Tutkimuksen taustaa ja tutkimustehtävä
Vammaisneuvosto toteutti vuosien 2021–2022 vaihteessa kyselyn, jossa saatiin tulokseksi muun muassa, että monien lasten, joilla on neuropsykologisia kehityshäiriötä, oppimisen ja koulunkäynnin tuki toteutuu heikosti ja/tai sen saanti viivästyy. Kiinnostukseni heräsi selvittää tarkemmin, mistä tällainen tulos johtuu. Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan, mitkä tekijät tukevat autismikirjon oppilaan koulunkäynnin onnistumista ja, mitkä tekijät estävät onnistumista opiskellessa inkluusioperiaatteen mukaisesti yleisopetuksen luokalla.
Tutkimusmenetelmä
Tutkimus toteutettiin fenomenologisella tutkimusmenetelmällä. Aineisto kerättiin haastattelemalla viittä autismikirjon oppilaan vanhempaa. Oppilaat opiskelivat ala-asteen viidennellä tai kuudennella luokalla. Aineiston analyysissa käytettiin pohjana itseohjautuvuusteorian psykologisia perustarpeita.
Tuloksia ja pohdintaa
Tutkimukseni tulokset ovat linjassa Vammaisfoorumin teettämän kyselyn kanssa. Haastateltavien kokemusten perusteella autismikirjon oppilaan avun saannin viivästymiseen on useasti syynä se, että koulussa jäädään odottamaan, että lapsi saisi diagnoosin ja tukitoimia puoltavan terveydenhuollon ammattilaisen lausunnon. Toinen asia, joka haastatteluista selvisi, että tutkimuksiin pääseminen ja diagnoosin saaminen saattaa olla monien vuosien mittainen prosessi. Jos lapsi ei tällä aikaa saa koulussa tarvitsemaansa tukea, se vaikuttaa heikentävästi hänen hyvinvointiinsa sekä koulunkäyntikykyyn.
Aineistossani painottuu yhteistyön merkitys kodin ja koulun välillä autismikirjon oppilaan tuen saannin mahdollistajana tai estäjänä. Perheiden kanssa tehtävässä yhteistyössä sekä lapsen kohtaamisessa oli selkeästi vaikutusta sillä, onko opettajalla aikaisempaa kokemusta autismikirjon oppilaista tai ymmärrystä näitä erilaisia oppilaita kohtaan. Esteinä onnistuneelle yhteistyölle olivat radikaalisti erilaiset näkemykset lapsen tuen tarpeesta, lapsen ja perheen näkeminen negatiivisessa valossa sekä palaverit, joiden lopputuloksena lapsi jäi yhä ilman tarvitsemaansa tukea.
Vaikka tutkimukseni otoskoko oli suhteellisen pieni, on aineistossani havaittavissa, että koulussa oli monipuolisia oppimisen ja koulunkäynnin tukimuotoja, jotka edistivät autismikirjon oppilaiden koulunkäynnin onnistumista. Aineiston perusteella ilmeni, että monipuolista tukea oli usein tarjolla vasta sen jälkeen, kun lapselle oli saatu autismikirjon diagnoosi. Vaikka haastateltavien lapsille oli kirjattu tukitoimia HOJKSiin, ei se ollut tae siitä, että lapsi saisi tukea koulussa. Riittämätön tuki ja tuen tarpeiden huomiotta jättäminen toimi esteenä autismikirjon oppilaan koulunkäynnin onnistumiselle. Haastattelujen mukaan esteitä tuen toteutumiselle aiheuttivat se, ettei kukaan ollut sitoutunut toteuttamaan niitä, tuen papereihin oli kirjattu tuki epäselvästi, kirjattujen tukitoimien tarkoitusta ei ymmärretty, riittämättömät resurssit, tukitoimet oli kehittänyt joku muu kuin koulun työntekijä.
Lapsen kuormittuminen koulussa toimi koulunkäynnin onnistumista estävänä tekijänä. Suurimpana kuormitusta aiheuttavana tekijänä olivat muutos- ja siirtymätilanteet. Kuormitusta lisäsi myös muun muassa iso luokkakoko, iso läksyjen määrä, ennakoinnin puute. Oppilaiden kuormitusta pyrittiin helpottaa monin tavoin, joka vaikutti edistävästi koulunkäynnin onnistumiseen. Koulupäivän ja -viikon pituuden muokkaaminen vähensi autismikirjon oppilaiden kokemaa kuormitusta ja siten mahdollisti sen, että he pystyivät käymään koulussa. Kuormitusta pienensivät myös ennakointi, struktuurit, tutut aikuiset ja tuki sosiaalisten taitojen harjoittelulle sekä oppia tunnistamaan ja säätelemään omaa kuormitustaan.
Jatkotutkimuksen aiheena pohdin, mitä välineitä koululla voisi olla onnistuneeseen yhteistyöhön autismikirjon oppilaiden perheiden kanssa. Miten kodin ja koulun yhteistyötä voisi kehittää siten, ettei yhteys perheen kanssa katkeaisi. Toinen tutkimusaihe voisi olla, että kuinka paljon koulua käymättömien oppilaiden joukossa on autismikirjon oppilaita, jotka eivät ole saaneet tarkoituksenmukaista tukea opiskeluunsa. Ajatuksena jatkotutkimuksessa olisi kehittää keinoja, joiden avulla saataisiin autismikirjon oppilaat yhdenvertaiseen asemaan muiden koulunkäyntiin tukea tarvitsevien oppilaiden kanssa.
Tiina Jukakoski
”Olisi helpompi, jos lapsella olisi jalka poikki”
Autismikirjon oppilaiden vanhempien kokemuksia lastensa koulunkäynnin tuesta