Kirjan selästä pilkistää salaperäinen fragmentti. Sen sisälle on sidottu vuonna 1531 Strasbourgissa painettu Tacuini Sanitatis (Helsinki, Kansalliskirjasto, H. MD.54. I.7).

Kansalliskirjastossa on satoja 1400-1600-luvuilla painettuja kirjoja, joiden sidoksessa on käytetty keskiaikaisten käsikirjoitusten osia. Joukossa on huomattavan vanhoja fragmentteja, kuten saimme huomata lokakuussa 2015.

Valitsimme kollegani Mika Hakkaraisen kanssa konservointiin meneviä niteitä 1500-luvun kirjojen kokoelmasta. Silmiimme osui selkä, josta pisti esiin keskiaikainen pergamenttivahvike. Se näytti vanhalta, mutta miten vanhalta? Ja mistä tekstistä mahtoi olla kyse?

Karolingista minuskelia Tacuini Sanitatis -teoksen selkämyksestä. Mutta mikä on tarkka ajoitus?

Painetun kirjan nimiösivulla on yleensä kerrottu painovuosi, mutta keskiaikaisessa käsikirjoituksessa lukee ani harvoin milloin se kopioitiin. Sidosfragmentista tällaista tietoa oli turha edes etsiä, ja parhaan vihjeen sen iästä antoi kirjoitustyyli. Näin, että fragmentin kirjaimisto edustaa niin kutsuttua karolingista minuskelia, joka kehitettiin 800-luvulla. Se levisi koko Euroopaan ja pysyi melko  muuttumattomana vuoden 1100 vaiheille.

Kyseessä ei vaikuttanut olevan karolingisen minuskelin aivan varhaisin muoto, ja arvelin, että käsikirjoitus on laadittu joskus vuosien 900–1100 välillä. Se voisi olla suurin piirtein saman ikäinen kuin kirjaston vanhin ajoitettu keskiaikaisen kirjan kappale, pergamenttifragmenttikokoelmassa säilytettävä Luukkaan evankeliumin kaksoislehti, joka kopioitiin Saksan länsiosissa 1000-luvun alkupuolella. Koska sidoksen sisältä oli näkyvissä vain vähän kirjoitusta, ajoittaminen ei ollut helppoa, enkä onnistunut heti tunnistamaan, mistä tekstistä oli kyse. Niin panin sen syrjään.

Konservaattori Pia Klaavu valmistelee Kansallismuseon röntgenkuvauslaitetta.

Kirja palasi mieleeni viikkoa myöhemmin, kun etsin näytettävää Pohjoismaisen konservaattoriliiton konferenssin osallistujille, jotka Kansalliskirjaston virkavapaalla oleva konservaattori Marleena Vihakara toi vierailulle. Tällöin lähempi tarkastelu osoitti, että samaa pergamenttia oli näkyvillä myös kirjan kansien sisäpuolien (ns. peilien) lumppupaperipinnan alla

Konservaattorit eivät innostuneet, kun kysyin voisiko sidoksen purkaa. Sen sijaan he ehdottivat digitaalisen röntgenkuvauksen kokeilemista. Menetelmää käytetään taulujen ja muiden museoesineiden tutkimiseen.

Sopiva laitteisto löytyi Kansallismuseosta. Museon konservointilaitoksen johtaja Risto Hakomäki oli innostunut ideasta. Veimme kirjan marraskuussa Kansallismuseolle, jossa konservaattorit Pia Klaavu ja Henni Reijonen vastasivat kuvien ottamisesta.

Röntgenkuva kirjan kannesta.

Ikävä kyllä keskiaikaista tekstiä ei saatu näkyviin kirjan kantta peittävän nahan alta. Konservaattorit ehdottivat kuitenkin toista keinoa: infrapuna- ja ultraviolettikuvaamista. Ajatus oli, että näillä menetelmillä voitaisiin saada kuvia lumppupaperin alle jäävistä fragmenttisuikaleista, joiden teksti kuultaa läpi paljaalla silmälläkin katsottuna.

