Das Erbe des Zweiten Weltkriegs in der Literatur

***Suomenkielinen versio löytyy saksankielisen tekstin alta.***

Am 17.3.2015 hielt Hanna Meretoja eine Vorlesung über das Erbe des Zweiten Weltkriegs sowohl in der deutschen als auch in der finnischen Literatur. Meretoja promovierte 2010 in allgemeiner Literaturwissenschaft an der Universität Turku. Zurzeit ist Meretoja teilzeitlich zum einen als Professorin für komparative Literaturwissenschaft an der Universität Tampere (60 %) und zum anderen als Post-doc-Forscherin an der Universität Turku (40%) tätig.

Nach dem Zweiten Weltkrieg geriet Deutschland in die Situation eines völligen Neubeginns, und das Volk musste kollektiv mit der Frage kämpfen, wie es mit der Vergangenheit zurechtkommen und für sich eine neue Zukunft gestalten könnte. Mit dem Begriff Vergangenheitsbewältigung ist die Weise, die Vergangenheit aufzuarbeiten, gemeint. Obwohl die Traumata in der Kultur oft außerhalb des Gesichtskreises und des Bewusstseins der jüngeren Generationen bleiben, wirken sie überall in der Gesellschaft und Kultur weiter. Schon lange hat Literatur versucht, diesen Gefühlen Ausdruck zu verleihen.

Nach dem Zweiten Weltkrieg erlebte Deutschland eine kulturelle Identitätskrise.

Beim Wiederaufbau des Staats musste überlegt werden, wie es möglich wäre, mit der Schuld zu leben. Unter anderem Thomas Mann und Karl Jaspers waren der Meinung, dass das ganze Deutschland an dem Holocaust schuldig war: In der deutschen Kultur musste es etwas gegeben haben, was den Holocaust ermöglicht hatte, und aus diesem Grund mussten alle Deutschen an der Aufarbeitung der Vergangenheit und an dem Aufbau einer neuen Zukunft teilnehmen. Der Zweite Weltkrieg gab Deutschland einen schlechten Ruf in anderen Ländern, und u. a. in Finnland wurden seitdem Impulse und Inspiration eher aus angloamerikanischer Kultur als aus Deutschland übernommen.

In der deutschen Nachkriegsliteratur können verschiedene Generationen unterschieden werden. Die Holocaust-Schriftsteller erster Generation, wie die Dichter Nelly Sachs und Paul Celan, versuchten die Furchtbarkeiten des Völkermords durch implizite Ausdrücke zu beschreiben.

Zu der so genannten skeptischen Generation gehören die 1925‒35 in Deutschland geborenen Schriftsteller, die insoweit über eine besondere Stellung in der Beschreibung des Zweiten Weltkriegs verfügen, als sie alt genug waren, um sich an die Ereignisse des Kriegs zu erinnern, andererseits aber so jung, dass sie nicht in der Armee mitkämpften (außer Günter Grass, der als 17-Jähriger Mitglied der Waffen-SS war). Weitere Schriftsteller dieser Generation sind u. a. Martin Walser und Hans Magnus Enzensberger.

Die Radikalisierung der Jugendlichen gipfelte 1968 in der Studentenbewegung. Danach gingen die Schriftsteller in den 70‒80er Jahren sehr kritisch mit der Generation ihrer Eltern um, was zum Entstehen der s.g. Väterliteratur führte – ein Genre, in dem der Schriftsteller seine Vaterbeziehung behandelt, wie z. B Siegfrid Gauch in seinem Werk Vaterspuren.

Die Enkelgeneration hat wiederum eine verständnisvollere Einstellung ihren Großeltern gegenüber, und sie sehen diese nicht nur als Täter, sonder sie bedenken auch die deutschen Opfer des Zweiten Weltkriegs. Besonders die Schicksale der weiblichen Opfer der Roten Armee sind in der Literatur beschrieben worden. Schriftsteller dieser Generation sind zum Beispiel Julia Franck, Jenny Erpenbeck und Ralf Rothmann.

