29.10. Todellisia, mahdollisia ja mahdottomia maailmoja

Helsingin kirjamessut ovat ohi, mutta tutkijakollegiumin Kympin sarja -yleisöluennot alkavat!

Ensimmäisellä kerralla 29.10.2014 kirjailija Jukka Laajarinne ja tutkija Merja Polvinen puhuvat kirjallisuudesta ja mielikuvituksesta.

Mitä ihminen tekee mielikuvituksella? Miksei meille riitä ympäröivä todellisuus, vaan loihdimme esiin toisia – mahdollisia ja mahdottomia – maailmoja? Näihin ja muihin kysymyksiin etsitään vastauksia tarkastelemalla kirjallisuutta nisäkäsperspektiivistä: mitä seuraa siitä, että ihminen ei ole vain oman päänsä sisällä elävä, puhtaan rationaalinen olento?

Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin seminaarihuoneeseen 136 (Fabianinkatu 24 A) keskiviikkona klo 16-18!

Jukka Laajarinne on kirjailija, jonka tuotanto sisältää romaaneja, esseistiikkaa, poliittisen pamfletin, lasten- ja nuortenkirjoja sekä runoja. Hänen teoksissaan toistuvana teemana on ollut yksilön ja yhteisön välinen jännite. Tällä hetkellä Laajarinne kirjoittaa mielen ja ulkomaailman välisestä suhteesta esseekokoelmaa sekä romaania. Laajarinteen tärkeimpiä teoksia ovat romaanit 72 ja Kehys, sekä Tove Janssonin lastenkirjojen ja eksistenssifilosofian yhteisiä piirteitä käsittelevä Muumit ja olemisen arvoitus.

Merja Polvinen (HY, tutkijakollegium) on englantilaisen filologian yliopistonlehtori, jonka tutkimusprojekti käsittelee kognitiivisia lähestymistapoja kirjallisuuteen. Hän on kiinnostunut siitä, miten ymmärryksemme ihmismielen ja ruumiin, tiedon ja aistien yhteispelistä vaikuttaa käsitykseemme kirjallisuuden merkityksestä – ja päinvastoin. Polvisen kirjoituksia löytyy ulkomaisten aikakausjulkaisujen lisäksi Avaimesta, Skeptikosta ja Tähtivaeltajasta.

Kympin sarja -yleisöluennot

Kympin sarjan yleisöluennoilla pohditaan tänä vuonna kirjallisuuden suhdetta
yhteiskuntaan, nykyaikaan ja muutokseen. Taiteen ei tarvitse olla poliittista ollakseen yhteiskunnallista: kirjallisuus elää ja hengittää kiinni ajassa, usein herkistyen muutoksille paljon ennen kuin niistä on mahdollista edes puhua. Kirjallisuus pitää myös kiinni asioista, jotka luulimme unohtuneiksi, ja saa meidät näkemään tutun maailmamme uudenlaisena.

Jokaisella luentokerralla kuullaan sekä kirjailijan että tutkijan puheenvuoro illan teemasta, minkä jälkeen on aikaa keskustelulle. Luennoille on vapaa pääsy, mutta paikkoja on rajoitetusti, joten saavuthan ajoissa paikalle. Tervetuloa!

Alumni: Katja Tiilikka, kääntäjä ja toimittaja

Katja Tiilikka on kääntäjä ja toimittaja, joka tekee työtään freelancerina, käyttäen Kielikuvitus-markkinointinimeä. Hänen palveluvalikoimaansa kuuluvat käännösten lisäksi myös sisällöntuotanto, kuten artikkelien ja tiedotteiden kirjoittaminen suomeksi ja englanniksi, sekä visuaaliset ilmeet, esimerkiksi julkaisujen taitot ja verkkosivujen ulkoasun suunnittelu.