Tarvittava teknologia löytyi kulman takaa Ateneumista. Taidekonservaattorit Kirsi Hiltunen ja Katariina Johde lupautuivat ystävällisesti auttamaan meitä.

Ultraviolettikuvaus Ateneumissa. Kuvassa (vasemmalta) koservaattori Marleena Vihakara, taidekonservaattori Kirsi Hiltunen, Jaakko Tahkokallio ja taidekonservaattori Katariina Johde.

Mutta voi! Vedimme jälleen vesiperän eikä näissäkään kuvissa saatu esille lumppupaperin alla piileskelevää tekstiä.

Lopulta kokeilin, saisiko etupeilin tekstiä näkyviin omalla tietokoneella kuvankäsittelyn avulla. Väriarvoja säätämällä onnistuinkin parantamaan sen luettavuutta hieman.

1000-luvun käsikirjoituksen tekstiä näkyy 1500-luvun lumppupaperin läpi (vahvistettu kuvankäsittelyllä).

Palasin myös vielä kerran selästä näkyvän kirjoituksen kimppuun. Tekemällä sarjan tekstihakuja Patrologia Latina -tietokannassa onnistuin lopulta tunnistamaan tekstin. Kyseessä ovat Cesarius Arlesilaisen (n. 470–542) saarnat. Hänen kirjoituksiaan kopioitiin keskiajalla todella paljon, joten teksti itsessään ei ole erityisen epätavallinen.

Kopion tarkka ajoitus on edelleen auki. Sama koskee kysymystä sen maantieteellisestä alkuperästä.

Ainoa vihje on tällä hetkellä 1500-luvun kirjan painopaikka. Kyseessä on vuonna 1531 Strasbourgissa painettu Tacuini Sanitatis – myöhäiskeskiaikainen käännös arabialaisen lääkärin Ibn Butlanin (k. 1068) teoksesta, joka kertoo ruokavaliosta, sairauksista ja hyvinvoinnista.

On kuitenkin epävarmaa, tehtiinkö sidos Ranskassa. Vastaavia sidoksia, joissa bindinyörit on leikattu esiin, tunnetaan käsittääkseni lähinnä Italiasta.

Esiinlaikatut bindinyörit ovat alunperin olleet päällystetyt nahkasuikaleilla, jotka ovat kuluneet pois lähes kokonaan.

Keskiaikaisten käsikirjoitusten kierrättäminen oli hyvin tavallista 1500- ja 1600 luvuilla. Kun painetut kirjat tulivat markkinoille, käsikirjoitusten arvo romahti. Niiden tekstisisällöt olivat nyt saatavilla halvempina ja tarkempina versioina. Keskiaikaisten kirjojen pergamentti oli sen sijaan materiaalina erittäin käyttökelpoista etenkin kirjansidonnan tarpeisiin.

Mitä hienompi ja koristeellisempi käsikirjoitus oli, sitä paremmat mahdollisuudet sillä oli säilyä ehjänä. Arkiset ja tavalliset kirjat taas joutuivat usein kierrätyskäyttöön. Uuden ajan alun sidokset pitävät sisällään arvokkaan otoksen keskiajan kirjallista kulttuuria: ne dokumentoivat sitä, mikä oli jokapäiväistä ja normaalia, kun taas kokonaiset säilyvät kirjat ovat tavallista useammin luksuskopioita. Tästä syystä myös Kansalliskirjastossa kierrätyskäytön tuloksena säilyvät fragmentit ovat tutkimuksellisesti erittäin arvokkaita.

Yhteistyö Kansalliskirjaston, Kansallismuseon ja Kansallisgallerian kesken ei tällä kertaa johtanut konkreettisiin tutkimustuloksiin. Se oli kuitenkin meille kaikille innostava avaus, joka edistää varmasti kulttuuri-instituutioiden välistä yhteistyötä tulevaisuudessa. Lämmin kiitos kaikille hankkeessa auttaneille!

