Tutkielmablogi – Avhandlingblogg

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin ympäristökasvatuksen täydennyskoulutukseen osallistuneiden luokanopettajien ajatuksia ympäristökasvatuksesta.  Tutkimuksen tarkoituksena on tuoda esiin myös merkityksiä, joita osallistujat antavat ympäristökasvatuksen täydennyskoulutukselle.

Tutkimukseni pohja on vahvasti ympäristökasvatuksen teoriassa, ja sieltä kumpuavissa käsitteissä. Motivaationi tutkia ympäristökasvatuksen tiimoilta järjestettävää täydennyskoulutusta, ja siihen osallistuneita opettajia, on lähtöisin vahvasti omasta kiinnostuksestani ympäristökasvatuksen toteuttamista kohtaan.  Tutkimusjoukko koostui kuudesta Suomen ympäristöopisto Syklin ympäristökasvattajan koulutusohjelmaan osallistuneesta luokanopettajasta. Aineisto kerättiin teemahaastatteluilla, ja anlayysi toteutettiin sisällönanalyysina.

Ympäristökasvatus kestävän elämäntavan taustalla

Tutkimuksessa saamieni tulosten mukaan ympäristökasvatus näyttäytyy merkittävänä tekijänä ympäristövastuulliseen toimintaan kasvattamisessa. Tutkimukseen osallistuneet luokanopettajat pitivät ympäristökasvatusta yhtenä koulun tärkeimmistä arvoista, ja toivoivatkin sen saavuttavan vankemman roolin tulevaisuuden koulumaailmassa. He näkivät ulko-opetuksen sekä kokemuksellisuuden, ja näiden kautta kehittyvän luontosuhteen, merkittävinä tekijöinä pyrittäessä kohti kestävää kehitystä.  Ulko-opetus näyttäytyikin haastatteluissa tärkeänä menetelmänä, jota kaikki osallistujat halusivat työssään toteuttaa.

Tutkimukseen osallistuneet luokanopettajat näkivät Syklin ympäristökasvattajan koulutusohjelmaan osallistumisen hyvin positiivisena ja antoisana kokemuksena. Heille merkittävä anti koulutuksesta oli etenkin se, miten koulutus oli muokannut heidän ajatuksiaan suhteessa ympäristökasvatukseen.  Haastatellut olivat aiemmin käsittäneet ympäristökasvatuksen pitkälti luonto-opetuksena, mutta Syklin koulutuksen jälkeen ympäristökasvatuksen käsite laajeni koskemaan niin ekologisia, sosiaalisia, ja digitaalisia ympäristöjä kuin myös kansainvälisyyskasvatusta sekä draamakasvatusta.  Tutkimukseen osallistuneet kokivat saaneensa koulutuksesta myös rohkeutta toteuttaa ympäristökasvatusta omassa työssään, sekä armollisuutta itseään kohtaan.

Kaiken kaikkiaan tutkimukseen osallistuneet luokanopettajat näkivät ympäristökasvatuksen erittäin merkittävänä kasvatuksen osa-alueena . Heidän mukaansa ympäristökasvatuksen roolin kasvattaminen koulun arjessa on välttämätöntä, jotta pystymme kasvattamaan ympäristöönsä suojelevalla asenteella suhtautuvia yksilöitä.  Rehtorin rooli nähtiin merkittävänä, sillä tällä on paljon mahdollisuuksia muuttaa koulun toimintakulttuuria ympäristökasvatusta tukevaan suuntaan.

Ympäristökasvatus osaksi jokaisen koulun arkea

Yhteisen maapallomme tulevaisuuden vuoksi ympäristökasvatuksellisten arvojen tulisi nousta vahvempaan asemaan koulun arjessa. Vaikka opetussuunnitelma nostaa esiin kestävän kehityksen ja kestävän elämäntavan välttämättömyyden, jää ympäristökasvatus helposti vain pieneksi osaksi monialaisia kokonaisuuksia. Tämä tutkimus nostaa esiin  niiden opettajien ajatuksia, jotka todella haluavat nähdä muutoksen tapahtuvan, ja he tekevät paljon työtä asian eteen. Toivon tutkimukseni herättävän kiinnostusta tutkia ympäristökasvatuksellista täydennyskoulutusta lisää, sillä aiheesta on etenkin Suomen kontekstissa hyvin vähän aiempaa tutkimusta.

Emma-Lotta Laine

Pro-gradu: Ympäristökasvatukseen erikoistuneiden luokanopettajien näkemyksiä ympäristökasvatuksesta

 

 

 

 

 

 

 

Background and purpose

Digitalization is fundamentally changing societal and human needs as routine jobs are being substituted by technology and new competence requirements are placed upon the workforce. Researchers are concerned that there is an increasingly severe gap between new societal challenges and current educational practices. In order to prepare young people to radically transforming working life and society, the educational institutions have to renew institutional practices of learning and teaching accordingly. Further, students’ abilities to overcome challenges, tolerate ambiguity, and produce new knowledge and innovation are fundamental for their own striving as citizens and professionals. Hence, this investigation concerns itself with 7th grade students’ the mindsets i.e., the malleability versus fixedness of human attributes related to intelligence, giftedness and creativity and the interrelations between the mindsets and educational and sociodigital activity.