Aus dem Krieg heimkehrende Schriftsteller bildeten die Gruppe 47, deren Ziel es war, einer Art Bühne für Literatur zu schaffen. Auf den Tagungen der Gruppe wurde Literatur vorgelesen und besprochen. Die Gruppe strebte sowohl nach Befreiung von Propaganda und Ideologien als auch nach der Überwindung der Nullpunktsituation nach dem Ende des Nationalsozialismus.

Eine signifikante Frage der deutschen Nachkriegsliteratur ist das moralische Dilemma, wer das Recht hat, die Fragen über die Schuld und die Ethik der Erinnerung zu behandeln. Zum Beispiel Günter Grass ist eine problematische Figur auf der Bühne der deutschen Literatur wegen seiner Nazi-Vergangenheit, und einige haben sogar vorgeschlagen, dass er den Nobel-Literaturpreis hätte ablehnen sollen. Die Stellung der deutschen Zivilisten als Opfer hat z. B. W. G. Sebald in seinem Werk Luftkrieg und Literatur behandelt.

In der finnischen Literatur ist der Zweite Weltkrieg aus vielen verschiedenen Blickwinkeln beschrieben worden; z. B. in Kreuze in Karelien (Originaltitel Tuntematon sotilas) von Väinö Linna stehen die gemeinen Soldaten im Mittelpunkt, und im Roman Das Manilaseil (Manillaköysi) von Veijo Meri gibt es eine humoristische Perspektive. Auch Schriftsteller der jüngeren Generation haben den Zweiten Weltkrieg als Thema ihrer Romane gewählt. Zum Beispiel Sofi Oksanen wollte mit ihrem Werk Fegefeuer (Puhdistus) die Geschichte Estlands von der Geschichte der Sowjetunion ausschließen und sie als eigenständigen Teil der Geschichte Europas darstellen. In ihrem Roman Wildauge (Kätilö) erzählt Katja Kettu die Geschichte einer finnischen Frau, die sich während des Lapplandkriegs in einen Nazioffizier verliebt. In den beiden Werken werden die Stellung und die Leiden der Frauen während und nach dem Krieg beschrieben. Die deutsch-finnischen Beziehungen während des Zweiten Weltkriegs sind sowohl in der schönen Literatur als auch in der Geschichtsforschung umstritten gewesen, und das werden sie wahrscheinlich auch in der Zukunft sein. Waren Finnland und Deutschland Alliierte, oder nur „Mitkämpfer“?

Belletristik kann als eine Art Geschichtsschreibung gesehen werden. Durch die Literatur ist es möglich, die Vergangenheit zu verstehen, sie aufzuarbeiten und für die kommenden Generationen zu bewahren sowie denjenigen eine Stimme zu geben, die früher nicht gehört worden sind.

Text: Jenni Pietilä


Toisen maailmansodan perintö nykykirjallisuudessa

Hanna Meretojan luento 17.3.2015 käsitteli toisen maailmansodan perintöä niin suomalaisessa kuin saksalaisessakin nykykirjallisuudessa. Taustaltaan Meretoja on Turun yliopistossa vuonna 2010 väitellyt yleisen kirjallisuustieteen tohtori, joka toimii parhaillaan Tampereen yliopiston vertailevan kirjallisuustueteen ma. professorina (60 %) ja Turun yliopiston tohtoritutkijana (40 %).

Toisen maailmansodan päätyttyä Saksa ajautui myllerrykseen, ja kansa kamppaili kollektiivisesti sen kanssa, miten rakentaa tulevaisuutta ja käsitellä menneisyyttä. Saksankielisellä käsitteellä Vergangenheitsbewältigung tarkoitetaan yhteisön tapaa käsitellä ja tulla sinuiksi menneisyytensä kanssa. Kulttuuriset traumat vaikuttavat niin kulttuurissa kuin yhteiskunnassakin, vaikka ne jäävätkin uudemmilta sukupolvilta kokemuksen ja ymmärryksen ulkopuolelle. Kirjallisuus on jo kauan pyrkinyt pukemaan näitä traumoja sanoiksi.