Työ fragmenttien parissa jatkuu!

Artikkelin kirjoittaja ja konservaattori Marleena Vihakara Ateneumin kuvaushuoneessa uv-suojalasein varustautuneina.

Artikkelin valokuvat: Jussi Omaheimo ja Jaakko Tahkokallio

Porissa v. 1852 pidetty saarna.

Kansalliskirjaston käsikirjoitusarkistoihin ja –kokoelmiin on useamman sadan vuoden ajan kertynyt enemmän tai vähemmän yliopistoon, tieteeseen ja taiteeseen liittyvää aineistoa, mutta myös muuta. Varsinkin teologinen aineisto on kokoelmissamme hyvin edustettuna, sillä onhan teologia ollut vuosisatojen ajan niin yliopistossamme yleisesti kuin myös kirjastossamme erittäin merkittävä tieteenala.

Joidenkin arkistojen ja kokoelmien järjestäminen on saattanut joutua odottamaan kirjastomme kätköissä pitkäänkin ja yhtenä tällaisena on vast’ikään luetteloitu vuonna 1925 virkaansa nimitetyn Pertunmaan ensimmäisen kirkkoherran Aarne Israel Kallialan (1895-1953) hallussa ollut saarnakokoelma: 1800-luvun saarnoja Hämeestä, Pirkanmaalta, Satakunnasta ja erityisesti Varsinais-Suomesta.

“Minulla oli paljo surua sydämesäni; mutta sinun lohdutuxes ilahutti minun sieluni” (Kustavi 1850)

Saarnojen kirjoittajista ei ole varmuutta, mutta kokoelma antaa asiasta kiinnostuneelle hyvän kuvan siitä, mitä aiheita papit pitivät esillä vuotuisiin kirkkopyhiin liittyen alkaen adventista, siirtyen pääsiäiseen ja Pyhän kolminaisuuden päivään ja päättäen kirkkovuoden lopulta Tuomiosunnuntain eli Kristuksen kuninkuuden sunnuntain saarnaan. Vuotuisten kirkkopyhien saarnojen lisäksi joukossa on myös muiden kirkollisten toimitusten saarnoja, kuten esimerkiksi ruumis- ja konfirmaatiosaarnat.

Saarnat kattavat lähes sadan vuoden ajan (1804-1890) suurimman osan saarnoista ajoittuen kuitenkin parinkymmenen vuoden ajanjaksolle 1840-luvun lopulta 1860-luvulle.

Noin puolet kokoelmassa olevista saarnoista on pidetty Kustavissa ja Uudessakaupungissa, mutta myös esimerkiksi Lopella, Paattisissa ja Porissa on pidetty useampia saarnoja. Asiakirjoissa olevista merkinnöistä on huomattavissa se, että pappi on saattanut hyödyntää vanhoja saarnoja siirtyessään paikkakunnalta toiselle: sama saarna on voitu pitää eri vuosina 3-4 kertaa eri puolilla Suomea ja joissain tapauksissa myös samalla paikkakunnalla eri vuosina.

Saarnakokoelma on tutkijoiden tilattavissa Kansalliskirjaston erikoislukusaliin ja arkistoluettelo löytyy Doriasta: https://www.doria.fi/handle/10024/120756.

Viime aikoina arvostus tiedettä ja tutkimusta kohtaan on ollut maassamme vaakalaudalla. Nyt onkin koittanut hetki kääntää katse toisaalle, toisenlaista valoa kohti. Se valo ei kenties ole tarkoitettu kaikkien nähtäväksi, mutta etsinnässä meitä auttaa tietokirjailija ja toimittaja Perttu Häkkinen. Hän on julkaissut Vesa Iitin kanssa yhden viime vuoden kiinnostavimmista ja halutuimmista tietokirjoista: Valonkantajat – välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä. Häkkinen tekee myös Yle Puheella ohjelmaa, jonka aiheet liikkuvat em. kirjan tapaan valtavirtakulttuurin rajaseudulla ja rajan tuolla puolen. Tuomas Palonen raotti salaisuuden verhoa Perttu Häkkisen kanssa.

