Kuukausi: toukokuu 2022

Julkaistu

Fröbeliläinen rakenteluleikki Suomessa

Friedrich Fröbel (1782–1852) on kehittänyt aikanaan lastentarha-aatteen ja vaikuttanut voimakkaasti varhaislapsuuden arvostukseen ja leikin merkitykseen oppimiselle. Fröbelin voidaan ajatella olevan myös suomalaisen varhaiskasvatuksen kantaisä. Fröbel oli oman aikansa erikoisuus, joka korosti leikin merkitystä lapsen oppimiselle ja ymmärsi leikin olevan lapsen luontainen tapa tutkia ja olla vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa.

Fröbel kehitti osaksi leikkipedagogiikkaansa niin sanotut Fröbelin palikat eli kuusi erilaista leikkilahjaa, jotka muodostavat loogisesti etenevän rakennuspalikoiden sarjan. Fröbel oli hyvin kiinnostunut matematiikasta ja luonnontieteistä ja näki rakenteluleikissä yhtymäkohdan matemaattisen ja luonnontieteellisen ajattelun sekä lasten kokemusmaailman välillä.

Tutkimukseni tavoitteena oli kuvata rakentelua osana lastentarhan alkuaikoja ja pohtia sen merkitystä osana tämän päivän varhaiskasvatusta. Tutkimukseen osallistui eräs pääkaupunkiseudulla toimiva varhaiskasvatuksen ryhmä. Tutkimus tehtiin yhteistyössä Lastentarhamuseon kanssa, josta saimme tutkimuskäyttöön Fröbel-boxin Fröbel-boxi (lastentarhamuseo.fi), josta tämän tutkimuksen ensisijaisena välineenä toimivat aidot Fröbelin palikat. Fröbel-boxiin kuuluu myös Alexander Reichsteinin yhteistyössä Lastentarhamuseon kanssa suunnittelemat jättipalikat.

Vapaata rakentelua Fröbel-palikoilla Helsinkiläisessä harjoituslastentarhassa, 1950-luku. Kuva: Lastentarhamuseon kuvakokoelma.

Rakentelulla on vahva jalansija lasten leikeissä ja palikoilla on rakennettu jo yli sata vuotta sitten. Rakenteluleikki on tavoittanut lapsen maailman jo silloin ja sillä on edelleen annettavaa myös yli sata vuotta myöhemmin. Fröbel tavoitti pedagogiikassaan suuresti ihannoimansa matematiikan ja luonnontieteiden yhtymäkohdan lasten maailmaan. Luonto on läsnä palikoissa niin materiaalin, muotojen kuin symboliikan kautta. Opettajan tehtävä on tuoda tämä kokonaisvaltaisuus ja asioiden yhteys myös lasten nähtäville.

 

                          Lapsi: ”Opettajan nimi” tee näin! (Alkaa laskea palikoita)

                          Lapsi: Yksi, kaksi, kolme neljä, viisi, kuusi…

                          Koko muu pienryhmä: (Laskevat yhteen ääneen palikoita aina 23                                asti)

 

Tilanne päättyy yhteiseen nauruun. Kaikki ovat selkeästi tyytyväisiä niin palikoiden määrästä kuin niiden laskemisesta syntyneestä onnistumisen tunteesta.

Rakentelu kehittää lapsen taitoja monipuolisesti. Hienomotoriikka, hahmottaminen, kauneudenarvostus, matemaattinen ajattelu, geometrinen ajattelu ja monet muut taidot kehittyvät lapsen rakentaessa. Rakentelu mainitaan myös Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa (2022) yhtenä opettamisen menetelmänä matemaattisen ajattelun ja teknologiakasvatuksen yhteydessä.

Rakenteluleikissä näkyvät leikin eri kehityksen vaiheet aina esineleikeistä roolileikkeihin. Rakentelua voidaan tehdä yksin ja yhdessä. Isot rakentelupalikat ohjaavat vahvemmin yhteisleikkiin, kun taas pöydän ääressä pienillä palikoilla rakenneltaessa leikit vaihtelevat voimakkaammin yksin- ja yhteisleikkien välillä.

Opettajan rooli rakentelussa on merkittävä. Opettaja on vastuussa rakenteluleikin saatavuudesta, havainnoinnista, kehittämisestä ja leikkiin osallistumisesta tarpeen mukaan. Rakentelu on toimiva opetuksen menetelmä. Rakentelu antaa opetukselle sisältöjä ja tavoitteita, joka vuosien saatossa on unohdettu. Fröbeliläinen vapaan rakentelun ja ohjatun rakentelun vuorottelu on, jos ei unholassa, niin ainakin marginaalissa.

Muutama vuosikymmen takaperin rakentelu oli erittäin keskeinen opetuksen menetelmä, jonka tavoitteena olivat matemaattiset taidot ja geometrinen hahmottaminen. Rakentelu oli Fröbelin ajatuksia mukaillen myös yksi lapsen luontaisen toimintavietin, leikin, ilmentymä. Nyt rakentelu on siirtynyt toiminnan keskiöstä lähinnä vapaan leikin aikana valittavaksi vaihtoehdoksi. Tutkimukseni kuitenkin muistuttaa meitä kaikkia, että rakentelulla on paikka varhaiskasvatuksen keskiössä.

Tämä tutkimus avasi omia silmiäni lastentarhan historian merkityksestä varhaiskasvatuksessa. Varhaiskasvatuksen opettajilla on hieno ammatillinen historia ja jalat vahvasti Fröbeliläisessä lastentarhaperinteessä. Lastentarhan alkuaikojen ja nykypäivän yhtymäkohtien löytäminen ja tutkiminen on ensiarvoisen tärkeää, jotta historian hämäriin ei unohdeta toimivia pedagogisia ratkaisuja.

Roosa Tilles

”Rosvokissojen asuntoauto” – Fröbeliläinen rakenteluleikki Suomessa.

Julkaistu

Moninaisia perheitä ja parisuhteita tuoreessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa

Taustaa 

Elämme yhä moninaisemmassa yhteiskunnassa. Tulevana opettajana on haluan löytää erilaisia keinoja käsitellä yhdenvertaisuutta ja moninaisuutta koulussa eri ikäisten oppilaiden kanssa.  Kirjallisuuskasvatus antaa mahdollisuuksia keskustelujen avuksille lapsia ja nuoria koskettavista aiheista, kuten erilaisuudesta. Moninaisuus on siis laaja teema, jonka piiristä tässä tutkimuksessa paneudutaan erityisesti sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen. Niiden myötä tarkastellaan moninaisia perheitä ja parisuhteita. Näiden teemojen käsittely lasten- ja nuortenkirjallisuudessa on tärkeää, jotta jokainen lapsi tai nuori voisi löytää samastumisen kohteita sekä löytää peilauskohteita omalle identiteettityölleen.  Myös opetuksen arvoja ohjaava perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet nojaa vahvasti yhdenvertaisuuden periaatteelle, joten on tärkeää käsitellä yhdenvertaisuutta ja moninaisuutta monipuolisesti eri oppiaineissa. Kirjallisuuskasvatuksen, esimerkiksi lukupiirien ja yhteisten keskustelujen, avulla koulussa voidaan käsitellä moninaisuutta ja siihen liittyviä asioita, kuten intersektionaalisuutta.

