Category Archives: Yleiset

Hevi ja videopelit vai klassikkokirjallisuus?

|

Kevätlukukauden viimeisen gradut on hyväksytty nykykielten laitoksen laitosneuvostossa 21.5.2014.

Gradussa opiskelijoilla on mahdollisuus perehtyä syvällisesti omaan kiinnostuksen kohteeseen. Nyt hyväksytyissä opinnäytteissä käsiteltiin monenlaisia kieleen, kirjallisuuteen, kulttuuriin ja kieliteknologiaan liittyviä aiheita. Graduntekijöitä inspiroivat mm. sukupuoli, nykyviihde ja kieltenopetus – eikä kääntämistä, kirjallisuuden klassikoita ja kielten erityispiirteitäkään toki unohdettu.

Esimerkkejä kevään sadosta:

  • Huumori ja ironia uudenlaisen maskuliinisuuden rakentamisessa nuorille miehille suunnatuissa aikakauslehdissä
  • Epämääräisyyttä ilmaisevan stuff-sanan käyttö Skotlannin englannissa
  • Millaisia ovat nuorisokirjallisuuden amerikkalaiset tytöt? Vertailussa mm. Pikku naisia ja Gossip Girl
  • Miksi kansalaisviestintään tarkoitettu EU-teksti tuntuu lukijasta vieraalta?
  • Lautapelin luonne kerronnan välineenä
  • Heavy metal -kappaleiden sanoitusten avainsanat
  • Homoidentiteetin kääntäminen Ennen päivänlaskua ei voi -kirjan ranskannoksessa
  • Miten suomalaiset lukiolaiset oppivat englantia koulun ulkopuolella? Mikä on tämän oppimisen yhteys englannin oppimiseen koulussa?

Paljon onnea kaikille lukuvuonna 2013–2014 valmistuville!

”I don’t love you anymore” – break up in writing

|

Suomenkielinen lyhennelmä artikkelista löytyy englanninkielisen version alta.

Letters announcing the end of a romantic relationship share some specific characteristics, finds Lecturer Sabine Kraenker from the Department of Modern Languages. She studied real break-up letters and love break-up in novels published in 2000–2010 for her doctoral dissertation.

The sample included emails, SMSs, letters and diary entries.

The sample included emails, SMSs, letters and diary entries.

The texts that Kraenker analyzed were in French and in the form of letters, emails, SMSs, and in the novels also diary entries. Her corpus included 15 authentic messages written by ordinary people, and 25 fictional texts. Many of the texts were collected from the Association pour l’autobiographie in France.

– It was quite difficult to get copies of real break-up emails because the topic is very private, Kraenker says.

Argumentation and conciliation

The texts were all written in the first person and directly addressed to someone. These letters were typically short and very focused on the subject of the break-up. It was clear that the purpose of the letters was to announce that a love relationship is over.

– Usually when writing a letter, you begin by introducing the purpose why you write. However, it was typical for the break-up letters that the beginning was vaguer and the writer did not state clearly at first what the letter is about, Kraenker describes.

The letters included some reasoning on why the relationship cannot continue. Arguments were used to hide the end of a feeling by giving logical reasons for a change in the leaver’s sentiments. The responsibility of the break-up was often delegated to the two persons involved in the love relationship.

– It was typical that the leaver stated that he or she just doesn’t love the other person anymore, and that’s it, Kraenker says.

The tone of the letters was conciliatory. They were not written in a violent way, and neither tried to accuse the other person nor to make them feel guilty. Interestingly, all of the writers in this sample wanted to continue as friends after the break-up.

Fiction only deals with being left

In fiction, the point of view was almost always that of the person being left. The fictional texts described the suffering that the person was going through after their partner left them. The position of the person who leaves the other seems to be missing from this type of French literature.

Kraenker believes that the classic novel Lettres portugaises published in 1669 has greatly shaped the way French writers, especially women, see break-ups.

– The book describes the suffering of a woman after her man has left her, and portrays the woman as a victim. I think that is partly why it is not easy for French women to be proud and happy of their decision to end a relationship, Kraenker contemplates.

More information

Kraenker’s defense of dissertation takes place on 30 May 2014.