The purpose of this investigation was to first, explore Finnish 7th grade students’ mindsets related to intelligence and giftedness. Secondly, my study investigated students’ mindsets relation to academic achievement in mathematics and mother tongue, as well as students’ educational aspirations. Thirdly, my investigation examined how the mindsets are related to students’ sociodigital competence beliefs and perceived digital school practices. Finally, findings of a six-session mindset intervention conducted in a Finnish educational context, which targeted mindsets in intelligence, giftedness and creativity, are reported. The data was gathered by self-report questionnaire that 1059 7^th grade students from Helsinki answered and the mindset intervention involved a pre- and post-test of mindset items.

Results and conclusion

The results indicated that 7^th graders had a strong growth mindset in intelligence and giftedness, yet groups of fixed, mixed and growth mindsets were found. Moreover, a growth mindset in intelligence and giftedness were positively related to students’ academic achievement in both mathematics and mother tongue as well as their educational aspirations. Further, a fixed mindset in giftedness indicated higher technical sociodigital competence beliefs. Similarly, students with a fixed mindset in both intelligence and giftedness perceived there to be more sociodigital school practices. Study B found that only students’ creativity-related mindsets changed significantly.

My investigation proposes that schools should better support students’ growth mindsets and their creative and academic sociodigital competences as they are a relevant part of the 21^st century skills. It is important to consider that students who are active sociodigital participators outside of school are likely to be more sensitive to use of technology at school. Teacher directed and externally regulated school activities may not motivate or inspire these students; many of these sociodigitally oriented students feel disengagement, cynicism, and loss of meaning at school.

Students growth mindsets may to be supported by growth mindset pedagogy, but also by incorporating more of nonlinear pedagogy. The use of sociodigital technology is profound nonlinear pedagogy and it has multiple mechanisms of promoting a growth mindset, such as highlighting the role of mistakes in the learning process, fostering mutual peer support, and emphasizing the learning process. Yet, facilitating such pedagogy is demanding, hence, teachers need more training in including sociodigital technology to teaching and also practicing nonlinear pedagogy. Further, more investigation is needed on the mindset interventions in Finland. Ultimately, fostering growth mindset should become an integrated aspect of regular school activity. That is, indeed, one of the goals of Growing Mind -research project and its efforts of supporting teachers’ professional learning through research-practice partnerships.

Aino Seitamaa

Pro Gradu: Exploring Middle School Students’ Growth Mindsets in Relation to Educational and Sociodigital Activity

I min pro gradu avhandling har jag skrivit om lågstadiebarns uppfattningar om könsidentitet och könsstereotyper. Studier visar att allt fler barn identifierar sig utanför de traditionella, binära könsidentiteterna flicka/pojke samtidigt som de lär sig om kön och genus online. Studier visar också att det krävs utbildning för lärare för att de ska kunna handskas med dessa frågor. Feminism är grunden för att motsätta sig världens patriarkala samhällsstruktur som trycker ner flickor och höjer upp pojkar, och denna struktur är beroende av ett binärt samhälle där endast två kön existerar och de är varandras motsatser. Så vad kan man som lärare göra för att skapa en skola där alla barn, även de som inte passar in i facket för flicka eller pojke, kan känna sig trygga och välkomna?

Min studie

I min studie intervjuade jag 18 elever i åk 5 och 6. Eleverna fick berätta om sin könsidentitet, och vi diskuterade andra könsidentiteter samt könsstereotyper. Eleverna fick också berätta om sina lärares uppfattningar och attityder, samt ge exempel på vad lärare ska och inte ska göra för att skapa en jämställd skola. Alla elever identifierade sig som flickor eller pojkar, och ingen tyckte att deras kropp inte passade ihop med deras könsidentitet.

Resultat

Genom tematisk analys tog jag upp ett flertal teman ur intervjuerna jag anser viktiga. Diskussionerna med eleverna visade bland annat att fastän de tyckte att det oftast inte fanns så stora skillnader mellan flickor och pojkar så var världen ändå på många sätt tydligt indelad i ”pojkigt” och ”flickigt”. Färger, skolämnen, intressen och hobbyer var alla antingen ”pojkiga” eller ”flickiga”. Dock kom det fram en stark känsla av att alla skulle få välja själva. Pojkar fick gå i kjolar om de ville och flickor fick sporta om de ville. Dock upplevde många att fastän de själva skulle vara positivt inställda till barn som bröt mot normen, skulle antagligen de andra i klassen inte vara det, utan möjligen viska bakom ryggen eller säga någonting elakt rakt ut. Eleverna hade också en mycket stark tillit till sina lärare, men de upplevde ändå en viss skillnad i hur flickor och pojkar behandlades av dem.

Varför är detta viktigt?

