehuva kosketus, rauhoittava kosketus ja lohduttava kosketus. Aineiston valossa voidaan todeta, että moni opettaja koki myönteisen kosketuksen itselleen luontevana tapana toimia ja myönteinen kosketus toimii opettajan hyvänä ja tarpeellisena työvälineenä erilaisissa vuorovaikutustilanteissa.

Haastatellut opettajat perustelevat koskettamista ammatillisista lähtökohdista käsin oppilaiden tarpeisiin vastaamisena: opettajat tulkitsevat oppilaiden kosketusaloitteita nimenomaan tällaisten tarpeiden ilmauksina. Opettajien kuvauksissa korostui erityisesti oppilaantuntemus ja oppilaan taustahistorian tunteminen. Tällaiset tekijät auttavat opettajaa ymmärtämään paremmin oppilasta ja oppilaan yksilöllisiä tarpeita. Tulokset osoittavat, että monet opettajat kokevat myönteisen kosketuksen luontevana tapana toimia ja kosketus toimii monessa eri tilanteessa opettajan työvälineenä, mutta oppilaisiin liittyvät piirteet, kuten oppilaan ikä, sukupuoli, aistiyliherkkyys ja kulttuuritausta vaikuttavat opettajan kosketuskäyttäytymiseen.

Aineiston perusteella voidaan myös todeta, että opettajan näkökulmasta tarkastellen kosketus voi toimia tehokkaana tapana toimia ja sillä voidaan vaikuttaa opettajan omiin voimavaroihin: oppilaiden ohjaukseen, rauhoittamiseen tai huomioimiseen ei aina tarvita sanallista viestiä, vaan kosketus voi toimia tehokkaana ja jopa myönteisempänä viestinä. Opettaja voi myönteisen kosketuksen avulla huomioida oppilaitaan yksilöllisesti hektisessäkin kouluympäristössä. Opettaja ja oppilaat voivat yhdessä luoda rakentavan vuorovaikutuksen keinoin mielekkään ja turvallisen oppimisympäristön, jossa luontevaa kosketusta voidaan harjoitella ja ennen kaikkea tuoda esille sen luontevaa käyttämistä.

Pro gradu -tutkielma: ”Et sil voi ilmasta paljon, pelkäl koskettamalla” – Myönteinen kosketus opettaja-oppilassuhteessa

Heidi Antila

Lasten osallisuus ja osallistumismahdollisuudet ovat herättäneet laajasti kiinnostusta lapsuutta koskevissa keskusteluissa ja tutkimuskirjallisuudessa. Lapsilla on oikeus tulla kuulluksi ja osallistua itseään ja yhteisöään koskevaan päätöksentekoon. Kouluihin perustettaville oppilaskunnille on asetettu tavoitteeksi lisätä lasten osallisuutta tarjoamalla heille väylän osallistua päätöksenteon prosesseihin. Lisäksi oppilaskuntaa on aiemmassa tutkimuksessa pidetty kansalaistaitojen oppimisen ympäristönä. Mielenkiintoni kohdistui oppilaskunnan hallituksen jäseniksi valittuihin nuoriin, alakouluikäisiin oppilaisiin, joiden näkökulman ja kokemusten kuuluvaksi tuomiselle oli mielestäni vielä tarvetta.

Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus
Tietäjinä ja oppilaskuntatoiminnan asiantuntijoina tässä tutkimuksessa toimivat toimintaan osallistuvat lapset itse. Tarkastelin oppilaskuntaa demokratiakasvatuksen ja osallistumisen ympäristönä ja tutkin, miten osallisuus ja ei-osallisuus tulevat näkyviin oman koulunsa oppilaskunnan hallitukseen valittujen lasten vastauksissa. Jäljitin vastauksista myös aktiivisen kansalaisuuden kannalta tarpeellisten valmiuksien ilmentymiä.

Aineisto kerättiin lapsille suunnitellulla kyselylomakkeella, joka koostui neljästä avoimesta kysymyksestä. Tutkimukseen osallistuneet yhdeksän 4.–5.-luokkalaista oppilasta muistelivat kirjoituksissaan muun muassa sitä, miltä tuntui tulla valituksi oman luokan edustajaksi oppilaskunnan hallitukseen ja pohtivat, millainen on heidän mielestään hyvä oppilaskunnan hallituksen jäsen eli vaikuttaja. Aineisto analysoitiin teemoittelemalla ja vertaamalla löydettyjä teemoja aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta tunnistettuihin diskursseihin. Kyselyä täydensi yhdeksästä väittämästä koostuva monivalintatehtävä, joka kartoitti muun muassa, kokevatko lapset aikuisten kuuntelevan oppilaskuntaa ja tarjosi mahdollisuuden verrata laadullisesta aineistosta tekemiäni tulkintoja lasten mielipiteisiin.