The title of Kraenker’s dissertation thesis is Les écrits de la rupture amoureuse dans les textes de gens ordinaires et la littérature française de l’extrême contemporain (2000-2010). English abstract of the thesis is available.

“En rakasta sinua enää” – näin erotaan viestillä

Parisuhteen päättymisestä ilmoittavilla eroviesteillä on tyypillisiä ominaisuuksia, käy ilmi Helsingin yliopiston tuoreesta tutkimuksesta. Sabine Kraenker tutki väitöskirjassaan sekä tosielämän eroviestejä että rakkaussuhteen päättymiseen liittyviä tekstejä vuosina 2000–2010 julkaistuissa romaaneissa.

Kraenkerin analysoimat tekstit olivat ranskankielisiä kirjeitä, sähköposteja ja tekstiviestejä sekä romaaneissa myös päiväkirjamerkintöjä. Hänen aineistossaan oli 15 aitoa, tavallisen ihmisen kirjoittamaa eroviestiä ja 25 fiktiivistä tekstiä. Monet niistä saatiin Association pour l’autobiographie -yhdistykseltä Ranskasta.

– Oli varsin haastavaa saada kopioita oikeista eroviesteistä aiheen yksityisyyden takia, Kraenker kertoo.

Perustelua ja sovittelua

Kaikki analysoidut tekstit oli kirjoitettu minä-muodossa, ja ne puhuttelivat suoraan tiettyä henkilöä. Viestit olivat tyypillisesti lyhyitä ja keskittyivät hyvin tarkasti eroaiheeseen. Oli selvää, että viestien tarkoitus oli ilmoittaa rakkaussuhteen olevan ohi.

– Yleensä kirjeen alussa kerrotaan, miksi se on kirjoitettu. Eroviesteille oli kuitenkin tavallista, että viestin alku oli epämääräisempi ja kirjoittaja ei heti ilmaissut selkeästi, mitä aihetta viesti käsittelee, Kraenker kuvailee.

Viestit sisälsivät perusteluja sille, miksei rakkaussuhde voi enää jatkua. Argumentteja käytettiin peittelemään tunteiden loppumista: jättäjä esitti loogisia syitä sille, miksi hänen tunteensa ovat muuttuneet.

– Usein jättäjä kuitenkin ilmoitti, että hän ei vaan rakasta kumppaniaan enää, ja se siitä, Kraenker selittää.

Viestien sävy oli sovitteleva. Niillä ei pyritty satuttamaan eikä tarkoitus ollut syytellä toista osapuolta tai yrittää saada häntä tuntemaan syyllisyyttä. Erityistä oli se, että kaikissa Kraenkerin keräämissä viesteissä jättäjä halusi jatkaa eron jälkeen ystävinä.

Lisätietoa

Kraenker väittelee perjantaina 30.5.2014

Väitöskirjan tiivistelmä englanniksi. Väitöskirjan nimi on Les écrits de la rupture amoureuse dans les textes de gens ordinaires et la littérature française de l’extrême contemporain (2000-2010).

Fonetiikka valmistautuu ”big dataan”

|

Fonetiikka tutkii puhetta. Eräs puheentutkimuksen erityispiirre on aineiston keräämisen ja jaottelun työläys. Tällä hetkellä fonetiikka valmistautuu ison datan läpimurtoon.

Foneettinen tutkimus painottuu puheeseen prosessina, sen tuottamiseen ja havaitsemiseen ja siihen, miten puhe välittyy.

– Fonetiikka voi olla tutkijoille väline, mutta se on myös itsenäinen tutkimusala. On tärkeää tutkia esimerkiksi, miten ihminen omaksuu puhetta, mitä puhuminen on konkreettisena toimintana ja miten se vaikuttaa kielten muotoutumiseen ja moninaisuuteen, selittää tutkija Mietta Lennes nykykielten laitokselta.

Fonetiikalla on paljon yhtymäkohtia muihin tieteenaloihin. Esimerkiksi fonetiikka ja logopedia hyötyvät toisistaan. Puheteknologian alueella foneettista tietoa tarvitaan esimerkiksi laadukkaan puhesynteesin eli keinotekoisen puheen tai automaattisen puheentunnistuksen kehittämiseen. Koska melkein kaikkia maailman kieliä puhutaan, fonetiikalla riittää työsarkaa myös kielitieteissä, esimerkiksi kielten ääntämisen ja murteiden tutkimuksessa.

