Monthly Archives: May 2014

Professori Elina Suomelan juhlaseminaari 12.6.

|

Helsingin yliopiston italialaisen filologian professori Elina Suomela siirtyy syksyn alussa eläkkeelle. Hänen kunniakseen järjestetään italiankielinen juhlaseminaari torstaina 12.6. klo 9-12 Metsätalon salissa 12. Pyydämme kaikkia halukkaita ilmoittautumaan tapahtumaan sekä ilmoittamaan mahdolliset ruoka-aineallergiat 2.6. mennessä e-lomakkeella.

Seminaarin ohjelma ja lisätietoa tutkimusyhteisö CoCoLaCin blogista.

Elinan toivetta noudattaen mahdolliset muistamiset pyydetään osoittamaan Helsingin yliopiston italialaisen filologian ainejärjestölle Divina Compagnialle:

tilinumero FI50 1572 3000 3348 13 (BIC: NDEAFIHH) ja viite 1009 (ulkomailta RF181009)

Onnittelijat voivat lisäksi halutessaan eritellä italianopiskelijoiden hyväksi tehtävän lahjoituksen käyttötarkoituksen lisäämällä viestikenttään yhden seuraavista:

  • Elina / kurssikirjat
  • Elina / apurahat
  • Elina / tapahtumat

Tervetuloa – benvenuti!

Elinan ranskalaisen ja italialaisen filologian kollegat

CoCoLaC: Contrasting and Comparing Languages and Cultures

Lisätietoja osoitteesta riikka.ala-risku@helsinki.fi

Guest lectures by Jennifer Jenkins 20-21 May

|

The Changing English project is hosting two guest lectures by Professor Jennifer Jenkins (University of Southampton). Everybody is warmly welcome! Please see the abstracts below.

Tuesday, 20 May, 14-16, room 8, Metsätalo (3d floor)
Topic: “Fit for purpose? Tests of English for entry into international universities”

I begin by exploring international students’ positions on the so-called ‘international’ English language university entry tests. I go on to consider what is missing in such tests, in particular, any response to the sociolinguistic implications of the international spread of English or to recent findings in relevant areas of applied linguistics research.
Of these areas, I will argue, research into English as a lingua franca (ELF) has the greatest relevance for English language entry tests, given that international universities are, by their very nature, ELF communities. Having briefly discussed the notion of ELF, I will return to the tests to examine the extent to which they are (not) fit for the purpose of assessing potential students’ skills for study in an English lingua franca environment. I will conclude by considering what kinds of changes the testers need to implement to bring themselves in line with such an environment (and the 21st Century).

Wednesday, 21 May, 14-16, room 12, Metsätalo (3d floor)
Topic “Revisiting pronunciation in ELF communication contexts”

Pronunciation was the first linguistic level to be explored in empirical ELF research. The earliest findings, published as Jenkins 2000, and in particular, the ‘Lingua Franca Core’ (LFC), proved highly controversial. Nevertheless, subsequent replications have generally supported the original research findings that underpinned the LFC. Subsequent researchers have also paid greater attention to the role of accommodation, which was a major (if usually overlooked) part of the original LFC research. Despite this, negative responses, themselves still often based on misinterpretations of the research, continue to this day. By contrast, the research has begun to have a positive influence on the educating of English language teachers, such as in the syllabuses of Cambridge English’s pre- and in-service teacher training qualifications, respectively, CELTA and DELTA. It is also the subject of a handbook for teachers (Walker 2010). In my talk, I will discuss the original ELF pronunciation research and the ‘fallout’ from it, and explore how the situation has developed over the years, particularly during the intervening years since I last talked on this subject in Helsinki in 2008.

Bio

Jennifer Jenkins holds the Chair of Global Englishes at the University of Southampton, where she is also founding director of the University’s Centre for Global Englishes. She has been researching English as a lingua franca since the 1980s, and has published numerous articles and chapters on the subject, as well as three monographs: The Phonology of English as an International Language (OUP 2000), English as a Lingua Franca: Attitude and Identity (OUP 2007), and English as a Lingua Franca in the International University (Routledge 2014). She has also published a university course book, World Englishes, whose third edition is currently in press as Global Englishes (Routledge). She is the founding editor of the book series, Developments in English as a Lingua Franca (De Gruyter Mouton).

Tomi Huttunen on vimmainen opettaja

|

Tuore professori rakastaa luennoimista, innostuu outoudesta ja fanittaa venäläistä rockmusiikkia.