Toisen maailmansodan jälkeen Saksassa koettiin kulttuuri-identiteetin kriisi. Maata jälleenrakentaessa oli pohdittava sitä, miten elää syyllisyyden kanssa. Mm. Thomas Mann ja Karl Jaspers näkivät koko Saksan syyllisenä holokaustiin; jokin saksalaisessa kulttuurissa oli mahdollistanut sen tapahtumisen, jolloin kaikkien saksalaisten oli osallistuttava menneisyyden käsittelyyn ja uudenlaisen tulevaisuuden rakentamiseen. Saksan maine myös muissa maissa kärsi kolauksen, ja muun muassa Suomessa kulttuuriin haettiin vaikutteita Saksan sijaan anglo-amerikkalaisesta kulttuurista.

Toisen maailmansodan jälkeisessä saksalaisessa kirjallisuudessa voidaan erottaa eri sukupolvia. Ensimmäisen polven holokaustikirjailijat kuten runoilijat Nelly Sachs ja Paul Celan pyrkivät pukemaan sanoiksi kansanmurhan kauheudet kuvaamalla epäsuorasti tapahtuneita kauheuksia.

Niin kutsuttuun skeptiseen sukupolveen kuuluvat vuosina 1925‒35 Saksassa syntyneet kirjailijat, joilla katsotaan olevan erityisasema toisen maailmansodan kuvaamisessa heidän iästään johtuen: he olivat tarpeeksi vanhoja sodan aikaan voidakseen muistaa tuolloisen ajan, mutta sen verran nuoria, etteivät he sotineet saksalaisarmeijassa (lukuun ottamatta Günter Grassia, joka 17-vuotiaana liittyi SS:ään). Muita tähän sukupolveen kuuluvia kirjailijoita ovat mm. Martin Walser ja Hans Magnus Enzensberger.

Nuorison radikalisoituminen kulminoitui vuonna 68. Tämän jälkeen kirjailijat 70-80-luvuilla olivat hyvin kriittisiä vanhempiaan kohtaan, jolloin syntyi ns. Väterliteratur, genre, jossa kirjailija käsitteli suhdettaan isään. Esimerkiksi Sigfrid Gauch käsitteli suhdettaan isäänsä teoksessaan Vaterspuren.

Lastenlasten sukupolvi on suhtautunut lempeämmin ja myötätuntoisemmin isovanhempiinsa eikä näe heitä pelkästään pahantekijöinä, vaan ottaa huomioon myös saksalaiset toisen maailmansodan uhrit. Kirjallisuutta on käytetty välineenä omien juurten ymmärtämiseksi. Varsinkin puna-armeijan uhreiksi joutuneiden naisten kohtaloita on pyritty kuvaamaan kirjallisuudessa. Tähän sukupolveen kuuluvia kirjailijoita ovat esimerkiksi Julia Franck, Jenny Erpenbeck ja Ralf Rothmann.

Sodasta palanneet kirjailijat perustivat Gruppe 47:n, tavoitteenaan luoda näyttämö kirjallisuudelle. Ryhmän tapaamisissa luettiin ääneen kirjallisuutta, minkä jälkeen siitä keskusteltiin. (Lähde.) Ryhmä pyrki vapautumaan propagandasta ja ideologioista ja ylittämään vuoden 1945 ns. Nullpunkt– tilanteen, jolla viitataan kansallissosialistihallinnon hajoamisen jättämään tyhjiöön Saksassa.

Yksi keskeisistä kysymyksistä toisen maailmansodan jälkeisessä saksalaisessa kirjallisuudessa on ollut moraalinen ongelma siitä, kenellä on oikeus käsitellä syyllisyyden ja muistamisen etiikan kysymyksiä. Esimerkiksi Günter Grass on ollut ongelmallinen henkilö saksalaisen kirjallisuuden näyttämöllä varjhaisnuoruutensa natsikytköksistä johtuen, ja ovatpa jotkut jopa ehdottaneet, että hänen olisi tullut kieltäytyä Nobelin kirjallisuuspalkinnosta. Saksalaisten siviilien asemaa uhreina on pohtinut myös mm. W. G. Sebald teoksessaan Luftkrieg und Literatur (Ilmasota ja kirjallisuus).