Keskeiset tulokset ja johtopäätöksiä
Lapset pitivät oppilaskuntaa ympäristönä, jossa heillä on erityinen oikeus kertoa mielipiteitään ja näkemyksiään yhteisistä asioista. Useampi vastaaja piti lasten oikeutta osallistua kouluaan koskevaan päätöksentekoon tärkeänä, ja osallisuus toimintana eli osallistumisena ja vaikuttamisena vaikutti heidän mielestään toteutuvan. Sen sijaan oppilaskunta ei yhtä voimakkaasti tukenut lasten sosiaalista osallisuutta eli kuulumista koko kouluyhteisön tasolla, sillä oppilaskunta näyttäytyi muusta kouluarjesta erillisenä tilana ja toimintaympäristönä, jota kohtaan muut oppilaat eivät juurikaan vaikuttaneet osoittavan kiinnostusta. Lapset raportoivat kuitenkin lähes yksinomaan myönteisiä tunnekokemuksia siitä, että heidän luokkatoverinsa olivat osoittaneet luottamusta heitä kohtaan ja äänestäneet heitä oppilaskuntavaaleissa. Samoin oppilaskuntaa kuvailtiin “kivaksi paikaksi, jossa saa ystäviä” ja opitaan yhteishengestä ja yhteistyöstä.

Keskeisinä vaikuttajan taitoina lapset pitivät muun muassa muiden kuuntelemista ja omien ideoiden ja mielipiteiden esittämistä muille, sillä oppilaskunnan päätöksentekoprosessit näyttäytyivät yhteisenä keskusteluna, ideointina ja pohdintana. Myös tietyt ominaisuudet, kuten rohkeus, joustavuus ja sinnikkyys olivat lasten vastausten valossa eduksi oppilaskunnan hallituksen edustajalle. Rohkeutta ja itsevarmuutta sekä tarvitaan, jotta saa oman äänen kuuluviin, että voidaan kehittää toimintaan osallistuessa: kaksi oppilaista kertoi oppineensa rohkeammiksi ja saaneensa itseluottamusta päätöksenteossa. Vaikuttajalle tärkeänä arvona pidettiin yhteisen hyvän tavoittelua: tutkimukseen osallistuneet lapset korostivat, että hallituksen jäsenenä tulee ajatella koko koulua eikä tehdä vain itselle mieluisia valintoja.

Aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa esitetty huoli siitä, ulottuuko oppilaskuntatoiminnan osallisuutta lisäävä vaikutus vaalein valittua rajattua oppilaskuntaa laajemmalle kouluyhteisöön, on tämän tutkimuksen valossa jossain määrin perusteltu. Hallituksen ulkopuolelle jääville oppilaille oppilaskunnan päätöksenteko voi jäädä etäiseksi. Hallituksen jäsenten halu kuulla muiden mielipiteitä ja tehdä koko yhteisöä hyödyttäviä ja ilahduttavia päätöksiä kuitenkin osoittaa, että toiminnassa on potentiaalia laajemman osallisuuden toteutumiselle, kunhan koulun arjessa on tilaa ylläpitää oppilaskunnan hallitusten jäsenten ja luokkatovereiden, joita he edustavat, välistä suhdetta ja yhteistä keskustelua. Oppilaskunnan toimintaan osallistumisen anti näiden lasten kansalaisena kasvulle lienee poliittisen itseluottamuksen vahvistuminen sekä demokraattisen keskustelun edellyttämien taitojen harjoitteleminen.

Riina Metsäranta
Pro gradu: Oppilaskunta demokraattisen kompetenssin kehittymisen ja osallistumisen ympäristönä. Tapaustutkimus 10–11-vuotiaiden vaikuttajaoppilaiden kyselyvastauksista.

Itsesäätelytaitojen vahvistaminen on olennainen osa varhaiskasvatusta. Lasten suuret erot itsesäätelytaidoissa näkyvät selkeästi varhaiskasvatuksen arjessa. Kokemukseni varhaiskasvatuksen opettajana sai pohtimaan, mikä vaikuttaa lasten itsesäätelytaitojen kehittymiseen sekä voidaanko itsesäätelytaitojen kehittymistä tukea kaikilla lapsilla samalla tavalla.