Lenneksen oma väitöskirja on parhaillaan esitarkastusvaiheessa. Hän on tutkinut sitä, miten suomen sanojen ja esimerkiksi vokaalien ääntäminen vaihtelee vapaassa keskustelupuheessa.

Lennes pyysi kahtakymmentä ystäväparia juttelemaan vapaasti keskenään noin 45 minuutin ajan. Hän äänitti puheen, minkä jälkeen alkoi varsinainen työ. Lennes ja kourallinen fonetiikan opiskelijoita litteroivat, rajasivat ja luokittelivat materiaalia taukojen rajaamiin puhunnoksiin, sanoihin, tavuihin ja äänteisiin.

– Kone ei ymmärrä puhetta, joten äänitetystä raakamateriaalista ei vielä ole hyötyä. Jos materiaalia halutaan tarkemmin tutkia, se pitää annotoida ainakin osaksi käsin, jotta tutkittavat yksiköt tai ilmiöt ja niiden väliset suhteet voidaan paikallistaa, Lennes kertoo.

Puhekorpuksen eli aineiston valmistaminen oli Lenneksen kohdalla vuosien työ. Puheentutkijoilla aineiston keräämiseen ja jäsentelyyn saattaa kulua valtaosa tutkimushankkeen kokonaisajasta. Koska työtä on paljon, on tärkeää, että aineisto säilytetään ja jaetaan myös muille tutkijoille. Tätä tavoitetta edistää Suomessa FIN-CLARIN -hanke, jossa Lennes työskentelee projektisuunnittelijana. Myös Lenneksen käyttämä aineisto on tulossa saataville tutkimustarkoituksiin Kielipankin kautta.

Köydenvetoa määrän ja laadun välillä

Pelkän käsityön varassa tutkijat eivät enää nykyisin ole. On myös kehitetty automaattisia menetelmiä, jotka esimerkiksi tunnistavat puhesignaalista äänteitä ja sanoja tai kohdistavat litteroitua tekstiä äänitiedostojen vastaaviin kohtiin. Automaattiset työkalut eivät kuitenkaan pysty samaan kuin tutkija. Näin päästäänkin ”big datan” eli valtavien aineistomäärien problematiikkaan:

– Automaation käyttöön liittyy köydenvetoa: yhtäältä halutaan paljon dataa, jotta voidaan kehittää automaattisia menetelmiä. Toisaalta data voi olla sotkuista, jos ihminen ei ole sitä käsitellyt ja iso datamäärä pitää kuitenkin lopulta korjata käsin. Vaihtoehdot ovatkin, että joko otetaan pieni aineisto ja käydään se tarkkaan läpi käsin tai käydään laaja aineisto läpi automaattisesti ja hyväksytään, että siinä on virheitä.

– Jos dataa on todella paljon, koneen tuottamat virheet eivät ole enää aineiston käytön kannalta kohtalokkaita, Lennes kertoo.

Lenneksen tutkimus näyttää, miten monella tavalla äännämme vokaalit vapaassa puheessa. Kun Lennes soittaa tallenteelta satunnaisen joukon koehenkilöiden puheessa esiintyvien sanojen vokaaliäänteitä, on helppo huomata, miten paljon vokaalin ääntäminen käytännössä vaihtelee. Esimerkiksi puhekielen ni-sanan i-vokaali kuulostaa koehenkilöiden puheessa välillä e-vokaalilta tai jonkinlaiselta välimuodolta kahden tai useamman vokaalin välillä.

Väitöskirjassaan Lennes pyrkii ymmärtämään äänteiden variaatiota luonnollisessa puheessa ja vuorovaikutuksessa. Miten kuuntelija ymmärtää puhujaa? Miksi emme juuri koskaan sano sanaa kahta kertaa samalla tavalla? Kuinka on mahdollista, että kuulija silti tunnistaa nämä erilaiset tuotokset samaksi sanaksi?

– Ihmiset ovat aika taitavia ennustamaan, mitä toinen ihminen sanoo ja toisaalta puhuja tietää, mitä kuulija odottaa. Mitä yleisempi sana, sitä vähemmän sanan vokaaleja tarvitsee puheessa erotella, ja mitä harvinaisempi sana, sitä selvemmin se yleensä äännetään, tiivistää Lennes.

