Sattumaa, sekopäistä ja sykähdyttävää – Venäläisen avantgarden manifestit

Tuore antologiateos Venäläisen avantgarden manifestit esittelee 1900-luvun alkupuolella kukoistaneita avantgardeliikkeitä runoilijoiden ja taiteilijoiden omin sanoin. Nykykielten laitoksen opiskelijat suomensivat kirjaan kuuluisia venäläisiä manifesteja, ohjelmajulistuksia, suunnitelmia ja visioita.

– Manifestit ovat tämän päivän suomalaiselle lukijalle dokumentteja aikakaudesta, jolloin kokonainen sukupolvi uskoi vallankumouksen leviävän lyhyessä ajassa kaikkialle maailmaan, kirjoittaa kirjan toimittanut professori Tomi Huttunen esipuheessa.

venäläisen avantgarden ismit

Manifesteista kohoaa esiin venäläisen avantgardekirjallisuuden historiallisia avainkäsitteitä kuten sattuma, hulluus, ennakoimattomuus, yllätykset, virheet, räjähdykset ja nyrjähdykset. Hankkeen kautta opiskelijat pääsivät tutustumaan myös sellaisiin runoilijoihin, joiden tuotoksiin he eivät muuten olisi välttämättä törmänneet.

– Tartuin mielelläni esimerkiksi 41°-ryhmän teksteihin, koska sitä kautta sain perehtyä järjentakaiseen kieleen, joka on venäläisten futuristien keksinnöistä sekopäisin ja sykähdyttävin, kuvailee Siiri Anttila, yksi projektiin osallistuneista opiskelijoista.

Kääntäminen on seikkailua kielessä

Käännettävät tekstit olivat paikoin melko kimurantteja.

– Vastaan tuli sellaisia kysymyksiä, joihin ei ole yksiselitteistä vastausta, vaan joiden ratkominen vaati sanakirjan käytön lisäksi myös aika paljon tunnustelua, fiilistelyä ja haeskelua. Kääntäessä joutui miettimään tarkasti alkutekstejä, jotka saattoivat olla hyvin hämmentäviä. Tämä oli työlästä, mutta samalla suuri ilo, Anttila kertoo.

– Kääntäminen on seikkailua kielessä ja omien siipien kokeilemista. Tuntuu aina palkitsevalta, kun kääntäessä keksii uusia, oivaltavia tapoja käyttää omaa äidinkieltään ja löytää luovia ilmaisuja asioille, joille ei ole suoraa käännösvastinetta omassa äidinkielessä – kun tajuaa pystyvänsä ilmaisemaan kauniisti monimutkaisiakin asioita, pohtii toinen opiskelija Anni Lappela.

Hankkeeseen osallistuminen edellytti monenlaista taustatyötä kuten aikakauden kirjalliseen kontekstiin tutustumista.

– Opin tiedollisesti paljon uutta – se oli yksi käännösprosessin parhaita asioita. Taustatietojen selvittäminen ja luovien ratkaisuiden pohtiminen vaativat myös suurta kärsivällisyyttä ja kurinalaista työskentelyä, jota voi oppia vain kääntämällä, Lappela kuvailee.

Kirja syntyi kaaoksesta kollektiivisesti

venalaisen-avantgarden-manifestit_kansi_255_poesiaOpiskelijat ja Huttunen koostivat antologian yhteistyössä. He miettivät yhdessä käännettävien tekstien valintaa ja kommentoivat toistensa tuotoksia.

– Oli kiinnostavaa ja opettavaista seurata, miten tällainen kokonaisuus valikoitui, jäsentyi ja sai lopullisen muotonsa – miten kaaoksesta syntyy kirja, Anttila kertoo.

Hankkeen toteutus oli yhteisöllisempää kuin tavallinen käännöstyö.

– Kääntäminen on yleensä aika yksinäistä puuhaa, mutta kun teimme antologiaa porukalla, kääntämisestä tuli kollektiivisempaa ja siitä tuli keskusteltua tavallista enemmän, Lappela kertoo.

– Vaikka vastuun jakaminen ja näkemysten yhteensovittaminen ei mielestäni aina ollut helppoa, oli porukassa hauskaa ja motivoivaa tehdä hommia. Ehkä kirja konkretisoi sellaista hauskaa yhteistä tekemisen meininkiä, mitä toivoisin myös lisää, Anttila sanoo.