Tiilikka opiskeli Helsingin yliopistossa vuosina 1994–2001 pääaineenaan englantilaista filologiaa, ja valitsi lähinnä oman kiinnostuksensa pohjalta sivuaineikseen monikielistä ammattiviestintää ja Britannian ja Irlannin tutkimusta. Hän kertoo sivuainevalintoihin vaikuttaneen kuitenkin myös sen, että oli jo opiskeluaikana kiinnostunut kääntämisestä ja kirjoittamisesta, mutta Helsingissä ei vielä tuolloin voinut juurikaan opiskella kääntämistä. Tällöin monikielinen ammattiviestintä tuntui hyvältä vaihtoehdolta, koska siihen sisältyneillä suomen kursseilla opiskeltiin suomen kieltä ja viestintää käytännönläheisesti. Tiilikka mainitseekin, että erityisesti suomen kursseista on ollut esimerkiksi kielenhuollon kannalta nykyisessä työssä paljon hyötyä. Sen sijaan työelämässään hänellä ei ole ollut tarvetta yliopistossa opiskellulle englannin kielen historialle tai kieliopille, mutta hän sanoo niidenkin kasvattaneen ymmärrystä englannin kielestä ja opettaneen analyyttistä ajattelua. Yliopisto-opiskelun jälkeen hän on vielä opiskellut taitto-ohjelmien käyttöä erilaisissa täydentävissä ja ylläpitävissä opinnoissa.

Nykyiseen työhönsä Tiilikka on päätynyt mutkien kautta. Hän innostui kääntämisestä ja kirjoittamisesta jo yliopistossa ja ollessaan ensimmäisessä työpaikassaan ministeriön harjoittelussa, hän kiinnostui taittamisesta. Kuitenkin hän myöntää, että työelämässä on ohjannut paljon myös työn löytämisen vaikeus – esimerkiksi tiedottajan töitä ei saa ilman viestinnän pääaineopintoja, ja käännöstöiden tarjonta on hänen mukaansa viime vuosina vähentynyt.

Tiilikka teki jo opiskeluaikanaan jonkin verran free-käännöksiä ja kokeili muutamia erilaisia töitä, mutta koki niiden tarjoavan liian vähän haasteita ja mahdollisuutta luovuuteen. Freelance-työssä hän nauttiikin monipuolisuudesta, vapaudesta ja oman luovuuden hyödyntämisestä – omaa työtään saa itse hallita ja eri osaamisalueita yhdistää. Työpäivät voivat koostua vaikka kirjan taittamisesta, käännöksen tekemisestä tai verkkosivujen suunnittelusta, ja joskus taas uusien asiakkaiden kartoittamisesta ja verkostojen luomisesta. Haastava puoli on yrittäjälle tuttu epävarmuus: joskus töitä ei ole, joskus niitä on liikaa.

Alan työtilanteesta kysyttäessä Tiilikka mainitsee havaitsemansa muutokset käännösalalla: ennen äskettäistä vanhempainvapaataan hän käänsi paljon tietokirjallisuutta, mutta nyt pari vuotta myöhemmin kyseisiä töitä ei enää tunnu olevan. Hän kokee käännösalalla olevan ”epätervettä kehitystä”, joka ilmenee hintojen polkemisena ja suurten globaalien käännöstoimistojen ”kasvottomuutena”. Yhtenä ohjeena opiskelijoille hän mainitseekin omien käännöstöiden hinnoittelun – ei pilkkahintaan!

Käännös- ja kustannusalan murroksista huolimatta Tiilikka uskoo töitä olevan jatkossakin. Työelämää varten opiskelijan olisi tärkeää hankkia työkokemusta jo opiskeluaikana ja tutustua moniin ihmisiin hyvien verkostojen rakentamiseksi; humanistisen alan yrittäjän on tärkeää verkostoitua oman alan toimijoiden ja muiden yrittäjien kanssa. Freelance-työtä ei ole syytä pelätä, vaan se on hyvä mahdollisuus – Tiilikan sanoin: itseään ei pidä vähätellä vaan tuoda osaamistaan rohkeasti esiin.

Teksti: Lotta Liedes

Haastattelu on tehty Filologi kieli- ja kulttuuriasiantuntijana -kurssilla, jolla opiskelijoiden tehtävä oli haastatella oman alansa alumnia.