I avhandlingen kom det fram att eleverna hade relativt starka känslor av vad pojkar gör och tycker om, samt vad flickor gör och tycker om. De hade också svårt att identifiera med det andra könet, men upplevde att det fanns någonting ”annorlunda” hos dem. Vissa elever tyckte också att det talades för lite om jämställdhet i skolan, och att de gärna skulle diskutera det mera med sina lärare. I lågstadiet syntes det tydligt hur beroende eleverna var av sina lärare för information om jämställdhet och könsidentiteter. Målet med min avhandling var att ge en insikt i hur elever ser på dessa saker. Det är på lärarens och skolans ansvar att se till att man är medveten om vilka könsidentiteter och könsstereotypa uppfattningar elever har så att man kan skapa en trygg och jämställd skola där alla mår bra och får vara sig själva.

Victoria Lundberg

Pro gradu avhandling: ”Stereotyper borde int finnas om de int är såna som att pojkar ska få vara pojkar om dom vill, och flickor ska få vara flickor om dom vill” – Elevers upplevelser av könsidentitet och åsikter om könsstereotyper

Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani sitä, millä tavoin Helsingin Sanomien mielipidepalstan korkeakouluhakua käsittelevässä mediakeskustelussa muodostetaan yhteiskunnallisia ja sosiaalisia rajanvetoja, jotka perustuvat koulutustasoon ja korkeakoulutuksen arvoon. Lähestyin mediakeskustelua vallan ja affektien näkökulmasta hahmottelemalla, millaiseen olemiseen ja tuntemiseen diskursseissa houkutellaan. Pyrin siten hahmottamaan, millaista kansalaisuutta ja yhteiskunnallista hierarkiaa diskursiivisissa kamppailuissa tuotetaan.

Tutkimukseni lähtökohdat kytkeytyvät erityisesti jälkistrukturalismiin ja feministiseen tutkimusperinteeseen. Ymmärrykseni mukaan sekä puhutussa että kirjoitetussa kielessä rakentuu ja rakennetaan ”normaalin” ja ”hyväksyttävän” kategorioita, jotka voivat muodostua yksilön kohdalla ulossulkeviksi määritelmiksi. Diskursseissa tuotettu tieto luokittelee ja kategorisoi yksilöitä, yhteiskuntaa ja koulutusta. Määritteleminen sisältää valtaa, sillä se on aikaansaavaa. Se on tuottamassa ja vahvistamassa ymmärrystä siitä, millaisena yhteiskunnassa tulee kuulluksi.

Korkeakoulutuksen arvoa määrittelemässä

Lähestyin tutkimukseni tavoitteita aiemman yhteiskuntatieteellisesti suuntautuneen koulutuksen tutkimuksen pohjalta. Tutkimusten mukaan yksilö hahmotetaan suomalaisessa koulutuspolitiikassa vapaana toimijana, joka tekee rationaalisia koulutuksellisia valintoja sijoittaen siten itseensä ja tulevaisuutensa. Koulutuspolitiikan kehityskulku on vaikuttanut viime vuosina tehtyihin reformeihin, jotka ovat muuttaneet korkeakoulujen opiskelijavalintoja. Tutkimukseni paikantuu korkeakouluhakuun kevään 2020 yhteishaun näkökulmasta.

Kevään 2020 yhteishausta tuli poikkeuksellinen, sillä koronaviruspandemia sulki monilta osin yhteiskunnan ja aiheutti myös pääsykoejärjestelyihin muutoksia. Korkeakoulujen päätökset todistusvalinnan laajentamisesta ja pääsykokeiden poikkeusjärjestelyistä aiheuttivat erityisesti monelle pääsykokeeseen valmistautuneelle hakijalle hankalan tilanteen. Nopeasti kehittyneessä poikkeustilanteessa asettuivat vastakkain terveydelliset uhat ja opiskelijavalintojen merkitys yksilölle, yhteiskunnalle sekä korkeakouluille. Tilanne herätti mediassa keskustelua, johon syvennyin vallan ja eriarvoisuuden näkökulmasta. Tarkastelin Helsingin Sanomissa julkaistuja mielipidekirjoituksia, joissa otetaan kantaa opiskelijavalintoihin ja yhteishaun järjestämiseen.

Koulutuspoliittinen yksilöllisyyden ihanne ja vaatimus

Analyysini perusteella mielipidekirjoitusten muodostamassa diskursiivisessa käytännössä määritellään korkeakoulutuksen arvoa yhteiskunnassa ja tuotetaan koulutustasoon sekä koulutuksellisiin saavutuksiin perustuvaa yhteiskunnallista hierarkiaa. Suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa koulutustasoon perustuvat erot oikeutetaan usein perustelemalla, että koulutusjärjestelmä tarjoaa kaikille yhtäläiset mahdollisuudet koulutusvalintojen tekemiseen. Tutkimukseni vahvistaa kuitenkin aiemmassa tutkimuksessa esiin tuotua kritiikkiä, jonka mukaan koulutuksen mahdollisuuksista puhuminen häivyttää koulutuksen poliittiset arvokeskustelut sekä monet yhteiskunnalliset, sosiaaliset ja kulttuuriset kiinnikkeet, jotka säätelevät yksilön mahdollisuuksia.