Venäläisen avantgarden manifestit julkaistiin kesäkuussa 2014.

– Oman tekstin näkeminen painettuna on aina ihanaa. Se kannustaa jatkamaan ja konkretisoi omia abstrakteja unelmia, Lappela iloitsee.

Juttuun haastateltujen henkilöiden lisäksi käännöksiä tekivät Liisa Bourgeot, Elisa Harvala, Miro Järnefelt, Sanni Koski, Kiril Kozlovsky, Eila Mäntysaari, Mika Mihail Pylsy, Mika Rassi, Elli Salo, Pauli Tapio ja Riku Toivola.

Venäläisen avantgarden manifestit -antologian käännöstyötä ovat tukeneet Raija Rymin-Nevanlinnan rahasto (Helsingin yliopisto) sekä FILI. Antologia on osa Koneen Säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Itsesyntyinen venäläinen avantgarde.

Tabloidi antoi äänen epäpoliittiselle työväenluokalle

CHINED IV, historiallista uutisdiskurssia käsittelevä konferenssi, järjestettiin Helsingin yliopistolla 5.-7. kesäkuuta 2014. Konferenssin järjesti englantilaisen filologian oppiaine.

Yksi konferenssin plenaristeista oli Martin Conboy Sheffieldin yliopistosta. Hän piti esityksen Ison-Britannian sanomalehtien muutoksesta 1800-luvulta ensimmäisen tabloidin syntyyn. Esityksen pääpaino oli Daily Mirror -lehden 1930-luvulla aloittamassa tabloidien vallankumouksessa.

dm_strategy1930-luvulla brittilehdillä oli kova kilpailu lukijoista. Vuosisadan alussa aloittaneen Daily Mirrorin (DM) menestys oli hyytynyt. Lehti päätti pistää koko konseptinsa uusiksi ja tavoitella aivan uutta kohderyhmää: sitä työväenluokan osaa, joka ei ole kiinnostunut politiikasta.

DM osui suunnanmuutoksellaan aitoon markkinarakoon, sillä muut sen ajan lehdet eivät olleet onnistuneet tavoittamaan tätä kohderyhmää eivätkä ymmärtäneet sen tarpeita.

DM otti strategiakseen lukijoiden kirjeiden monipuolisen hyödyntämisen: tarkoitus ei ollut ainoastaan saada lukijat mukaan lehden sisällöntuotantoon vaan myös kerätä tietoa lukijoista markkinatutkimusmielessä. Lukijoiden kirjeiden avulla DM oppi ymmärtämään lukijoidensa mieltymyksiä, mielipiteitä ja mielenkiinnon kohteita. Näin lehti pystyi tunnistamaan kohderyhmänsä tarkasti ja räätälöimään lehden sisällön niin, että se palveli lukijoita mahdollisimman hyvin.

Epäpoliittinen työväenluokka oli ryhmä, joka ei ennen Daily Mirroria juuri ollut päässyt mediassa esille. DM:n lukijakirjeiden myötä hekin saivat äänensä kuuluviin. Lehti houkutteli lukijoita osallistumaan keskusteluun monin keinoin: melodramaattisin näkökulmin, provosoivalla kirjoitustyylillä, sensaatioaihein. Lehti puhui suoraan lukijoilleen ja sai heidät mukaan keskusteluihin ja väittelyihin.

Daily Mirrorin lähestymistapa mullisti tavan, jolla tabloid-lehtiä tehtiin. 1960-luvulla, kun lehden suosio oli korkeimmillaan, sen levikki ylitti 5 miljoonaa lehteä päivässä.

Puoli miljoonaa kielen reaaliaikaisen muutoksen tutkimukseen

Suomen Akatemia on myöntänyt yli 500 000 euron rahoituksen professori Terttu Nevalaisen hankkeeseen, jossa tutkitaan reaaliaikaisuuden aiheuttamia haasteita kielen muutoksen tutkimuksessa.

– Yksi kielentutkimuksen suurimmista haasteista on ymmärtää, miksi ja miten kieli muuttuu, Nevalainen toteaa.

Kuva: Eeva Anundi

Kuva: Eeva Anundi

Tutkimuksia reaaliajassa tapahtuvasta muutoksesta ei ole aiemmin kattavasti koottu yhteen. Yksi hankkeen tavoitteista onkin laatia alan empiirisistä tutkimustuloksista kattava tietokanta (Language Change Database). Tämä tietokanta edistää tutkimusta aina tilastollisesta mallinnuksesta sosiolingvistiikkaan. Sen avulla voidaan myös toistaa vanhoja tutkimuksia uusilla aineistoilla.