Tomi Huttunen aloitti opintonsa Helsingin yliopistolla vuonna 1992. Venäjän kieli, kulttuuri ja kirjallisuus veivät mennessään, sillä nyt yli 20 vuotta myöhemmin hänellä on takanaan katkeamaton ura yliopistolla. 1.5.2014 alkaen dosentti, filosofian tohtori Huttunen toimii venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professorina nykykielten laitoksella.

Yhteisöllisyyttä ja oivalluksia

Huttusen mielestä yliopisto-opiskelu on parhaimmillaan silloin, kun opiskelija kokee kuuluvansa osaksi laajempaa akateemista yhteisöä. Huttunen oli aikoinaan osa harrastunutta opiskelijaporukkaa, joka perusti venäläisen nykykirjallisuuden klubin. Klubilaiset tekivät tiivistä yhteistyötä laitoksen tutkijoiden kanssa. Tutkijayhteisöön osallistuminen oli hänelle tärkeä kasvualusta ja sytyke jatko-opintoihin etenemiselle.

Luento on Huttuselle kaikkein luontevin esiintymismuoto. Hän kertoo rakastavansa eniten sitä, miten ajatus muuttaa muotoaan tieteellisen artikkelin ja luennon välillä.

– Artikkelissa ajatus on esitettävä mahdollisimman tiiviisti ja täsmällisesti. Kun tämän ajatuksen vie luennolle, sen pääsee purkamaan auki ihan eri tavalla. Ajatuksesta muotoutuu puolitoistatuntinen matka, jolla saa sinkoilla näkökulmasta toiseen, piirtää kuvia, esittää näytteitä, assosioida laveasti. Se on loputtoman kiehtovaa, Huttunen selittää.

– Kun opiskelijoiden silmissä näkee oivalluksen, se on palkitsevinta, mitä yliopisto-opetuksessa on, hän jatkaa.

Rockia ja avantgardea

Oli kaksi tekijää sille, miksi Huttunen kiinnostui alun perin venäläisestä kulttuurista ja päätti lähteä opiskelemaan sitä. Ensimmäinen syy oli venäläinen rockmusiikki. Huttunen on kirjoittanut aiheesta kirjankin; Pietari on rock kertoo Leningradin rockin ensiaskelista.

– Tarkoitukseni teoksen kirjoittamiselle oli saattaa nuoruuden matka päätökseen. Siinä kuitenkin kävi ihan päinvastoin: kirjan julkaisemisen jälkeen olen puhunut rokista enemmän kuin koskaan aikaisemmin, Huttunen kertoo.

Huttusen kollegat nimittävät häntä leikillään venäläisen rockin professoriksi. Lempinimi ei lopulta ole kovin kaukaa haettu, sillä venäläinen rockmusiikki on luonteeltaan hyvin kirjallista.

– Varsinkin neuvostoaikaisen rockin ymmärtämiseen tarvitsee venäläisen klassisen kirjallisuuden tuntemusta, jotta tajuaa lyriikoissa esiintyvät intertekstuaaliset viitteet, hän selittää.

Professori tunnustautuu klassista rokkia soittavan Akvarium-yhtyeen pitkäaikaiseksi faniksi. Lempikirjailijat sen sijaan ovat vaihtuneet vuosien mittaan Fjodor Dostojevskista Daniil Harmsiin, Tatjana Tolstajaan ja Lev Rubinšteiniin. Kaikki opinnäytteensä hän on tehnyt imaginisti Anatoli Mariengofin tuotannosta.

Tutkimuksellisesti Huttusen ominta alaa on avantgarde eli leikkivä ja kokeellinen kirjallisuus, joka asettaa todellisuuden kyseenalaiseksi. Lukijana häntä viehättävät henkilökohtaisesti suuret venäläiset kertojat, erityisesti historiallinen ja psykologinen kirjallisuus, joka pureutuu syvälle ihmismieleen ja luotaa sielun saloja.

– Kirjallisuus saa olla epätavallista, outoa ja omituista, hän kuvailee.

Venäjä on lähin ja vierain

Huttunen väittää, että venäläinen kulttuuri on monille suomalaisille vierauden huippu. Venäläisyys on meille oman kulttuurimme peili – se vieras vastine, johon vertaamme itseämme.

– Esimerkiksi iskelmistä huomaa, että suomalaisia eivät kiinnosta aiheet, jotka ovat samanlaisia meillä ja Venäjällä, niin kuin kylmä talvi, pakkasukko tai saunominen. Sen sijaan Venäjässä kiehtoo kaikki mahdollisimman kaukainen ja eksoottinen, kuten kasakat, balalaikka ja Volga, Huttunen kärjistää.

