Kansalliskirjaston Galleriassa avautui 8.2. näyttely Nopista bitteihin – 200 vuotta suomalaista pelaamista. Sain kunnian pitää tervetulopuheen, mikä tarjosi mahdollisuuden pohtia pelien ja pelaamisen merkitystä elämässämme ja kulttuuriperintönä.

Talvihuvitukset. n. 1920.
Kuva: Kansalliskirjasto / Marko Oja

Pelit ja pelaaminen koskettavat meitä kaikkia. Monella nuorella ja aikuisellakin pelaaminen nielaisee suuren osan vapaa-ajasta. Kasvavalle osalle suomalaisia pelaaminen tai pelien suunnittelu on ansiotulon lähde, onhan ala parhaillaan kehittymässä yhä merkittävämmäksi työllistäjäksi ja verotulojen tuottajaksi. Osalle taas pelit ovat nostalgiaa – lämpimiä muistoja lapsuudesta tai omien lasten ja ystävien kanssa vietetyistä hauskoista peli-illoista.

Vaikka pelit näkyvät vahvasti ajassa ja arjessa, niitä harvemmin tarkastellaan osana historiaa ja kulttuuriperintöä. Tämän puutteen voimme nyt korjata. Kansalliskirjaston näyttely Nopista bitteihin kertoo suomalaisen pelaamisen kehittymisestä kolmella vuosisadalla. Esillä ovat pelit, pelaajat, pelivälineet ja pelimuistot 1800-luvulta nykypäivään.

Suhtautuminen peleihin ja pelaamiseen on vaihdellut eri aikakausina ja eri kulttuureissa. Korttipeli oli vielä sata vuotta sitten enemmän tai vähemmän syntistä. Tänään vanhempien ja lasten korttipelihetki katsotaan kivaksi yhteiseksi toiminnaksi, jopa älyllisten virikkeiden antajaksi, kun taas moralistin silmä katsoo ankarasti pelikoneitten ääreen kiinnittyneitä lapsia ja nuoria. Tulevaisuudessa näiden pelureitten luultavasti huomataan olevan erinomaisia koodaajia tai muuten innovatiivisia osaaja. Ei silti huolta tapojen löystymisestä, sillä moraalinvartijan tuikea katse löytänee kyllä uusia kohteita – sellaisia, joita emme vielä edes osaa aavistaa.

Julkaisuina ja tuotteina pelit heijastavat aina omaa aikaansa, sen ilmiöitä ja arvoja. Viime viikolla saatoimme lukea Helsingin Sanomista uudesta venäläisestä lautapelistä, jonka aiheena oli Salisburyn hermomyrkkyisku. Suomalaiseen pelivalikoimaan kuuluu mm. sisällissodan jälkimainingeissa laadittu Punaisten ja valkoisten taistelu Suomessa 1918 –peli, jonka voi muuten ladata vapaasti käyttöönsä Kansalliskirjaston Doria-palvelussa. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016052012608

Liian tosikkomaisesti ei kuitenkaan kannata suhtautua poliittisiin tai ideologisesti värittyneisiin peleihin. Eivät ne välttämättä yksioikoisesti muokkaa maailmankuvaamme, vaan tarjoavat mahdollisuuden eläytyä myös vastapuolen asemaan. Luulenpa, että moni reilun kaupan tuotteita ostava tiedostava suomalainen on lapsuudessaan hyvinkin imperialistisessa hengessä vaeltanut Afrikan kartalla jäljittäen timantteja ja väistellen roistoja. Näyttelymme pelit avaavat ikkunoita erilaisiin maailmoihin – voimme valita rintamalinjamme ensimmäisessä maailmansodassa, osallistua löytöretkiin, eläytyä arkisempiin asioihin, kuten taksiliikenteeseen tai testata, miten haastavaa on pärjätä Uuno Turhapurona.