Tutkimuksen teoreettisena taustana esitellään lasten – ja nuortenkirjallisuuden ja kirjallisuuskasvatuksen sekä perheiden ja parisuhteiden aiempaa tutkimusta. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että seksuaalisen suuntautumisen moninaisuuden käsittely on vähäistä ja heteronormatiivisen ydinperheen diskurssi on edelleen vallalla. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, minkälaisia diskursseja moninaisista perheistä ja parisuhteista esiintyy valitussa, tuoreessa ja laadukkaaksi arvioidussa, joukossa suomalaisia lasten- ja nuortenkirjoja.

Tutkimuksen toteutus

Tämän tutkimuksen aineisto koostui kuudesta vuoden 2020 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finladia-palkintoehdokasteoksesta. Mukana oli niin lasten kuvakirjoja kuin nuortenromaaneja. Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena diskurssianalyysilla, ja huomiota kiinnitettiin tekstien lisäksi teosten kuvitukseen.

Tulokset ja jatkotutkimusehdotuksia

Tutkimuksessa tuli esille kaikkiaan kuusi diskurssia, joihin teoksissa vallitseva käsitys sukupuolesta ja seksuaalisuudesta vaikutti. Perheiden moninaisuutta kuvasi neljä diskurssia: 1) heteronormatiivinen ydinperhe, 2) moninaiset perheet, 3) perhe, sairaus ja kuolema sekä 4) perheen varallisuus. Moninaisten parisuhteiden diskurssit olivat: 5) saat olla, kuka haluat ja 6) heterous on edelleen valtavirtaa. Tutkimuksen tulokset vahvistivat aiempaa tietoa siitä, että heteronormatiivinen ydinperhe ja heterous ovat vallitsevia diskursseja aineiston lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Kuitenkin moninaisten perheiden ja parisuhteiden diskurssit olivat vaihtelevia ja useassa teoksessa esillä.

Tämän tutkimuksen keskittyessä perheiden ja parisuhteiden moninaisuuteen, olisi jatkossa tärkeää kohdentaa tutkimusta moninaisuuden muiden teemojen tarkasteluun. Moninaisuuden muiden teemojen, kuten vammaisuuden, tarkastelu suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa olisi kiinnostava näkökulma. Myös suomalaisen ja kansainvälisen käännöskirjallisuuden vertailu voisi olla mielenkiintoinen lähtökohta moninaisuuden tarkastelulle, niin laadullisin kuin määrällisinkin menetelmin.

 

Laura Purhonen

Moninaisten perheiden ja parisuhteiden kuvauksia – Tarkastelussa vuoden 2020 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat

Julkaistu

Kuluttajien näkemyksiä second hand -tuotteiden kuluttamisesta

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää, mitä kestävyys merkitsee second hand -kuluttajille ja mitä muita merkityksiä kuluttajat liittävät second hand -kuluttamiseen.  Second hand -kuluttajat ovat aikaisemmissa tutkimuksissa kokeneet käytettyjen tuotteiden kuluttamisen olevan ympäristöystävällisempää, taloudellisempaa ja eettisempää, kuin uusien tuotteiden ostamisen. Kuluttajat ovat myös kokeneet kirpputoreilla kiertelyn olevan hyvä tapa viettää aikaa tai tehdä odottamattomia ja kiinnostavia löytöjä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys on konstruoitu kuluttamisen käytäntöjen, länsimaisen kulutuskulttuurin ja second hand -kuluttamiseen liittyvän tutkimuksen avulla. Lisäksi keskeisenä teemana tutkimuksessa on kiertotalouden käsite ja siihen liittyvät toimintatavat. Tutkimuksen lopussa pohditaan tekijöitä, joilla voitaisiin kehittää second hand -myyntikanavien käyttäjäystävällisyyttä.

Tutkimuksen toteutus

Tutkimuksen aineisto kerättiin puolistrukturoidun teemahaastattelun avulla, ja tutkimukseen osallistui kahdeksan henkilöä eri kaupungeista ympäri Suomea (n=8). Haastateltavilta kysyttiin muun muassa sitä, kuinka usein he ostavat tavaroita käytettynä, mitä perusteluja siihen liittyy ja mitä haasteita he ovat mahdollisesti kohdanneet ostaessaan second hand -kuluttamisessa. Haastattelut toteutettiin etäyhteyksien avulla, mikä mahdollisti haastattelujen tekemisen kotioloissa niin tutkittavien kuin tutkijan osalta. Haastattelussa kysyttiin myös, mitä kiertotalous heille merkitsee sekä millaiseksi he kokivat nykyaikaisen kulutuskulttuurin. Aineisto analysoitiin teoriaohjaavaa lähestymistapaa hyödyntäen.

Tulokset ja johtopäätökset

Lähes kaikki haastateltavat kokivat second hand -kuluttamisen tapana tehdä hankintoja edullisemmin. Osalle kirpputoreilla kiertely oli myös tapa viettää aikaa ja kirpputorit koettiin eräänlaisina aarreaittoina, joista voi löytyä mitä vain. Kiertotalous merkitsi haastateltaville esineiden elinkaaren pitkäikäisyyttä, tavaroiden kuluttamista loppuun ja niiden kierrättämistä. Kiertotalousajattelu, eli jätteiden syntymisen, resurssien haaskaamisen ja tarpeettomien tavaroiden uudelleen käyttäminen näkyi tutkittavien puheessa ja toiminnassa. Kaikki haastateltavat pyrkivät kierrättämään jätteensä tai tarpeettomat tavaransa asianmukaisesti myymällä ne joko tavallisella kirpputorilla tai internetissä, lahjoittamalla tai vaihtamalla niitä. Kiertotalous merkitsi useimmille haastateltavista tuotteen elinkaaren pitkäikäisyyden säilyttämistä ja resurssien, kuten tuotteen valmistusmateriaalien ja tuotannon aiheuttaman kuormituksen huomioimista. Kulutuskulttuuria kuvailtiin monissa yhteyksissä ahdistavaksi tai kestämättömäksi. Haasteiksi koettiin second hand -tuotteiden saatavuus ja valikoima sekä tuotteiden kuntoon ja laatuun liittyvät seikat. Osa koki perinteiset kirpputorit epäsiisteinä, minkä takia second hand -tuotteita etsittiin mieluummin internetistä. Kuluttajien kynnystä ostaa hyödykkeitä käytettynä voitaisiin madaltaa esimerkiksi siistien, modernien ja suuremmalla valikoimalla varustettujen kierrätyskauppojen ja uusien teknologisien sovelluksien avulla. Kotitalousopetukseen liittyvän kestävyyskasvatuksen keinoilla tuleville sukupolville voidaan opettaa resurssiviisaita toimintatapoja, kuten kulutuskäytäntöjä, jotka perustuisivat kiertotalousajatteluun.

