Kirjoittanut: Desiree Räsänen, tietoasiantuntija

Kansalliskirjastolla on hallussaan mittava Werner Söderhjelmin (1859–1931) kirjekokoelma, joka saatiin kirjastoon 1960 isossa matka-arkussa suvun jäsenten monta vuotta kestäneen epäröinnin jälkeen. Kokoelman uusi luettelo on nyt asiakkaiden käytettävissä.

Jarl Werner Söderhjelm oli kansainvälisesti suuntautunut kielitieteilijä, kirjallisuudentutkija, kirjallisuuskriitikko, professori, diplomaatti ja tärkeä suomalainen kulttuurivaikuttaja. Hänen väitöskirjansa käsitteli saksalaista 1700-luvun komediakirjallisuutta, ja vuodesta 1885 hän omistautui filologian tutkimukselle ja uudelle ranskalaiselle kulttuurille. Georg Brandes ja August Strindberg kuuluivat samaan suuntaukseen. Pariisissa 1880-luvulla vietetty aika teki Söderhjelmistä kosmopoliitin, ja intellektuaalisesti hän tunsi yhteenkuuluvuutta koko Euroopan kanssa. Suomen itsenäistyttyä Söderhjelm johti Suomen virallista tietotoimistoa Kööpenhaminassa 1918–1919 ja oli Suomen ensimmäisenä Tukholman-lähettiläänä 1919–1928.

Söderhjelmin kirjekokoelma on valtavan laaja. Saapuneita kirjeitä on sadoilta kirjoittajilta. Mukana on lisäksi suuri määrä perheen ja suvun sisäistä kirjeenvaihtoa, lehtileikkeitä, valokuvia, käsikirjoitusluonnoksia, muistiinpanovihkoja. Alueellisesti kirjeet kattavat Pohjoismaat ja Keski-Euroopan.

Kirjeissä huomiota kiinnittää niiden lämmin ja henkilökohtainen sävy. Söderhjelmin ystäväpiiri oli runsaslukuinen ja pitkäaikainen. Kirjeitä ovat kirjoittaneet kielentutkijat, tiedemiehet, diplomaatit, ystävät, oppilaat, taiteilijat sekä kotimaassa että ulkomailla. Söderhjelm oli todellinen polyglotti: kirjeenvaihtoa on 6–7 kielellä. Vanhimmat kirjeet ovat 1850-luvulta.

Poimintoja kirjeiden lähettäjistä koti- ja ulkomailla

• poliitikkoja, diplomaatteja: Einar Borenius, Erik von Frenckell, Axel Lille, C. G. E. Mannerheim, Leo Mechelin, J. K. Paasikivi, Hjalmar Procopé, Hannes Ryömä, Teo Snellman, K. J. Ståhlberg, Hugo Suolahti, P. E. Svinhufvud, Oscar von Sydow, Väinö Tanner, Carl Enckell, Paavo Virkkunen
• kirjailijoita, kuvataiteilijoita, kulttuurivaikuttajia: Minna Canth, V. A. Koskenniemi, Joel Lehtonen, Maila Talvio, F. E. Sillanpää, Werner Söderström, Alvar Renqvist, K. A. Tavaststjerna, Elli Tompuri, Z. Topelius, L. Onerva, Juhani Aho, Amos Anderson, Eero Erkko, Aino Ackté, Ida Aalberg, Albert Edelfelt, Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt, Jean Sibelius, Carl Larsson, Erkki Melartin, Walter Runeberg, Ville Vallgren, J. J. Tikkanen, Verner von Heidenstam, Selma Lagerlöf
• tieteentekijöitä: C. G. Estlander, Kai Donner, Oskari Mantere, Emil Nervander, Onni Okkonen, Ernst Palmen, E. N. Setälä, Valfrid Vasenius, Yrjö Hirn, Eliel Aspelin-Haapkylä, J. R. Danielson-Kalmari, Edvard Westermark, Georg Brandes, Gaston Paris, Oscar Levertin, Anton Blanck, Georges Doutrepont,  Torgny Segerstedt, Emil Levy, Léon-Honoré Labande, Ludwig Traube

Kirjallisuudenhistoria ja -tutkimus olivat Söderhjelmin pysyvän kiinnostuksen kohteena. Hän julkaisi mm. huomattavat biografiat K. A. Tavaststjernasta, J. L. Runebergista ja Oscar Levertinista sekä tutkielman keskiaikaisesta Petrus Alfonsin tarinoiden ja sananlaskujen kokoelmasta Disciplina Clericalis yhdessä saksalaisen kielentutkijan Alfons Hilkan kanssa. Söderhjelmillä oli nuoruusvuosistaan lähtien paljon yhteyksiä ruotsalaisiin kirjallisuus- ja kulttuuripiireihin, ja hän oli sekä Runebergin että Ruotsin kirjallisuuden syvällinen tuntija. Hän myös perehdytti ruotsalaiset suomalaiseen kulttuuriin ja muokkasi maaperää suotuisaksi F. E. Sillanpään Nobel-palkinnolle. Hänen diplomaattikaudellaan Tukholman Strandvägenille muodostui kirjallinen salonki, jossa ylläpidettiin maiden välisiä kulttuurisuhteita. Merkittävä ystävä oli Ellen Key (1849-1926), ruotsalainen kirjailija, pedagogi ja naisasianainen.