Valonkantajat-kirjasi on osoittautunut erittäin suosituksi.  Onko nyt mielestäsi menossa jonkinlainen okkultismin nousukausi?

– Uskon, että on. Brittiokkultisti Ramsey Dukes esitti 70-luvun puolivälissä teesin, että okkultistiset aikakaudet eivät tule ennen tieteellistä aikakautta vaan niiden jälkeen. Viktoriaanisen ajan jälkeen alkoi ensimmäinen iso modernin ajan okkultismiaalto ja seuraava tuli materialistisen 50-luvun jälkeen, hippiaika. Dukesin mukaan seuraava aalto alkaa 2020, mutta mun mielestä se on alkanut jo.

Erään teorian mukaan lamalla on edistävä vaikutus okkultismin suosioon. Oletko samaa mieltä?

– Olen kuullut teorian, ja olen asiaa paljon miettinyt. Jos ajatellaan 90-lukua niin silloin tällaiset hengelliset  asiat eivät olleet tapetilla. Toisaalta taas 80-luvun juppikauteen liittyi vahvasti new age. Steve Jobs on tästä ykkösesimerkki, täysiverinen zen-buddhalainen. Vaihtoehtotieteet tulevat esiin sekä nousukausina että laman aikaan, mutta eri muodoissa.

Entä mikä on salatieteiden suhde tieteen valtavirtaan? Ovatko ne täydelliset vastakohdat ja voiko esoteerikko hyväksyä mitään länsimaisen tieteen perusväittämää?

– Eivät ne suinkaan ole vastakohtia. Esim. okkultisti Aleister Crowley oli lähes sairaalloisen kiinnostunut tieteen ja filosofian viimeisimmistä saavutuksista, ja tarkoitan nimenomaan russelilaista analyyttistä filosofiaa. Crowleyhan opiskeli Cambridgessä. Toisaalta okkultistit seuraavat esim. tähtitiedettä erittäin tarkkaan. Valonkantajat-kirjan haastateltavissa oli esim. tietojenkäsittelytieteilijöitä, jotka olivat samalla rituaalimaagikoita. Jos katsotaan länsimäisen tieteen historiaa niin siellä on paljon tieteentekijöitä, jotka ovat samalla maagikoita ja mystikoita.

Edellä käsiteltyyn liittyen esitän ytimekkään kysymyksen: kuka on oikeassa?

– Hyvä kysymys. Vastaan vastakysymyksellä: Minkä takia ihminen on elämänmuoto, jolle on tärkeää, että joku on ylipäätään oikeassa?

H.P. Blavatskyn Hiljaisuuden ääni -kirjan suomenkielisen painoksen omistussivulla lukee mahtipontisesti “omistettu harvoille”.  Onko esoterian ymmärryskyky annettu vain harvoille ja valituille, vai onko kyse vain siitä, että se kiinnostaa vain harvoja?

– Sekä että. Kreikan sana ”esoterikos” tarkoittaa salattua. Esoteria siis tarkoittaa tietoa, jota on jaettu initiatorisissa veljeskunnissa harvoille ja valituille. Näillä veljeskunnilla ei ole lähetyskäskyä. Toisaalta tämä on sellainen aihealue, joka ei vain yksinkertaisesti kiinnosta kaikkia. Ei minuakaan esim. kiinnosta golf yhtään. Kiinnostusta ei voi pakottaa.

Perttu Häkkinen Aleister Crowleyn luostarin raunioiden edustalla Sisiliassa. Kuva: Linda Häkkinen.