BB-talo tieteen nimessä

Big data tarkoittaa isoja määriä aineistoa, jonka keräämisen nykyteknologia mahdollistaa.

Kiinnostava esimerkki ison datan käytöstä fonetiikassa löytyy Yhdysvalloista. MIT-yliopiston tutkijaryhmä Deb Royn johdolla asensi Big Brother -tv-ohjelman tyyliin Royn kodin täyteen mikrofoneja ja videokameroita ja tallensi perheen arkea kolmen vuoden aikana 90 000 tuntia eli noin 8–10 tuntia päivässä. Tarkoitus oli tutkia kerätyn tietomäärän avulla, miten Royn lapsi oppi puhumaan. Ted talk -videolla voi kuulla puolen vuoden ajalta kaikki harjoituskerrat, joiden aikana Royn lapsi oppii sanomaan englannin sanan vesi ”water”.

Fonetiikan professori Martti Vainio uskoo, että Suomessa voitaisiin tehdä samantyyppisiä ison aineiston tutkimuksia suomalaisten lasten puheen oppimisesta.

– Tietenkin asiaan liittyy eettisiä ongelmia, kuten yksityisyyden suoja, jotka pitäisi ratkaista.

Vainion mielestä isoja aineistoja voitaisiin käyttää hyväksi myös esimerkiksi vieraan kielen oppimisen tutkimisessa kouluissa.

– Iso data tulee olemaan foneettisten teorioiden koekenttä. Jos tutkimuksen kehityksessä ei ole mukana, jää sen jalkoihin. Siksi on parempi olla suuren aallon edellä, Vainio toteaa.

Fonetiikkaa alakoululaisille

Professori Vainion mukaan fonetiikkaa pitäisi opettaa jo alakoululaisille.

– Fonetiikkaa pitäisi käsitellä äidinkielentunnilla. Fysiikan tunnilla oppilaille opetetaan atomi, samalla tavalla oppilaiden tulisi käsitteellisesti erottaa edes kirjain äänteestä.

Anna-Kaisa Mustaparta Opetushallituksesta ei tyrmää Vainion ajatusta vaan kutsuu tutkijat mukaan opetussuunnitelman uudistustyöhön.

Opetushallituksessa uudistetaan parhaillaan perusopetusta, mutta fonetiikkaa ei opetussuunnitelmassa juuri käsitellä mainintaa lukuun ottamatta. Mustaparta kertoo, että fonetiikan osalta minimioppimistavoite on se, että oppilas osaa peruskoulun käytyään katsoa sanakirjasta foneettisten aakkosten avulla, miten jokin sana äännetään.

Mustaparran mukaan kielenopiskelun tapoihin halutaan lisää vapautta.

– Kannustamme erilaisiin opetustapoihin. Ei ole esimerkiksi mitään pakollisia teemoja, joita tulisi käsitellä.

Helsingin yliopistolla järjestettiin 6.5.2014 seminaari puheen visualisoinnista ja sen suhteesta kielten opetukseen.

Teksti: Heta Muurinen

Tomi Huttunen on vimmainen opettaja

|

Tuore professori rakastaa luennoimista, innostuu outoudesta ja fanittaa venäläistä rockmusiikkia.

Tomi Huttunen aloitti opintonsa Helsingin yliopistolla vuonna 1992. Venäjän kieli, kulttuuri ja kirjallisuus veivät mennessään, sillä nyt yli 20 vuotta myöhemmin hänellä on takanaan katkeamaton ura yliopistolla. 1.5.2014 alkaen dosentti, filosofian tohtori Huttunen toimii venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professorina nykykielten laitoksella.

Yhteisöllisyyttä ja oivalluksia

Huttusen mielestä yliopisto-opiskelu on parhaimmillaan silloin, kun opiskelija kokee kuuluvansa osaksi laajempaa akateemista yhteisöä. Huttunen oli aikoinaan osa harrastunutta opiskelijaporukkaa, joka perusti venäläisen nykykirjallisuuden klubin. Klubilaiset tekivät tiivistä yhteistyötä laitoksen tutkijoiden kanssa. Tutkijayhteisöön osallistuminen oli hänelle tärkeä kasvualusta ja sytyke jatko-opintoihin etenemiselle.