Suomessa toista maailmansotaa on käsitelty useista eri näkökulmista, esim. Väinö Linna kuvasi teoksessaan Tuntematon Sotilas jatkosotaa rivimiesten kannalta; Veijo Meren teoksessa Manillaköysi puolestaan on humoristisempi ote. Nuoremmista suomalaisista kirjailijoista toista maailmansotaa teoksissaan ovat käsitelleet mm. Sofi Oksanen ja Katja Kettu. Sofi Oksanen halusi teoksellaan Puhdistus irrottaa Viron historian neuvostohistoriasta ja liittää sen osaksi Euroopan historiaa. Katja Ketun teoksessa Kätilö kuvataan tarina natsiupseeriin Lapin sodan aikana rakastuvasta naisesta. Kummassakin teoksessa uudenlaista sodan ja sen vaikutusten kuvausta on kertomus naisen asemasta ja kärsimyksestä. Suomen suhde Saksaan toisen maailmansodan aikana on ollut ja lienee myös tulevaisuudessa oleva kiistelyn alla niin kaunokirjallisuudessa kuin historiankirjoituksessakin: olivatko Suomi ja Saksa liittolaisia, vai vain ”kanssasotijoita”.

Kaunokirjallisuus voidaan käsittää eräänlaisena historiankirjoituksen muotona. Kirjallisuuden kautta on mahdollista ymmärtää omaa menneisyyttään, käsitellä sitä ja tallentaa se tulevia sukupolvia varten sekä antaa ääni niille, joita ei aiemmin ole kuultu.

Teksti: Jenni Pietilä

Zum deutschen Einfluss auf die finnische Musik

***suomenkielinen versio alla***

Eero Tarasti: Zum deutschen Einfluss auf die finnische Musik

Die Geschichte der finnischen Musik beweist, dass sie immer ein fester Teil der europäischen Tonkunst gewesen ist. Der Kanon der Kunstmusik, der fast ausschließlich aus deutscher Musik besteht, hat in Finnland feste Wurzeln geschlagen. Die Bibliothek von Antti Chydenius in Kokkola zeigt, dass schon im 18. Jahrhundert die neuesten Kompositionen von Haydn, Mozart und Beethoven in Finnland gespielt wurden. Die besten Musiker in unserem Land – Friedrich Pacius und Richard Faltin – waren beide Deutsche. Das Leben von Louis Spohr, Hofmusiker in Kassel und Lehrer von Pacius, diente als Vorbild für die Gestaltung des Musiklebens in Helsinki. Der Schwiegersohn von Pacius, Karl Collan, hat das Kunstlied in Finnland eingeführt.

Der bekannteste finnische Komponist Jean Sibelius (1865-1957) ist durch den Unterricht bei seinem Lehrer Martin Wegelius stark vom Wagnerismus beeinflusst. Sibelius erhielt seine Grundausbildung in Berlin bei Professor Albert Becker und in Wien bei dem Komponisten Karl Goldmark. Der finnische Nationalstil wurde im Jahr 1892 mit der Uraufführung der Kullervo-Sinfonie geboren. Danach konzentrierte Sibelius sich auf zwei traditionelle deutsche Genres: die Sinfonie und die sinfonische Dichtung. Er wollte vor allem als exzentrischer, aber vollwertiger Vertreter der großen Tradition der deutschen Sinfonie (Beethoven, Brahms, Bruckner) gelten.