Kansalliskirjastolle pelinäyttely tarjoaa tilaisuuden tuoda esiin sellaista kulttuuriperintöä, jonka vain harva osaisi yhdistää tänne Kupolisalin kirjahyllyjen keskelle. Kuitenkin pelitkin ovat julkaisuja, jotka kulttuuriaineistolain mukaisesti luovutetaan vapaakappaleina kansalliskokoelmaan ja talletetaan tuleville sukupolville. Lisäksi Kansalliskirjastolla on ollut ilo vastaanottaa lahjoituksia, joista merkittävin on professori Markus Brummer-Korvenkontion keräämä kuuluisa lastenkirjallisuuden ja pelien kokoelma. Tietokone- ja konsoliajan pelejä meille on lahjoittanut Aki Sivula. Näyttelyssä on mukana myös lainaesineitä yksityishenkilöiltä sekä valokuvia museoiden kokoelmista.

Näyttelyt ovat siitä mukavia, että harvoin valmistamme niitä yksin. Tässä näyttelyssä merkittävin yhteistyökumppani on ollut Suomen Pelimuseo.  Näyttelyn suunnittelussa ja käsikirjoituksen laadinnassa on yhdistetty monen asiantuntijan osaaminen. Kiitämmekin lämpimästi videopelikulttuurin tutkijaa Tero Kerttulaa, tietokirjailija Juho Kuorikoskea, tutkija Niklas Nylundia, tietokirjailija Mikko Saarta ja tutkija Henna Ylästä.

Pelinäyttelyidean alullepanijoita täällä Kansalliskirjastossa olivat apulaiskirjastonjohtaja Liisa Savolainen ja palvelupäällikkö Aija Vahtola. Hankkeen parissa on väsymättä uurastanut työryhmä, joka on paitsi tehnyt hienoa työtä näyttelyn kuratoinnissa, myös valanut meihin kaikkiin kansalliskirjastolaisiin innostusta ja ymmärrystä pelimaailmaan.  Kiitos tästä Sanna Haukkala, Marko Oja, Lauri Ojanen, Jussi Omaheimo, Marleena Vihakara ja monet myös muut työntekijämme vapaakappale-, kokoelma- ja viestintäpalveluistamme. Tämä oli hieno ponnistus!

Nopista bitteihin –näyttely on avoinna 8.2.-20.12.2019 kirjaston aukioloaikoina. Näyttelyyn on vapaa pääsy. Näyttelyyn voi tutustua myös Youtubessa Lauri Ojasen mainion opastuksen avulla.

Kansalliskirjaston tutkijapaikalla työskentelevä Lauri Kallio väitteli tohtoriksi vuonna 2017 J. V. Snellmanin persoonallisuusfilosofiasta. Nyt Kallio tutkii Snellmanin tärkeimmän oppi-isän, G. W. F. Hegelin filosofisen perinnön vaikutusta 1800-luvun aatehistoriassa.

Filosofian historian yleisesityksissä kerrotaan, miten Hegelin idealismi jäi nousevan materialismin ja muiden uusien suuntausten jalkoihin filosofin kuoleman (1831) jälkeen. Kallion mukaan tämä yksinkertaistus ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Keskiviikkona 13.2.  hän kertoo meille saksalaisen idealismin huonosti tunnetusta myöhäisestä historiasta Kansalliskirjaston tutkijan aamukahveilla (klo 9.30, Agricola-sali).

Viimeinen idealisti

G. W. F. Hegel / Jacob Schlesinger, 1831. Creative Commons.

Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770–1831) oli Platonista alkaneen idealismin perinteen viimeinen aito edustaja. Hän ajatteli, että filosofia voi ideoita tutkimalla saavuttaa uutta, tieteellisistä kokeista ja havainnoista riippumatonta tietoa maailman luonteesta. Hegelin filosofian keskeinen analyyttinen käsite oli henki (Geist), jonka avulla hän jäsensi erityisesti maailmanhistorian kulkua.

Luennoidessaan Berliinin yliopistossa 1820-luvulla Hegel nousi saksalaisen ja eurooppalaisen filosofian ehdottomaksi johtotähdeksi. ”Hegelin maine eli vahvana vielä hänen kuolemansa (1831) jälkeisinä vuosina”, Lauri Kallio toteaa. ”1830-luvun jälkipuolella Hegelin idealismi kohtasi kuitenkin purevaa filosofista kritiikkiä. Samalla kehittyvät luonnontieteet tuhosivat hegeliläisen idealismin uskottavuuden. Hegelin oletukset olivat yksinkertaisesti ristiriidassa biologisen ja fysiologisen tutkimuksen uusien tulosten kanssa.”