Luento on Huttuselle kaikkein luontevin esiintymismuoto. Hän kertoo rakastavansa eniten sitä, miten ajatus muuttaa muotoaan tieteellisen artikkelin ja luennon välillä.

– Artikkelissa ajatus on esitettävä mahdollisimman tiiviisti ja täsmällisesti. Kun tämän ajatuksen vie luennolle, sen pääsee purkamaan auki ihan eri tavalla. Ajatuksesta muotoutuu puolitoistatuntinen matka, jolla saa sinkoilla näkökulmasta toiseen, piirtää kuvia, esittää näytteitä, assosioida laveasti. Se on loputtoman kiehtovaa, Huttunen selittää.

– Kun opiskelijoiden silmissä näkee oivalluksen, se on palkitsevinta, mitä yliopisto-opetuksessa on, hän jatkaa.

Rockia ja avantgardea

Oli kaksi tekijää sille, miksi Huttunen kiinnostui alun perin venäläisestä kulttuurista ja päätti lähteä opiskelemaan sitä. Ensimmäinen syy oli venäläinen rockmusiikki. Huttunen on kirjoittanut aiheesta kirjankin; Pietari on rock kertoo Leningradin rockin ensiaskelista.

– Tarkoitukseni teoksen kirjoittamiselle oli saattaa nuoruuden matka päätökseen. Siinä kuitenkin kävi ihan päinvastoin: kirjan julkaisemisen jälkeen olen puhunut rokista enemmän kuin koskaan aikaisemmin, Huttunen kertoo.

Huttusen kollegat nimittävät häntä leikillään venäläisen rockin professoriksi. Lempinimi ei lopulta ole kovin kaukaa haettu, sillä venäläinen rockmusiikki on luonteeltaan hyvin kirjallista.

– Varsinkin neuvostoaikaisen rockin ymmärtämiseen tarvitsee venäläisen klassisen kirjallisuuden tuntemusta, jotta tajuaa lyriikoissa esiintyvät intertekstuaaliset viitteet, hän selittää.

Professori tunnustautuu klassista rokkia soittavan Akvarium-yhtyeen pitkäaikaiseksi faniksi. Lempikirjailijat sen sijaan ovat vaihtuneet vuosien mittaan Fjodor Dostojevskista Daniil Harmsiin, Tatjana Tolstajaan ja Lev Rubinšteiniin. Kaikki opinnäytteensä hän on tehnyt imaginisti Anatoli Mariengofin tuotannosta.

Tutkimuksellisesti Huttusen ominta alaa on avantgarde eli leikkivä ja kokeellinen kirjallisuus, joka asettaa todellisuuden kyseenalaiseksi. Lukijana häntä viehättävät henkilökohtaisesti suuret venäläiset kertojat, erityisesti historiallinen ja psykologinen kirjallisuus, joka pureutuu syvälle ihmismieleen ja luotaa sielun saloja.

– Kirjallisuus saa olla epätavallista, outoa ja omituista, hän kuvailee.

Venäjä on lähin ja vierain

Huttunen väittää, että venäläinen kulttuuri on monille suomalaisille vierauden huippu. Venäläisyys on meille oman kulttuurimme peili – se vieras vastine, johon vertaamme itseämme.

– Esimerkiksi iskelmistä huomaa, että suomalaisia eivät kiinnosta aiheet, jotka ovat samanlaisia meillä ja Venäjällä, niin kuin kylmä talvi, pakkasukko tai saunominen. Sen sijaan Venäjässä kiehtoo kaikki mahdollisimman kaukainen ja eksoottinen, kuten kasakat, balalaikka ja Volga, Huttunen kärjistää.

Suomalaiset siis hahmottavat omaa kulttuuriaan tarkastelemalla niitä eroavaisuuksia, joita meillä on suhteessa lähinaapuriimme Venäjään.

– Siksi sanoisin, että suomalaisen kulttuurin olemukselle venäläisyys ei ole tärkeää, vaan suorastaan välttämättömyys, Huttunen sanoo.

Teksti: Anni Aarinen. Kuva: Ari Aalto.

Language is social

|

Jutun suomenkielinen versio on englanninkielisen tekstin alla.