Durch Sibelius wurde die Sinfonie zum zentralen Teil der klassischen Musik Finnlands, ein Prüfstein für alle bedeutenden finnischen Komponisten von Melartin, Madetoja, Kokkonen, Sallinen bis hin zu Rautavaara, Hämeenniemi, Kaipainen und Segerstam (der den Weltrekord hält: Er hat bisher insgesamt 270 Sinfonien komponiert). Die Sinfonie wurde zu einer finnischen Kulturinstitution, denn sie verband die Seele, den Geist und die Tiefsinnigkeit der deutschen Musik mit der durch Asketismus und Religiosität geprägten finnischen Ernsthaftigkeit. Vor und nach dem Zweiten Weltkrieg wurden die Kontakte von finnischen Musikern zu Deutschland immer enger, und zum Beispiel die Sängerinnen Aulikki Rautavaara und Lea Piltti machten in den 30er und 40er Jahren in Deutschland Karriere. Nach dem Zweiten Weltkrieg rekrutierten die deutschen Opernhäuser immer mehr finnische SängerInnen. Die Bassisten Martti Talvela und Matti Salminen wurden bei den Bayreuther Festspielen geradezu gefeiert. Auch viele finnische Komponisten waren in Deutschland sehr erfolgreich, und dort werden auch weiterhin viele ihrer Werke (ur)aufgeführt.

***

Saksan vaikutus Suomen musiikkiin

Suomen musiikin historia osoittaa, että se on aina ollut kiinteä osa eurooppalaista säveltaidetta. Taidemusiikin kaanon, joka on yhtä kuin saksalainen musiikki, juurtui Suomeen. Jo 1700-luvulla meillä kuultiin tuoreimmat uutuudet Haydnilta, Mozartilta ja Beethovenilta, kuten Antti Chydeniuksen kirjasto Kokkolassa osoittaa. 1800-luvun parhaimmat muusikot maassamme olivat saksalaisia: Friedrich Pacius ja Richard Faltin. Paciuksen opettajan, Kasselin hovimuusikon Louis Spohrin elämä oli mallina sille, miten musiikkielämä Helsingissä järjestettiin. Paciuksen vävy Karl Collan toi saksalaisen liedin Suomeen.

Suomen tunnetuin säveltäjä Jean Sibelius (1865-1957) kasvoi opettajansa Martin Wegeliuksen wagnerismin hengessä. Sibelius sai peruskoulutuksensa Berliinissä prof. Albert Beckerillä ja Wienissä säveltäjä Karl Goldmarkilla. Suomalainen kansallinen tyyli syntyi 1892 Kullervo-sinfonian kantaesityksen myötä. Jatkossa Sibelius keskittyi kahteen saksalaisen perinteen keskeiseen musiikkilajiin: sinfoniseen runoelmaan ja sinfoniaan. Hän halusi ensi sijassa esiintyä suuren saksalaisen sinfoniaperinteen – Beethoven‒Brahms‒Bruckner – omintakeisena, mutta täysivaltaisena edustajana.

Hänen myötään sinfoniasta tuli suomalaisen taidemusiikin keskeinen laji, kaikkien merkittävien säveltäjien koetinkivi Melartinista, Madetojasta, Kokkosesta, Sallisesta Rautavaaraan, Hämeenniemeen, Kaipaiseen ja Segerstamiin (maailmanennätys 270 sinfoniaa tähän saakka). Sinfoniasta tuli suomalainen kulttuuriyksikkö, koska siinä yhdistyi saksalaisen kulttuurin sielukkuus (Geist) ja syvällisyys (Tiefsinnigkeit) suomalaiseen askeettiseen, uskonnollishenkiseen vakavuuteen. Suomalaisten muusikkojen Saksan yhteydet kehittyivät sodan molemmin puolin, Aulikki Rautavaara ja Lea Piltti loivat uransa siellä 30- ja 40-luvuilla ja sodan jälkeen saksalaiset oopperatalot rekrytoivat ahkeraan suomalaislaulajia. Bayreuthin juhlittuja bassoja olivat Martti Talvela ja Matti Salminen. Monet säveltäjät loivat uraansa Saksassa ja heidän teoksiaan esitetään siellä.

Teksti: Eero Tarasti

Saksalaisvaikutteita Suomen kulttuurissa ja yhteiskunnassa 17., 24. ja 31.3.

Saksalaisvaikutteita Suomen kulttuurissa ja yhteiskunnassa -luentosarja jatkuu:

17.3. Toisen maailmansodan perintö

Tiistaina 17.3.2015 klo 17:15-18:45 (Metsätalo, luentosali 1) Professori Hanna Meretoja (Tampereen yliopisto, yleinen kirjallisuustiede): Toisen maailmansodan perinnön käsittely saksalaisessa ja suomalaisessa nykykirjallisuudessa.

