Tutkimuksen tausta
Kansainvälisesti – myös Suomessa – johtavana koulutusjärjestelmänä on inkluusio. Sen kautta pyritään edistämään jokaisen tasa-arvoa ja poistamaan aktiivisesti koulumaailmaan jalkautunutta eriarvoisuutta. Perinteisesti koulumaailma on jakautunut yleis- ja erityisopetukseen, jossa erityisyys on ollut yksilöä poissulkeva ja negatiivisesti ymmärretty piirre. Kaikista haastavimpana ryhmänä on pidetty kehitysvammaisia oppilaita, joiden opetus on tyypillisesti järjestetty kokonaan yleisopetuksesta ulkopuolisena. Periaatteessa inklusiivisen koulun pitäisi mahdollistaa jokaiselle lapselle tuki ja valmiudet käydä koulu osana yleisopetusta omassa lähikoulussaan, mutta tilastojen mukaan nimenomaan kehitysvammaisilla lapsilla koulupolku on edelleen useimmiten yleisopetuksesta irrallinen.
Inklusiivisen opetuksen yhtenä tavoitteena – ja edellytyksenä – on jokaisen osallisuus. Moniselitteisen termin voi kiteyttää tarkoittavan yksilön mahdollisuutta vaikuttaa toimintaan ja toimintaympäristöihin. Oman ulottuvuutensa osallisuus saa lasten välisissä vuorovaikutus- ja vertaissuhteissa, joissa osallisuuden luonne kytkeytyy ajatukseen sosiaalisesta osallisuudesta. Aihetta tutkineiden Kosterin, Nakkenin , Pijlin ja van Houtenin mukaan sosiaalinen osallisuus koostuu neljästä ulottuvuudesta, joita ovat lapsen kokemus hyväksytyksi tulemisesta, vertaisryhmän hyväksyntä, vuorovaikutus vertaisryhmän kanssa, sekä ystävyyssuhteet. Tukea tarvitsevilla lapsilla on havaittu olevan riskejä sosiaalisiin koflikteihin, alhaisempaan suosioon tai muihin sosiaalista osallisuutta alentaviin tekijöihin. Erityisen suuri riski on kehitysvammaisilla henkilöillä, sillä usein vammaisuuden asettamat haasteet ilmenevät sosiaalisessa toiminnassa ja kanssakäymisessä. Toisaalta taustalla saattaa yhtä lailla vaikuttaa yhteiskunnallisesti syrjitty ja marginaalinen asema. Sosiaalisen osallisuuden tarkastelu vertaissuhteissa onkin avainasemassa tasavertaisen koulun edistämisessä.
Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus
Tutkielmassani tarkastelin sosiaalisen osallisuuden toteutumista lapsella, jolla on Downin oireyhtymä, ja joka on käynyt alakoulun yleisopetuksen luokassa. Tavoitteenani oli selvittää, miten ja millä tavoin sosiaalinen osallisuus on hänen alakoulunsa aikana toteutunut. Lisäksi tarkastelin, miten vuorovaikutuksen ja vertaissuhteiden ulottuvuudet ovat olleet sidoksissa toisiinsa. Tutkimus toteutettiin haastatellen lasta itseään, sekä hänen koulupolun aikana osallisina olleita henkilöitä. Lisäksi hyödynnettiin lapsen koulupolun aikaista kirjoitusvihkoa, ja äidin ja koulunkäynnin ohjaajan välistä reissuvihkoa. Aineisto analysoitiin laadullisesti.
Tulokset
Tutkimukseni tulosten mukaisesti lapsen sosiaalinen osallisuus oli toteutunut osin puutteellisesti, eikä hänellä ollut vuosien aikana esimerkiksi henkilökohtaisia kaverisuhteita luokalla. Lisäksi tietynlainen eriarvoisuus oli ollut läsnää mm. yksittäisissä konfliktitilanteissa, vaikka kiusaamista tai varsinaista syrjintää lapsi ei ollutkaan koskaan luokalla kokenut. Toisaalta koulupolulle oli mahtunut paljon hyvääkin; lapsi oli yleisti luokalla pidetty ja arvostettu jäsen. Hän sai tukea ja hyväksyntää luokkakavereilta ja pääosin myös viihtyi koulussa. Inklusiiviseen keskusteluun ihan oman painoarvonsa tuo lisäksi se, ja lapsi nautti nimenomaan koululaisuudesta ja oppiainekohtaisesta oppimisesta. Mm. näiltä osin tulokset tuovatkin uskoa inklusiivisen koulujärjestelmän mahdollisuuksille ja nostavat uusia kysymyksiä siitä, miten (tukea tarvitsevien) lasten kouluviihtyvys eroaa pienopetuksessa. Joka tapauksessa ne voivat olla hyödyksi paitsi erityistä tukea tarvitsevan oppijan, niin jokaisen luokan tasa-arvoisen ja positiivisen ilmapiirin edistämiseksi.
Suvi Ryynänen
Erityistä tukea tarvitsevan oppilaan sosiaalinen osallisuus yleisopetuksessa – Tapaustutkimus lapsesta, jolla on Downin oireyhtymä