Tämä tutkimus auttaa lisäämään ymmärrystä temperamenttiulottuvuuksiltaan erilaisten lasten itsesäätelystä. Tiedostamalla, että muun muassa lapsen temperamentilla on vaikutusta itsesäätelytaitoihin, voidaan ottaa huomioon lasten vaihtelevat itsesäätelyn tuen tarpeet arjessa niin kasvatuksessa kuin opetuksessa. Itsesäätely voidaan jakaa kahteen osaan: kognitiiviseen itsesäätelyyn, joka viittaa toiminnanohjaukseen sekä emotionaaliseen itsesäätelyyn, joka viittaa tunnesäätelyyn. Tässä tutkimuksessa lasten itsesäätelyä tarkastellaan näistä molemmista ulottuvuuksista sekä lisäksi vielä itsesäätelyn haasteista käsin.

Tutkimuksen toteutus

Tämän tutkimuksen aineisto on kerätty vuonna 2017 osana DAGIS-tutkimushankkeen interventiotutkimusta. Aineisto kerättiin päiväkodeista Salossa ja Riihimäellä. Tutkittavat koostuivat 3–6-vuotiaista lapsista ja heidän perheistään. Lasten itsesäätelytaitoja mitattiin varhaiskasvatuksen opettajien, lastenhoitajien tai erityisopettajien täyttämällä PikkyKesky-kyselyllä (itsesäätelyn haasteet) sekä vanhempien täyttämällä lomakkeella, jossa he arvioivat erikseen lapsensa kognitiivisia ja emotionaalisia itsesäätelytaitoja. Lasten temperamenttia arvioitiin vanhempien täyttämällä lyhyellä lasten käyttäytymisen kyselylomakkeella. Lasten temperamentin ja itsesäätelyn yhteyttä analysoitiin lineaarisella regressioanalyysillä.

Tulokset

Tulosten perusteella lasten temperamentilla ja itsesäätelytaidoilla on yhteyttä. Temperamenttiulottuvuuksista tahdonalainen hallinta ja ulospäinsuuntautuneisuus olivat yhteydessä itsesäätelyn haasteisiin: Itsesäätelyn haasteita oli enemmän ulospäinsuuntautuneilla lapsilla ja vähemmän niillä lapsilla, joilla oli enemmän tahdonalaista hallintaa. Temperamenttiulottuvuuksien ja kognitiivisen ja emotionaalisen itsesäätelyn väliltä löydettiin myös yhteyksiä. Kielteisesti virittyneillä lapsilla oli heikompi kognitiivinen itsesäätely, kun taas niillä lapsilla, joilla oli enemmän tahdonalaista hallintaa tai enemmän ulospäinsuuntautuneisuutta, oli hyvät kognitiiviset itsesäätelytaidot. Ulospäinsuuntautuneilla ja kielteisesti virittyneillä lapsilla oli vähemmän emotionaalista itsesäätelyä. Tahdonalaisesti itseään hyvin hallitsevilla lapsilla oli hyvät emotionaalisen itsesäätelyn taidot. Lisäksi tässä tutkimuksessa tarkasteltiin, ovatko lasten sukupuoli ja ikä tai äidin koulutus temperamenttiulottuvuuksien ja itsesäätelyn yhteyttä muokkaavia tekijöitä. Edellä mainituilla tekijöillä ei ollut tässä tutkimuksessa yhdysvaikutusta lasten temperamentin ja itsesäätelytaitojen väliseen yhteyteen.

Löydetyt yhteydet temperamenttiulottuvuuksien ja erilaisten itsesäätelytaitojen välillä ovat tutkimustuloksia, jotka tulisi ottaa huomioon varhaiskasvatuksessa, jossa tarjotaan perusta lasten itsesäätelyn kehittymiselle. Lisätukimusta kuitenkin tarvitaan siitä, miten eri temperamenttisia lapsia – varsinkin ulospäinsuuntautuneita – voidaan tukea itsesäätelytaidoissa. Olisi lisäksi tärkeää tarkastella etenkin sitä, millaiset menetelmät varhaiskasvatuksessa tukevat parhaiten temperamenttiulottuvuuksiltaan erilaisten lasten itsesäätelytaitojen kehittymistä.

Emilia Häggman

Pro gradu: Itsesäätelytaitojen ja temperamentin yhteys 3–6-vuotiailla lapsilla

Ilmastonmuutos on aikamme keskeinen ilmiö ja haaste, jota olisi syytä käsitellä kaikilla elämän alueilla. Ilmastonmuutosta koskevaa opetusta ja kasvatusta eli ilmastokasvatusta toteutetaan kuitenkin vain vähän. Ilmastokasvatuksesta on tehty viime vuosina enenevissä määrin tutkimusta, mutta varhaiskasvatuksen ilmastokasvatusta on tutkittu vasta erittäin niukasti. Aiempien tutkimusten mukaan ilmastonmuutosta koskeva uutisointi voi herättää lapsissa monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Tutkimusten perusteella on esitetty, että esimerkiksi taidelähtöisten opetusmenetelmien avulla voidaan käsitellä ilmastonmuutoksen herättämiä tunteita ja ajatuksia sekä vahvistaa toiveikkuutta ja uskoa omiin vaikutusmahdollisuuksiin. Taidekasvatuksen muodoista draamakasvatusta ilmastokasvatuksen menetelmänä ei ole juurikaan tutkittu. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli lisätä tietoa siitä, mitä ilmastokasvatus voisi olla varhaiskasvatuksessa. Tutkimuksessa selvitetään varhaiskasvatusalan asiantuntijoiden määrityksiä ilmastokasvatukselle sekä heidän näkemyksiään siitä, mitä mahdollisuuksia draamakasvatuksen menetelmät tarjoavat ilmastokasvatuksen toteuttamiselle.

