Blogimme julkaisee professori Antti Kariston kommenttipuheenvuoron, Kalliolan Helsinki, toinen Helsinki, Jarmo Peltolan teokseen Yksilö, yhteisö ja yhteiskunta. Kalliolan setlementti 1919–2009. Kommenttipuheenvuoro oli osa seminaaria ”Ihmisistä hyvä tulee”, Kalliolan setlementti 90 vuotta, 13.11.2009.
I
Lämpimät syntymäpäiväonnittelut 90 vuotta täyttävälle Kalliolan setlementille! Ja onnittelut myös sen saamasta syntymäpäivälahjasta, Jarmo Peltolan kirjoittamasta hienosta historiikista, jota minut on pyydetty kommentoimaan.
Tulen Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitokselta, entiseltä sosiaalipolitiikan laitokselta, Heikki Wariksen laitokselta. Kuten Peltolan kirjasta käy ilmi, Heikki Waris oli aikoinaan Kalliolan kantavia voimia, ja hänet mekin olemme omineet omaksi klassikoksemme.
En ole historiantutkija enkä muutenkaan ala arvioimaan syntymäpäiväteosta akateemiseen tyyliin, vastaväittäjän otteella. Tyydyn muutamiin mielleyhtymiin tai kirjasta kimpoaviin ajatuksiin. Puhun Kalliolan Helsingistä ”toisena Helsinkinä” ja selvennän aluksi, mitä sillä tarkoitan.
Kuuntelin hiljattain, kun Helsingin Sanomien toimittaja Ilkka Malmbergia haastateltiin Radio Suomen ”Miten minusta tuli minä” -sarjassa. Malmberg on tullut tunnetuksi suomalaisuuden oivaltavana kuvaajana, ja haastattelussa hän sanoi jotensakin niin, että hänen Suomensa on toisenlainen kuin matkailuesitteiden ja kuvateosten Suomi. Malmberg kuvaa kiiltokuvien ja kliseiden takana olevaa Suomea, ei kuitenkaan minään surkeuden tyyssijana ja synkkien laulujen maana, vaan tavallisesta suomalaisuudesta kiinnostuneena ja sille ei-sentimentaalisella tavalla kunniaakin tehden.
Vastaavasti Kalliolan Helsinki on jotakin muuta kuin kiiltokuvakaupunki. Se on toinen Helsinki hieman samassa mielessä kuin naisia on nimitetty toiseksi sukupuoleksi. Naisia on miehiä enemmän, ja tilastollista edustavuutta ajatellen Kalliolan Helsinkikin on oikeastaan ensimmäinen, asuuhan Vaasankadulla paljon enemmän väkeä kuin Aleksanterinkadulla ja Helsinginkadulla enemmän kuin Esplanadeilla. Mutta toinen se on siinä mielessä, että mielikuvat siitä ovat muiden määrittämiä. Ne ovat hegemonisesti niskan päälle päässeiden, kulttuurista valtaa käyttävien ensimmäisten antamia.
Yksi mielenkiintoinen säie Peltolan kirjassa on se, kuinka monet Kalliolan keskeiset toimijat ovat olleet ikään kuin ensimmäisen ja toisen välissä, välittäjän asemassa. He ovat itse kuuluneet sivistyneistöön ja yhteiskunnan ylempiin sosiaalikerrostumiin, mutta pyrkineet kosketuksiin tavallisen kansan kanssa ja tehneet työtä sen hyväksi, välittäneet. Aivan helposti ei kulttuuristen ja sosiaalisten raja-aitojen ylittäminen ole aina tapahtunut. Joskus on jääty kahden tulen väliin, kirkon ja työväenliikkeen väliseen institutionaaliseen puserrukseen.
II
Kalle Haatanen on sanonut, että arki on käsite, joka ei suostu antamaan tilaa kuin surkeudelle tai superlatiiveille. Yhteiskuntatieteissä on arkielämän kritiikin perinne, jossa markkinamaailmassa eletty arki nähdään lähes määritelmällisesti huonona, vääränä ja vieraantuneena. Toisaalla taas on modernille kaupunkikulttuurille tyypillinen intoilu ja hypetys, jossa arki piirtyy superlatiivien kyllästämänä kiiltävänä pintana. Elämä on tarjoomuksia täynnä, ihmisten kuvitellaan rakentavan itselleen identiteetin ja mieleisensä elämän kulutus- ja muilla valinnoillaan, miltei riippumatta rakenteista ja resursseista. Ensimmäisiä ovat tällöin ne, jotka ovat valinneet oikein ja tehneet elämästään tyylikkään, toisia taas ne, jotka ovat valinneet väärin: joilla on vääränlaiset vaatteet ja banaali asunto, jotka syövät tarjousruokaa ja joiden elämä on – siis ensimmäisten mielestä – ”runotonta todellisuutta” (Haatanen), latteaa ja harmahtavaa.