Söderhjelmin muistiinpanoja ja fotostaattijäljenteitä 1200-luvun ranskalaisesta käsikirjoituksesta.

Söderhjelmin monipuolisuudesta kulttuurin alalla mainittakoon, että hän avusti taidehistorioitsija Karl Wåhlinin (1861–1937) toimittamaa Ruotsin johtavaa kulttuurilehteä ja -instituutiota Ord&Bildiä sen perustamisesta vuodesta 1892 alkaen. Söderhjelm hoiti asiamiehenä lehden Suomen-kontakteja ja hänen välityksellään saatiin ja esiteltiin suomalaisia avustajia ja kulttuuria, esimerkiksi Albert Edelfeltin muotokuvamaalauksia ja kuvituksia. Ord&Bildillä oli näkyvänä ruotsalaisena foorumina merkitystä kulttuurivälittäjänä aikana, jolloin Venäjä pyrki kaventamaan Suomen autonomiaa. Helmikuun manifestin johdosta kerättiin vuonna 1899 Suuri adressi ja sen lisäksi Euroopassa Suomen tukemiseksi Pro Finlandia-adressi, jota varten Söderhjelm kiersi nimienkeräysmatkoilla Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa ja Ranskassa. Keisari ei ottanut vastaan kumpaakaan adressia tuomaan tullutta lähetystöä.

Kirjeiden kirjoittamisen kulta-aika oli 1800-luvulla. Postilaitos kykeni toimittamaan useita kirjeitä yhdelle vastaanottajalle jopa saman päivän kuluessa. Pitkälle 1900-luvulle kirjeet olivat luonteva yhteydenpidon muoto puhelimen rinnalla. Etenkin yläluokan ja nousevan keskiluokan jäsenillä oli runsas kirjeenvaihto. Sivistyneistön naisille kirjeet tulivat keskeiseksi kommunikoinnin muodoksi, johon saattoi upota useita tunteja viikossa tai jopa päivässä. Kirjeillä ylläpidettiin perhe- ja sukulaisuussiteitä ja ystävyyssuhteita samalla intensiteetillä kuin Facebookissa nykyään.

Söderhjelmin Tukholmaan saama kirje, jonka sotasensuuri avasi.

Werner Söderhjelmin kirjekokoelma ei varmaankaan ole täydellinen. Suvun jäsenet ja todennäköisesti kirjeiden lähettäjätkin ovat tehneet poistoja eri syistä. Tutkimuksen lähteinä kirjeillä on kuitenkin erityinen asemansa henkilöhistorioissa. Selvitettäessä perheiden ja sukuverkostojen välisiä suhteita niistä nähdään tutkimuksellisesti ja sosiaalisesti kiinnostavia yhteyksiä, joilla on merkitystä laajemminkin yhteiskuntakerroksia tutkittaessa.

Werner Söderhjelmin perhe oli laaja. Hänen vanhemmillaan, prokuraattori Woldemar Söderhjelmillä ja Amanda Olivia Söderhjelmillä (os. Clouberg) oli 11 lasta. Kaikki lapset koulutettiin, ja lapsista Werner, Alma ja Torsten loivat kukin huomattavan uran muun muassa tutkijoina ja kirjailijoina. Historiantutkija Alma Söderhjelm oli ensimmäinen nainen Suomessa professorina. Werner Söderhjelmin veli, Viipurin hovioikeuden jäsen ja lakimies Karl Söderhjelm oli niin sanotun toisen sortokauden toimien ankara vastustaja. Hän oli poliittisista syistä maasta karkotettuna 1903–1905 ja vangittuna Pietarissa 1913–1914, kuten myös serkku Lennart Clouberg. Suvun naisilla oli yhteyksiä naiskagaaliin, vuonna 1902 perustettuun aktivisti- ja vastarintajärjestöön.

Kirjallisuudentutkija Torsten Söderhjelmin puolison Thyran sisar oli taidemaalari Ellen Thesleff. Werner Söderhjelmin poika, kirjailija, sittemmin Ruotsissa kirjallisen uran luonut Henning Söderhjelm, toimi useita vuosia amanuenssina Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston kirjastossa (nykyisessä Kansalliskirjastossa). Aktivisti ja kirjailija Konrad Viktor (Konni) Zilliacus oli Woldemar Söderhjelmin sisarenpoika, prokuraattori Julius Grotenfelt hänen vävynsä ja ministeri J. O. Söderhjelm hänen pojanpoikansa. Prokuraattorin suku ja jälkeläiset alenevissa polvissa muodostavat yhä laajenevan piirin, joka vaikuttaa keskuudessamme tieteessä, kulttuurissa ja politiikassa.

