Kukaan ei varmastikaan ole voinut välttyä törmäämästä uutisointiin koskien suomalaisten ennätyksellisen vähäistä syntyvyyttä, koulujen oppimistulosten heikentymistä, lasten- ja nuorten kasvanutta pahoinvointia tai nuorisorikollisuuden kasvua. Edellä mainitut huolet suomalaisen yhteiskunnan suunnasta ovat herättäneet keskustelua perhepolitiikan vaikutusmahdollisuuksista puuttua negatiiviseen kehityskulkuun. Sisäministeri Mari Rantanen otti puheeksi vanhemmuuden merkityksen Helsingin Sanomien haastattelussa toteamalla että, ”Eivät lapset ja nuoret tässä maassa ole yhteiskunnan lapsia ja nuoria, vaan kasvatusvastuu on ensisijaisesti vanhemmilla. Toki jos siihen tukea tarvitaan, sitä pitää antaa.” (HS 13.10.2023). Vanhemmuuden tukeminen on kuitenkin ollut osa suomalaista perhepolitiikkaa jo vuodesta 1999, jolloin se mainittiin ensimmäistä kertaa silloisessa hallitusohjelmassa. Vanhemmuuden tukeminen on sittemmin nostettu jokaisessa hallitusohjelmassa perhepoliittiseksi tavoitteeksi, mukaan lukien nykyisessä Petteri Orpon hallituksessa. Yhteiskunnallisesta keskustelusta inspiroituneena, tutkin pro gradu-tutkielmassani vanhemmuuden tukemiseen tähtääviä perhepoliittisia keinoja, vanhemmuuden tuen tavoitteita sekä näihin liittyviksi tunnistettuja kehityskohteita. Tutkimukseni tarkoituksena oli tuottaa kokonaiskuvaa vanhemmuuden tuen tilasta perhepoliittisen ohjauksen näkökulmasta, sillä vastaavaa tutkimusta vanhemmuuden tuen tilasta ei ole Suomessa aiemmin tehty.
Vanhemmuuden tuen merkitys
Vanhemmuuden liittyessä olennaisesti sekä lapsen fyysiseen, psyykkiseen sekä sosiaaliseen kehitykseen, voidaan vanhemmuutta pitää yhtenä tärkeimpänä lapsen kasvuympäristöön liittyvänä tekijänä. On sekä yksilön että yhteiskunnan etu, että sen jäsenet voivat kasvaa mahdollisimman hyvinvoiviksi ja vastuullisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Vanhemmuuden tukeminen näyttäytyy järkevänä ja kustannustehokkaana keinona, jolla pyritään vaikuttamaan laajasti lasten tulevaisuuden kehityskulkuun ja yhteiskunnalliseen sopeutumiseen. Koska vanhemmuuden rakentumiseen vaikuttaa lapsuudessa saadut mallit vanhemmuudesta sekä vanhemmuuden riskitekijät (mm. päihteidenkäyttö, sairaudet, toimeentulovaikeudet) kytkeytyvät laajempaan yhteiskunnalliseen huono-osaisuuteen, vanhemmuuden tuki on myös tärkeä lasten tasavertaisia mahdollisuuksia edistävä tekijä. Vaikka vanhemmuuden tukemisen merkitys lapsen kehityksellisten riskien ennaltaehkäisyssä ja laajemman yhteiskunnallisen hyvinvoinnin lisäämisessä tunnistettiin ja poliittinen tahto vanhemmuuden tukemiseen näyttäytyi vahvalta, kansallisen tason ohjaus sekä toteutunut tuki näyttäytyivät puutteellisina. Vaikka tämän tutkimuksen perusteella ei voida arvioida luotettavasti vanhemmuuden tuen toteutumista käytännön tasolla, antoi tutkimukseni viitteitä siitä, että vanhemmuuden tuelle on Suomessa tarvetta.
Keskeiset tulokset
Valtioneuvoston julkaisuarkistossa julkaistujen dokumenttien pohjalta koostetusta aineistosta paljastui mielenkiintoisia ristiriitaisuuksia vanhemmuuden tuen näkökulmasta. Kodin ulkopuolisten kasvatusyhteisöjen lisääntymisen ja perheen kanssa vietetyn ajan vähenemisen todettiin olevan riski vanhemmuudelle. Samanaikaisesti varhaiskasvatuksen osallisuuden nosto ja varhaiskasvatus yleisesti nähtiin merkittävänä vanhemmuuden tuen keinona ja vanhemmuuden tukeminen onkin kirjattu yhdeksi varhaiskasvatuksen tavoitteeksi (varhaiskasvatuslaki 2018/540 3§). Varhaiskasvatusammattilaisten rooli vanhemmuuden tuessa on kuitenkin epäselvä ja jännitteinen, sillä vaikka perhepoliittisissa asiakirjoissa varhaiskasvatus tunnistettiin merkittäväksi vanhemmuuden tukea tarjoavaksi tahoksi, vanhemmat eivätkä varhaiskasvatuksen opettajat itse tunnistaneet vanhemmuuden tukemista varhaiskasvatuksen tehtäväksi.
Myöskään ns. vanhemmuuden tuen paradoksia ei aineistoni perusteella tunnisteta poliittisen ohjauksen piirissä. Vanhemmuuden tuen paradoksilla viitataan tilanteeseen, jossa vanhemmuuden tukemiseen tähtäävät toimet voivat luoda vanhemmuudesta kuvaa työläänä ja vastenmielisenä tehtävänä, jonka suorittamiseen tarvitaan ammattilaisten apua. Vanhemmuuden edellytysten (esim. toimeentulo, perhevapaat) tukemisen ja sosiaalisen tuen rinnalla ammattilaisten tarjoama tuki oli ainoa näkökulma vanhemmuuden tukemiseen.
Vaikka perhepoliittinen tahtotila vanhemmuuden tukemiseen näyttäytyi vahvana, vanhemmuuden tukeen tähtäävien keinojen tarkoituksenmukaisuudesta tulisi tehdä tarkempaa vaikuttavuusarviota, jotta vanhemmuuden tukemisesta ei aiheudu tarkoituksenvastaisia ilmiöitä, kuten vanhemmuuden tuen tarpeen kasvua tai syntyvyyden laskua. Myöskin varhaiskasvatuksen roolia vanhemmuuden tukemisessa tulisi selkeyttää kansallisessa ohjauksessa.
Netta Jekkonen
Vanhemmuuden tuki perhepoliittisena tavoitteena – Miten vanhemmuuden tuen keinot, tavoitteet ja kehityskohteet näyttäytyvät poliittisissa asiakirjoissa?