Valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš valittiin 8.10.2015 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajaksi. Vuosia sitten muutama Helsingin yliopiston silloinen opiskelija tapasi Aleksijevitšin opintomatkan yhteydessä. Näin he muistelevat nyt kohtaamistaan:

Tapasimme 1.11.2008 valkovenäläisen kirjailijan Svetlana Aleksijevitšin Berliinissä, jossa hän tuolloin asui. Tapaaminen liittyi opiskelijaryhmämme tavoitteeseen kirjoittaa ensimmäinen suomenkielinen tietoteos Valko-Venäjästä.

Berliiniin lentäneen troikkamme kokoonpano juontui tulevan kirjan artikkelien aiheista: Liisa Bourgeot kirjoitti kolmesta nykykirjailijasta (joista Aleksijevitš oli yksi), Sanni Koski Tshernobylin tragediasta ja Susan Ikonen neuvostoajasta ja sen perinnöstä, jota Aleksijevitš käsittelee tavalla tai toisella kaikissa teoksissaan.

Tapaamisesta oli sovittu etukäteen yksinkertaisesti, sähköpostin välityksellä. Jo se kertoo ihmisestä paljon, että suostuu tapaamaan kolmea suomalaisopiskelijaa ”noin vain”.

Istuimme berliiniläisessä kahvilassa noin puolentoista tunnin ajan, ja tapaaminen oli kaikin puolin miellyttävä. Yleisluontoisemmat kysymyksemme (”kertoisitteko jotain itsestänne”, ”kuinka teoksiinne on suhtauduttu”) kirjailija kuittasi nopeasti kehottamalla katsomaan Googlesta hänen aiempia haastattelujaan; hän johdatti kokemattomat haastattelijat varmoin ottein painavampien aiheiden pariin.

Kahvilassa Aleksijevitšin kanssa.

Keskustelumme kietoutui Valko-Venäjän yhteiskunnan ja kulttuurisen tilanteen, Tšernobylin tragedian jälkimaininkien sekä Neuvostoliiton hajoamisen teemojen ympärille, mutta saimme myös hyvän käsityksen Aleksijevitšista omaperäisenä ja pieteetillä työhönsä suhtautuvana kirjailijana.

Aleksijevitš ei pitänyt itseään erityisesti, tai yksinomaan, valkovenäläisenä tai valkovenäläisiin aiheisiin keskittyvänä kirjailijana. Hän korosti sen sijaan kirjoittavansa venäläisistä, ukrainalaisista ja ylipäänsä neuvostoihmisistä ja kuuluvansa venäläiseen kulttuuripiiriin. Hän kertoi elämänmittaisesta tehtävästään kirjoittaa ”punaisen sivilisaation kronikka”, jonka viidettä teosta ”Vremja sekond hend – konets krasnogo tšeloveka” (”Second hand -aika: punaisen ihmisen loppu”) hän tuolloin työsti.

Kaikkiaan seitsemän osaa sisältävän kirjasarjan viimeiset osat tulisivat käsittelemään rakkautta ja kuolemaa, mutta näiden valmistuminen tulisi kestämään vielä kauan. Aleksijevitš kertoi jokaisen teoksensa työprosessin kestävän seitsemästä kymmeneen vuotta.

Kirjoitusprosessi on pitkä siksi, että Aleksijevitš haastattelee kutakin teostaan varten satoja ihmisiä. Hän purkaa haastatteluista syntyneen valtavan ääninauhan ja tiivistää siitä kirkasta ja voimakasta tekstiä, joka pysyttelee kuitenkin puhujilleen uskollisena. Aleksijevitš totesi, että ihmisten puhumaan saaminen ei ole vaikeaa – hänen varsinainen työnsä on kertomusten kokoaminen polyfoniaksi, joka nostaa ”pienen ihmisen” yksityisen kokemuksen korkeammalle, yleisinhimilliselle tasolle.

Aleksijevitš aloitti kirjailijanuransa 1980-luvulla, perestroikan aikaan. Tuolloin dokumenttiromaani vastasi tarpeeseen ”kuulla totuus”. Romanttinen aate ja unelma uudesta elämästä ovat sittemmin kadonneet, eikä Aleksijevitš syksyllä 2008 ollut aivan varma, onko hänen edustamalleen kirjalliselle genrelle enää käyttöä.

Aleksijevitšin käsittelemät aiheet ovat raskaita, mutta hänen tarkoituksenaan ei ole järkyttää lukijaansa. Sen sijaan hän kertoi huomanneensa, että ihminen pystyy yleensä ilmaisemaan ajatuksensa kirkkaimmin kahden aiheen äärellä: rakkauden ja kuoleman. Juuri sellaisina hetkinä Aleksijevitš kohtaa puhujansa ja hän pyrkii täten löytämään näkökulman ihmiskunnan yhteisiin ja suurimpiin kysymyksiin.

Rakkauden ja kuoleman väliin sijoittuu idea, tai ideologia. ”Punaisen sivilisaation kronikka” onkin myös kertomus ideologian voimasta ja sen lopullisesta tuhoutumisesta. Uutta ideologiaa Valko-Venäjällä ei Aleksijevitšin mukaan ole syntynyt, mutta hän huomautti, ettei ollut kohdannut sellaista missään muuallakaan. ”Eihän kukaan nykyisin voi uskoa valoisampaan tulevaisuuteen. Tuon uskon myötä olemme tavallaan menettäneet myös elämän tarkoituksen. On löydettävä jokin täysin uudenlainen elämän filosofia.”    

Tapaamisemme aikana Svetlana Aleksejevitš oli utelias kuulemaan vaikutelmistamme Valko-Venäjästä, jonne olimme tehneet opintomatkan paria viikkoa aikaisemmin. Erityisesti häntä kiinnosti, keitä poliittisesti aktiivisia henkilöitä olimme tavanneet ja miten nämä olivat kertoneet suhtautuvansa maan tilanteeseen ja tulevaisuuteen. Aleksijevitš ymmärsi presidentti Lukašenkon suosion syitä, mutta totesi, ettei yhtäkään hänen teostaan ole julkaistu Valko-Venäjällä Lukašenkon vallan aikana.

***

Tuntematon Valko-Venäjä -teoksen taustalla oli Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen opiskelijoiden ainejärjestö Vietin sekä Venäjän kielen ja kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestö Ruplan yhdessä järjestämä opintomatka Valko-Venäjälle lokakuussa 2008.

Teksti: Susan Ikonen (jatko-opiskelija, yleinen historia) ja Liisa Bourgeot (jatko-opiskelija, Venäjän kieli ja kirjallisuus)