Alumni: Turo Hiltunen, tutkijatohtori

Turo Hiltunen valmistui filosofian maisteriksi vuonna 2004, minkä jälkeen hän on työskennellyt Nykykielten laitokseen kuuluvassa VARIENG-tutkimusyksikössä tohtorikoulutettavana sekä myöhemmin tutkijatohtorina. Filosofian maisterin tutkinnossaan Turolla oli pääaineenaan englantilainen filologia ja sivuaineinaan yleinen kielitiede, pohjoismaiset kielet ja Iso-Britannian ja Irlannin tutkimus. Lisäksi Turo on opiskellut kasvatustieteitä ja saanut näin opettajan pätevyyden. Nämä opinnot ovat Turon mielestä antaneet hyvän pohjan tutkijan uralle. Ainoastaan pohjoismaisia kielten opinnoista hankittuja tietoja hän ei ole työssään englannin kielen tutkijana tarvinnut.

Tutkijankoulutus on tällä hetkellä suuressa murroksessa, kun opetusministeriön rahoittamista valtakunnallista tutkijakouluista ollaan siirtymässä järjestelmään, jossa jokainen yliopisto jakaa itse opetus- ja kulttuuriministeriöstä saamansa rahoituksen. Helsingin yliopiston englannin kielen tohtorikoulutettavista vain osa työskentelee VARIENG-yksikön piirissä, osa kirjoittaa väitöskirjaansa nykykielten laitoksen muissa yksiköissä, ja osa väitöskirjan tekijöistä saa rahoitusta muista lähteistä.

Kilpailu tutkimuksen rahoituksesta ja tutkijoiden paikoista on lisääntynyt viime vuosina voimakkaasti. Hyville tutkimusprojekteille ja päteville tutkijoille löytyy kuitenkin edelleen useita erilaisia rahoituslähteitä. Esimerkkeinä yliopiston ulkopuolisista kielen tutkimuksen rahoittajista Turo mainitsee Suomen Akatemian lisäksi Suomen Kulttuurirahaston ja Emil Aaltosen säätiön, jotka tukevat erityisesti jatko-opiskelijoita sekä juuri väitelleitä tutkijoita. Vaikka myös jotkut suuret yritykset rahoittavat tutkimusta, niillä ei ole kovin merkittävää roolia kielitieteellisen tutkimuksen rahoituslähteenä.

Yliopiston lukukaudet ja luennot rytmittävät tutkijan työtä. Tänä päivänä opettaminen on olennainen osa jokaisen tutkijan työtä, vaikka sen osuus työajasta vaihteleekin eri tutkijoilla. Kun luentoja ei ole, tutkijalla on mahdollisuus osallistua alan seminaareihin. Omaa tutkimustyötään tutkija tekee luonnollisesti ympäri vuoden opetuksen ohella, jotta julkaisuja syntyy tasaiseen tahtiin ja tutkimusprojektit pysyvät aikatauluissaan.

Mitkä ovat tutkijan tärkeimmät henkilökohtaiset ominaisuudet? Kaikkein tärkeintä on Turon mielestä innostus, pitkäjänteisyys ja avoin mieli. Jos omasta tutkimuskohteestaan ei ole innostunut, ei jaksa tehdä työtään pitkäjänteisesti. Pitkäjänteisyys puolestaan on välttä-mätöntä, koska tieteen tekeminen vaatii yleensä vuosien puurtamisen. Avoin mieli ja uteliaisuus puolestaan kantavat eteenpäin, sillä valmiita vastauksia ei ole. Vastaukset on keksittävä itse! Ja se onkin Turon mielestä työn parasta antia. Hyvä tutkija on myös järjestelmällinen. Hän osaa hallita ajankäyttöään niin, että julkaistavaa tekstiä syntyy sekä tutkijayhteisölle että opiskelijoille jaettavaksi. Hyvä tutkija pystyy myös sietämään pätkärahoituksesta aiheutuvaa epävarmuutta innostustaan menettämättä.

Teksti: Harriet Uusi-Äijö

Haastattelu on tehty Filologi kieli- ja kulttuuriasiantuntijana -kurssilla, jolla opiskelijoiden tehtävä oli haastatella oman alansa alumnia.