Samaa aihepiiriä käsittelee luentosarjaan kuulumaton keskustelutilaisuus keskiviikkona 18.3.2015 klo 18 (Goethe-Institut, Salomonkatu 5 B, Helsinki).

  • W.G. Sebald: Ilmasota ja kirjallisuus.
  • Onko kirjallisuus arvovapaata? Siitä keskustelevat Oili Suominen (suomentaja), Teemu Manninen (runoilija ja kriitikko) ja Kaisa Kaakinen (kirjallisuustieteilijä).

24.3. kaupunkikuva

Tiistaina 24.3.2015 klo 17:15-18:45 (Metsätalo, luentosali 1) Dos. Anja Kervanto Nevanlinna (Helsingin yliopisto, taidehistoria): Saksalaisuuksia kaupunkikuvassa. Lataa mainosjuliste

31.3. armeija

Tiistaina 31.3.2015 klo 17:15-18:45 (Metsätalo, luentosali 1) Emeritusprofessori Seppo Hentilä (Helsingin yliopisto, poliittinen historia): Millaisen armeijan saksalaiset halusivat Suomeen vuonna 1918 perustaa? Lataa mainosjuliste

Luentosarja järjestetään Emil Öhmannin säätiön tuella.

Tervetuloa!

Miten Saksa näkyy suomalaismediassa? -luento 17.2.

Saksan Suomen suurlähetystön lehdistöpäällikkö Joachim Bussian luennoi aiheesta “Miten Saksa näkyy suomalaismediassa” tiistaina 17.2.2015 klo 17:15–18:45 Helsingin yliopistossa Metsätalon luentosalissa 1 (Unioninkatu 40).

saksaKyseessä on ”Saksalaisvaikutteita Suomen kulttuurissa ja yhteiskunnassa” -luentosarjan neljäs osa. Sarja järjestetään Emil Öhmannin säätiön tuella.

Tervetuloa!

„Wenn der Witz nicht trifft, dann ist es vorbei!“

*** suomenkielinen versio alempana ***

Am Dienstag, dem 9.12.2014, hielt Prof. em. Hannes Saarinen eine Vorlesung über das Thema „Haben die Deutschen Humor?“. Manche denken, dass die Deutschen keinen Humor haben, aber nach Saarinen ist das ein Irrtum: Der deutsche Humor ist außerhalb der deutschen Grenzen einfach nicht bekannt. Deutsche Spezialitäten sind Kalauer und Schadenfreude. Witze können auch auf Dialekten oder Lebensweisen anderer Städte basieren. Über die sächsische Sprache macht man oft Späße. Es gibt auch Unterschiede sowohl zwischen dem Osten und dem Westen als auch dem Norden und dem Süden: Ossi z. B. ist der jammernde Typ aus dem Osten und Wessi der arrogante aus dem Westen. Das protestantische Norddeutschland wird für ernster gehalten als das katholische Süddeutschland.

Die Zensur hat den Humor verändert: In der DDR musste man kreativ sein, um Witze über die Regierung zu machen, ohne bestraft zu werden. Solche Witze waren z. B. die sogenannten Flüsterwitze, die in der DDR erzählt wurden. Nach dem Zweiten Weltkrieg war der Humor besonders in Westdeutschland schal, unter den StudentInnen entstand aber eine neue Art von Humor. Einer der berühmtesten Humoristen der 1960er- und 1970er-Jahre war Robert Gernhardt (1937–2006). Zu großem Ruhm gelangten auch Heinz Ehrhardt (1909–1979) und Otto (Otto Waalkes 1948–). Der beliebteste Humorist Deutschlands ist vielleicht Loriot (alias Bernhard-Viktor Christoph-Carl von Bülow, 1923–2011), dessen Humor scheinbar banaler Alltagshumor war. Er hat zum Beispiel sowohl Karikaturen gezeichnet als auch seine eigenen Werke in Verfilmungen dargestellt.