Hegelin kritiikin myötä saksalainen filosofian kenttä hajosi 1840-luvulla kiisteleviksi koulukunniksi. ”Hegelin aseman muutos vaikutti myös J. V. Snellmanin (1806–1881) uraan”, Kallio kertoo. ”Kun Snellman julkaisi vuonna 1841 Tübingenissa filosofisen pääteoksensa, joka perustui Hegelin periaatteille, oppi-isän maine oli jo laskussa. Jos Snellman olisi ehtinyt julkaisuineen hegeliläisyyden huippuvuosiin, hänen työnsä olisi saanut paljon suuremman kansainvälisen huomion.” Vaikka Snellmanin ura tieteen eturintamassa karahti ennen muuta kotimaisiin poliittisiin ristiriitoihin, jotka estivät hänen nimityksensä professoriksi 1840-luvulla, myös ensimmäisen merkittävän kansainvälisen julkaisun huono ajoitus vaikutti.

Hegelin puolustajat

Kallion uuden tutkimuksen pääkohteena ei kuitenkaan ole Snellman, vaan Hegelin perinnön myöhemmät vaiheet Saksassa. Vaikka Hegel menetti nopeasti ehdottoman filosofisen valta-asemansa, hänen idealistinen perintönsä jatkoi elämäänsä vahvempana kuin usein ajatellaan. ”Vuonna 1843 Hegelin perinnön vaalijat perustivat Berliinin filosofisen seuran. Tutkimukseni keskittyy tämän ryhmän merkitykseen saksalaisen idealismin puolustajina. Ideana oli rakentaa seuran ympärille kansainvälinen hegeliläisten verkosto, ja melko pitkälle tässä onnistuttiinkin. Esimerkiksi Suomea edustivat J. V. Snellman ja Thiodolf Rein.”

Adolf Trendelenburg (1802–1872) oli aikansa tunnetuimpia saksalaisia filosofeja. Creative Commons.

Kallio tarkastelee erityisesti 1860-lukua, jolloin seura alkoi julkaista omaa lehteä. Tässä vaiheessa Saksassa oli käynnissä materialistien ja idealistien välinen materialismi-kiista. Sen ydinkysymys oli, johtiko moderni luonnontiede väistämättä materialismiin ja filosofian kuihtumiseen itsenäisenä tieteenä. Hegeliä kritisoitiin myös idealistien puolella. ”Adolf Trendelenburg, joka kuului sinänsä idealisteihin, nousi akateemiseksi julkkikseksi ja oman aikansa tunnetuimmaksi filosofiksi juuri arvostelemalla Hegelin metodien riittämättömyyttä. Berliinin filosofisen seuran lehti reagoi muun muassa tähän,” Kallio sanoo.

Materialismi-kiista oli kehittynyt 1840-luvulta alkaen. 1860-luvulla saksalaisen idealismin perintöä uhattiin suoraan myös uudelta suunnalta. ”Tässä vaiheessa nousi uuskantilaisuus, jonka edustajat halusivat palata Kantin ajatteluun ja ohittaa Hegelin saavutukset kokonaan.” Uuskantilaisista tuli Berliinin filosofisen seuran päävastustajia. ”Yksi tutkimuskysymykseni on juuri se, miten seura argumentoi uuskantilaista kritiikkiä vastaan.”

Kallion tutkimuksen laajempi tarkoitus on luoda tasapainoisempi käsitys 1800-luvun filosofian historiasta. Vaikka idealistit lopulta hävisivät kamppailun materialismia ja uuskantilaisuutta vastaan, heillä oli suuri painoarvo 1800-luvulla käydyissä filosofisissa keskusteluissa. ”Omana aikanaan monet myöhäisen saksalaisen idealismin edustajat olivat tunnettuja ja vaikutusvaltaisia hahmoja. Ja vaikka he ovat tänä päivänä unohdettuja, heidän oppilaistaan nousi seuraavan filosofisukupolven supertähtiä, kuten analyyttisen filosofian pioneeri Gottlob Frege (1848–1925) ja Wilhelm Dilthey (1833–1911), joka oli yksi modernin hermeneutiikan perustajista.”