Ilmastodraamatyöpajat varhaiskasvatusalan asiantuntijoille

Suunnittelin ja toteutin ilmastodraamatyöpajoja varhaiskasvatusalan asiantuntijoille ja hankin tutkimusaineistoni työpajojen yhteydessä. Työpajoissa keskusteltiin ilmastokasvatuksesta ja draamakasvatuksesta sekä toteutettiin ilmastoaiheinen prosessidraama. Prosessidraamassa osallistujat pääsivät kokeilemaan draamakasvatuksen menetelmien käyttöä, käsittelemään omia ilmastonmuutokseen liittyviä tunteitaan ja ratkaisemaan ongelmia yhteistoiminnallisesti roolista käsin. Tutkimuksen osallistujat tuottivat lyhyitä kirjoitelmia, minkä lisäksi kaksi työpajaa videoitiin. Analysoin kirjoitelma-aineistoa ja videoaineistoa laadullisesti teorialähtöisen sisällönanalyysin keinoin.

Varhaiskasvatusalan asiantuntijoiden näkökulmia

Tutkimukseen osallistuneet varhaiskasvatusalan asiantuntijat määrittelivät ilmastokasvatusta monin tavoin, ilmastokasvatuksen osa-alueista tiedon ja ymmärryksen lisääminen, toimintaan kannustaminen, arvojen ja maailmankuvan kehittäminen sekä tunteiden käsittely tulivat mainituiksi ilmastokasvatuksen sisältöinä. Asiantuntijoiden epävarmuus sekä huolet hankalien tunteiden herättämisestä lapsissa näyttäytyivät esteinä ilmastokasvatuksen toteuttamiselle varhaiskasvatuksessa. Tutkittavien näkökulmasta draamakasvatuksen menetelmillä näytti olevan mahdollisuuksia useiden ilmastokasvatuksen osa-alueiden toteuttamiseen. Tutkimuksen osallistujien mukaan draamakasvatuksen menetelmät tarjoavat mahdollisuuksia tietojen lisäämiseen, ajattelun taitojen kehittymiseen, maailmankuvan rakentumiseen, voimaantumiseen ja tunteiden käsittelemiseen.

Jatkotutkimusta ja täydennyskoulutusta

Tutkielmani tarjoaa uutta tietoa siitä, miten varhaiskasvatusalan asiantuntijat määrittelevät ilmastokasvatuksen ja mitä mahdollisuuksia he näkevät, että draamakasvatus tarjoaa ilmastokasvatuksen toteuttamiseen. Tämän lisäksi olisi kiinnostavaa ja tärkeää tutkia lasten näkökulmia liittyen ilmastokasvatukseen ja draamakasvatuksen menetelmiin. Draamakasvatuksen lisäksi olisi kiinnostavaa tutkia myös muiden opetusmenetelmien mahdollisuuksia ilmastokasvatuksen toteuttamiseksi varhaiskasvatuksessa.

On tärkeää, että lapset pääsevät joillain keinoin ilmaisemaan ja käsittelemään ilmastonmuutokseen liittyviä tunteitaan ja ajatuksiaan, ja draamakasvatus tarjoaa siihen mahdollisuuksia. Kokemuksellisen, toiminnallisen ja kokonaisvaltaisen luonteensa vuoksi draamakasvatuksen menetelmät voivat sopia varhaiskasvatuksen ilmastokasvatukseen hyvin, sillä varhaiskasvatusikäiset lapset oppivat toimien, leikkien ja liikkuen vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Täydennyskoulutus ilmastokasvatuksen toteuttamisesta draamakasvatuksen menetelmin tukisi varhaiskasvatuksen työntekijöitä ja antaisi heille lisää valmiuksia toteuttaa ilmastokasvatusta hyödyntäen draamakasvatuksen mahdollisuuksia.