Noidista tehtiin viihdettä massoille 1600-luvun Englannissa

Hirtettyjä noitia eräässä noitapamfletissa

Kuvitusta eräästä noitapamfletista

1500 – 1600-lukujen noitapamfletit vastasivat nykypäivän sensaatiolehtiä. Kirjasten painajat ja kirjoittajat muokkasivat noitaoikeudenkäyntien pöytäkirjat viihdyttäviksi tarinoiksi, joiden avulla lukijat pyrittiin vakuuttamaan, että noituudesta tuomitut olivat tehneet rikoksen sekä ihmisiä että jumalaa vastaan.

Myös kuvituksella ja tekstin asemoinnilla houkuteltiin lukijoita ja helpotettiin lukemista. Kohulehdet sekä niiden nettisivut toimivat yhä näin, kertoo englantilaisesta filologiasta 18.11. väittelevä Carla Suhr.

Yksi Suhrin lempipamfleteista kertoo miehestä, joka noidan kirouksen takia päätyi Turkkiin. Miehen paluumatka Englantiin kesti kaksi vuotta, mutta tarina saa onnellisen lopun, sillä syylliseksi paljastuva noita ja hänen kaksi poikaansa on jo ehditty teloittaa hänen murhastaan.

1500- ja 1600-luvulla lukutaito yleistyi hiljalleen alemmissa yhteiskuntaluokissa, vaikka lukutaito jäikin useimmiten alkeelliselle tasolle.  Noitapamfletit suunnattiinkin tälle uudenlaiselle, pääosin kouluttamattomalle ja ennen kaikkea keskiaikaista ritarikirjallisuutta lukemaan tottuneelle suurelle yleisölle. Ritarikirjallisuuden kautta markkinat viihteelliselle kioskikirjallisuudelle olivat jo valmiiksi olemassa.

Lakitekstit onnistuttiin kauppaamaan lukijoille kirjasten tarjoamassa muodossa menestyksekkäästi. Pamflettien suosiota auttoi myös se, että muihin julkaisuihin verrattuna ne olivat halpoja. Menestystä varten sekä kirjoittajat että painajat joutuivat kuitenkin muuttamaan toimintatapojaan. Kirjoittajat muokkasivat vaikeasti tajuttavista oikeusteksteistä kertomuksia, ja painajat lisäsivät pamfletteihin ritarikirjallisuudesta tuttuja halvan näköisiä kuvia, jotta lukijat yhdistäisivät uudenlaiset tekstit populaariksi lukemistoksi. Samasta syystä noitapamfletit painettiin goottilaisilla kirjasimilla 1600-luvun alkupuoliskolle asti.

Noitia ei poltettu roviolla

Väitöskirjaansa varten Carla Suhr tutki kielitieteen ja historiantutkimuksen keinoin kaikki 36 säilynyttä noitapamflettia. Tutkimus osoittaa, kuinka lukutaito ja lukutavat sekä noitauskomukset muuttuivat 150 vuoden aikana, ja kuinka noitapamfletit kehittyivät omaksi tekstilajikseen. 1600-luvun lopulla myös tekstit olivat lyhentyneet ensimmäisistä parinkymmenen sivun kertomuksista ja niiden muoto ja kieli alkoivat muistuttaa syntymässä olevien ensimmäisten sanomalehtien uutisia.

Noituudesta syytettyjen oikeudenkäynnit eivät lukujen valossa olleet läpihuutojuttuja. Englannissa käytiin kaikkiaan 2500 noitaoikeudenkäyntiä, joista noin 500 tapauksessa syytetyn katsottiin syyllistyneen noituuteen. Viimeinen noituudesta tuomittu teloitettiin 1600-luvun lopulla, mutta viimeinen noitaoikeudenkäynti järjestettiin vasta vuonna 1712.

– Englannissa noituudesta tuomittuja ei muuten poltettu roviolla, vaan kuolemantuomio pantiin käytäntöön hirttämällä, alun perin historiaa opiskellut ja myöhemmin nykykielten laitoksella englannin kieleen keskittynyt Carla Suhr tarkentaa.