Fuzzy coherence auttaa lukijaa selviytymään tarinoiden viidakossa

Jukka Tyrkkö

Jukka Tyrkkö

Kertomuksilla tai uutisilla ei ole verkossa alkua tai loppua. Nautittava hypertekstien lukukokemus syntyy haasteista ja osallistumisesta. Lukijan valinnat määräävät, mihin hän teksteissä ja tarinoissa siirtyy.  Fuzzy coherence eli hämärä eheys pitää pirstaloituneet tekstit ja kokemuksen mielekkäinä, sanoo nykykielten laitokselta ja englantilaisesta filologiasta väittelevä FM Jukka Tyrkkö.

Hypertekstit ovat pääosin digitaalisia tekstejä, jotka rakentuvat suhteellisen lyhyistä ja lukijan tekemien valintojen perusteella järjestyvistä osista. Ne yleistyivät 1990-luvun alussa erityisesti internetin vaikutuksesta, ja tänä päivänä suuri osa tietokoneen ruudulta luettavista teksteistä onkin hypertekstejä.

Vaikka kyseessä on eräs luetuimmista tekstityypeistä, etenkin niiden kielitieteellinen tutkimus on edelleen vasta alkuvaiheessa. Tekstistä toiseen siirtymiseen käytetyt hyperlinkit ovat varsinkin asiateksteissä johdonmukaisia, mutta niitä voi käyttää tarkoituksella epäselvästi myös kerronnan tehokeinoina.

– Hypertarinoissa samaan tekstin osaan voidaan päätyä montaa eri reittiä. Riippuen lukijan reitistä, hyperlinkki voi olla esimerkiksi ”isä” tai ”se juoppo”. Tämä kuvailu muuttaa suhtautumistamme henkilöstä kertovaan episodiin, vaikka se onkin täsmälleen sama, Tyrkkö sanoo.

Pirstaleista tekstirakennetta esiintyi jo ennen moderneja digitaalisia hypertekstejä, mutta hypertekstien myötä tällainen tapa hahmottaa tekstejä alkoi tulla keskeiseksi tavaksi järjestää informaatiota.

Hyperfiktion juuret ovat 1960-luvulla ja postmodernissa kirjallisuudessa, jossa keskeisiä teemoja olivat usein yhden totuuden tai näkökulman kyseenalaistaminen.

Uusi tapa lukea

Myös perinteisiä tekstejä luetaan usein kuin hypertekstejä. Esimerkiksi tenttikirjoissa siirrytään tekstissä edestakaisin, ohitetaan epäolennaista ja tarkastetaan asioita kaavioista tai toisista kirjoista. Perinteistä tekstiä lukiessaan lukija kuitenkin tietää, että etenemällä sivulta toiselle hän tulee loppujen lopuksi lukeneeksi koko tekstin. Hypertekstien kohdalla tilanne on toinen, sillä tekstin rakenne ei ole samalla tavalla selkeä.

Aiemmat tutkimukset osoittavat, että kun ihminen alkaa lukea hypertekstiä, hänen lähtökohtansa on usein tietää siitä kaikki.

– Tämä on mielenkiintoista, sillä hypertekstien kohdallahan tarinat eivät ole tässä mielessä kokonaisia. Tietoa ja valintoja on aina lisää, Tyrkkö sanoo.

Väitöskirjan mukaan digitaalisissa hyperteksteissä tekstin osasta toiseen siirtymisen on tullut niin helpoksi ja luonnolliseksi, että voidaan puhua kokonaan uudesta lukutavasta. Tekstien eheyttä onkin Tyrkön mukaan syytä tarkastella uudessa valossa. Samalla on kasvanut sukupolvi, jolle hypertekstit tarjoavat luonnollisimman tavan kokea kertomuksia.

Väitöstilaisuus järjestetään lauantaina 3.12. 2011 kello 10 Helsingin yliopiston päärakennuksessa, auditoriossa XIII (Unioninkatu 34). Vastaväittäjänä on professori Michael Toolan, University of Birmingham ja kustoksena professori Irma Taavitsainen.

Väitöskirjan ”Fuzzy Coherence: Making Sense of Continuity in Hypertext Narratives” elektroninen julkaisu on luettavissa  E-thesis -palvelussa.

Esimerkkinä hypertarinasta voit tutustua Gavin Inglisin kokeelliseen novelliin Under the Ashes.

Lehečkován uudessa lastenkirjassa ilveilee tšekkiläinen piru

Helena Lehečková

Tšekkiläisen filologian dosentti, yliopistonlehtori Helena Lehečkován Hitsi vieköön! (Lurra Editions 2011) on poikkeuksellinen lastenkirja.  Myös sen käännös tšekinkielisestä alkuteoksesta syntyi erikoisella tavalla, kun neljä Lehečkován oppilasta nykykielten laitokselta halusi harjoitusten sijaan kääntää jotakin ihan oikeasti.

