Kuukausi: joulukuu 2022

Syftet med denna undersökning är att utreda vilken beredskap högstadieskolor har att bemöta elever med psykisk ohälsa på grund av covid-19 pandemin. Målet med den empiriska undersökningen är att ta reda på hurdana preventionsstrategier skolorna använder då de bemöter elever med psykisk ohälsa samt hurdana resurser de har tillgängliga inom elevvården med tanke på en stor ökning av psykisk ohälsa bland elever. Det finns en del forskning om psykisk ohälsa bland elever samt hur det påverkar elever och medför framtida utmaningar. Det finns dock lite kunskap om hur läget efter covid-19 pandemin ser ut med tanke på elevers psykiska ohälsa och skolors resurser att bemöta elever med psykisk ohälsa. Mitt forskningsområde är avgränsat till högstadieelever inom den grundläggande utbildningen, det vill säga elever i åldern 13–15. Datainsamlingen genomfördes med semistrukturerade intervjuer med ett elevvårdsteam, som bestod av fem personer i en skola i huvudstadsregionen. De fem intervjuerna genomfördes med hjälp av semistrukturerade intervjufrågor för att garantera syftet med undersökningen och att forskningsfrågorna besvaras. Intervjuerna transkriberades inför analysskedet. Intervjuerna analyserades genom kvalitativ innehållsanalys. Resultatet av denna undersökning visar att psykisk ohälsa bland högstadieelever är tydlig. Högstadieelevers psykiska ohälsa har ökat på grund av covid-19 pandemin och samhälleliga restriktioner i form av distansundervisning. Psykisk ohälsa i form av bland annat ångest, problematisk skolfrånvaro och sociala fobier är nu förhållandevis vanligt bland elever i högstadiet. Resultatet av denna undersökning visar att skolans resurser att bemöta elever med psykisk ohälsa inte har ökat efter covid-19 pandemin. Utöver det kompenserar skolan bristfälliga vårdtjänster (barnskyddet, barnpsykiatrin, socialtjänsten) utanför skolan som inte verkar nå elever i behov av stödtjänster. Enligt resultatet i denna undersökning har skolorna dock inte personal som har kunskap till dessa tjänster (barnskyddet, barnpsykiatrin, socialtjänsten) och behöver hänvisa elever vidare för att de ska få rätt hjälp och för att elevvården ska hinna med annat än endast akuta fall. Resultaten visar även att vårdteamet som deltog i intervjuerna inte kontinuerligt använder sig av preventionsstrategier för att främja psykisk hälsa på grund av resursbrist. Ytterligare visar resultatet att covid-19 pandemin och läkarstrejk har påverkat det hälsofrämjande arbetet med elever läsåret 2021–2022. Covid-19 pandemin har påverkat elevers välmående negativ även på andra håll i världen (Gogoi et.al, 2022, Shanbehzadeh et.al, 2021). Sabina Ehrstén-Martin: En kvalitativ studie om:  Skolors beredskap inför en våg av psykisk ohälsa bland elever efter covid-19 pandemin

Bakgrund för studien

Under en period av åren 2020–2021 var det förbjudet att sjunga i vissa finländska skolor för att minska på coronasmittspridning. Det här så kallade sångförbudet var ett kommunalt beslut som innebar att varken elever eller lärare tilläts sjunga under lektioner, eller i andra skolsammanhang i de skolor där förbudet var i kraft. Kommunala beslut gjorde att bara skolorna i vissa kommuner påverkades av sångförbudet, medan andra skolor kunde sjunga och spela som vanligt. Allra längst var sångförbudet i kraft i Helsingfors där det handlade om en period på tio månader. Mot slutet av sångförbudstiden pågick en livlig diskussion i medier och jag blev intresserad av att undersöka hurudan sångförbudstiden faktiskt varit ute på fältet och hur lärare hade upplevt den. Syftet för min avhandling var att utreda hurudana uppfattningar lärare har om sångförbudstiden och hur den påverkade musikundervisningen, samt att beskriva vilken betydelse sjungandet har som en del av skolans musikpedagogik i dag.

Genomförande

Materialet för studien samlades in genom intervjuer med sammanlagt sju lärare – både klasslärare och ämneslärare i musik. Alla lärarna arbetade i olika skolor, men inom årskurserna 1–9. Intervjuerna genomfördes under våren 2022. Jag intervjuade både på svenska och finska. I analysen av materialet strävade jag till att beskriva på vilka olika sätt lärare hade uppfattat sångförbudstiden genom att skapa kategorier där varje kategori beskrev en viss uppfattning. Det handlade alltså om en fenomenografisk analys.