Laut Saarinen ist die für die Deutschen typische Ironie, wie sie etwa in den satirischen Zeitschriften Simplicissmus (1896-1944),  Titanic (1979– Frankfurt a. M.; erscheint heute in Berlin) und Eulenspiegel (1954– Berlin/Ost) reichlich vorkommt, in Finnland vielleicht nicht so beliebt, denn die Finnen können sich verletzt fühlen, so Saarinen. In Deutschland sind die Witze auch öfter dialogischer als in Finnland, und wenn ein Witz erzählt wird, muss man schnell darauf reagieren. Wenn ein Witz übersetzt wird, verliert er seinen Charakter, denn Witze basieren oft auf Wortspielen oder mehreren Bedeutungen eines Wortes. Wenn man also die Sprache nicht kennt, versteht man die Witze auch nicht. Die Lieblingshumoristen von Saarinen sind Kurt Tucholsky (1890–1935) und Max Goldt (1958– ), weil sie mit der Mehrdeutigkeit von Wörtern spielen. Witze sind immer eine Sache des „Hier und Jetzt“: „Wenn der Witz nicht trifft, dann ist es vorbei.“

Text: Jenni Pietilä & Kaisa Matveinen


 ”Jos ei se iske, niin se on ohi!”

”Saksalaisvaikutteita Suomen kulttuurissa ja yhteiskunnassa” -luentosarjan toisessa osassa yleisen historian emeritusprofessori Hannes Saarinen Helsingin yliopistosta luennoi tiistaina 9.12.2014 aiheesta ”Onko saksalaisilla huumoria?”. Usein ajatellaan, ettei saksalaisilla ole huumorintajua. Saarisen tavoitteena oli oikaista tämä väärinkäsitys: hänen mukaansa saksalaisilla on huumoria, sitä ei vain maailmalla tunneta. Sanoja Spaß ja Witz käytetään usein nurinkurisesti, kuten ilmaisuissa ”Spaß muss sein!” ja ”Ist das dein Ernst oder soll das ein Witz sein?”. Saksalaisen huumorin erikoisuuksia ovat Kalauer ja Schadenfreude. Kalauer on eräänlainen puujalkavitsi, joka on usein ontuva sanamerkitysleikki. Schadenfreude on suomalaisillekin tuttua vahingoniloa. Saksassa vitsit voivat perustua myös murteisiin, ja saksilainen murre on usein muiden saksankielisten mielestä huvittavaa. Vitsit voivat olla myös hyvin kaupunkikohtaisia, jolloin on oltava tietoinen kaupungin tapahtumista ja elämäntyylistä. Lisäksi itä‒länsi- ja pohjoinen‒etelä -akseleilla koetaan olevan eroja huumorissa: Ossi & Wessi kuvastavat idän valittavaa Ossia ja lännen ylimielistä Wessiä, ja protestanttinen Pohjois-Saksa nähdään vakavamielisempänä kuin katolinen Etelä-Saksa.

Saarisen mukaan saksalaisille tyypillinen ironia, jota viljeltiin runsaasti esim. satiirisissa pilalehdissä kuten Simplicissimus (1896-1944), Titanic (1979– Frankfurt a. M.; ilmestyy nykyisin Berliinissä) ja Eulenspiegel’ (1954– (Itä-)Berliini), ei oikein istu suomalaiseen huumoriin, sillä suomalaiset voivat loukkaantua. Saksassa vitsit ovat usein myös dialogisempia kuin suomessa ja vitsiä kerrottaessa on osattava reagoida nopeasti. Mikäli vitsi käännetään kielestä toiseen, menettää se usein hauskuutensa, sillä vitsit perustuvat usein sanan monimerkityksellisyyteen tai kielellä leikittelyyn. Jos kieltä ei tunne, ei ymmärrä vitsiäkään. Saarisen lempihumoristit Kurt Tucholsky (1890–1935) ja Max Goldt (1958– ) käyttävätkin sanojen monimerkityksellisyyttä hyväkseen huumorissaan. Saarinen korostaa vitsin tilannekohtaisuutta: ”Jos se ei iske, niin se on ohi”.

Teksti: Jenni Pietilä & Kaisa Matveinen