Yksilöllisyydestä on muodostunut viime vuosikymmeninä koulutuspoliittinen ihanne, mutta tutkimukseni perusteella se on samanaikaisesti myös vaatimus. Korkeakouluhakija näyttäytyi tutkimuksessani nuorena aikuisena, joka kamppailee paikastaan koulutusjärjestelmässä ja yhteiskunnassa. Analyysini perusteella yksilöllisyyteen kannustaminen johtaa itsevastuullisuuden ja itsensä kehittämisen vaatimuksiin. Vastuun ottamisen vaatimus on siirtämässä yhteiskunnallista ja kollektiivista vastuuta rakenteellisista ongelmista yksilölle. Yksilöllisyyteen luottaminen sisältää myös olettamuksen siitä, että yhteiskunnassa menestyminen perustuu ahkeraan työntekoon ja omiin, rationaalisesti tehtyihin valintoihin. Se vaikeuttaa vallan ja eriarvoisuuden tunnistamista ja saa vetäytymään sisäänpäin, oman selviytymisen varmistamiseen.

Yksi tutkimukseni keskeisistä tavoitteista oli kyseenalaistaa feministisen tutkimusperinteen mukaisesti oletusta tiedon ja tietämisen neutraalista luonteesta. Tutkimustuloksiani ei ole tarpeen irrottaa historiallisista kiinnikkeistään, sillä pyrin ennen kaikkea tiedon ja tuntemisen kontekstualisoimiseen. Tutkimukseni auttaa kuitenkin ymmärtämään, kuinka koulutuspolitiikassa on tarpeen nähdä puheen ja toiminnan taustalla vaikuttaviin arvovalintoihin ja niiden seurauksiin asti.

Liisa Sorvoja

Pro gradu -tutkielma: Toivosta toivottomuuteen – valta, affektit ja korkeakoulutuksen arvo

Tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella terveydenhuoltoalan ammatillisen asiantuntijuuden kehittymistä toimintaympäristössä, jota luonnehtii päivittäinen kiire sekä jatkuvasti muuttuvat ammatilliset vaatimukset. Tutkimuksessa tarkasteltiin hoitoalan asiantuntijuutta ja sen kehittymistä erityisesti keskittyen täydennyskoulutuksen koettuun merkitykseen ammatillisen osaamisen kehittämisessä. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös korona-aikaa ja sen tuomia haasteita hoitoalan osaamisen kehittämiseen. Tutkimus toteutettiin yhteistyössä sosiaali- ja terveysalan digitaalisia täydennyskoulutuskursseja tarjoavan yrityksen kanssa. Tutkimuksen tavoitteena oli sairaanhoitajien kokemuksia sekä aiempaa tutkimustietoa tarkastelemalla tuottaa käytännön kannalta oleellista tietoa siitä, millaisiksi täydennyskoulutukset tulisi suunnitella ja rakentaa, jotta ne olisivat merkityksellisiä sairaanhoitajien asiantuntijuuden kehittämisessä.

Tutkimus toteutettiin laadullisena ja aineistonkeruumenetelmänä käytettiin puolistrukturoitua teemahaastattelua. Tutkimusaineisto koostui neljässä Suomen eri sairaanhoitopiirissä työskentelevien sairaanhoitajien ja yhden uroterapeutin yksilöhaastatteluista (N=8), jotka toteutettiin etäyhteyksin. Aineisto analysoitiin teemoittelun ja sisällönanalyysin periaatteita noudattamalla.

Tulokset osoittivat, että hoitoalalla jatkuva asiantuntijuuden kehittäminen on välttämätöntä työssä suoriutumiseksi, sillä toimintaympäristö muuttuu joka päivä ja muutoksessa on pysyttävä mukana. Asiantuntijuuden koettiin kehittyvän työtä tehdessä, mutta myös täydennyskoulutuksen merkitys osaamisen kehittämisessä tunnistettiin. Tulokset osoittivat, että kiireen vuoksi kouluttautuminen on usein hankalaa, ja kouluttautumismahdollisuuksia kaivattiinkin nykyistä enemmän. Kiireen koettiin vaikuttavan myös omaan jaksamiseen erityisesti kouluttautumisen kannalta – ammatillinen kouluttautuminen koettiin tärkeäksi ja halu siihen oli vahva, mutta itse työssä selviämisen haasteet laskivat intoa osallistua koulutuksiin. Koronan kaikkiallisuus koettiin raskaana ja sen koettiin tuoneen entistä nopeampia ja suurempia muutoksia työympäristöön, minkä koettiin vaativan entistä nopeampaa sopeutumis- ja oppimiskykyä.

Tekijä: Anni Virtapuro
Työn nimi: Sairaanhoitajien kokemuksia täydennyskoulutuksesta ammatillisen osaamisen kehittämisessä

”Et sil voi ilmasta paljon, pelkäl koskettamalla”

Reflektoidessani omaa opettajuuttani olen usein kokenut tärkeäksi pohtia nimenomaan opettaja-oppilassuhteen laatua ja keinoja rakentaa ainutlaatuista ja oppilaan huomioivaa vuorovaikutussuhdetta. Tämän tutkielman tavoitteena oli tarkastella opettajan ja oppilaan välistä myönteistä koskettamista koulussa. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että koulukontekstissa näkemykset koskettamisesta ja sen luontevuudesta vaihtelevat opettajien kesken. Myönteisen koskettamisen merkitys koulussa on kuitenkin tunnistettu: myönteisen kosketuksen on havaittu edistävän koskettajan ja kosketettavan välistä luottamusta, ja sitä voidaan käyttää apuna positiivisen ja läheisen vuorovaikutussuhteen rakentamisessa.

Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus

Tutkielmani on osa Koneen säätiön rahoittamaa Koskettava koulu -hanketta, jossa tutkitaan kosketuksen merkityksiä ja normistoa vuorovaikutuksessa. Omassa laadullisessa tutkimuksessani tarkastelen myönteistä koskettamista sanattomana viestintänä opettajan ja oppilaan välillä. Tutkimukseni perustuu 19 opettajan puolistrukturoituihin haastatteluihin, joita analysoin teema-analyysin avulla. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää millaista opettajan ja oppilaan välistä koskettamista haastatellut opettajat kuvaavat myönteisenä ja millaisia merkityksiä opettajat kokivat myönteisellä koskettamisella olevan opettajan ja oppilaan väliseen vuorovaikutussuhteeseen.

Tulokset ja pohdintaa

Tutkielmassa tarkastelen opettajan ja oppilaan välistä myönteistä koskettamista koulussa ja esittelen aineistosta löytämäni viisi keskeistä teemaa, joissa kuvataan myönteistä koskettamista opettaja-oppilassuhteessa. Nämä teemat ja samalla koskettamisen tyypit ovat: huomioiva kosketus, ohjaava kosketus, kannustava ja kehuva kosketus, rauhoittava kosketus ja lohduttava kosketus. Aineiston valossa voidaan todeta, että moni opettaja koki myönteisen kosketuksen itselleen luontevana tapana toimia ja myönteinen kosketus toimii opettajan hyvänä ja tarpeellisena työvälineenä erilaisissa vuorovaikutustilanteissa.

Haastatellut opettajat perustelevat koskettamista ammatillisista lähtökohdista käsin oppilaiden tarpeisiin vastaamisena: opettajat tulkitsevat oppilaiden kosketusaloitteita nimenomaan tällaisten tarpeiden ilmauksina. Opettajien kuvauksissa korostui erityisesti oppilaantuntemus ja oppilaan taustahistorian tunteminen. Tällaiset tekijät auttavat opettajaa ymmärtämään paremmin oppilasta ja oppilaan yksilöllisiä tarpeita. Tulokset osoittavat, että monet opettajat kokevat myönteisen kosketuksen luontevana tapana toimia ja kosketus toimii monessa eri tilanteessa opettajan työvälineenä, mutta oppilaisiin liittyvät piirteet, kuten oppilaan ikä, sukupuoli, aistiyliherkkyys ja kulttuuritausta vaikuttavat opettajan kosketuskäyttäytymiseen.

Aineiston perusteella voidaan myös todeta, että opettajan näkökulmasta tarkastellen kosketus voi toimia tehokkaana tapana toimia ja sillä voidaan vaikuttaa opettajan omiin voimavaroihin: oppilaiden ohjaukseen, rauhoittamiseen tai huomioimiseen ei aina tarvita sanallista viestiä, vaan kosketus voi toimia tehokkaana ja jopa myönteisempänä viestinä. Opettaja voi myönteisen kosketuksen avulla huomioida oppilaitaan yksilöllisesti hektisessäkin kouluympäristössä. Opettaja ja oppilaat voivat yhdessä luoda rakentavan vuorovaikutuksen keinoin mielekkään ja turvallisen oppimisympäristön, jossa luontevaa kosketusta voidaan harjoitella ja ennen kaikkea tuoda esille sen luontevaa käyttämistä.

Pro gradu -tutkielma: ”Et sil voi ilmasta paljon, pelkäl koskettamalla” – Myönteinen kosketus opettaja-oppilassuhteessa

Heidi Antila

Lasten osallisuus ja osallistumismahdollisuudet ovat herättäneet laajasti kiinnostusta lapsuutta koskevissa keskusteluissa ja tutkimuskirjallisuudessa. Lapsilla on oikeus tulla kuulluksi ja osallistua itseään ja yhteisöään koskevaan päätöksentekoon. Kouluihin perustettaville oppilaskunnille on asetettu tavoitteeksi lisätä lasten osallisuutta tarjoamalla heille väylän osallistua päätöksenteon prosesseihin. Lisäksi oppilaskuntaa on aiemmassa tutkimuksessa pidetty kansalaistaitojen oppimisen ympäristönä. Mielenkiintoni kohdistui oppilaskunnan hallituksen jäseniksi valittuihin nuoriin, alakouluikäisiin oppilaisiin, joiden näkökulman ja kokemusten kuuluvaksi tuomiselle oli mielestäni vielä tarvetta.

Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus
Tietäjinä ja oppilaskuntatoiminnan asiantuntijoina tässä tutkimuksessa toimivat toimintaan osallistuvat lapset itse. Tarkastelin oppilaskuntaa demokratiakasvatuksen ja osallistumisen ympäristönä ja tutkin, miten osallisuus ja ei-osallisuus tulevat näkyviin oman koulunsa oppilaskunnan hallitukseen valittujen lasten vastauksissa. Jäljitin vastauksista myös aktiivisen kansalaisuuden kannalta tarpeellisten valmiuksien ilmentymiä.

Aineisto kerättiin lapsille suunnitellulla kyselylomakkeella, joka koostui neljästä avoimesta kysymyksestä. Tutkimukseen osallistuneet yhdeksän 4.–5.-luokkalaista oppilasta muistelivat kirjoituksissaan muun muassa sitä, miltä tuntui tulla valituksi oman luokan edustajaksi oppilaskunnan hallitukseen ja pohtivat, millainen on heidän mielestään hyvä oppilaskunnan hallituksen jäsen eli vaikuttaja. Aineisto analysoitiin teemoittelemalla ja vertaamalla löydettyjä teemoja aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta tunnistettuihin diskursseihin. Kyselyä täydensi yhdeksästä väittämästä koostuva monivalintatehtävä, joka kartoitti muun muassa, kokevatko lapset aikuisten kuuntelevan oppilaskuntaa ja tarjosi mahdollisuuden verrata laadullisesta aineistosta tekemiäni tulkintoja lasten mielipiteisiin.

Keskeiset tulokset ja johtopäätöksiä
Lapset pitivät oppilaskuntaa ympäristönä, jossa heillä on erityinen oikeus kertoa mielipiteitään ja näkemyksiään yhteisistä asioista. Useampi vastaaja piti lasten oikeutta osallistua kouluaan koskevaan päätöksentekoon tärkeänä, ja osallisuus toimintana eli osallistumisena ja vaikuttamisena vaikutti heidän mielestään toteutuvan. Sen sijaan oppilaskunta ei yhtä voimakkaasti tukenut lasten sosiaalista osallisuutta eli kuulumista koko kouluyhteisön tasolla, sillä oppilaskunta näyttäytyi muusta kouluarjesta erillisenä tilana ja toimintaympäristönä, jota kohtaan muut oppilaat eivät juurikaan vaikuttaneet osoittavan kiinnostusta. Lapset raportoivat kuitenkin lähes yksinomaan myönteisiä tunnekokemuksia siitä, että heidän luokkatoverinsa olivat osoittaneet luottamusta heitä kohtaan ja äänestäneet heitä oppilaskuntavaaleissa. Samoin oppilaskuntaa kuvailtiin “kivaksi paikaksi, jossa saa ystäviä” ja opitaan yhteishengestä ja yhteistyöstä.

Keskeisinä vaikuttajan taitoina lapset pitivät muun muassa muiden kuuntelemista ja omien ideoiden ja mielipiteiden esittämistä muille, sillä oppilaskunnan päätöksentekoprosessit näyttäytyivät yhteisenä keskusteluna, ideointina ja pohdintana. Myös tietyt ominaisuudet, kuten rohkeus, joustavuus ja sinnikkyys olivat lasten vastausten valossa eduksi oppilaskunnan hallituksen edustajalle. Rohkeutta ja itsevarmuutta sekä tarvitaan, jotta saa oman äänen kuuluviin, että voidaan kehittää toimintaan osallistuessa: kaksi oppilaista kertoi oppineensa rohkeammiksi ja saaneensa itseluottamusta päätöksenteossa. Vaikuttajalle tärkeänä arvona pidettiin yhteisen hyvän tavoittelua: tutkimukseen osallistuneet lapset korostivat, että hallituksen jäsenenä tulee ajatella koko koulua eikä tehdä vain itselle mieluisia valintoja.

Aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa esitetty huoli siitä, ulottuuko oppilaskuntatoiminnan osallisuutta lisäävä vaikutus vaalein valittua rajattua oppilaskuntaa laajemmalle kouluyhteisöön, on tämän tutkimuksen valossa jossain määrin perusteltu. Hallituksen ulkopuolelle jääville oppilaille oppilaskunnan päätöksenteko voi jäädä etäiseksi. Hallituksen jäsenten halu kuulla muiden mielipiteitä ja tehdä koko yhteisöä hyödyttäviä ja ilahduttavia päätöksiä kuitenkin osoittaa, että toiminnassa on potentiaalia laajemman osallisuuden toteutumiselle, kunhan koulun arjessa on tilaa ylläpitää oppilaskunnan hallitusten jäsenten ja luokkatovereiden, joita he edustavat, välistä suhdetta ja yhteistä keskustelua. Oppilaskunnan toimintaan osallistumisen anti näiden lasten kansalaisena kasvulle lienee poliittisen itseluottamuksen vahvistuminen sekä demokraattisen keskustelun edellyttämien taitojen harjoitteleminen.

Riina Metsäranta
Pro gradu: Oppilaskunta demokraattisen kompetenssin kehittymisen ja osallistumisen ympäristönä. Tapaustutkimus 10–11-vuotiaiden vaikuttajaoppilaiden kyselyvastauksista.