 

Alpo Kivijärvi, kotitalousopettajan opintosuunta

Kuluttajien näkemyksien second hand -tuotteiden kuluttamisesta

Julkaistu

Kosketus opettajan ryhmänhallinnan keinona

Kosketus koulussa

Kosketus on samaan aikaan sekä aistein havaittava että sosiaalisuuteen liittyvä ilmiö. Kosketuksen voi kokea itse, tuntoaistin avulla, ja toisaalta se on samalla yksi vuorovaikutuksen keinoista. Kosketus onkin luonnollinen osa päivittäistä vuorovaikutusta. Myös opettajat pitävät kosketusta tärkeänä vuorovaikutuksen keinona luokkahuoneessa, mutta siihen liittyy myös epävarmuutta – missä tilanteessa opettaja saa koskettaa? Opetusalan eettisen neuvottelukunnan mukaan kosketus on osa vuorovaikutusta, ja näin se kuuluu myös kouluun. On kuitenkin tärkeää, että se on aina tarkoituksenmukaista eikä missään tapauksessa seksualisoitua. Opettajan on myös käytettävä harkintaa kosketuksen käytöstä oppilaskohtaisesti, sillä kosketuksen kokeminen on yksilöllistä.

Koska kosketus ilmiönä herättää monenlaisia ajatuksia, on sitä myös tärkeää tutkia. Tieto siitä, millainen kosketus on koulukontekstissa toimivaa, hyödyttää sekä opettajia että oppilaita. On tärkeää tietää, miten kosketusta voidaan hyödyntää entistä tehokkaammin luokkahuoneessa. Lisäksi tutkimustiedon avulla voidaan mahdollisesti ennaltaehkäistä tapauksia, joissa kosketusta käytetään väärin.

Tutkimuskohteena opettajan käsi olkapäälle -kosketus

Tutkimuksessa tarkasteltiin erään alakoulun valmistavan luokan oppitunneilta kerättyä videoaineistoa. Aineisto koostui viidestä ryhmäpöytämuotoisesta oppitunnista, ja se oli osa suurempaa Long Second -hankkeen pitkittäisaineistoa. Tutkimuksessa keskityttiin tarkastelemaan kosketustilanteita, joissa opettaja kosketti oppilasta kädellään olkapäähän. Näitä kosketustilanteita analysoitiin keskustelunanalyysin avulla, mikä mahdollisti tilanteiden yksityiskohtaisen tarkastelun. Tutkimus toteutettiin osana Koskettava koulu -hanketta.

Opettajan kosketukset työrauhapyyntöinä

Jo analyysin alkuvaiheessa kävi ilmi, että opettajan käsi olkapäälle -muotoiset kosketukset olivat lähes poikkeuksetta tavoitteeltaan työrauhapyyntöjä. Tyypillisessä tilanteessa oppilas käyttäytyi levottomasti joko sanallisesti tai kehollisesti, ja tämän vuoksi opettaja rauhoitti hänet koskettamalla. Kosketukseen saattoi liittyä myös opettajan puhetta, mutta yleisimmin opettaja käytti kosketusta opetuspuheen ohessa. Kosketus näyttikin siis olevan käytännöllinen keino pyytää työrauhaa silloin, kun opettaja ei halunnut keskeyttää muuta meneillään olevaa toimintaa sanallisen työrauhapyynnön ajaksi. Oppilaat reagoivat kosketuksiin useimmiten asettumalla aloilleen ja orientoitumalla oppitunnin toimintaan. Toisinaan he kuitenkin myös jatkoivat häiriötä aiheuttavaa toimintaansa. Tällöin tilanteeseen liittyi myös muita oppilaita, jolloin työrauhahäiriö ikään kuin levisi, ja opettajan oli hankalampaa saada tilanne rauhoitettua. Pääosin kosketus näyttäytyi kuitenkin toimivana työrauhapyynnön keinona. Merkittävää oli myös se, että oppilaat tunnistivat kosketuksen tavoitteen tilanteissa. Tämä osoitti sen, että kosketuksella oli vakiintunut rooli opettajan vuorovaikutuksessa, ja sen, että oppilaat tiedostivat toimivansa luokkahuoneen normien vastaisesti työrauhapyyntötilanteissa.

Jatkossa olisi kiinnostavaa tutkia, voitaisiinko kosketusta käyttää myös häiriöitä ennaltaehkäisevänä luokkahuonevuorovaikutuksen resurssina. Näin häiriöiden esiintymiseen voitaisiin vaikuttaa myös pidemmällä aikavälillä. Kosketusta voitaisiin käyttää entistä enemmän toivotun käytöksen huomiointiin ja kannustamiseen, mikä mahdollisesti sitouttaisi oppilaita pedagogiseen toimintaan ja näin edistäisi työrauhaa.

Ella Väätäinen

Työrauhaa kosketuksen keinoin: Käsi olkapäälle -kosketus valmistavan luokan opettajan ryhmänhallinnan resurssina

Julkaistu

Mediaatio akateemisen englannin kurssin ryhmäkeskusteluissa

Tutkimuksen taustaa

Kieltenopetuksessa arviointia ohjaa Eurooppalainen viitekehys, joka on Euroopan neuvoston toimesta kehitetty ohjeistus kielitaidon kuvaamiseen ja arviointiin. Viitekehyksessä kielitaitoa kuvataan kuuden taitotason avulla, perustasolta taitavan kielenkäyttäjän tasolle (A1-C2). Vuonna 2018 Eurooppalaiseen viitekehykseen julkaistiin päivitetty osa, joka muutti kielitaidon kuvaamista. Taitojen (engl. skills) sijaan uudessa versiossa puhutaan ”vuorovaikutuksen tavoista” (engl. modes). Yksi keskeisimmistä vuorovaikutuksen tavoista on mediaatio, joka sisältyy lähes kaikkeen kielen välityksellä tapahtuvaan toimintaan. Mediaatio viittaa fasilitointiin viestinnän osapuolten välillä, ja sillä on yhteys sosiokulttuurisen oppimisen teorian ”scaffolding”-käsitteeseen. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella mediaation käsitteen edustamaa näkökulmaa kieltenopetukseen, sekä tutkia mediaation osaamiskuvausten hyödyntämistä käytännön oppimistilanteessa arvioinnin apuna. Mediaation keskeinen rooli Eurooppalaisessa viitekehyksessä korostaa viestinnällistä kielinäkemystä, joka nimensä mukaisesti korostaa viestintää. Lähestymistavan mukaan oppija nähdään aktiivisena toimijana oppimisprosessissa, sosiaalisen vuorovaikutuksen ja kulttuurikontekstin merkitystä korostetaan, ja opettajan rooli ymmärretään oppimisen ohjaajana ja välittäjänä.