Aurelija Tamošiūnaitė is a lecturer at Vytautas Magnus University at Kaunas, Lithuania. What brought her to Helsinki for spring 2014 is her interest in sociolinguistics: the study of how people use language in social situations.

Tamošiūnaitė’s main research focus is on the historical development of written Lithuanian language in the 19thcentury and the first half of the 20th century. The end of the 19th century attracts her particular interest, since it was a turbulent time of sociolinguistic changes: Latin alphabet was banned and Cyrillic was introduced for the Lithuanian, and the use of Lithuanian was restricted in schools and public institutions. Lithuanian was used mainly by the lowest social class whereas the official language in the region was Russian and the language of the church and nobility was Polish.

To study the historical development of Lithuanian, Tamošiūnaitė decided to study letters written by the people of lower social classes.

‘I examine how the written language entered Lithuanians’ daily lives. How did Lithuanians start writing? What did it mean to them? How did they adopt the developing standard Lithuanian and which of their dialect features they maintained?’ she explains.

Aurelija Tamošiūnaitė

Aurelija Tamošiūnaitė

Language of the ancestors

Since attaining her PhD from the University of Illinois in Chicago, Tamošiūnaitė has been interested in Lithuanian also from a heritage language perspective. There she studied the attitudes that immigrants in the United States have towards their heritage language, especially in terms of the economic and symbolic value that the heritage language holds for these people. The multilingual environment of the US is especially interesting from the perspective of small language groups.

‘For many second- or third-generation American Lithuanians, English has become their dominant language. How do they see the role of Lithuanian as their heritage language? How do they attempt to pass it on to their children?’ Tamošiūnaitė describes some typical questions.

Unexpected popularity

In May 2014, students at the University of Helsinki Department of Modern Languages have the chance to tap into Tamošiūnaitė’s expertise on an intensive course called ‘Research methods in sociolinguistics’. This course explores multiple techniques for gathering and analyzing data about spoken and written language.

‘I expected that maybe 10 students would be interested in such a specific topic. I was glad and surprised when I heard that the course was so popular that it was already full on the first day of registration. Some extra slots were opened, and now I’m looking forward to teaching thrice the number of students’, Tamošiūnaitė rejoices.

Tamošiūnaitė was fascinated by sociolinguistics already when she was a student herself. One reason for this was that the methods in sociolinguistics are very much applicable to everyday life.

‘For example, interview skills and ability to conduct surveys are useful not only when doing research but work life as well’, she explains.

Exploring the research subject – and yourself

If Tamošiūnaitė had to pick two favorite research methods, she would choose surveys and sociolinguistic interviews. Even though she uses corpus-based methods as well, she prefers the qualitative research techniques.

‘I can remember my first sociolinguistic interview very well, as I do my most recent one. I have to say these two times were very different from each other. What’s fun about such interviews is that while doing them you learn about yourself too – they are quite self-exploratory’, she continues.

Interdisciplinary melting pot for researchers

Tamošiūnaitė came to Helsinki when she was awarded the Kone Foundation fellowship in the highly competitive fellowship program of the Helsinki Collegium for Advanced Studies, which is an independent institute within the University of Helsinki.

‘The Collegium is a wonderful place for researchers because you get to focus on your research, make unexpected contacts, and work in an interdisciplinary environment. Where else would I share an office with a neuroscientist?’ Tamošiūnaitė points out.

Text: Anni Aarinen. Photo: Kaisa Apell.

More information:

Tamošiūnaitė’s profile

Kieli kehittyy sosiaalisesti

Aurelija Tamošiūnaitė, liettualaisen Vytautas Magnus -yliopiston lehtori, saapui Suomeen sosiolingvistiikan houkuttelemana. Kevään 2014 ajan hän perehtyy siihen, miten ihmiset käyttävät kieltä sosiaalisissa tilanteissa.

Tamošiūnaitė tutkii erityisesti sitä, miten kirjallinen liettuan kieli on kehittynyt historiallisesti 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. 1800-luvun loppu oli liettuan kielelle kuohuva, merkittävien sosiolingvististen muutosten sävyttämä ajanjakso: Liettuan kirjoittaminen latinalaisilla aakkosilla kiellettiin ja kyrilliset aakkoset otettiin käyttöön.  Liettuan kielen käyttämistä kouluissa ja julkisissa laitoksissa rajoitettiin. Alueen virallinen kieli oli venäjä, ja kirkko ja ylhäisö käyttivät puolaa – liettuaa puhuivat pääasiassa vain alimmat yhteiskuntaluokat ja maalaiset.