Kansalliskirjastoon talletetaan kaikki Suomessa julkaistavat kirjat. Mukaan mahtuu paljon mm. henkistä kirjallisuutta sekä valtavirtatieteestä poikkeavia ajattelijoita. Nämä varmaan kiinnostaisivat laajempaakin yleisöä, mutta  omakustanteiden ja pienten kustantamojen saama näkyvyys kirjamarkkinoilla ja mediassa on valitettavan pientä. Mitä tietolähteitä käytät, kun etsit tämän tapaista kirjallisuutta?

– Kun olin suurinpiirtein 7-luokalla sain kaverilta valokopioidun Pekka Siitoimen Musta magia -kirjan, jonka se oli kopioinut kirjastossa. Siitä lähti kiinnostus suomalaiseen ITE-kirjallisuuteen. Huomasin, että tälläistä materiaalia on Kansalliskirjastossa ja Kansallisarkistossa. Satojen tuntien keskustelujen ja oluttuoppien ääreltä nämä löytyvät. Ihmiset sanovat, että internetistä nämä löytyvät, mutta paskat löydy. Metodit eivät ole hirveästi muuttuneet Lönnrotin ajoista. Viidakkopuhelin toimii. Valonkantajat-kirjan kautta huomasin, että tällaiset kirjailijat jakavat yhä mielipiteitä. Monet ovat ihan haltioituneita, eivät tienneet että tälläistä on olemassakaan. Toiset pitävät roskana: miksi ylipäätään pitää kirjoittaa tällaisesta? Suhtautuminen on polarisoitunutta. Mutta otetaan nyt vaikkapa Kauko Nieminen: milloin olet viimeksi nähnyt sen pamfletteja antikvariaatissa? Joku ne poimii heti. On olemassa hiljainen muutaman tuhannen harrastajan joukko, joka arvostaa tätä kadonnutta folklorea.

Käytätkö kirjastoja ja millä tavalla?

– Aina lapsesta lähtien olen käyttänyt. Äitini oli kirjastovirkailija. Valonkantajat-kirjaa valmistellessani istuin useina päivinä Kansalliskirjaston päärakennuksella. Mistään muualta en löytänyt Jorma Elovaaran kirjaa Sisäavaruuden lapsi. Kaupunginkirjastolta taas lainasin melkein kaikki Kauko Niemisen pamfletit.  Kirjastoista oli siis paljonkin apua. Kävinkin juuri puhumassa Tapulikaupungin kirjastossa aiheesta. Ja ne olivat koonneet vitriiniin kotimaista rajatietoa, lähes viisikymmentä kirjaa, jotka mainitaan Valonkantajat-kirjassa. Oli hienoa nähdä, että ne ovat edelleen koko kansan lainattavissa.

Teet myös keskusteluohjelmaa Yle Puheelle. Onko kirjastoista apua tässä työssä?

– On. Teimme esim. juuri Kainuu-trilogiaa. Lainasimme muovikassillisen parhaaksi katsomiamme kirjoja Kainuusta. En pysty lukemaan pitkää kirjaa näytöltä. Luen noin kirja per viikko -vauhtia, ja luen kaiken analogisesti.

Aiotko jatkaa hyvin käynnistynyttä tietokirjailijan uraasi?  Onko seuraavalle kirjalle jo aihe?

– Aluksi vannoin, että en. Mutta nyt olen lämpiämässä yhdelle asialle.  En voi valitettavasti vielä kertoa, mikä se on.

Lukuvinkki sydäntalveen?

– Jake Stratton-Kent: The Testament of Cyprian the Mage. Se on kaksiosainen, kiinnostava teos, jonka kirjoittaja on akateemikko ja samalla vannoutunut okkultisti.  Kirja käsittelee länsimaisen maagisen perinteen syntyä Rooman vallan aikana.

Kiitos haastattelusta!

Linkki: Kauko Niemisen teokset Finna-tiedonhakupalvelussa
Linkki: Jorma Elovaaran teokset Finna-tiedonhakupalvelussa
Linkki: Pekka Siitoimen teokset Finna-tiedonhakupalvelussa