Resultat och slutsatser

Lärare upplevde att sång är ett fungerande verktyg för att träna på sociala och emotionella färdigheter och för att föra vidare ett musikaliskt kulturarv. Samtidigt har sjungandet en stor potential för att bidra till identitetsutveckling. Sång ansågs vara en självklar del av skolans olika festligheter och i musikundervisningen upplevdes sång vara en viktig utgångspunkt när nya låtar behandlades och lärdes ut.

Sångförbudstiden försvårade lärares undervisningsplanering och mångsidigheten på lektionerna led. Sångförbudet upplevdes också vara ett ologiskt beslut i skolkontext och det väckte känslor av besvikelse och upprördhet bland lärare. Under sångförbudstiden bestod innehållet i musikundervisningen mestadels av spelande, medan festligheter i skolan helt uteblev. Det visade sig också ha varit utmanande för många av lärarna att på nytt få elever ivriga på att sjunga efter att sångförbudet hade upphävts.

Andra intressanta resultat var att flera lärare upplevde att barn allmänt sjunger mindre hemma än tidigare, vilket understryker betydelsen av den sångundervisning och de sångupplevelser barn får i skolan. Speciellt i tonåren skulle en kontinuitet i att sjunga krävas för att individens förhållande till sång inte ska påverkas negativt. Det avbrott i att sjunga som sångförbudet utgjorde var därför skadligast för elever i årskurs 5–6 och uppåt.

Ville Haliseva
Lärares uppfattningar om sångförbudstiden i skolan 2020–2021 – sjungandets betydelse för skolans musikpedagogik.

Sukupuolen mukaisesti jaoteltu oppikoulu

Sukupuolten välinen tasa-arvo, sukupuolivähemmistöjen oikeudet ja sukupuolisensitiivinen kasvatus ovat nykypäivän koulussa arkipäivän asioita, joita opettajat kasvattajina ottavat työssään huomioon. Eletty koulun arki ei koulutuksen ja kasvatuksen historiassa ole kuitenkaan ollut aina nykyisen kaltaista, sillä suomalainen oppikoulumaailma oli aikanaan sukupuolittuneesti jaoteltu. Maassamme toimi itsenäisyyden aikana 35 suomenkielistä tyttöoppikoulua, joissa enimmillään opiskeli jopa 40% kaikista oppikoululaisista. Tutkimani tyttökoulumuistot 1930-luvulta 1970-luvulle avasivat ikkunan oppikoululaitoksen historiaan, missä sukupuolen mukaan erottelevan koulun tehtävänä oli ylläpitää tytöille suunnattua kasvatusta traditionaalisen naiskasvatuksen hengessä.

Muistitietotutkimus avasi mikrohistoriallisen näkökulman koulutuksen ja kasvatuksen menneisyyteen

Tyttökouluvuodet ja niiden kokemus- sekä tunnemaailma olivat jokaisen koulumuistoista kirjoittaneen näköisiä, vaikka kertomuksista oli löydettävissä yhtenäisiä piirteitä. Muistitietotutkimuksen metodologiaa käyttäen oli mahdollista muodostaa laajempi kouluhistoriallinen ja yhteiskunnallinen kehityslinja mikrohistoriallisesta näkökulmasta tarkasteltuna sekä samalla pitkittäiskuva yksilöstä osana tyttöoppikoulukulttuuria. Tarkastelin kvalitatiivisella tutkimusotteella koulutuskulttuurin siirtymisiä sukupolvien yli sekä selvitin tyttöoppikoulun merkitystä eri naissukupolville. Lähteenä käytin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston perinteen ja nykykulttuurin kokoelmiin vuosina 2005-2006 kerättyä tyttökoulukokemusten kyselyaineistoa, joka koostui 26:n naisen kirjoittamista tyttökoulumuistoista. Tutkimusaineisto sisälsi kymmenessä eri kaupungissa sijainnutta seitsemäntoista eri tyttökoulua.

Mitä tyttökoulumuistot kertoivat menneisyyden oppikoulukulttuurista?

Tutkimani tyttökoulumuistot edustivat vahvaa kokemuskerrontaa opettajien harjoittamista kasvatuskäytänteistä. 1930- ja 1940-luvulla opettajia kohtaan koettu kunnioitus ja heidän auktoriteettiasemansa olivat yhteydessä ajan uskonnollisuuden ja kuuliaisuuden vaatimuksiin. Koulun pedagogiikkaa hallitsi herbartilainen kasvatusfilosofia, jossa kasvatustehtäväksi nähtiin oppilaan luonteen kehittäminen ja kristillinen arvokasvatus. Koulumuistojen opettajat olivat ankaria sekä vaativia ja rangaistukset perustuivat syyllistämiseen ja häpeän tuottamiseen. 1930- ja 1940-lukujen tyttökoululaiset pitivät koulun antamia kasvatusihanteita nöyryyttä, välttämättömään alistumista ja isänmaan etua itsestäänselvyytenä.