Suomalaiset siis hahmottavat omaa kulttuuriaan tarkastelemalla niitä eroavaisuuksia, joita meillä on suhteessa lähinaapuriimme Venäjään.

– Siksi sanoisin, että suomalaisen kulttuurin olemukselle venäläisyys ei ole tärkeää, vaan suorastaan välttämättömyys, Huttunen sanoo.

Teksti: Anni Aarinen. Kuva: Ari Aalto.

Language is social

|

Jutun suomenkielinen versio on englanninkielisen tekstin alla.

Aurelija Tamošiūnaitė is a lecturer at Vytautas Magnus University at Kaunas, Lithuania. What brought her to Helsinki for spring 2014 is her interest in sociolinguistics: the study of how people use language in social situations.

Tamošiūnaitė’s main research focus is on the historical development of written Lithuanian language in the 19thcentury and the first half of the 20th century. The end of the 19th century attracts her particular interest, since it was a turbulent time of sociolinguistic changes: Latin alphabet was banned and Cyrillic was introduced for the Lithuanian, and the use of Lithuanian was restricted in schools and public institutions. Lithuanian was used mainly by the lowest social class whereas the official language in the region was Russian and the language of the church and nobility was Polish.

To study the historical development of Lithuanian, Tamošiūnaitė decided to study letters written by the people of lower social classes.

‘I examine how the written language entered Lithuanians’ daily lives. How did Lithuanians start writing? What did it mean to them? How did they adopt the developing standard Lithuanian and which of their dialect features they maintained?’ she explains.

Aurelija Tamošiūnaitė

Aurelija Tamošiūnaitė

Language of the ancestors

Since attaining her PhD from the University of Illinois in Chicago, Tamošiūnaitė has been interested in Lithuanian also from a heritage language perspective. There she studied the attitudes that immigrants in the United States have towards their heritage language, especially in terms of the economic and symbolic value that the heritage language holds for these people. The multilingual environment of the US is especially interesting from the perspective of small language groups.

‘For many second- or third-generation American Lithuanians, English has become their dominant language. How do they see the role of Lithuanian as their heritage language? How do they attempt to pass it on to their children?’ Tamošiūnaitė describes some typical questions.

Unexpected popularity

In May 2014, students at the University of Helsinki Department of Modern Languages have the chance to tap into Tamošiūnaitė’s expertise on an intensive course called ‘Research methods in sociolinguistics’. This course explores multiple techniques for gathering and analyzing data about spoken and written language.

‘I expected that maybe 10 students would be interested in such a specific topic. I was glad and surprised when I heard that the course was so popular that it was already full on the first day of registration. Some extra slots were opened, and now I’m looking forward to teaching thrice the number of students’, Tamošiūnaitė rejoices.

Tamošiūnaitė was fascinated by sociolinguistics already when she was a student herself. One reason for this was that the methods in sociolinguistics are very much applicable to everyday life.

‘For example, interview skills and ability to conduct surveys are useful not only when doing research but work life as well’, she explains.

Exploring the research subject – and yourself

If Tamošiūnaitė had to pick two favorite research methods, she would choose surveys and sociolinguistic interviews. Even though she uses corpus-based methods as well, she prefers the qualitative research techniques.

‘I can remember my first sociolinguistic interview very well, as I do my most recent one. I have to say these two times were very different from each other. What’s fun about such interviews is that while doing them you learn about yourself too – they are quite self-exploratory’, she continues.

Interdisciplinary melting pot for researchers

Tamošiūnaitė came to Helsinki when she was awarded the Kone Foundation fellowship in the highly competitive fellowship program of the Helsinki Collegium for Advanced Studies, which is an independent institute within the University of Helsinki.

‘The Collegium is a wonderful place for researchers because you get to focus on your research, make unexpected contacts, and work in an interdisciplinary environment. Where else would I share an office with a neuroscientist?’ Tamošiūnaitė points out.

Text: Anni Aarinen. Photo: Kaisa Apell.

More information:

Tamošiūnaitė’s profile

Kieli kehittyy sosiaalisesti

Aurelija Tamošiūnaitė, liettualaisen Vytautas Magnus -yliopiston lehtori, saapui Suomeen sosiolingvistiikan houkuttelemana. Kevään 2014 ajan hän perehtyy siihen, miten ihmiset käyttävät kieltä sosiaalisissa tilanteissa.