Tutkimuksen toteutus

Tämä pro gradu -työ oli tekijänsä omaan opetukseen liittyvä kehittämisprojekti. Tavoitteena oli kuvata mediaatiota oppimistilanteessa Viitekehyksen osaamiskuvausten näkökulmasta. Tutkimuksessa tarkasteltiin mediaation vaikutusta osallistujien aktiivisuuteen ryhmäkeskusteluissa sekä mediaatiota keskusteluja kuvaavana tekijänä. Mediaation keskeinen tehtävä on poistaa vuorovaikutuksen esteitä ja lisätä osallistujien välistä ymmärrystä. Tämän vuoksi olettamuksena oli, että puutteellinen mediaatio aiheuttaa ongelmia vuorovaikutustilanteessa. Vastaavasti oletettiin, että onnistunut mediaatio edesauttaa toimivaa vuorovaikutusta, ja vaikuttaa näin todennäköisesti positiivisesti keskustelutehtävästä suoriutumiseen.

Tutkimuksen osallistujat olivat opiskelijoita Helsingin yliopiston Kielikeskuksen englannin kursseilla. Tutkimuksen kolmelle kurssille osallistui yhteensä 51 opiskelijaa. Tutkimuksessa hyödynnettiin monimenetelmällistä lähestymistapaa ja aineistoa kerättiin keskustelujen arviointilomakkeilla sekä tallentamalla opiskelijoiden ryhmäkeskusteluja Zoom-oppitunneilla.

Tulokset ja johtopäätökset

Tutkimuksen perusteella osoitettiin, että Viitekehyksessä kuvattu mediaatio ilmenee käytännön opetustilanteessa toimintana, jota voidaan tunnistaa ja arvioida. Lisäksi tulokset osoittavat, että toimiva mediaatio edistää ja parantaa vuorovaikutusta. Tämä ilmenee esimerkiksi osallistujien lisääntyneenä aktiivisuutena keskusteluissa, sekä kokemuksena onnistuneesta vuorovaikutuksesta verrattuna keskusteluihin, joissa mediaatio ei täysin onnistunut. Muutokset, joita Viitekehykseen on päivitetyssä osassa tehty, on tarkoitettu nimenomaan kirkastamaan kehyksen oppimiskäsitystä, eli viestinnällistä ja toiminnallista lähestymistapaa kieltenopetukseen. Mediaatio kiteyttää viestinnällisen lähestymistavan keskeisen ymmärryksen kielestä ja oppimisesta, joten mediaationäkökulman tarkoituksena on edesauttaa viestinnällisen kielinäkemyksen syventämistä kieltenopetuksessa.

Nina Wallden

“It was a fascinating experience” – Mediaatio akateemisen englannin kurssin ryhmäkeskusteluissa

Julkaistu

Yhteisopetus opettajien silmin

Taustaa

Erityisopetus on kokenut viime vuosikymmenten aikana ideologisia muutoksia. Inklusiivinen koulutusjärjestelmä on tullut uudeksi ihanteeksi. Kyseisen ajatusmallin ideana on, että kaikki oppilaat opiskelevat yhdessä alusta saakka, eikä erityisoppilaita siirretä omiin luokkiinsa. Tilastokeskuksen raportista käy ilmi, että yhä pienempi osa erityisen tuen oppilaista opiskelee erityisryhmässä (SVT, Tilastokeskus 2019). Samaan aikaan erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden määrä on kuitenkin kasvanut kouluissa. Koulujärjestelmä onkin muutospaineiden alla. Miten opetuksen voi luoda niin, että kaikki oppilaat pystytään huomioimaan yksilöllisesti?

Myös opettajuus on jatkuvassa muutoksessa. Viime vuosina on alettu enemmän arvostamaan opettajien välistä yhteistyötä. Perinteisesti opettajan ammatti on ollut melko yksinäistä työtä. Yksi opettaja on vastannut yhden luokan opetuksesta itsenäisesti.  Muutos inklusiiviseen ajattelumalliin on kuitenkin haastanut tätä perinteistä opettajuutta. Tutkimusten mukaan myös opettajat ovat entistä uupuneempia. Opettajalla ei välttämättä ole resursseja vastata yksin kaikkien oppilaiden yksilöllisiin haasteisiin ja tämän takia tarvitaan yhteistyötä.

Yhteisopetuksen voi ajatella olevan yksi ratkaisu ongelmaan. Kyseisellä opetusmuodolla tarkoitetaan kahden tai useamman opettajan välistä tasa-arvoista yhteistyötä, jossa suunnitellaan, toteutetaan ja arvioidaan oppilasryhmän opetus yhdessä. Sen avulla opettajat pystyvät paremmin vastaamaan heterogeenisen luokan tarpeisiin ja oppilaat saavat enemmän tarvitsemaansa tukea ja apua.

Tutkimuksen toteutus

Pro graduni tutkimustehtävänä oli selvittää, voisiko yhteisopetus olla yksi ratkaisu siihen, että uupuneet opettajat kokevat, ettei heidän resurssinsa riitä tukemaan kaikkia oppilaita yksilöllisesti. Pro graduni on laadullinen haastattelututkimus, jonka analyysissä on fenomenologisia piirteitä. Tutkielman keskiössä ovat siis opettajien henkilökohtaiset kokemukset yhteisopetuksesta. Tarkoituksena oli selvittää, minkälaiset asiat vaikuttavat opettajien mielestä yhteisopetuksen onnistumiseen. Lisäksi halusin tietää, minkälaisia hyötyjä ja haasteita opettajat ajattelevat yhteisopetuksen käytöstä olevan itselleen opettajina sekä heidän oppilaillensa.

Pro graduni aineisto on kerätty haastattelemalla 13 luokanopettajaa. Haastattelut toteutettiin etäyhteyden avulla syksyllä 2021. Olen analysoinut haastattelut teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla.

Tulokset ja johtopäätökset

Opettajat kokivat, että yksi tärkeimmistä onnistuneen yhteisopetuksen edellytyksistä oli löytää sopiva työpari. He kertoivat monista ominaisuuksista, joita ideaalilla työparilla olisi hyvä olla. Tällaisia ominaisuuksia olivat esimerkiksi joustavuus, kyky avoimeen kommunikaatioon ja luottamus työpariin. Myös samansuuntaisia pedagogisia näkemyksiä pidettiin tärkeinä. Tämän lisäksi koettiin, että hallinnollisella tuella oli vaikutusta yhteisopetuksen onnistumiseen.