Hegelin seuraajien jäljillä Snellmanin kirjastossa

Kallio on tehnyt koko tutkijanuransa Kansalliskirjaston aineistojen parissa. Tällä hetkellä hän tekee yhteistyötä Turun yliopiston filosofian oppiaineen kanssa, mutta fyysisesti hän jatkaa töitään Helsingissä. ”Suomessa ei ole mitään muuta kirjastoa, jolla olisi vastaavat kokoelmat. Hegelin kootut teokset, joihin vakavassa Hegel-tutkimuksessa nykyään tulee viitata, ovat tutkijapaikaltani käden ulottuvilla Kupolisalissa. Ja ainoastaan täältä löytyvät 1800-luvun myöhempien saksalaisten idealistien julkaisut”, Kallio sanoo.

Adolf Trendelenburgin luonnoikeutta ja etiikkaa käsittelevä teos vuodelta 1860. Kansalliskirjaston humanistinen kokoelma.

Kansalliskirjaston tieteellisten kokoelmien ainutlaatuinen kattavuus on suora seuraus kirjaston pitkästä historiasta. Esimerkiksi filosofian alalla kokoelmia on kartutettu järjestelmällisesti niistä päivistä lähtien, jolloin J. V. Snellman teki omia tutkimuksiaan samassa talossa, silloisessa Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston kirjastossa.

Kansalliskirjaston kokoelmista löytyy samoin maineikas Hegel-Studien -aikakauskirja, jonka seuraavassa numerossa ilmestyy nyt myös Kallion artikkeli. Menneisyyden ja tämän päivän tutkijoiden työ tallentuu samoihin kokoelmiin, tulevaisuuden suomalaisten Hegel-tutkijoiden iloksi. Snellman voisi olla tyytyväinen.

Tutkijan aamukahvit on noin puolen tunnin mittainen esitelmä- ja keskustelutilaisuus. Lauri Kallio esitelmöi myöhäisen saksalaisen idealismin historiasta Agricola-salissa keskivikkona 13.2. klo 9.30-10.00.

Pian lopuilleen kääntyvä vuosi 2018 on nostanut esiin tärkeää keskustelua sekä ensimmäisen maailmansodan että Suomen sisällissodan tapahtumista, niiden taustalla vaikuttaneista tekijöistä ja niiden seurauksista. Ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan vaikutukset ulottuivat myös kirjastoihin ja muihin kulttuuriperintöä tallettaviin laitoksiin, vaikka suurilta tuhoilta ne Suomessa onneksi välttyivätkin.

Kirjastoille ensimmäinen maailmansota merkitsi ennen kaikkea vaikeuksia ulkomaisen kirjallisuuden hankinnassa, sillä tiedesuhteet Venäjän vihollisvaltioihin katkesivat sodan sytyttyä. Viranomaiset muun muassa määräsivät tieteelliset laitokset ja seurat erottamaan saksalaiset, itävaltalaiset, unkarilaiset ja turkkilaiset kunnia- ja kirjeenvaihtojäsenet, jotka yleensä anteliaasti lahjoittivat omia teoksiaan suomalaisiin kirjastoihin. Käskyä ei tosin kaikkialla pantu toimeen, mutta yhteydet katkesivat joka tapauksessa rajojen sulkeuduttua ja postiliikenteen vaikeuduttua. Myös julkaisuvaihtosuhteet vihollisvaltoihin lakkasivat, samoin kaupalliset lehtitilaukset. Ympärysvaltojen alueelta ja Pohjoismaista julkaisuja saatiin kuitenkin harvakseltaan. Saksalaisten tiedelehtien hankinnan katkeaminen koettiin monilla tieteenaloilla erityisen ongelmalliseksi, olihan Saksa tieteen ja tiedejulkaisemisen johtava maa 1900-luvun alussa.