Kuvat: Jaakko Tahkokallio

Harva ilahtuu löytäessään kirjastosta kirjan, jonka marginaalit on suherrettu täyteen muistiinpanoja. Mutta kun aikaa kuluu riittävän paljon, rumatkin merkinnät muuttuvat esteettisestä haitasta historialliseksi lähteeksi. Ne kertovat ilmiöstä, josta ei tavallisesti jää jälkiä: kirjojen lukemisesta.

Merkinnät voivat olla myös visuaalisesti mielenkiintoisia. Puolalainen pappi Andreas Naramowski piirsi ja kirjoitti Kansalliskirjaston yhteen Chronica Polonorumin  kappaleeseen (vuodelta 1521; H. MD.567.I.5) harvinaisen varmalla kädellä.

Andreas oli Włocławekin katedraalin kaniikki ja Drewican kirkon tuomiorovasti Puolassa 1500-luvun puolivälissä. Tiedämme hänet kirjan omistajaksi nimiösivun kääntöpuolen käsin kirjoitetusta merkinnästä.

Teos, jonka marginaaleja hän koristeli, on Chronica Polonorum – puolalaisten kronikka. Sen kirjoitti renessanssioppinut Maciej Miechowita (Mathias de Mechow, 1457–1523), ja se kertoo puolalaisten ja etenkin heidän kuninkaidensa kunniakkaasta menneisyydestä.

Nimiösivun puupiirroskehyksessä puolalaiset ritarit puolustava läntistä kristikuntaa mongolien hyökkäykseltä.

“Starykoń” (vanha hevonen) -vaakunaa käyttivät kymmenet eri suvut.

Kaniikki Andreas kommentoi marginaaliin tärkeitä tapahtumia, merkitsi ylös häntä kiinnostaneiden henkilöiden nimiä ja piirsi näiden edustamien sukujen vaakunoita. Puolalaisen heraldiikan erityispiirre oli, että lukuisat suvut käyttivät samaa vaakunaa. Tämä johtui siitä, että tunnusten ajateltiin periytyvän muinaisista, sukuja laajemmista klaaneista. Andreaksen vaakunoita esittävät piirrokset ovat tarkkoja ja tyylikkäitä.

Kronikan kertomus 1200-luvun alun mongolihyökkäyksestä innosti Andreaksen lisäämään kuvituskuvan, joka tuo esille hänen piirtäjänlahjansa. Mongoliratsastaja muistuttaa huomattavasti 1500-luvun ottomaanisotureita. Tämä kertonee paitsi mongoleja esittävien mallien puutteesta myös siitä, miten mongolit ja turkkilaiset nähtiin saman “idän uhan” edustajina. Vuonna 1550, jolloin Andreas luultavasti teki merkinnät kirjaan, ottomaanien aiheuttama vaara tuntui myös Puolassa. Valtansa huipulla paistatellut Suleiman Suuri hallitsi Unkaria ja suunnitteli Wienin valloitusta.

Paikoin kaniikki Andreas myös lisäsi kirjaan historiallisia tietoja. Sivulle, jolla mainitaan miten Oliwan apotti vei taistelussa kuolleita aatelisia haudattaviksi luostarinsa hautausmaahan, Andreas kopioi kyseisen kirkon haudoista löytyneet piirtokirjoitukset. Ne osuvat tekstin käsittelemään ajankohtaan, ja toinen niistä liitttynee suoraan sen kuvaamiin 1300-luvun alun tapahtumiin (ks. kuva alla).

Samassa sidoksessa Chronica Polonorumin kanssa on sarja lyhyempiä Puolan kuninkaita ja heidän historiaansa käsitteleviä tekstejä. Kuten kronikkakin, ne on kaikki omistettu kuningas Sigismund Vanhalle, joka oli kuollut pari vuotta ennen marginaaliamerkintöjen tekemistä (hallitsi 1506–1548).

Bona Sforza, Sigismund Vanhan puoliso ja Katariina Jagellonican äiti.

Kirja sisältää myös ylistysrunon Bona Sforzalle (1494–1597), Sigismundin italialaiselle puolisolle. Suomessa Sigismund ja Bona muistetaan parhaiten Turun linnassakin hovia pitäneen Katariina Jagellonican (1526–1583) vanhempina.

Włocławekin piispa, marginaaleihin taiteilleen Andreaksen suora esimies, oli Bona Sforzan hovikappalainen. Kirjan omistaja oli näin lyhyen askeleen päässä niistä poliittisista toimijoista, joiden toivottiin lukevan teosta ja edistävän sen leviämistä.

Suomeen kirja ei kuitenkaan tullut vielä Bona Sforzan aikana tai kovin pian sen jälkeenkään. Pietarin Tiedeakatemia antoi kirjan Keisarilliselle Aleksanterin yliopistolle 1800-luvulla osana suuria lahjoituksia, joilla uudelleenrakennettiin Turun palon tuhoamaa yliopiston kirjastoa.

Kirjan marginaalit ja sen omistajien tarinat odottavat Kansalliskirjastossa tutkijaansa.