Yhteisopetuksen koettiin parantavan työssäjaksamista ja vähentävän työkuormaa. Sen lisäksi yhteisopetuksen nähtiin lisäävän yhteisöllisyyttä sekä oppilaiden, että opettajien kesken. Opettajat myös kokivat, että opetus oli laadukkaampaa ja oppimisympäristö turvallisempi, kun paikalla oli useampi aikuinen. Oppilaiden koettiin myös saavan enemmän apua yhteisopetuksessa. Opettajien mielestä yhteisopetuksen avulla oppilaat tottuivat erilaisiin ryhmittelyihin ja erilaisiin ihmisiin.

Opettajat kertoivat myös yhteisopetukseen liittyvistä haasteista. He mainitsivat, ettei yhteisopetus välttämättä sovi kaikille oppilaille. Yhteisopetuksessa muuttuvia osia on enemmän kuin tavallisesti. Suureksi haasteeksi koettiin myös epätasainen vastuun jakautuminen yhteisopettajien välillä.

Tutkimustuloksissani huomionarvoista on se, että kaikki haastattelemani opettajat kokivat, että heidän työssä jaksamisensa parani yhteisopetuksen avulla. Opettajat kertoivat lisäksi heidän työtaakkansa kevenevän monessa asiassa. Tämän perusteella yhteisopetus voisi olla yksi varteenotettava ratkaisu opettajien uupumisen torjumiseen.

Yhteisopetuksen käytön lisääntyessä kouluissa on rehtoreiden ja opettajien tärkeä tietää, minkälaiset asiat vaikuttavat yhteisopetuksen onnistumiseen. Myös hyötyjen ja haasteiden tiedostaminen, auttaa valmistautumaan tiiviin yhteistyön aloittamiseen. Näin yhteisopettajat voivat valmistautua ja mahdollisesti jopa välttää osan haasteista. Pro graduni antaakin tärkeää tietoa yhteisopetuksesta.

Wilma Vasamies

Yhteisopetus opettajien silmin –  ”Tota en mielellään tekisi mitään muuta enää, kun sitä yhteisopettajuutta on kerran päässyt kokeilee.”

Julkaistu

Ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijoiden opintoihin kiinnittyminen

Tutkimuksen taustaa

Syksyllä 2020 ensimmäisen vuoden opiskelijat aloittivat yliopisto-opintonsa COVID-19-pandemian takia poikkeuksellisin järjestelyin: orientaatioviikko järjestettiin pääsääntöisesti etäyhteyksin ja kurssit etäopetuksena. Mediassa on näkynyt huoli opiskelijoiden hyvinvoinnista ja opintoihin kiinnittymisestä. Aiemmissa tutkimuksissa opintoihin kiinnittyminen yhdistetään usein opintojen viivästymisen ja keskeyttämisen tutkimukseen, joten opiskelijoiden kiinnittyminen opintojen alussa on tärkeää.

Tutkimuksellani oli kaksi tarkoitusta, joista ensimmäinen oli kuvata, miten ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijat ovat kiinnittyneet opintoihinsa erityisjärjestelyin toteutettuna lukuvuotena. Opintoihin kiinnittymisen teoreettisena pohjana toimi Korhosen (2014) opiskelijalähtöinen kiinnittymismalli, jossa kiinnittymisen perustana ovat kiinnittymisen yksilölliset ja yhteisölliset prosessit, joiden vuorovaikutuksessa rakentuu kiinnittävä prosessi eli opiskelijan oppimisidentiteetti ja kuulumisen tunne.

Vaikka opintoihin kiinnittymistä on tutkittu paljon, kiinnittymisen tutkimuksessa on yhä alueita, joilla tutkimusta ei ole riittävästi. Opintoihin kiinnittymisen ja hyvinvoinnin yhteyksiä ei ole tutkittu paljoa. Tässä tutkimuksessa hyvinvoinnin näkökulmasta keskitytään koherenssin tunteeseen. Tutkimuksen toinen tarkoitus on selvittää koherenssin tunteen ja kiinnittymisen osa-alueiden yhteyksiä.

Tutkimuksen toteutus

Tutkimus toteutettiin määrällisin menetelmin. Tutkimuksen aineisto kerättiin kyselylomakkeella, joka koostui opintoihin kiinnittymistä mittaavasta EEQ-mittarista, koherenssin tunnetta mittaavasta SOC-13-kyselystä sekä vastaajien taustatiedoista. Sekä EEQ-mittari että SOC-13-kysely sisälsivät väittämiä, joihin vastattiin 7-portaisella Likert-asteikolla. Kysely toteutettiin e-lomakkeena, jonka linkkiä jaettiin Helsingin yliopiston ensimmäisen vuoden opiskelijoille suunnatuilla kursseilla keväällä 2021. Kyselyyn vastasi 183 ensimmäisen vuoden opiskelijaa. Tässä tutkimuksessa kerätyn aineiston lisäksi hyödynnettiin aiemmassa tutkimuksessa EEQ-mittarilla kerätyn aineiston tunnuslukuja aineistoja vertaillessa.

Tutkimustulokset

Ensimmäisen vuoden opiskelijat olivat kiinnittyneet yksilöllisillä osa-alueilla, eli he kokivat opintonsa merkityksellisiksi ja akateemiset taitonsa hyviksi. Kiinnittyminen yhteisöllisillä osa-alueilla (osallisuus ja sosiaaliset käytänteet) oli heikkoa. Vuonna 2020 aloittaneet opiskelijat kokivat akateemiset taitonsa hieman paremmiksi kuin vuonna 2012 opintonsa aloittaneet. Kaikilla muilla kiinnittymisen osa-alueilla vuonna 2012 aloittaneet saivat korkeampia arvoja, erityisesti vuonna 2012 aloittaneet kokivat enemmän osallisuutta ja kuulumisen tunnetta.

Taustamuuttujien mukaan opintoihin kiinnittymistä tarkasteltiin aiemman yliopistokokemuksen sekä asuinpaikkakunnan vaihdoksen mukaan. Opiskelijat, joilla oli suoritettuna aiempi yliopistotutkinto, olivat vahvemmin kiinnittyneet yksilöllisellä sekä kiinnittävällä ulottuvuudella kuin ne opiskelijat, joilla ei ollut vielä kokemusta yliopisto-opinnoista. Lisäksi avoimen yliopiston opiskelijat kokivat opintonsa merkityksellisemmiksi kuin kokemattomat opiskelijat. Uudelle asuinpaikkakunnalle muuttaneiden ja ei muuttaneiden väliltä löytyi vain yksi tilastollisesti melkein merkitsevä ero. Uudelle asuinpaikkakunnalle muuttaneet kokivat vähemmän sosiaalisia käytänteitä opinnoissaan, kuin ei-muuttaneiden ryhmä.