Tamošiūnaitė tutkii liettuan kielen kehittymistä tarkastelemalla kirjeitä, joita tavalliset liettulaiset kirjoittivat toisilleen:

– Olen kiinnostunut siitä, miten kirjallinen ilmaisu on astunut liettualaisten elämään. Kuinka he alkoivat kirjoittaa? Mitä merkityksiä kirjoittamisella oli heille? Miten he ottivat käyttöön kehittyvän yleiskielen ja mitkä piirteet he säilyttivät omasta murteestaan?

Kieli perintönä

Tehtyään tohtorintutkinnon Illinois’n yliopistossa Chicagossa Tamošiūnaitė kiinnostui liettuasta myös perinnekielenä (heritage language). Hän tutki Yhdysvalloissa asuvien liettualaisten maahanmuuttajien asenteita omaa kieltään kohtaan.

– Monille toisen tai kolmannen sukupolven amerikanliettualaisille englannista on tullut heidän vahvin kielensä. Kuinka he näkevät liettuan roolin esi-isiensä perintönä? Miten hyvin he onnistuvat välittämään liettuan kielen taidon omille lapsilleen? hän kuvailee tyypillisiä kysymyksiä.

Suosio yllätti

Toukokuussa 2014 nykykielten laitoksen opiskelijat pääsevät Tamošiūnaitėn opettamalle intensiivikurssille, jolla perehdytään sosiolingvistiikan tutkimusmetodeihin. Osallistujat tutustuvat useisiin tekniikoihin, joilla puhutusta tai kirjoitetusta kielestä voi kerätä ja analysoida dataa.

– Odotin, että ehkä 10 opiskelijaa olisi kiinnostunut näin spesifistä aiheesta. Olin iloisesti yllättynyt, kun kurssi tulikin täyteen heti ensimmäisenä ilmoittautumispäivänä ja paikkoja jouduttiin lisäämään. Nyt kurssille osallistuu kolme kertaa enemmän opiskelijoita kuin odotin, Tamošiūnaitė kertoo.

Tamošiūnaitė kiinnostui sosiolingvistiikasta jo omina opiskeluaikoinaan. Osasyy tälle oli siinä, että sosiolingvistiikan tutkimusmetodit ovat hyödyllisiä myös tavallisessa arjessa.

– Työelämässä on hyötyä esimerkiksi haastattelutaidoista ja kyselyiden laatimiseen liittyvästä osaamisesta. On yllättävän vaikeaa laatia sellaisia kyselyitä, joista saa laadukasta dataa, hän selittää.

Tutkimus opettaa myös itsetuntemusta

Jos Tamošiūnaitėn pitäisi valita suosikkitutkimusmetodinsa, hän valitsisi kyselyt ja sosiolingvistisen haastattelun.

– Muistan hyvin sekä ensimmäisen että viimeisimmän sosiolingvistisen haastatteluni. Nämä haastattelukerrat olivat hyvin erilaisia. Erityisen hienoa on se, että haastatellessa ei opi tuntemaan paremmin ainoastaan tutkimuskohdettaan vaan myös itsensä, hän kertoo.

Poikkitieteellinen kohtauspaikka

Tamošiūnaitė tuli Helsinkiin, kun hän sai Kone Foundation Fellow -paikan Helsingin yliopiston arvostetusta Tutkijakollegiumista.

– Tutkijakollegiumi on upea paikka, koska siellä voi rauhassa keskittyä omaan tutkimukseensa, työskennellä poikkitieteellisessä ympäristössä ja tutustua ihmisiin, joihin ei todennäköisesti muuten törmäisi. Missä muualla kielitieteilijä jakaisin työhuoneen aivotutkijan kanssa? Tamošiūnaitė kysyy.

Teksti: Anni Aarinen. Kuva: Kaisa Apell.

Lisätietoa:

Tamošiūnaitėn profiili Tutkijakollegiumin sivuilla