Ruusu Nirkko

Pro gradu: Draamakasvatus ilmastokasvatuksen menetelmänä varhaiskasvatusalan asiantuntijoiden näkökulmasta

Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa koskettaminen on määritelty resurssiksi ja edellytykseksi hyvälle hoidolle. Varhaiskasvatuksessa erityisesti pienet taaperot saavatkin kosketusta osakseen jatkuvasti harjoitellessaan esimerkiksi perustoimintotaitoja. Nukkuminen ja lepääminen on yksi varhaiskasvatuksen perustoiminnoista, jonka yhtenä tavoitteena on ylläpitää sekä lisätä lapsen hyvinvointia. Erityisesti tämä perustoiminto korostuu taaperoryhmässä, jossa vilkkaassa kehityksen vaiheessa olevat lapset tarvitsevat kasvaakseen ja kehittyäkseen unta sekä lepoa. Koskettaminen onkin läsnä taaperoiden päiväunihetkillä, joissa varhaiskasvatuksen henkilöstön tavoitteena on saada lapset nukahtamaan. Päiväunihetket ovat pedagogista toimintaa, joka tulisi rakentaa pedagogisesti tavoitteellisesti.

Koskettaminen on yksi vuorovaikutuksen keinoista, jolla voidaan olla yhteydessä ympäristöön ja toiseen ihmiseen. Koskettamalla voidaan esimerkiksi rauhoittaa, rajoittaa tai osoittaa myötätuntoa. Varhaiskasvatuksessa koskettaminen onkin merkittävä vuorovaikutuksen keino, jonka merkitys lapsen oppimisen ja kehittymisen näkökulmasta tulisi tiedostaa. Koskettamista varhaiskasvatuksessa ohjaavat tiedolliset perusteet, lainsäädäntö sekä ammatilliset periaatteet. Harvoin tulee kuitenkaan tietoisesti pysähdyttyä koskettamisen äärelle. Millä tavalla lapsi tulee kosketetuksi, miten koskettaminen vuorovaikutustilanteessa rakentuu tai mitä koskettamisella tavoitellaan?

Koskettamisesta taaperoiden päiväunihetkillä ei ole tehty aiemmin tutkimusta. Tämän tutkimuksen tavoitteena olikin selvittää miten koskettaminen näyttäytyy taaperoiden päiväunihetkillä varhaiskasvatuksessa. Lisäksi tavoitteena oli saada tietoa kosketuskäytänteiden rakentumisesta sekä koskettamisen tavoitteista.

Aineisto ja metodologia 

Tutkimus toteutettiin laadullisena vuorovaikutustutkimuksena. Tutkimuksen tutkimusaineisto on kerätty vuosina 2015-2016 päiväkodissa taaperoryhmää videokuvaamalla. Videoaineistossa oli kuvattuna päiväunien toimintavaiheita päiväunille siirtymisestä heräämiseen saakka. Videoainesto on saatu valmiiksi kerättynä toiselta henkilöltä. Analyysimenetelmänä sovellettiin multimodaalista vuorovaikutusanalyysia, jonka jälkeen tehtiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia.

Tulokset

Koskettaminen näyttäytyi merkittävänä vuorovaikutuksen keinona taaperoiden päiväunihetkillä. Tutkimuksessa löytyi kolme koskettamisen kategoriaa: kontrolloiva koskettaminen, rauhoittava koskettaminen ja lempeä koskettaminen. Lapsiin kohdistettiin eniten kontrolloivaa koskettamista ja vähiten lempeää koskettamista. Lisäksi päiväunihetkiltä löytyi muitakin vuorovaikutuksen keinoja kuten eleitä ja leikillistä puhetta, joiden tarkoituksena oli rajoittaa taaperon toimintaa. Erityisesti tutkimuksessa korostui runsas kontrolloiva koskettaminen sekä lempeän kosketuksen vähäisyys. Tutkimus herättelee tarkastelemaan tietoisemmin päiväunien rakentumista sekä koskettamista pedagogisesta näkökulmasta. Näin varhaiskasvatuksessa koskettaminen voitaisiin mahdollisesti käsittää laajemmin muunakin, kuin resurssina hyvälle hoidolle ja sitä voitaisiin tarkastella myös muista näkökulmista.

Marianne Isotalo

Pro gradu: Kosketuksen saattelemana päiväunille – Vuorovaikutuksen rakentuminen taaperoiden päiväunilla koskettamisen näkökulmasta

”Ensin mä käyn kaikki nää kurssit ja sitten, kun mä oon kirjoittanut gradun ja valmistunut, niin mä meen töihin – yksinkertaista!” — Vai onko sittenkään?