Lehečkován luomat hahmot ovat anarkistisia ja rohkeita taruolentoja. Niiden taustalla on piru, joka tšekkiläisessä kulttuurissa on ilkikurinen, hiukan koominen ja etenkin kauniiden naisten huijattavissa oleva hahmo. Kirjan käännöstyön aikana myös suomalaiset oppilaat huomasivat, kuinka paljon tšekkiläinen ja suomalainen satumaailma eroavat toisistaan.

– Suomalaiset ystäväni hätkähtivät, kun kuulivat minun kääntävän piruista kertovaa lastenkirjaa.  Slovakialainen kaverini taas ilahtui. Hän käytti piruhahmosta sananmuotoa, joka ilmaisee, että puhutaan lapsiin liittyvästä, pienestä asiasta tai itselle rakkaasta asiasta. Alusta asti ymmärsimme, että suomalaisessa lastenkirjassa piru-sanaa ei voisi käyttää ja tšekin čert kääntyikin hitsiksi, sanoo Marjo Kauppinen, yksi kirjan suomentajista.

Kukin opiskelija teki aluksi yhdestä sadusta käännöksen, josta he työstivät yhteisvoimin lopullisen version. Käännöstyö oli opiskelijoille haastavaa, mutta antoisaa. Kääntämiseen haettiin apua luonnosta ja etenkin kasvien nimistä – prosessin aikana syntyi myös kokonaan uusia lajeja. Lopputuloksena kirjassa seikkailevat muun muassa Vesihiisi Hapsiluikka ja hänen poikansa Uppouikku, kääpiö Turvetorvi ja seitsenpäinen lohikäärme Kierokaula.

– Myös vesihiidet, lohikäärmeet ja kummitukset tarkoittavat kielissämme eri asioita. Tšekeille ne ovat huvittavia ja pientä sääliäkin herättäviä hahmoja, jotka eivät yrityksistään huolimatta kykene pahoihin tekoihin, Lehečková kertoo.

Prahassa syntynyt ja tšekin kieltä ja kulttuuria Helsingin yliopistolla pian kolmekymmentä vuotta opettanut Lehečková on kääntänyt aiemmin tšekiksi muun muassa suomalaista proosaa ja näytelmiä. Lastenkirjoista esimerkiksi Elina Karjalaisen Uppo Nallet ja Hannu Mäkelän Herra Huu -kirjojen käännökset ovat hänen käsialaansa. Helppoa kääntäminen ei ole aina ammattilaisellekaan.

– On sanoja jotka eivät käänny helposti, ja on sellaisiakin jotka eivät käänny ollenkaan. Vielä hankalampaa on, kun kohdekielessä ei tunneta lainkaan sanan tarkoittamaa käsitettä, Lehečková kiteyttää.

Vuonna 2007 lastenkirjallisuuden erikoislehti Ladění kirjoitti tšekinkielisestä alkuteoksesta
K čertu!
(Albatros 2007): ”Kirjan ajattomassa satumaailmassa kosketellaan älykkäästi ja hauskasti universaaleja ja ajankohtaisia kysymyksiä.”

Kirjan ovat Helena Lehečkován ohjauksessa suomentaneet Marjo Kauppinen, Tanja Kielinen, Elli Kulmala ja Ilona Pallasvuo.

Baltian yleiskokoukselta tunnustus nykykielten laitokselle

Photo: O. Posashkova (LRS)

Laimute Balode neljäs oikealta. Photo: O. Posashkova (LRS)

Baltian yleiskokous on palkinnut Helsingin yliopiston balttilaisen filologian dosentti, yliopistonlehtori Laimute Baloden. Liettuan parlamentin luovuttama ansiomitali on tunnustus Baloden tekemästä työstä Baltian maiden hyväksi.

Baltian yleiskokouksen vuoden 2011 -ansiomitali myönnettiin kaikkiaan 38 virolaiselle, latvialaiselle ja liettualaiselle vaikuttajalle. Vilnassa tiistaina 15. marraskuuta palkittujen joukossa on muun muassa useita arvostettuja taitelijoita ja Vilnan yliopiston rehtori.

Baltian yleiskokouksen tehtävä on edistää Viron, Latvian ja Liettuan parlamenttien välistä yhteistyötä. Järjestön perustamisesta ja Neuvostoliiton romahtamisesta on tänä vuonna kulunut 20 vuotta.

