Tausta
Suomessa kasvatustieteiden kentällä on viime vuosina kiinnostuttu entistä enemmän lasten emootioista ja tunnetaitokasvatuksesta. Myös tieteellinen tutkimus ja tutkimusperustainen tieto aiheesta lisääntyy jatkuvasti. Omassa tutkielmassani tartun aiheeseen lasten surun ja suremisen näkökulmasta. Tarkastelen surua yhtenä keskeisenä osana lasten päivittäistä elämää ja perustan tutkimukseni käsitykseen kokonaisvaltaisesta surusta. Keskeisenä ajatuksensa on, että suru ei ole vain yksilön mielen sisäinen reaktio menetykseen; sen sijaan se on ulospäin näkyvää ja aktiivista toimintaa.
Tutkielmani avulla pyrin lisäämään lasten suruun liittyvää tietoutta ja ymmärrystä suomalaisen surukulttuurin kontekstissa. Aiheeni on tärkeä juuri lapsuuden suruun liittyvän ymmärryksen näkökulmasta, sillä lapsuuden suru saatetaan nähdä aikuisen surua vähäisempänä ja merkityksettömämpänä. Tämän lisäksi lapset luovat omat tapansa ilmaista surua vuorovaikutuksessa muiden ihmisten ja ympäristönsä kanssa. Näin ollen jokaisen lasten parissa toimivan aikuisen tulisi tiedostaa oma merkityksensä ja roolinsa lasten surun kohtaajana.
Menetelmä
Tutkimukseni on narratiivinen, eli kerronnallinen tutkimus. Analysoitavana aineistona on 30 kertomusta lapsuudessa koetusta surusta. Kaikki kertomukset ovat Helsingin yliopiston varhaiskasvatuksen opettajaopiskelijoiden kirjoittamia. Aineisto on kerätty osana Suomen Akatemian vuosina 2021–2025 rahoittamaa Lasten suru ja suremisen kulttuuriset käytännöt varhaiskasvatuksessa -tutkimushanketta.
Tunnistin narratiivien analyysin ja narratiivisen analyysin avulla opiskelijoiden surukertomuksista tyypillisiä suremisen tapoja lapsuudessa sekä lapsuuden surulle annettavia merkityksiä. Analyysin tuloksena muodostin teemoittain rakentuvan kertomuksen, jossa käyn läpi opiskelijoiden kertomuksista tekemiäni havaintoja ja tulkintoja
Tulokset
Tutkimukseni tulosten valossa lapsuudessa koettu suru näyttäytyy sekä yksilön henkilökohtaisena että sosiaalisesti jakamana kokonaisvaltaisena menetyskokemuksena, jolle on ominaista merkityksellisyys ja muiden tunteiden samanaikaisuus. Tutkimuksessani hahmoteltu kuva lapsuudessa koetusta surusta näyttäisi olevan pääpiirteittäin linjassa aikaisemman aiheesta tehdyn tutkimuksen kanssa. Tutkimukseni tulokset eivät siis kyseenalaista aikaisempaa surututkimusta, vaan tukevat aikaisempia havaintoja uudesta näkökulmasta.
Tulosten perusteella näyttäisi siltä, että opiskelijat ovat kokeneet surua lapsuudessaan yleensä yksityisesti. Surun salaaminen muilta vaikuttaa myös olleen yleistä opiskelijoiden lapsuudessa. Surun julkiseen ja ei-toivottuun ilmituloon tuntuu liittyneen usein myös häpeää. Surun näyttämistä pyrittiin opiskelijoiden lapsuudessa välttämään etenkin vertaisryhmään kuuluvien seurassa ja kertojan kokiessa, etteivät hänen vanhempansa ymmärtäneet tai osanneet auttaa häntä surussaan.
Surun jakamiseen liittyen opiskelijoiden kertomuksissa näkökulmaksi tuntuu nousevan yleensä aikuisten lapselle antama ymmärrys ja tuki. Tämä voi johtua siitä, että kertojat ovat tulevia varhaiskasvatuksen ammattilaisia, joiden työssä lasten kohtaaminen ja yksilöllisen tuen antaminen on kaiken toiminnan ytimessä. Tavallisesti kertomuksissa vaikutti kuitenkin korostuvan kokemuksia ymmärryksen, sanojen ja lohdutuksen puutteesta. Monissa kertomuksissa opiskelijat kuvasivat sitä, kuinka itkivät ja surivat lapsena yksin.
Lapsuudessa koettu menetys saattaa merkitä opiskelijalle suurta muutosta – jopa lapsuuden loppua. Usein kertomuksissa kuvataan menetyksen merkitsevän myös oivallusta siitä, ettei elämä enää palaa ennalleen. Monelle opiskelijalle lapsen suru vaikuttaisi merkitsevän myös yhteisössä vallitsevien sääntöjen ja tapojen noudattamista: kertomuksissa opiskelijat vaikuttavat kokeneen lapsena surressaan, että oma suru täytyy sovittaa vallitsevaan tilanteeseen sopivaksi.
Surevan lapsen kohtaamiseen liittyvien toimintamallien tarkasteluun sekä surevan lapsen ja aikuisen väliseen vuorovaikutukseen tulisi kiinnittää erityistä huomiota. Myös tässä tutkimuksessa nousi esiin useita lapsuuden kokemuksia surun kohtaamisesta yksin ilman lohduttavia sanoja ja ymmärtävän aikuisen läheisyyttä. Lapsilla pitäisi olla oikeus tulla kohdatuksi omassa surussaan aina ajasta ja paikasta riippumatta.
Mirka Makkonen
Narratiivinen tutkimus lapsuuden surusta