Projektin jäsenet tekevät myös uutta korpuslingvististä eli laajoihin tekstiaineistoihin perustuvaa kielentutkimusta, joka keskittyy kahteen suhteellisen vähän tutkittuun aiheeseen: englannin sanasemanttiseen ja sanojen johtamisessa tapahtuvaan muutokseen.

Sosiolingvistiset hypoteesit ovat tutkimuksen keskiössä. Tarkastelun kohteena ovat mm. erilaisten yhteisötyyppien vaikutus kielen muutokseen, muutoksen nopeus, kielenkäytön rekisterit sekä metodiset kysymykset.

Tutkimus toteutetaan yhteistyössä johtavien sosiolingvistien ja tietojenkäsittelytieteilijöiden kanssa.

Tietokanta kielenmuutoksista tuo merkittävän lisän Nevalaisen johtaman Varieng-tutkijayhteisön tarjoamaan avoimeen tutkimusympäristöön.

Suomen Akatemia myönsi noin 21 miljoonaa euroa kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen akatemiahankkeisiin. Toimikunnalle osoitettiin 375 hakemusta, joista rahoitettiin 34 hanketta. Helsingin yliopiston humanistisesta tiedekunnasta rahoitusta sai yhteensä kuusi hanketta. Nevalaisen hanke Reaaliajan haasteet kielen muutoksen tutkimuksessa on käynnissä 1.9.2014–31.8.2018. Lisätietoa

Kuka tarvitsee käännöskirjallisuutta?

Kustannusmaailmassa myrskyää. Ihmisten arki kiireineen ja informaatiotulvineen rapauttaa lukemisessa tarvittavaa keskittymiskykyä. Globalisaatio lisää englannin kielen merkitystä. Google tarjoilee automaattikäännöksiään. Vähemmästäkin kihoaa hikipisara suomentajan otsalle. Tarvitaanko suomennoksia enää?

Tätä kysymystä pohdittiin Kääntäjät maailmankirjallisuuden välittäjinä -seminaarissa 15. toukokuuta. Seminaaria olivat järjestämässä Kääntämisen, tulkkauksen ja terminologian tutkijayhteisö TraST ja kustannusosakeyhtiö Tammi. Paikalle kokoontui suomentajia, kääntämisen tutkijoita, kustantajia ja lukijoita – joukkoa, joka kyllä ymmärtää suomennetun kirjallisuuden arvon.

Miksi suomennokset ovat tärkeitä?

Käännöstyön ongelma on, että se jää helposti näkymättömiin.

– Käännöstä harvemmin edes mainitaan kirjallisuuskritiikeissä. Lähinnä oikaistaan kääntäjän tekemät virheet, toteaa erityisesti saksankielisiä näytelmiä suomentanut Jukka-Pekka Pajunen.

Kuitenkin käännösten merkitys on ollut ratkaiseva suomen kirjakielen ja kirjallisuuden alkutaipaleella. Suomen kirjakieli luotiin pitkälti käännösten ja kääntämisen avulla. Esimerkiksi jo ensimmäinen suomenkielinen kirja, Mikael Agricolan 1543 ilmestynyt ABC-kiria, sisälsi myös käännöksiä uskonnollisista teksteistä.

Mutta entä nyt, kun suomen kieli on jo sivistyskieli? Kansakin on jo niin valistunutta, että osaa tehdä töitä ja tiedettä englanniksi.

– Osaavatko kaikki muka lukea englanniksi? Todella pienet lapset eivät osaa. Eivätkä kaikki aikuisetkaan, napauttaa muun muassa Nalle Puhin uuden suomennoksen tehnyt Kersti Juva.

– Sitä paitsi omalla äidinkielellä luettu teksti kolkuttelee sisintä syvemmin kuin vieraskielinen, huomauttaa ranskankielisen kirjallisuuden suomentajana ansioitunut Ville Keynäs.

Suomessa kuitenkin suositaan suomalaisia kirjailijoita. Käännösten osuus julkaistuista kaunokirjallisuuden nimekkeistä on pysytellyt noin viidesosassa jo 1930-luvulta lähtien. Tämä suomalaisen kustannustoiminnan erityispiirre on viime aikoina korostunut entisestään.