Noidista tehtiin viihdettä massoille 1600-luvun Englannissa

Hirtettyjä noitia eräässä noitapamfletissa

Kuvitusta eräästä noitapamfletista

1500 – 1600-lukujen noitapamfletit vastasivat nykypäivän sensaatiolehtiä. Kirjasten painajat ja kirjoittajat muokkasivat noitaoikeudenkäyntien pöytäkirjat viihdyttäviksi tarinoiksi, joiden avulla lukijat pyrittiin vakuuttamaan, että noituudesta tuomitut olivat tehneet rikoksen sekä ihmisiä että jumalaa vastaan.

Myös kuvituksella ja tekstin asemoinnilla houkuteltiin lukijoita ja helpotettiin lukemista. Kohulehdet sekä niiden nettisivut toimivat yhä näin, kertoo englantilaisesta filologiasta 18.11. väittelevä Carla Suhr.

Yksi Suhrin lempipamfleteista kertoo miehestä, joka noidan kirouksen takia päätyi Turkkiin. Miehen paluumatka Englantiin kesti kaksi vuotta, mutta tarina saa onnellisen lopun, sillä syylliseksi paljastuva noita ja hänen kaksi poikaansa on jo ehditty teloittaa hänen murhastaan.

1500- ja 1600-luvulla lukutaito yleistyi hiljalleen alemmissa yhteiskuntaluokissa, vaikka lukutaito jäikin useimmiten alkeelliselle tasolle.  Noitapamfletit suunnattiinkin tälle uudenlaiselle, pääosin kouluttamattomalle ja ennen kaikkea keskiaikaista ritarikirjallisuutta lukemaan tottuneelle suurelle yleisölle. Ritarikirjallisuuden kautta markkinat viihteelliselle kioskikirjallisuudelle olivat jo valmiiksi olemassa.

Lakitekstit onnistuttiin kauppaamaan lukijoille kirjasten tarjoamassa muodossa menestyksekkäästi. Pamflettien suosiota auttoi myös se, että muihin julkaisuihin verrattuna ne olivat halpoja. Menestystä varten sekä kirjoittajat että painajat joutuivat kuitenkin muuttamaan toimintatapojaan. Kirjoittajat muokkasivat vaikeasti tajuttavista oikeusteksteistä kertomuksia, ja painajat lisäsivät pamfletteihin ritarikirjallisuudesta tuttuja halvan näköisiä kuvia, jotta lukijat yhdistäisivät uudenlaiset tekstit populaariksi lukemistoksi. Samasta syystä noitapamfletit painettiin goottilaisilla kirjasimilla 1600-luvun alkupuoliskolle asti.

Noitia ei poltettu roviolla

Väitöskirjaansa varten Carla Suhr tutki kielitieteen ja historiantutkimuksen keinoin kaikki 36 säilynyttä noitapamflettia. Tutkimus osoittaa, kuinka lukutaito ja lukutavat sekä noitauskomukset muuttuivat 150 vuoden aikana, ja kuinka noitapamfletit kehittyivät omaksi tekstilajikseen. 1600-luvun lopulla myös tekstit olivat lyhentyneet ensimmäisistä parinkymmenen sivun kertomuksista ja niiden muoto ja kieli alkoivat muistuttaa syntymässä olevien ensimmäisten sanomalehtien uutisia.

Noituudesta syytettyjen oikeudenkäynnit eivät lukujen valossa olleet läpihuutojuttuja. Englannissa käytiin kaikkiaan 2500 noitaoikeudenkäyntiä, joista noin 500 tapauksessa syytetyn katsottiin syyllistyneen noituuteen. Viimeinen noituudesta tuomittu teloitettiin 1600-luvun lopulla, mutta viimeinen noitaoikeudenkäynti järjestettiin vasta vuonna 1712.

– Englannissa noituudesta tuomittuja ei muuten poltettu roviolla, vaan kuolemantuomio pantiin käytäntöön hirttämällä, alun perin historiaa opiskellut ja myöhemmin nykykielten laitoksella englannin kieleen keskittynyt Carla Suhr tarkentaa.

Pojat loistavat englannin kielessä tietokonepelien ansiosta

Lukiolaispojat ovat ajaneet tyttöjen ohi parhaissa englannin kielen arvosanoissa. Tärkein erinomaisia arvosanoja selittävä tekijä on poikien tietokonepeleihin käyttämä aika. Pelejä ei kuitenkaan vielä hyödynnetä opetuksessa, vaikka tosipelaajien englannin arvosanojen keskiarvo on lähes 9, selviää Helsingin yliopiston nykykielten laitoksella tehdyistä opinnäytteistä.

>> Lue aiheesta lisää Humanistilehdestä