Suomen rannikkoa linnoitettiin saksalaisten hyökkäyksen pelossa, ja myös kirjastot varustautuivat sotatilaan. Elokuussa 1914 Yliopiston kirjaston virkailijat pakkasivat arvokkaimpia kokoelmia pakkilaatikoihin toimittaakseen ne maaseudulle turvaan. Laatikoihin päätyi arvokkaimpia osia Fennica-kokoelmasta, Nordenskiöldin kokoelma lähes kokonaisuudessaan ja ulkomaisen osaston kortisto. Helsinki pysyi kuitenkin rauhallisena, eikä laatikoita koskaan viety maaseudulle. Osa niistä purettiin ja aineisto palautettiin asiakaskäyttöön. Sotavuosina kirjastoa pidettiin jopa siinä määrin turvallisena paikkana, että sinne deponoitiin 1916 Monrepos’n kartanon arvokas kirjakokoelma, jonka säilyttäminen Viipurissa koettiin riskialttiiksi. Vuoden 1917 levottomuudet saivat kuitenkin henkilökunnan varuilleen, arvokkaimmat kokoelmat pakattiin jälleen laatikoihin ja vietiin kirjaston kellariin.

Sisällissodan aikana Helsinki oli tapahtumien polttopisteessä. Yliopiston kirjasto sulki ovensa sodan puhjettua tammikuun lopussa. Varsinaista uhkaa kokoelmille ei tiettävästi missään vaiheessa syntynyt. Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa punakaarti sen sijaan vieraili – ei tosin puuttuakseen kokoelmiin, vaan etsimässä salaista kirjapainoa. Seuran yhteydenotto kansanvaltuuskuntaan ratkaisi kuitenkin tilanteen, ja sen työ sai jatkua sodan ajan kaikessa rauhassa. Yliopiston kirjasto pysyi suljettuna 21.4.1918 asti, jolloin Helsinki oli jo valkoisten ja saksalaisten hallussa.

Rauhan palattua tiedeyhteisö pyrki nopeasti palauttamaan tutkimuksenteon edellytykset. Sisällissota ja kansan jakautuminen kahtia oli ollut järkytys suurelle osalle yliopistoväkeä. Kunnioitettavaa kuitenkin, että sotaan asennoiduttiin myös tieteellisellä viileydellä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puheenjohtaja Kaarle Krohn kiitti seuran vuosijuhlissa punakaartilaisia siitä, että sen kokoelmat oli jätetty rauhaan. Suomen Muinaismuistoyhdistys puolestaan päätti ryhtyä keräämään ja tallentamaan punakaartilaisten esineistöä ja sodan muistoja museoihin tallennettaviksi.

Kirjastot ryhtyivät elvyttämään vaihtosuhteita ja myös lehtitilaukset haluttiin käynnistää heti, kun postiliikenne alkoi toimia. Taloudellisen niukkuuden lisäksi kirjastojen asemaa vaikeutti kireä poliittinen ilmapiiri. 1920-luvulla ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot pyrkivät eristämään saksalaiset kansainvälisestä tiedeyhteisöstä. Näihin aloitteisiin suhtauduttiin Suomessa varsin viileästi ja yhteyksiä Saksaan rakennettiin määrätietoisesti. Neuvosto-Venäjän ja sittemmin Neuvostoliiton tiedelaitoksiin solmittiin myös vaihtosuhteita, vaikka poliittiset epäluulot maitten välillä syvenivätkin 1920- ja 1930-luvuilla. Politiikkaa enemmän vaa’assa painoi pyrkimys turvata tieteellisen tiedon saanti kaikkialta maailmasta ja vaihtosuhteiden kautta myös suomalaisen tutkimuksen levitys ulkomaille

Tämän päivän tutkija voi olla tyytyväinen tapaan, jolla suomalaiset kirjastot ja kulttuuriperintölaitokset asennoituivat sodan melskeisiin ja sodanjälkeiseen kansainväliseen vihoitteluun. Kokoelmien kartuttaminen turvattiin huolimatta ajoittaisesta poliittisesta painostuksesta, kansan kahtia jakaneesta sodasta ja repivästä mielialasta. Tämän tieteellisen asennoitumisen ansiosta tutkijoillamme on nyt mahdollisuus saada käsiinsä sota-ajan ja sotienvälisen ajan aineistoa Suomesta ja maailmalta ja löytää erilaisia näkökulmia ja tulkintoja tähän kiinnostavaan ja monella tapaa merkittävään ajanjaksoon. Kansalliskirjaston kokoelmiin kuuluvia sisällissodan aikaisia pienpainatteita on viime vuonna digitoitu, ja ne löytyvät Doria-palvelusta http://www.doria.fi/handle/10024/111871.