Tamošiūnaitė tutkii erityisesti sitä, miten kirjallinen liettuan kieli on kehittynyt historiallisesti 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. 1800-luvun loppu oli liettuan kielelle kuohuva, merkittävien sosiolingvististen muutosten sävyttämä ajanjakso: Liettuan kirjoittaminen latinalaisilla aakkosilla kiellettiin ja kyrilliset aakkoset otettiin käyttöön.  Liettuan kielen käyttämistä kouluissa ja julkisissa laitoksissa rajoitettiin. Alueen virallinen kieli oli venäjä, ja kirkko ja ylhäisö käyttivät puolaa – liettuaa puhuivat pääasiassa vain alimmat yhteiskuntaluokat ja maalaiset.

Tamošiūnaitė tutkii liettuan kielen kehittymistä tarkastelemalla kirjeitä, joita tavalliset liettulaiset kirjoittivat toisilleen:

– Olen kiinnostunut siitä, miten kirjallinen ilmaisu on astunut liettualaisten elämään. Kuinka he alkoivat kirjoittaa? Mitä merkityksiä kirjoittamisella oli heille? Miten he ottivat käyttöön kehittyvän yleiskielen ja mitkä piirteet he säilyttivät omasta murteestaan?

Kieli perintönä

Tehtyään tohtorintutkinnon Illinois’n yliopistossa Chicagossa Tamošiūnaitė kiinnostui liettuasta myös perinnekielenä (heritage language). Hän tutki Yhdysvalloissa asuvien liettualaisten maahanmuuttajien asenteita omaa kieltään kohtaan.

– Monille toisen tai kolmannen sukupolven amerikanliettualaisille englannista on tullut heidän vahvin kielensä. Kuinka he näkevät liettuan roolin esi-isiensä perintönä? Miten hyvin he onnistuvat välittämään liettuan kielen taidon omille lapsilleen? hän kuvailee tyypillisiä kysymyksiä.

Suosio yllätti

Toukokuussa 2014 nykykielten laitoksen opiskelijat pääsevät Tamošiūnaitėn opettamalle intensiivikurssille, jolla perehdytään sosiolingvistiikan tutkimusmetodeihin. Osallistujat tutustuvat useisiin tekniikoihin, joilla puhutusta tai kirjoitetusta kielestä voi kerätä ja analysoida dataa.

– Odotin, että ehkä 10 opiskelijaa olisi kiinnostunut näin spesifistä aiheesta. Olin iloisesti yllättynyt, kun kurssi tulikin täyteen heti ensimmäisenä ilmoittautumispäivänä ja paikkoja jouduttiin lisäämään. Nyt kurssille osallistuu kolme kertaa enemmän opiskelijoita kuin odotin, Tamošiūnaitė kertoo.

Tamošiūnaitė kiinnostui sosiolingvistiikasta jo omina opiskeluaikoinaan. Osasyy tälle oli siinä, että sosiolingvistiikan tutkimusmetodit ovat hyödyllisiä myös tavallisessa arjessa.

– Työelämässä on hyötyä esimerkiksi haastattelutaidoista ja kyselyiden laatimiseen liittyvästä osaamisesta. On yllättävän vaikeaa laatia sellaisia kyselyitä, joista saa laadukasta dataa, hän selittää.

Tutkimus opettaa myös itsetuntemusta

Jos Tamošiūnaitėn pitäisi valita suosikkitutkimusmetodinsa, hän valitsisi kyselyt ja sosiolingvistisen haastattelun.

– Muistan hyvin sekä ensimmäisen että viimeisimmän sosiolingvistisen haastatteluni. Nämä haastattelukerrat olivat hyvin erilaisia. Erityisen hienoa on se, että haastatellessa ei opi tuntemaan paremmin ainoastaan tutkimuskohdettaan vaan myös itsensä, hän kertoo.

Poikkitieteellinen kohtauspaikka

Tamošiūnaitė tuli Helsinkiin, kun hän sai Kone Foundation Fellow -paikan Helsingin yliopiston arvostetusta Tutkijakollegiumista.

– Tutkijakollegiumi on upea paikka, koska siellä voi rauhassa keskittyä omaan tutkimukseensa, työskennellä poikkitieteellisessä ympäristössä ja tutustua ihmisiin, joihin ei todennäköisesti muuten törmäisi. Missä muualla kielitieteilijä jakaisin työhuoneen aivotutkijan kanssa? Tamošiūnaitė kysyy.

Teksti: Anni Aarinen. Kuva: Kaisa Apell.

Lisätietoa:

Tamošiūnaitėn profiili Tutkijakollegiumin sivuilla