Opiskelijoiden joukosta löydettiin klusterianalyysin avulla kolme kiinnittymisen ryhmää, jotka nimettiin vahvasti (32%), yksilöllisesti (43%) ja heikosti (25%) kiinnittyneiksi. Vahvasti kiinnittyneillä kiinnittymien kiinnittyminen oli pääosin vahvaa ja heikosti kiinnittyneillä puolestaan pääosin heikkoa. Itsenäisesti kiinnittyneiden ryhmä oli kiinnittynyt vahvasti opintojen yksilöllisillä osa-alueilla ja heillä oli vahva oppimisidentiteetti. Kuitenkin yhteisöllisillä osa-alueilla kiinnittyminen oli heikkoa.

Koherenssin tunne korreloi positiivisesti usean kiinnittymisen osa-alueen kanssa. Koherenssin tunne näytti korreloivan enemmän yksilölliseen ja kiinnittävään ulottuvuuteen kuin kiinnittymisen yhteisölliseen ulottuvuuteen. Koherenssin tunteen osa-alueita erikseen tarkastellessa erityisesti mielekkyys näytti korreloivan kiinnittymiseen.

Jatkotutkimusideat

Tulevaisuuden kannalta olisi tärkeää tunnistaa niitä toimia, jotka ovat tukeneet opiskelijoiden kiinnittymistä pandemia aikana, jotta ohjausta ja opetusta voidaan kehittää. Lisäksi olisi myös tärkeää seurata, vahvistuuko opintoihin kiinnittyminen yhteisöllisillä alueilla rajoitusten helpottaessa, ja miten kiinnittymistä on tuettu lähiopetukseen siirryttäessä. Jatkossa kiinnittymisen ja hyvinvoinnin yhteyksistä tarvittaisiin laajempaa tutkimusta.

 

Laura Laattala

Ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijoiden opintoihin kiinnittyminen

Julkaistu

Digitaalisten pelitekstien käsitteleminen pedagogisessa kontekstissa – koulun monilukutaito-opetusta käytännöllistämässä

Taustaa

Koulun lukutaito-opetus on joutunut viimeisten vuosikymmenten aikana mukautumaan globalisaation ja sosiodigitaalisen teknologiakehityksen aiheuttamiin muutoksiin, jotka ovat haastaneet perinteisen käsityksen passiivisesta lukutaidosta . Moniulotteisten mediatekstien lukutaidon sateenvarjokäsitteeksi on 2000-luvun aikana juurtunut monilukutaito, joka mainitaan läpileikkaavana tavoitteena myös Suomen opetussuunnitelmassa. Monilukutaitoa on kuitenkin vaikea käytännöllistää ja arvioida mielekkäällä tavalla, jonka vuoksi opettajilla tulisi olla tilannesidonnaista suunnittelutyötä varten käytettävissä monilukutaitoa eri näkökulmista käytännöllistäviä pedagogisia toimintamalleja. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli kehittää yhtä nuorten kokemusmaailmassa tärkeässä asemassa olevaa multimediatekstiä, eli digitaalista peliä lukutaidon näkökulmista käsitteleviä pedagogisia sovellutuksia. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että pelien käsitteleminen lukutaito-opetuksen yhteydessä sisältää runsaasti pedagogisia mahdollisuuksia, mutta pelilukutaitopedagogisen opetuksen suunnittelua, toteutusta ja arviointia tukevia käytännöllisiä ohjeistuksia ei kuitenkaan ole juurikaan saatavilla. Tämän kehittämistutkimuksen tavoitteena oli täyttää tämä aukko, ja tuottaa teoreettista ja käytännöllistä ymmärrystä pelilukutaitopedagogiikan soveltamista varten.

Tutkimustehtävä ja tutkimuksen toteutus

Tutkimuksen tavoitteena oli kehittää pelilukutaitoa soveltava oppimisympäristö, pilotoida sitä koulukontekstissa, ja tarkastella sen pedagogisia menettelytapoja, sekä oppimisympäristössä esiintyneiden vuorovaikutustilanteiden tiedollista välittyneisyyttä suhteessa pelilukutaidon teoreettiseen viitekehykseen. Tutkimuksen keskeisenä olettamuksena oli, että digitaalisen pelaamisen käsitteleminen lukutaitona vaatii sellaisen oppimisympäristön kehittämistä, jossa osallistujat pääsevät tarkastelemaan, osoittamaan, soveltamaan ja kehittämään pelaamispääomaansa (engl. gaming capital) eri näkökulmista käsin. Tämän tutkielman yhteydessä ei tarkasteltu oppimista sen varsinaisessa merkityksessä, vaan kehitettyjen käytänteiden synnyttämiä vuorovaikutustilanteita, ja niistä välittyviä merkityksiä.

Kehittämistutkimus toteutettiin Uudenmaan alueen koulussa, eräässä 6 -hengen oppilasagentti -ryhmässä Microsoft Teams -verkko-ympäristön välityksellä. Projekti rakentui neljästä videotapaamisesta, joiden yhteydessä oppimisympäristössä pyrittiin erilaisten pedagogisten menettelytapojen kautta synnyttämään pelilukutaitoa eri näkökulmista välittäviä vuorovaikutustilanteita. Tutkimusaineistoksi kerättiin yhteensä n. 15 tuntia videomateriaalia, ja 7 tekstipohjaista artefaktia, jotka tyypiteltiin kirjallisuuskatsauksen tuloksena muodostetun pelilukutaidon teoreettisen mallin mukaisesti toisistaan erillisiin pelilukutaitokategorioihin.

Aineiston luokittelun jälkeen vuorovaikutustilanteita analysoitiin teoriaohjautuneen päättelyn kautta, sekä määrällisiä suhteita kuvailevien menetelmien, että edustavien aineisto-otteiden avustuksella.