– Aiemmin käännöskirjallisuus oli enemmän muodissa. Vielä 1980-luvulla tarjottiin isoja ennakkomaksuja käännöskirjoista, muistelee Keltaista kirjastoa pitkään toimittanut Vappu Orlov.

Ville Keynäsin mielestä Suomen kirjallisuus tarvitsee edelleen myös käännöksiä.

– Jotta voisimme tuottaa tuota maailman parasta suomenkielistä kirjallisuutta, meidän täytyy pystyä keskustelemaan muun maailman kirjallisuuden kanssa.

Maailmankirjallisuus vai maailman kirjallisuus?

Itä-Suomen yliopiston käännöstieteen professori Kaisa Koskinen näkee hänkin käännökset taiteenlajin kehittymisen kannalta tärkeinä.

– On nopeampaa kääntää maailmankirjallisuutta kuin odotella, että oma kirjallisuus synnyttää nuo samat kirjalliset elementit.

Tänä vuonna 60-vuotisjuhlaansa viettävän Tammen Keltaisen kirjaston panos on tässä ollut Koskisen mukaan merkittävä. Sarjassa julkaistujen teosten joukossa on esimerkiksi 28 nobelistia.

Toki Suomessa on muitakin maailmankirjallisuuden julkaisevia edistäneitä kirjasarjoja, kuten Kariston Klassikot, WSOY:n Valiokirjasto ja Tammen Suuret maailmanmenestykset.

– Sarjojen nimissä näkyy, miten niillä luodaan teoksille paikkaa. Puhumalla tehdään teoksesta klassikko. Maailmankirjallisuus syntyykin kääntämällä ja kanonisoimalla, huomauttaa Kaisa Koskinen.

Erityisesti teoksen kääntäminen uudelleen edistää sen arvoa klassikkona. Uusi käännös viestii, että vaikka käännös on vanhentunut, alkuteos on ajaton.

Tekstin vanhenemista pidetäänkin käännöstyölle ominaisena ilmiönä.  Käännös ikään kuin kuluu käytössä.

– Keskimäärin vanhan ja uuden käännöksen välillä on kulunut 11–30 vuotta, eli noin sukupolven verran. Tuo väli on kuitenkin koko ajan kasvamassa, 2000-luvulla käännösten välillä on jo 44 vuotta, kertoo professori Koskinen.

Suomessa julkaistussa käännöskirjallisuudessa on yleisen kirjallisuustieteen professori Hannu Riikosen mukaan englannin kielen ylivalta.

– Pitäisikin puhua eurooppalais-amerikkalaisesta kirjallisuudesta. Itse toivoisin, että myös muiden kielialueiden panos kasvaisi.

Kirjallisuus toimiikin elämyksellisenä inhimillisen tiedon välittäjänä. Lukeminen tarjoaa meille mahdollisuuden ymmärtää muitakin kulttuureita kuin omaamme.

– Me emme ole tässä maailmassa yksin. Loppujen lopuksi sitä yllättyy aina, miten vähän me maailmasta tiedämme, sanoo arabiankielistä kirjallisuutta suomentava Sampsa Peltonen.

Miten kirjojen suomentamista voi tukea?

Seminaarissa pohdittiin myös, miten voimme jatkossakin saada luettavaksi laadukasta käännöskirjallisuutta. Tässä kohtaa moni suuntaa moittivan katseensa helposti kustantamoihin.

– Kustantamoita on turha haukkua. Pitää ymmärtää, että ne ovat kaupallisia yrityksiä ja myös se ohjaa niiden toimintaa. Pitääkin satsata niihin muihin rakenteisiin, toppuuttelee Ville Keynäs.

Tällaisina merkittävinä tekijöinä pidetään esimerkiksi koulua ja äidinkielen opettajia.

– Kirjat elävät puheesta. Siksi myös kirjastojen toimintaa kannattaisi tukea, että niillä olisi mahdollisuus järjestää kirjallisuuteen liittyviä tapahtumia, painottaa Kersti Juva.

– Yksittäinen ihminen voi tietenkin aina ostaa kirjan, neuvoo WSOY:n kustannustoimittaja Alice Martin.

– Tai lainata sen kirjastosta, niin köyhän kääntäjän tilille kilahtaa 3 senttiä, lisää suomentaja Kristiina Rikman.

Teksti: Heli Perttula.