1950-luvulla koulun kasvatuskulttuuri tavoitteli yhdenmukaisuutta sekä yhtenäisyyttä, sillä tyttökoulun oppilaat tulivat entistä erilaisimmista sosiaalista taustoista ja heidän määränsä räjähti koulussa. Opettajien kasvatustehtävänä korostui koulun toimintakulttuurin ylläpitäminen tiukalla kurilla ja järjestyksellä. Tyttökoulu ei ainoastaan määritellyt oppilaan paikkaa ja tilaa sukupuolittuneesti koulun sisällä, vaan opettajien kasvatusvalta ulottui koulun ulkopuolelle. Siveyden vaaliminen ja hillitty käytös olivat oppilaiden sisäistämiä vaatimuksia ajan koululta.

1960-luvulla oli havaittavissa muutosta tyttökoulun kasvatuskulttuurissa, joskin opettajien toiminta perustui yhä ”luulot pois” pedagogiikkaan ja ylpeyden kitkemiseen oppilaista. Kasvatuskulttuurin murrokset olivat hitaita ja vasta 1970-luvulla tapahtunut koulun demokratisoituminen muutti opettajien suhtautumista oppilaisiinsa. Ankara koulukuri ja kontrollimentaliteetti väistyivät ja opettajat alkoivat kohdata oppilaansa yksilöinä.

Tyttökoulun kasvatustehtävässä korostui kautta vuosikymmenien erityinen sukupuolisiveellinen kasvatus. Kun 1930- ja 1940-luvuilla oppilaan oli oltava nuhteeton sekä hyvämaineinen tyttö, nousi 1950-luvulla esille koulun tehtävä kontrolloida oppilaiden tyttömäistä pukeutumista sekä vahtia heidän sukupuolimoraaliaan. Kasvatuskulttuuri johti kaikenpuolisen seksuaalisuuden häivyttämiseen taka-alalle ja seksuaalikysymyksiin suhtauduttiin tabuina 1960-luvulle saakka. Kaikilla vuosikymmenillä oppilaat näkivät koulun tehtävänä kasvattaa kilttejä, kuuliaisia, viattomia ja hyvätapaisia tyttöjä.

Tyttökoululaisuus näyttäytyi vastakohtaisena, osalle se oli onnellista ja huoletonta aikaa, toisille taas päivittäistä selviämistä koulun asettamista vaatimuksista ja opettajien tiukasta kasvatuksesta ja kurista. Koska tyttökoulumuistoissa kouluaikaa muisteltiin useimmiten opettajien kautta, kertoivat koulumuistot opettajien omanneen merkittävän roolin koululaisten arjessa. Muistojen opettajat pitivät valtaa luokkahuoneissa, koulu oli opettajien tilaa ja se mitä koulussa tapahtui, oli vain opettajien määriteltävissä.

Mitä uutta tyttökoulumuistojen tutkiminen toi koulutuksen ja kasvatuksen historian tutkimuskenttään?

Vahva ja elämänmakuinen kokemuksellisuus läpäisi kirjoittajien koulumuistot ja niiden esille tuominen oli tutkielmani päätehtävä. Pyrin tekemään läpinäkyväksi ja toisaalta kyseenalaistamaan menneisyyden tyttökoulun kasvatuskulttuurin valtasuhteita sekä antamaan äänen tyttökoululaisille, jotka jäivät omana aikanaan alisteisiksi tai näkymättömiksi koulun toimintakulttuurissa. Lähteinä käyttämäni muistitieto risteili yksittäisten muistojen ja kollektiivisesti kerrottujen narratiivien välimaastossa ja lopulta tutkimustulokseni olivat yhdistelmä näistä: tyttökoulumuistojen tehtävänä oli jäsentää sekä kirjoittajien omaa menneisyyttä että suomalaista erilliskoulutuksen ja kasvatuksen historiaa.

Tyttöoppikoulu on ollut yhteiskunnallisena instituutiona eri aikakausien tuote, joka on määrittänyt ihannetyttökoululaisen olemusta ja luonnevaatimuksia kunkin ajan hengen mukaisesti. Tutkielmani tuotti uutta tietoa tyttöoppikoulun kasvatuskulttuurin ylisukupolvisuudesta ja koulukasvatuksen pysyvyydestä muuttuvista ajoista huolimatta. Tutkielmani täydensi aiemmin selvittämätöntä puolta sukupuolittuneesti jaotellun erilliskoulun merkityksestä koulutuksen ja kasvatuksen historiassa ja toi esille kansallisen naisnäkökulman oppikoulujärjestelmän vähemmän tutkittuun menneisyyteen.

Laura Parikka
Kuuliaisuus, siveys ja hyvät tavat – Tyttöoppikoulun merkitys kasvattajana oppilaiden muistoissa 1930-luvulta 1970-luvulle