Tutkimuksessani tarkastelin suremisen käytäntöjen rakentumista päiväkotiaamuihin sijoittuvissa erotilanteissa, joissa vastikään päiväkodissa aloittanut lapsi eroaa vanhemmastaan. Tavoitteena oli lisätä ymmärrystä siitä, millaisia suremisen käytäntöjä erotilanteissa muodostuu surevan lapsen ja hänet vastaanottavan henkilökunnan välisessä vuorovaikutuksessa. Tähänastinen tutkimus on osoittanut, että erotilanteissa on havaittavissa tietynlaisia toistuvia suremisen käytäntöjä, jotka kuvaavat kyseisen yhteisön tapaa kohdata sureva lapsi.
Taustaa
Suru mielletään helposti yksilön mielensisäiseksi kokemukseksi ja medikalisaatiokehityksen kautta surua on myös alettu pitää sairaudenkaltaisena olotilana, josta yksilön tulisi päästä eroon. Tällainen näkökulma jättää kuitenkin huomiotta surun sosiaalisen ja kulttuurisen ulottuvuuden; yhteisöissä on havaittavissa tietynlaisia suremiseen liittyviä perinteitä ja vuorovaikutuksessa esiin tulevia jaettuja käytäntöjä, jotka ilmentävät juuri kyseisen yhteisön tapoja suhtautua suruun ja ilmaista sitä. Surua vuorovaikutuksessa konstruoituvana emootiona on tutkittu paljon, mutta juuri varhaiskasvatukseen ja sen aloitukseen kohdentuva tutkimus on ollut vähäistä.
Tutkimuksen toteutus
Tutkimukseni aineistona toimivat 14 erotilanteita kuvaavaa kertomusta, joissa 1,5-vuotias lapsi saapuu päiväkotiin ja eroaa vanhemmastaan jääden vastaanottavan työntekijän hoiviin. Tausta-aineistona toimi päiväkodissa alle kolmevuotiaiden lasten ryhmässä kuvattu videoaineisto, josta valikoitiin tarkasteltavaksi yhden lapsen erotilanteista kuvattuja tallenteita. Näiden tallenteiden pohjalta kirjoitettiin tämän tutkimuksen aineistona toimivat kertomukset. Aineisto analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin keinoin hyödyntäen dialogista tematisointia.
Tulokset ja johtopäätökset
Henkilöstön toiminnassa erottuvia toistuvia käytäntöjä olivat surevan lapsen kohtaaminen myötätuntoisen ja lohduttavan kosketuksen sekä puheen avulla, lapsen huomion ohjaaminen eroon ja suruun sekä lapsen huomion ohjaaminen muualle ympäristöön. Lapsen toiminnassa erottuvia toistuvia käytäntöjä olivat puolestaan surun ilmaisu, vanhemman perään pyrkiminen sekä työntekijän vastustaminen ja työntekijän lohdutuksen hyväksyminen. Eri käytännöt limittyivät vahvasti toisiinsa ja ilmenivät usein samanaikaisesti. Tulosten pohjalta voidaan todeta, että varhaiskasvatuksessa surevaa lasta ei jätetä yksin surunsa kanssa ja hänet kohdataan erotilanteessa lempeästi lohduttaen. Vastaavasti lapsella on erotilanteessa tilaa ilmaista suruaan ja joko vastustaa tai hyväksyä työntekijän tarjoama lohdutus.
Tutkimus kuvaa, minkälaisia suremisen käytäntöjä päiväkotiaamujen erotilanteissa on havaittavissa ja ohjaa osaltaan pohtimaan, millä tavoin näihin käytäntöihin ja niiden muotoutumiseen olisi mahdollista kiinnittää huomiota jatkossa. Päivittäisessä varhaiskasvatuksessa olisi aiheellista tarkastella ja arvioida, millä tavoin lapsen suruun vastataan ja kuinka eroa vanhemmistaan sureva lapsi kohdataan niin erotilanteissa kuin muuten päivän aikana. Henkilöstö voi pohtia, kohdataanko sureva lapsi arvostavasti ja ymmärtäen toistuvien erotilanteiden kuormittavuus lapselle. Jatkossa olisi kiinnostavaa selvittää tutkimuksen keinoin esimerkiksi sitä, millä tavoin suremisen käytännöt rakentuvat erotilanteissa niihin osallistuvien lasten välisessä vuorovaikutuksessa tai millaisia muutoksia näissä käytännöissä on havaittavissa pidemmällä aikavälillä, kun seurataan yksittäisen lapsen erotilanteita päiväkodin aloituksen jälkeen.
Riina Lappalainen
Surua eron hetkillä. Suremisen käytäntöjen vuorovaikutteinen rakentuminen päiväkotiaamujen erotilanteissa