Itsesäätelytaitojen vahvistaminen on olennainen osa varhaiskasvatusta. Lasten suuret erot itsesäätelytaidoissa näkyvät selkeästi varhaiskasvatuksen arjessa. Kokemukseni varhaiskasvatuksen opettajana sai pohtimaan, mikä vaikuttaa lasten itsesäätelytaitojen kehittymiseen sekä voidaanko itsesäätelytaitojen kehittymistä tukea kaikilla lapsilla samalla tavalla.

Tämä tutkimus auttaa lisäämään ymmärrystä temperamenttiulottuvuuksiltaan erilaisten lasten itsesäätelystä. Tiedostamalla, että muun muassa lapsen temperamentilla on vaikutusta itsesäätelytaitoihin, voidaan ottaa huomioon lasten vaihtelevat itsesäätelyn tuen tarpeet arjessa niin kasvatuksessa kuin opetuksessa. Itsesäätely voidaan jakaa kahteen osaan: kognitiiviseen itsesäätelyyn, joka viittaa toiminnanohjaukseen sekä emotionaaliseen itsesäätelyyn, joka viittaa tunnesäätelyyn. Tässä tutkimuksessa lasten itsesäätelyä tarkastellaan näistä molemmista ulottuvuuksista sekä lisäksi vielä itsesäätelyn haasteista käsin.

Tutkimuksen toteutus

Tämän tutkimuksen aineisto on kerätty vuonna 2017 osana DAGIS-tutkimushankkeen interventiotutkimusta. Aineisto kerättiin päiväkodeista Salossa ja Riihimäellä. Tutkittavat koostuivat 3–6-vuotiaista lapsista ja heidän perheistään. Lasten itsesäätelytaitoja mitattiin varhaiskasvatuksen opettajien, lastenhoitajien tai erityisopettajien täyttämällä PikkyKesky-kyselyllä (itsesäätelyn haasteet) sekä vanhempien täyttämällä lomakkeella, jossa he arvioivat erikseen lapsensa kognitiivisia ja emotionaalisia itsesäätelytaitoja. Lasten temperamenttia arvioitiin vanhempien täyttämällä lyhyellä lasten käyttäytymisen kyselylomakkeella. Lasten temperamentin ja itsesäätelyn yhteyttä analysoitiin lineaarisella regressioanalyysillä.

Tulokset

Tulosten perusteella lasten temperamentilla ja itsesäätelytaidoilla on yhteyttä. Temperamenttiulottuvuuksista tahdonalainen hallinta ja ulospäinsuuntautuneisuus olivat yhteydessä itsesäätelyn haasteisiin: Itsesäätelyn haasteita oli enemmän ulospäinsuuntautuneilla lapsilla ja vähemmän niillä lapsilla, joilla oli enemmän tahdonalaista hallintaa. Temperamenttiulottuvuuksien ja kognitiivisen ja emotionaalisen itsesäätelyn väliltä löydettiin myös yhteyksiä. Kielteisesti virittyneillä lapsilla oli heikompi kognitiivinen itsesäätely, kun taas niillä lapsilla, joilla oli enemmän tahdonalaista hallintaa tai enemmän ulospäinsuuntautuneisuutta, oli hyvät kognitiiviset itsesäätelytaidot. Ulospäinsuuntautuneilla ja kielteisesti virittyneillä lapsilla oli vähemmän emotionaalista itsesäätelyä. Tahdonalaisesti itseään hyvin hallitsevilla lapsilla oli hyvät emotionaalisen itsesäätelyn taidot. Lisäksi tässä tutkimuksessa tarkasteltiin, ovatko lasten sukupuoli ja ikä tai äidin koulutus temperamenttiulottuvuuksien ja itsesäätelyn yhteyttä muokkaavia tekijöitä. Edellä mainituilla tekijöillä ei ollut tässä tutkimuksessa yhdysvaikutusta lasten temperamentin ja itsesäätelytaitojen väliseen yhteyteen.

Löydetyt yhteydet temperamenttiulottuvuuksien ja erilaisten itsesäätelytaitojen välillä ovat tutkimustuloksia, jotka tulisi ottaa huomioon varhaiskasvatuksessa, jossa tarjotaan perusta lasten itsesäätelyn kehittymiselle. Lisätukimusta kuitenkin tarvitaan siitä, miten eri temperamenttisia lapsia – varsinkin ulospäinsuuntautuneita – voidaan tukea itsesäätelytaidoissa. Olisi lisäksi tärkeää tarkastella etenkin sitä, millaiset menetelmät varhaiskasvatuksessa tukevat parhaiten temperamenttiulottuvuuksiltaan erilaisten lasten itsesäätelytaitojen kehittymistä.