Tulokset ja johtopäätökset

Kehittämisprojektin aikana esiintyneistä vuorovaikutustilanteista voitiin paikantaa runsaasti pelilukutaitoa eri näkökulmista välittäviä merkityksiä, joita ilmeni rikkaimmin osallistavien ja toiminnallisten tehtävärakenteiden yhteydessä. Projektitapaamisissa sovellettujen käytänteiden taustalta voitiin tunnistaa kolme pelilukutaitopedagogista toimintamallia, eli pedagogisten menettelytapojen kollektiivista kokonaisuutta, joita olivat:

1. Pelikokemuksen lukutaidollinen kehystäminen

2. Pelitekstien analysointi

3. Konseptuaalinen pelinkehitys

Kaikista edellä mainittuja toimintamalleja edustavista käytänteistä voitiin tunnistaa tiedollisesti välittyneitä vuorovaikutustilanteita, joissa oppilaat tarkastelivat, osoittivat ja sovelsivat, sekä potentiaalisesti kasvattivat pelaamispääomaansa eri lukutaitonäkökulmista. Tutkielmassa suoritettiin lisäksi yksityiskohtaisempi analyysi pelikokemuksen lukutaidollista kehystämistä edustavien käytänteiden yhteydessä ilmaantuneista vuorovaikutustilanteista. Edustavien aineisto-otteiden tarkastelun pohjalta tiedollinen välittyneisyys vaikutti  suuntautuvan näissä interaktiossa erityisesti pelijärjestelmän kanssa harjoitettavaan vuorovaikutteisen kehittämistoimijuuteen, jota oppilaat tarkastelivat, osoittivat ja sovelsivat tiedollisesti orientoituneen suunnittelun, pelaamisen ja reflektoinnin kautta. Muiden toimintamallien osalta todettakoon, että pelitekstien analysointi vaikuttaa nähdäkseni verrattain helposti koulun mediatekstianalyysi -käytänteisiin integroitavissa olevalta toimintamallilta. Konseptuaalista pelinkehitystä voitaisiin puolestaan soveltaa erityisesti monialaisten opintojen yhteydessä toteutettavien luovien projektien yhteydessä. 

Tämän tutkimuksen yhteydessä pilotoidut pelilukutaitopedagogiset toimintamallit eivät vaadi korkeaa digitaito-osaamista, sillä pelaamista käsitellään niissä lukutaidollisella tasolla. Pelilukutaitopedagogiikan tarkoituksena on virittää oppimisympäristö, jossa oppilailla on mahdollisuus osoittaa, merkityksellistää ja reflektoida digitaalisia pelejä ja pelaamista eri lukutaitonäkökulmista, ja sitä voidaan harjoittaa myös ilman pelimedian läsnäoloa itse opetustilanteessa. Nähdäkseni pelilukutaitopedagogiikka voisi oppilaiden kiinnostuksen kohteista ja kontekstuaalisista resursseista riippuen tarjota kehityskelpoisia vaihtoehtoja tilannesidonnaisen monilukutaito-opetuksen soveltamiseen.

Tässä tutkimuksessa tehtyjen havaintojen ja ohjeistuksien pohjalta voitaisiin tulevaisuudessa rakentaa konkreettisia pedagogisia materiaaleja, kuten opetussuunnitelmaan suoraan kytkeytyviä työkaluja ja prosesseja pelilukutaitopedagogiikan soveltamista varten eri ikätasoille suhteutettuna. 

Esa Pavloff-Pelkonen

Pelilukutaito pedagogisena mahdollisuutena – pelilukutaitopedagogisen oppimisympäristön kehittämistutkimus

Julkaistu

Pystynkö opiskelemaan yliopistossa? Akateeminen minäpystyvyys ja sen kehittyminen yliopiston verkkopohjaisilla tutustumiskursseilla  

Taustaa

Lukio-opiskelijoiden tietämys korkeakouluopiskelusta ja sen eri mahdollisuuksista on usein melko hatarien uskomusten tasolla. Monet opiskelijoista pohtivat, pystyvätkö opiskelemaan yliopistossa.  Pystyvyysuskomuksia eli minäpystyvyyttä pidetään yhtenä keskeisistä ihmisten elämänvalintoihin ja tekoihin vaikuttavista tekijöistä, ja siksi minäpystyvyys on tärkeä tutkimuskohde myös opiskeluyhteydessä. Kokemus pystyvyydestä rakentuu voimakkaimmin onnistumisen kokemusten kautta. Joutuminen luottamaan omakohtaisen tiedon sijasta sosiaalisen ympäristön viesteihin, ehkä perittyihinkin uskomuksiin muodostaessa käsitystä korkeakouluttautumisesta osana omien mahdollisuuksien näkymiä voi tuottaa vinoutuneita, yksilön potentiaalia hyödyntämättömiä valintoja.

Lukio-korkeakouluyhteistyön tiivistämisellä uskotaan voitavan tukea opiskelijoita koulutus- ja uravalinnoissa, mutta tutkimustietoa sen vaikuttavuudesta on vähän saatavilla. Lukioilla on nykyisin velvoite tehdä yhteistyötä yhden tai useamman korkeakoulun kanssa uuden lukiolain mukaan, ja uusia yhteistyömuotoja, kuten tutustumiskursseja, on kehitetty viime vuosina.  Tutustumiskurssit (myös orientaatio-/kurkistuskurssit) ovat usein kahden opintopisteen laajuisia, tieteenalan pariin johdattelevia verkkopohjaisia opintojaksoja (katso esim. Kemia tieteenä ja yhteiskunnassa). Niiden avulla nuoret opiskelijat ja muut aikuisopiskelijat tutustuvat yliopiston eri tieteenaloihin ja yliopisto-opiskeluun sekä samalla oppivat akateemisia opiskelutaitoja.  Ne ovat kiinnostava ja uusi tutkimusaihe akateemisen minäpystyvyyden kannalta.

Tutkimustehtävä ja tutkimuksen toteutus

Tutkielman tavoitteena on lisätä ymmärrystä akateemisen minäpystyvyyden osa-alueista ja niiden kehittymisestä yliopistojen tutustumiskursseille osallistuneiden keskuudessa. Koko tutkimus toteutettiin COVID-19-pandemian aikana lukuvuonna 2020 – 2021 ennen uuden lukiolain (2019) ja opetussuunnitelmien perusteiden voimaantuloa.

Tutkimustehtävää tarkasteltiin seuraavien tutkimuskysymysten avulla:

  1. Mitkä ovat akateemisen minäpystyvyyden osa-alueet tutustumiskurssien osallistujilla, ja mikä on niiden yhteys taustatekijöihin (sukupuoli, ikä, vanhempien koulutus ja opiskelumenestys)?
  2. Miten akateeminen minäpystyvyys kehittyy osa-alueissaan kurssin aikana?

Vastauksia tutkimuskysymyksiin etsittiin tilastollisten menetelmien avulla. Ensimmäiseen tutkimuskysymykseen saatiin vastaus tarkastelemalla akateemisen minäpystyvyyden mittaamiseen käytetyn mittarin rakennetta faktorianalyysin keinoin. Havaittiin, millaisissa mittarin kysymyksissä vastaukset vaihtelevat samalla tavalla, mitkä ryhmittyvät keskenään. Sen perusteella voitiin johtaa niitä yhdistävät, taustalla oleva tekijät, ts. akateemisen minäpystyvyyden osa-alueet – tällä mittarilla tarkasteltuna. Selvitettiin myös edellä mainittujen, kirjallisuuden pohjalta tärkeiden taustatekijöiden yhteyttä niihin. Toisessa tutkimuskysymyksessä tarkasteltiin muodostettujen osa-alueiden suhteen kurssin käymisen myötä tapahtunutta kehitystä opiskelijoiden akateemisessa minäpystyvyydessä.