Siirtymä korkeakouluopinnoista työelämään on monien tavoittelema ja haaveilema hetki, joka nähdään tärkeänä saavutuksena elämässä. Sujuva siirtymä opinnoista työhön on tärkeää niin yksittäisille ihmisille kuin yhteiskunnalle. Vaikka aikaisemmin siirtymää on tarkasteltu suoraviivaisena siirtymänä opinnoista töihin, ja samalla mahdollisesti lapsuudesta aikuisuuteen, niin sama ei ole enää tätä päivää. Siirtymä opinnoista töihin on yleensä muuta kuin yksinkertaista ja suoraviivaista. Sen sijaan, siirtymä voi olla monimutkainen ja tapahtua useamman kerran elämän aikana.

Siirtymän lisäksi toinen keskeinen käsite tutkimuksessa oli kiinnittyminen. Jotta opinnoissa on ylipäätänsä mahdollista edetä, se edellyttää, että niihin on kiinnitytty. Kiinnittymisellä tarkoitetaan tutkimuksessa, että opintoihin tai työhön liittyy kokonaisvaltainen ja pitkäkestoinen myönteinen kokemus. Tätä kokemusta ilmentävät tarmokkuus, omistautuminen ja uppoutuminen. Kiinnittymisen vastakohtana on puolestaan etääntyminen. Siirtymävaiheessa opinnoista työelämään, opinnoista pitäisi etääntyä ja työhön pitäisi kiinnittyä.

 

Mitä ja miten tutkin?

Tutkimuksessa tarkastelen kasvatustieteen opintojen loppuvaiheessa olevien opiskelijoiden ja hiljattain valmistuneiden kasvatustieteen maistereiden merkityksellisiä kokemuksia opintoihin ja työhön kiinnittymisessä siirtymävaiheessa yliopistosta työelämään, sekä haastateltavien kiinnittymisen kohteita opinnoissa ja työelämässä. Sekä kasvatustieteen opiskelijat että maisterit olivat työelämässä. He opiskelivat tai olivat valmistuneet sellaisista kasvatustieteen koulutusohjelmista, joista saatava tutkinto on generalistinen, eli opinnot ja tutkinto eivät johda suoraan tiettyyn ammattiin.

Tutkimukseen osallistui yhteensä 20 haastateltavaa, joista 9 oli työssä olevia kasvatustieteen loppuvaiheen opiskelijoita, sekä 11 haastateltavaa, jotka olivat valmistuneet enintään 15 kuukauden sisällä kasvatustieteen maisteriksi ja siirtyneet työelämään. Keräsin aineiston yhteistyössä toisen pro gradu -tutkielmaa tekevän opiskelijan kanssa käyttämällä puolistrukturoitua haastattelua, missä hyödynnettiin critical incident -tekniikkaa haastateltavien merkityksellisten kokemusten tarkastelemiseksi. Saatu aineisto analysoitiin teoriaohjaavalla sisällönanalyysilla.

 

Minkälaiset kokemukset olivat merkityksellisiä, ja mihin haastateltavat kiinnittyivät?

Tutkimushaastatteluun osallistuneiden kesken kiinnittyminen opintoihin tai työhön vaihteli merkityksellisten kokemusten myötä. Haastateltujen kiinnittymiseen vaikuttaneet kokemukset liittyivät muun muassa opintojen aloitukseen, kursseihin ja tapahtumiin, pedagogisiin opintoihin, pro gradu –tutkielmaan, opinnoissa tai työssä kohdattuihin haasteisiin, työharjoitteluun, ensimmäiseen alan työhön sekä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Samalla kun yksittäinen kokemus lisäsi kiinnittymistä esimerkiksi opintoihin, usein heikentyi kiinnittyminen töihin. Ja päinvastoin.

Se, mihin haastatellut sitoutuivat, liittyi pääasiassa opintoihin tai työhön ja työelämään. Opintojen alkuvaiheeseen liittyneissä tilanteissa kiinnittymisen kohteena oli useammin opinnot, ja mitä pidemmälle opinnoissa edettiin, sitä useammin kiinnittymisen kohteena oli työ. Siirtymän lähestyessä on luonnollista alkaa etääntyä opinnoista, ja useimpien haastateltujen mukaan opinnot nähtiin tällöin asiana, jotka mahdollistivat työelämään siirtymisen. Kiinnittymisen kohteeseen vaikutti myös se, kumpi oli nähtiin sillä hetkellä tärkeämpänä omien tavoitteiden saavuttamiseksi.

Kaiken kaikkiaan tutkimus tuotti uutta tietoa siitä, miten kasvatustieteilijät kokevat kiinnittymisen ja työelämään siirtymisen sekä minkälaisiin tekijöihin haastateltavat ovat kiinnittyneitä siirtymävaiheessa yliopistosta työelämään.