Emilia Häggman

Pro gradu: Itsesäätelytaitojen ja temperamentin yhteys 3–6-vuotiailla lapsilla

Ilmastonmuutos on aikamme keskeinen ilmiö ja haaste, jota olisi syytä käsitellä kaikilla elämän alueilla. Ilmastonmuutosta koskevaa opetusta ja kasvatusta eli ilmastokasvatusta toteutetaan kuitenkin vain vähän. Ilmastokasvatuksesta on tehty viime vuosina enenevissä määrin tutkimusta, mutta varhaiskasvatuksen ilmastokasvatusta on tutkittu vasta erittäin niukasti. Aiempien tutkimusten mukaan ilmastonmuutosta koskeva uutisointi voi herättää lapsissa monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Tutkimusten perusteella on esitetty, että esimerkiksi taidelähtöisten opetusmenetelmien avulla voidaan käsitellä ilmastonmuutoksen herättämiä tunteita ja ajatuksia sekä vahvistaa toiveikkuutta ja uskoa omiin vaikutusmahdollisuuksiin. Taidekasvatuksen muodoista draamakasvatusta ilmastokasvatuksen menetelmänä ei ole juurikaan tutkittu. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli lisätä tietoa siitä, mitä ilmastokasvatus voisi olla varhaiskasvatuksessa. Tutkimuksessa selvitetään varhaiskasvatusalan asiantuntijoiden määrityksiä ilmastokasvatukselle sekä heidän näkemyksiään siitä, mitä mahdollisuuksia draamakasvatuksen menetelmät tarjoavat ilmastokasvatuksen toteuttamiselle.

Ilmastodraamatyöpajat varhaiskasvatusalan asiantuntijoille

Suunnittelin ja toteutin ilmastodraamatyöpajoja varhaiskasvatusalan asiantuntijoille ja hankin tutkimusaineistoni työpajojen yhteydessä. Työpajoissa keskusteltiin ilmastokasvatuksesta ja draamakasvatuksesta sekä toteutettiin ilmastoaiheinen prosessidraama. Prosessidraamassa osallistujat pääsivät kokeilemaan draamakasvatuksen menetelmien käyttöä, käsittelemään omia ilmastonmuutokseen liittyviä tunteitaan ja ratkaisemaan ongelmia yhteistoiminnallisesti roolista käsin. Tutkimuksen osallistujat tuottivat lyhyitä kirjoitelmia, minkä lisäksi kaksi työpajaa videoitiin. Analysoin kirjoitelma-aineistoa ja videoaineistoa laadullisesti teorialähtöisen sisällönanalyysin keinoin.

Varhaiskasvatusalan asiantuntijoiden näkökulmia

Tutkimukseen osallistuneet varhaiskasvatusalan asiantuntijat määrittelivät ilmastokasvatusta monin tavoin, ilmastokasvatuksen osa-alueista tiedon ja ymmärryksen lisääminen, toimintaan kannustaminen, arvojen ja maailmankuvan kehittäminen sekä tunteiden käsittely tulivat mainituiksi ilmastokasvatuksen sisältöinä. Asiantuntijoiden epävarmuus sekä huolet hankalien tunteiden herättämisestä lapsissa näyttäytyivät esteinä ilmastokasvatuksen toteuttamiselle varhaiskasvatuksessa. Tutkittavien näkökulmasta draamakasvatuksen menetelmillä näytti olevan mahdollisuuksia useiden ilmastokasvatuksen osa-alueiden toteuttamiseen. Tutkimuksen osallistujien mukaan draamakasvatuksen menetelmät tarjoavat mahdollisuuksia tietojen lisäämiseen, ajattelun taitojen kehittymiseen, maailmankuvan rakentumiseen, voimaantumiseen ja tunteiden käsittelemiseen.

Jatkotutkimusta ja täydennyskoulutusta

Tutkielmani tarjoaa uutta tietoa siitä, miten varhaiskasvatusalan asiantuntijat määrittelevät ilmastokasvatuksen ja mitä mahdollisuuksia he näkevät, että draamakasvatus tarjoaa ilmastokasvatuksen toteuttamiseen. Tämän lisäksi olisi kiinnostavaa ja tärkeää tutkia lasten näkökulmia liittyen ilmastokasvatukseen ja draamakasvatuksen menetelmiin. Draamakasvatuksen lisäksi olisi kiinnostavaa tutkia myös muiden opetusmenetelmien mahdollisuuksia ilmastokasvatuksen toteuttamiseksi varhaiskasvatuksessa.

On tärkeää, että lapset pääsevät joillain keinoin ilmaisemaan ja käsittelemään ilmastonmuutokseen liittyviä tunteitaan ja ajatuksiaan, ja draamakasvatus tarjoaa siihen mahdollisuuksia. Kokemuksellisen, toiminnallisen ja kokonaisvaltaisen luonteensa vuoksi draamakasvatuksen menetelmät voivat sopia varhaiskasvatuksen ilmastokasvatukseen hyvin, sillä varhaiskasvatusikäiset lapset oppivat toimien, leikkien ja liikkuen vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Täydennyskoulutus ilmastokasvatuksen toteuttamisesta draamakasvatuksen menetelmin tukisi varhaiskasvatuksen työntekijöitä ja antaisi heille lisää valmiuksia toteuttaa ilmastokasvatusta hyödyntäen draamakasvatuksen mahdollisuuksia.

Ruusu Nirkko

Pro gradu: Draamakasvatus ilmastokasvatuksen menetelmänä varhaiskasvatusalan asiantuntijoiden näkökulmasta