Aineisto kerättiin verkkokyselylomakkeella kahdesti kurssin aikana. Opiskelijat osallistuivat tutkimukseen vapaaehtoisesti ja nimettöminä. Ensimmäinen tutkimusosa toteutettiin eksploratiivisella faktorianalyysilla kurssin alussa toteutetun kyselyn aineistosta. Siihen osallistui kahden yliopiston järjestämien ensimmäisten tutustumiskurssien (aiheina: tekoäly, lääketiede ja kemia) opiskelijoita (N=195). Toisen tutkimuskysymyksen aineisto (N=43) saatiin kahdelta kurssilta niiden opiskelijoille tehdyillä mittauksilla ennen ja jälkeen kurssin. Aineistoa tarkasteltiin parittaisen otoksen t-testillä faktoripistemuuttujien suhteen.

Tulokset ja johtopäätökset

Tällä mittarilla tutustumiskurssien opiskelijoiden akateemisesta minäpystyvyydestä muodostui kolmen osa-alueen malli: koettu kognitiivinen kyvykkyys, koettu pystyvyys tuen järjestämiseen ja koetut oppimisen itsesäätelytaidot. Mallia verrattiin muiden mittareiden rakennetuloksiin ja tutkimuskirjallisuuteen, ja sille löydettiin teoreettista tukea. Tutkimuksessa havaittiin viitteitä kurssien suorittamisen positiivisesta vaikutuksesta osallistujiensa akateemiseen minäpystyvyyteen. Tutustumiskurssien tavoitetta opiskelijoiden tutustumisesta alaan ja sen suhteen omiin kykyihin näytettäisiin edistettäneen.

Tutkielmassa esitetään ehdotuksia käytetyn akateemisen minäpystyvyyden mittarin kehittämiseen, pohditaan akateemiseen minäpystyvyyteen kursseilla vaikuttavia tekijöitä ja ehdotetaan myös muita jatkotutkimuskohteita. Tietoa tarvitaan lisää esimerkiksi teknisten pedagogisten ratkaisujen mahdollisuuksista tukea akateemista minäpystyvyyttä verkko-opiskelussa.­

Olli Aksela

Pystynkö opiskelemaan yliopistossa?

Akateeminen minäpystyvyys ja sen kehittyminen yliopiston
verkkopohjaisilla tutustumiskursseilla

Julkaistu

Varhaiskasvatuksen henkilöstön näkemyksiä maahanmuuttajataustaisten perheiden tukemiseen

Kirjoitin tämän tutkielman artikkelimuotoisena pro gradu- tutkielmana, jonka tarkoituksena oli tutkia maahanmuuttajataustaisia perheitä henkilöstön näkökulmasta suomalaisessa varhaiskasvatuksessa. Kiinnostus aiheeseen minulle tuli omista sivuaineopinnoistani, jotka kuuluvat osaksi yhteiskunta toisena opetettavana aineena opintokokonaisuutta. Nämä opinnot ovat tuoneet kiinnostusta yhteiskunnallisia asioita käsitteleviin teemoihin, mutta kuitenkin lopullinen aiheen valinta tuli tutkimushankkeesta, johon tein oman pro gradu- tutkielmani. Hankkeen löysin ohjaajani avulla, kun minulla ei oikein ollut selvyyttä siitä, mistä haluaisin tehdä graduni. Kyseinen hanke on kansainvälinen, joka on Australiasta lähtöisin. Hankkeen nimi on “Bridging the divide” ja sen tavoitteena on saada parempi ymmärrys siitä, miten varhaiskasvatuksen henkilöstö ja maahanmuuttajataustaiset perheet ymmärtävät toisiaan ja toimivat varhaiskasvatuksessa.

Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, miten suomalaisen varhaiskasvatuksen johtajat ja opettajat tulkitsevat maahanmuuttajataustaisten vanhempien näkemyksiä varhaiskasvatuksesta, sekä millä keinoin varhaiskasvatuksen johtajat ja opettajat tukevat näitä perheitä suomalaiseen yhteiskuntaan integroitumisessa. Suurin osa aiemmista tutkimuksista on keskittynyt peruskouluikäisiin (7–16). Nuorimpien lasten ikäryhmien ajantasaista tutkimusta on paljon vähemmän, jonka takia maahanmuuttajataustaisista lapsista varhaiskasvatuksessa kaivataan lisää tutkimusta.

Mitä pääsin hankkeessa tekemään ja mitä opin?

Tässä kirjoituksessa en voi suoraan kuvailla tuloksia, joita olen saanut, koska artikkelikäsikirjoitusta ei ole vielä julkaistu. Tutkimushankkeessa pääsin toimimaan osana tutkimusryhmää, jossa oli jäseniä muun muassa Suomesta ja Ruotsista. Itse artikkelikäsikirjoituksen tein kahden kanssakirjoittajan kanssa. Kirjoitin artikkelikäsikirjoituksen englannin kielisenä, koska tutkimuksella tavoitellaan kansainvälistä tavoitettavuutta. Tämän takia myös julkaisukanavaksi, johon artikkelikäsikirjoitus lähetetään on kansainvälinen varhaiskasvatukseen keskittyvä lehti “Journal of Early Childhood Education”. Hankkeessa pyrittiin keräämään vastaavia aineistoja Suomesta sekä Australiasta, jotta niiden vertailu olisi mahdollista. Osallistuin hankkeeseen mukaan alusta alkaen. Tämän takia pääsin itse keräämään aineistoa sekä osallistumaan suunnittelupalavereihin.

Pro gradu –tutkielman tekeminen artikkelimuotoisena tutkimushankkeeseen opetti valtavan paljon tutkimuksen tekemisestä. Useamman kerran, kun luulin jo olevani valmis, niin artikkelikäsikirjoitusta tarvitsikin vielä muokata ja tiivistää. Etenkin tieteellisen tekstin kirjoittaminen ja sen tiivistäminen oli asia, jota en oikein hallinnut ennen kuin sain ohjausta siihen. Koin myös, että pystyin pitämään aikatauluista ja laadusta paremmin kiinni graduprosessin ajan, kun en ollut vastuussa vain itselleni. Englannin tieteellinen kirjoittaminen oli samaan aikaan valtavan opettavaista, että haastavaa. Jouduin haastamaan itseäni, mutta toisaalta kirjoittamisen edetessä koin oppineeni tieteellisen tekstin kirjoittamista englanniksi sekä ylipäätään vahvistaneeni omaa englannin kieltäni. Loppukaneettina voin lämpimästi suositella gradun kirjoittamista artikkelimuotoisena. Mielestäni oli todella antoisaa oppia, miten tieteellisessä maailmassa toimitaan.

Lassi Lavanti

Luokanopetuksen maisteriopiskelija