 

Johanna Hussi
Pro gradu: Kasvatustieteilijöiden kiinnittyminen siirtymävaiheessa opinnoista työelämään

Jag har nyss lämnat in min Pro Gradu-avhandling som jag skrivit på pedagogiska fakulteten inom allmän- och vuxenpedagogik. På grund av den rådande situationen med viruset covid-19 har hela graduseminariet samt handledningen skett på distans. Detta har trots allt fungerat överraskande bra och jag har inte upplevt utmaningar med detta arbetssätt. Processen med att skriva en egen avhandling har varit rolig samt givande och jag upplever att jag vuxit i mitt skrivande längs med hela processen.

 

Undersökningens bakgrund

Syftet med min Pro Gradu-avhandling var att undersöka vilka utmaningar och möjligheter ett aktivitetsbaserat kontor har för ledarskapet samt hur ledarens stressnivåer och välbefinnande upplevs i en sådan kontorsmiljö. På grund av den rådande situationen med viruset covid-19 var jag också intresserad av att studera hur undantagstillståndet har påverkat ledaren samt ledarens välbefinnande och stressnivåer. Eftersom jag har ledarskap som ett av mina biämnen var det intressant för mig att kombinera pedagogik och ledarskap i min avhandling. jag upplevde att det var knepigt att hitta forskning och artiklar om aktivitetsbaserade kontor ur ett ledarskapsperspektiv samt hur ledarna mår i sin roll i kontorsmiljöerna. Det finns dock artiklar och forskning som fokuserar på medarbetare i dessa kontorsmiljöer. Det var därför intressant och givande att studera ämnet ur ett ledarskapsperspektiv. Temat är även aktuellt i dagens läge eftersom coronakrisen tros förändra våra arbetssätt och som en följd av krisen blir distansarbete allt mer vanligt. Organisationer kan möjligtvis bli intresserade av aktivitetsbaserade kontor med mål att exempelvis effektivisera kontorsytan då många arbetar på distans några dagar i veckan.

 

Undersökningens genomförande

Studien var en kvalitativ studie och materialet samlades in med hjälp av intervjuer. I studien deltog 9 informanter i ledarskapspositioner på aktivitetsbaserade kontor från olika delar av Finland. Jag hade möjligheten att intervjua personer från andra delar än södra Finland eftersom jag genomförde intervjuerna digitalt via Teams, Zoom eller Google Meetings. Materialet analyserades sedan med hjälp av tematisk analysmetod.

 

Undersökningens resultat

Informanterna upplevde att kontorsmiljön var hektisk och högljudd. De upplevde utmaningar i att genomföra koncentrationskrävande uppgifter och att behandla konfidentiella uppgifter. Dock upplevde de möjligheter i själva kontorsmiljön då den bidrar till frihet och flexibilitet. Kommunikationen på kontoren är snabb och effektiv. Ergonomin är bra och det uppstår goda sociala interaktioner i kontorsmiljöerna. De aktivitetsbaserade kontoren orsakar inte stress för informanterna och de uttryckte ett gott välbefinnande i kontorsmiljön. Några informanter upplevde tidvis stress på grund av covid-19, men för övrigt har inte situationen påverkat informanterna avsevärt. Informanterna uttryckte ett gott välbefinnande då de har mera fritid som en följd av distansarbete medan saknaden av sociala kontakter orsakar sämre välbefinnande.

 

Pia Magnusson

”Mindfulness harjoittelu on avain mielen tuntemiseen, väline mielen harjoittamiseen ja kasvattamiseen ja se on myös mielen vapauden ilmenemä” (Timo Klemola, 2013).

Mindfulness eli tietoisuustaidot ovat nykyhetkessä tapahtuvaa tietoista hyväksyvää havainnointia. Taidot kehittyvät harjoittelun kautta. Tiedetään, että mindfulnessin harjoittamisella on erilaisia fyysisiä ja psyykkisiä vaikutuksia, mutta oppimisprosessista on vähemmän tietoa. Vaikka mindfulness-taitojen oppiminen on periaatteessa kaikille mahdollista, oppimisprosessi voi haasteellinen. Oppiminen on mahdollista vain, jos oppiminen koetaan motivoivaksi eli ajankohta on oikea. Lisäksi oppijan on omaksuttava uusia menetelmiä ja suhtautumistapoja, teoreettista tietoa ja tunnistettava mindfulnessin filosofiset lähtökohdat. Tarvitaan enemmän tutkimusta siitä, miten elämänrytmin hiljentäminen ja tietoisuustaitojen kehittäminen ilman kliinisiä käyttötarkoituksia (esim. terapia, riippuvuus, masennus) voisivat auttaa yksilöitä kasvattamaan hyvinvointiaan ja kehittämään taitojaan suhtautua itseensä ja ympäristöönsä. Mindfulness-tutkimuksen valtavirta on keskittynyt tietoisuustaitojen kliinisiin käyttötarkoitukiin. Kun mindfulnessista tiedetään olevan hyötyä esimerkiksi keskittymiskyvyn paranemiseen, tunteiden säätelyyn ja stressin hallintaan, pitäisi perustutkimuksen kohdistua nykyistä paljon enemmän tietoisuustaitojen harjoittamiseen osana ns. tavallisen ihmisen arkea.

Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus

Tutkimukseni tavoitteena oli tutkia opiskelijoiden oppimiskokemuksia mindfulnessista Tutkin lääketieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden kokemuksia oppimisesta ja oppimisen jäsentymistä tietoisuustaitokurssin kontekstissa. Näkökulmani oli intrapersoonallinen ja yksilöllinen. Lääketieteellisessä tiedekunnassa järjestettiin keväällä 2020 tietoisuustaito ja hyvinvointikurssi. Lääketieteellisen tiedekunnan kurssille osallistujat harjoittivat tietoisuustaitoja kurssin aikana ja palauttivat osana kurssia oppimispäiväkirjoja ja -raportin. Tutkimusluvan antaneiden joukosta valittiin satunnaisotannalla seitsemän opiskelijaa (N=7) perusjoukon mukaisessa suhteessa, viisi lääketieteen ja kaksi psykologian opiskelijaa. Oppimispäiväkirjojen- ja raportin analyysi toteutettiin laadullisena tutkimuksena teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla.

Tutkin oppimisen kokemuksia kolmen kysymyksen avulla: Miten opiskelijat kuvaavat tarkkaavaisuuden tietoista suuntaamista ja oman itsensä hyväksyvää havainnointia (mindfulnessin oppimista)? Miten opiskelijat kuvaavat mindfulnessin oppimisen vaikutuksia / seurauksia itselleen? Millaisia merkityksiä opiskelijat antavat mindfulnessin oppimiselle?

Tutkimuksen tuloksia ja johtopäätöksiä

Opiskelijat kuvasivat tarkkaavaisuuden suuntaamisen kohteita, kehoa, tunteita ja ajattelua melko yleisellä tasolla. Hyväksyvä asenne itseä ja harjoittelua kohtaan oli eniten esiin tuleva asenne tietoisuustaitojen harjoituksissa, vaikka neutraaleja, kielteisiä, tuomitsevia ja ambivalentteja asenteitakin tuli esille. Opiskelijoilla oli hyvin vaihtelevia kokemuksia mindfulnessin oppimisen vaikutuksista ja seurauksista. Vaikutukset olivat konkreettisia toiminnan muutoksia tai tunteiden ja ajattelun säätelyä. Oppimisprosessin vaikutuksina tuli esille mindfulness tasapainon kokemusten tuottajana ja stressin lievittäjänä. Oivalluksia ja itseluottamuksen kehittymistä tapahtui, mutta myös ahdistus ja ennakkoluulot kuuluivat vaikutuksiin. Mindfulness koettiin merkitykselliseksi stressinhallintavälineenä, ammatillisena työkaluna, tietoisen elämäntavan ja itsekasvatuksen mahdollistajana. Mindfulness koettiin myös merkitykselliseksi poikkeusaikoina (korona).

”Näistä on ollut apua erityisesti nyt kun on ollut aika stressaavia aikoja koronaviruksen takia”.

Tulokset vahvistavat mindfulnessin merkitystä kasvatustieteellisessä ajattelussa. Opiskelijoiden kokemukset mindfulnesista sisäisen tasapainon kokemuksen lisääjinä ovat rohkaisevia. Tarkkaavaisuus ja keskittymiskyky, suorittamisen väheneminen ja rauhoittuminen mainittiin opiskelijoiden teksteissä useasti. Tämä kertoo siitä, että ns. normaaliin arkeen voi saada toimintakykyä lisää yksinkertaisilla harjoituksilla, jotka halutessaan voi sisäistää pysyvämmäksikin elämäntavaksi. Kiireen tunnun väheneminen, ilman että ulkoisissa olosuhteissa tapahtuu merkittäviä muutoksia, kertoo juuri mindfulnessin sisäisesti rauhoittavasta, omaan itseen ja ajatuksiin kohdistuvasta tasapainon mahdollisuudesta.

”Tietynlainen pysähtyminen tutkimaan omia tunteita ja ajatuksiani on lisääntynyt. Etenkin ajatus siitä, että välillä voi zoomata lähemmäs tuntemuksia ja välillä tarkastella niitä kauempaa.”

Mindfulnessin oppimisprosessin tutkiminen mahdollistaa nykyistä laajemman tietoisuustaitojen kasvatustieteellisen implementoinnin.

Sari Niinistö

Lääketieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden kokemuksia mindfulnessin opp