Kirjallisuutta
Kai Häggman: Sanojen talossa: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. Helsinki: SKS 2012.
Rainer Knapas: Tiedon valtakunnassa: Helsingin yliopiston kirjasto – Kansalliskirjasto 1640-2010. Helsinki: SKS 2012
Johanna Lilja: Challenging the Matthew Effect: Exchange of Publications in Four Finnish Learned Societies untile the Second World War. Helsinki: The Finnish Society of Science and Letters 2012.
Elin Törnudd: Suomen teknillinen keskuskirjasto – 150 vuotta Teknillisen korkeakoulun ja yhteiskunnan palveluksessa. Espoo: Teknillinen korkeakoulu 1998.

Luonnonkatastrofeja, ilmastonmuutosta, paiseruttoa ja sotia

Ankara on ajan riento ympäri maailmaa! Median välityksellä voimme seurata luonnonkatastrofeja, sotia ja nälänhätää, käynnissä olevia ja uhkaavia yms. Maamme valtalehti Helsingin Sanomat muistuttaa kuitenkin siitä, että ennen ei välttämättä ollut yhtään sen paremmin. Lehti julkaisi 19.11. verkkosivuillaan pitkän artikkelin

Tulivuoren­purkaus pimensi Auringon ja sitten tulivat paise­rutto, pakkaset ja nälän­hätä – vuosi 536 oli ihmis­kunnan historian kamalin, sanovat tutkijat.

HS:n artikkeli perustuu brittiläisen keskiajan tutkija Michael McCormickin yhdessä arkeologien ja jäätikkötutkjoiden kanssa Science-magasinissä julkaisemaan monitieteisen tutkimuksen ensimmäisiin tuloksiin. Why 536 was” the worst year to be alive.

Euroopan ja Välimeren-alueen historian ehkä katastrofaalisimman kauden, Mustaa Surmaakin pahemman,  aloitti v. 536 mahdollisesti Islannissa tapahtunut tulivuorenpurkaus, jonka aikaansaamat tuhkapilvet näkyvät maaperä sedimenteissä ja erityisesti kiintojään kerroksissa ympäri Eurooppaa. Tuhkapilvet ja niiden seuraukset; ilmastomuutos, kylmyys  ja nälänhätä mainitaan myös 500-luvun historiankirjoituksessa. Uusi voimakas tulivuorenpurkaus olisi seurannut muutaman vuoden päästä, ilmeisesti 539 tai pian sen jälkeen pidentäen poikkeusolosuhteita entisestään. Luonnonkatastrofeja taas seurasi vuosia kestänyt ruttoepidemia. Sen katsotaan alkaneen 542 Konstantinopolissa keisari Justinianus Suuren hallituskaudella ja siksi siitä käytettään tutkimuksessa nimitystä Justinianuksen rutto. Luonnonkatastrofit ja pandemia aiheuttivat väestöoloissa ja kulttuureissa lähes sata vuotta kestäneen taantuman, jonka taittumisesta ensimmäiset merkit tutkimusryhmä löysi vasta 640-luvulle ajoittuvista sedimenteistä.

Humanistien ja luonnontieteilijöiden monivuotisen yhteistyön tuloksista voi lukea siis Science Magazinin uusimmasta numerosta http://www.sciencemag.org/.

Elektronisessa muodossa lehti löytyy myös Finna-palvelun kautta ja luettavissa HY:n verkossa https://kansalliskirjasto.finna.fi/

Asiasta syvemmin kiinnostuneille suosittelemme mm. Dionysios Ch. Stathakopouloksen teosta, Famine and pestilence in the late Roman and early Byzantine Empire : a systematic survey of subsistence crises and epidemics. Ashgate 2004 (H Avokok. 937 Stathakopoulos).