Kaupunkiarki tai sitä koskevat määritykset eivät ole Peltolan teoksessa eksplisiittisenä kuvauskohteena, mutta silti uskaltaisin arvata, että Kalliolassa kuva kaupunkiarjesta on ollut kuta kuinkin realistinen. Se on antanut tilaa muullekin kuin surkeudelle ja superlatiiveille. Tämä on tärkeää, sillä sosiaalista toimintaa ohjaa aina jokin ihmiskuva, jokin kuva toiminnan kohteesta.
Hiljattain luin sosiaalipolitiikan pro gradu -tutkielman, jonka asetelma oli nokkela: tutkittiin sitä, millainen kuva Kalliosta syntyy asunnonvälittäjien myyntipuheessa ja -ilmoituksissa. Graduntekijä vain mielestäni lähti liikkeelle hieman töksähtäen ottamalla lähtökohdakseen kohdekaupunginosan ”huonon maineen”. Jos Kallion maine päätellään oikopäätä ja yksiselitteisesti huonoksi, saman tien voisi päätellä myös sen, että aluemielikuvatkin virittyvät keskiluokkaisesti ja että todellisuutta on erityisesti ensimmäisen kaupungin näkökulmasta tuotettu toiseus.
Sosiaalisia ongelmia Kalliossa on ollut ja niitä on, sitä ei käy kiistäminen. Mutta tavallista ja asiallista elämää siellä sentään enimmäkseen eletään, ja poikkeamia on myös positiiviseen suuntaan. Kalliossa tapahtuu kaikenlaista kiinnostavaa. Se on varmaankin Suomen tunnetuinta kaupunkialuetta, jolle ehkä vain Tampereen Pispala vetää sille vertoja. Kallio on usein ollut kaunokirjallisten kuvausten kohteena: esimerkiksi Arvo Turtiaisen kokoelmassa Puhetta Porthaninrinteellä, Alpo Ruthin Kämpässä, Pirkko Saision Elämänmenossa, Anja Kaurasen Sonja O:ssa ja Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanissa. Viimeksi on Hannu Mäkelä kirjoittanut dokumenttiromaanin Elävät ja kuolleet, jossa tapahtumat on paikannettu tavattoman tarkasti Kallion kaupunkimaantieteeseen ja sosiaalihistoriaan.
Kalliossa on liikuttu myös monissa lauluteksteissä. Kolmatta linjaa ovat kulkeneet niin Fredi kuin Tuomari Nurmiokin. Juha Lehden ja Sir Elwoodin Hiljaisten Värien melankolinen keskiolutjazz on ollut tapana paikantaa Kallioon, ja heidän kappaleensa Kaduilla Kallion varmasti sinne paikantuukin. Se on cover-versio Tom Waitsin laulusta In the Neighbourhood – ja todellakin, Kallio jos mikä on ”neighbourhood” tai ”urban village”, niin kuin kaupunkisosiologit sanovat. Se on omaleimainen kaupunkikylä, jonka omaleimaisuudesta myös Peltolan teoksen sanat ja kuvat kertovat. Puutetta, huono-osaisuutta ja surkeita ihmiskohtaloita siellä on ollut, mutta onneksi myös onnen pipanoita, kunnon elämää ja hyviä ihmisiä.
Olisi karkeaa määritellä kokonainen kaupunginosa olemukseltaan yksin ongelma-alueeksi ja siellä vietettävä elämä ongelmaelämäksi. Se antaisi setlementtityöllekin hyvin yksipuolisen virityksen. Kokonaisten kaupunkialueiden olemusta ja mainetta ei pidä mitata yksiulotteisella hyvä–huono -asteikolla. Jos on pakko yksiulotteistaa, sanottakoon, että vaihteleva ominaisuus ei ole niinkään maineen ja mielikuvan hyvyys vaan pikemmin sen intensiteetti. Kallio on kaupunkialue, josta ihmisillä on voimakkaita ja myös voimakkaasti varioivia mielikuvia.
III
Sosiaalipolitiikassa kilpailee kaksi kohdentamisen periaatetta: selektiivisyyden tai tarveharkinnan ajatus, jonka mukaan toiminnan tulisi kohdistua kaikkein hädänalaisimpiin, ja universaalisuuden ajatus, jonka mukaan viisainta on ottaa toiminnan kohteiksi kaikki tai ketkä tahansa, koska silloin leimaavat vaikutukset ovat vähäisiä. Toinen tienhaara on siinä, lähdetäänkö lievittämään ongelmia ja pahoinvointia vai yritetäänkö edistää hyvinvointia ihmisiä eri tavoin voimaannuttamalla, elämänhallinnan edellytyksiä luomalla ja taloutta tukemalla. Kalliolassa on kuljettu molempia teitä: esimerkiksi opintotoiminnan ”asiakkaina” ovat olleet ketkä tahansa kaupunkilaiset, sosiaalisen toiminnan kohteena taas ongelmissa olevat, ne joita selvimmin on uhannut ns. syrjäytyminen.
Historiallisena tutkimuksena Peltolan kirja valaisee ja jäsentää hyvin ajallisia muutoksia. Se kertoo käänteistä ja toiminnan tihentymistä. Sodan jälkeen elettiin tiheää aikaa aivan konkreettisestikin. Kuten kirjan tilastokuvioista nähdään, Kalliolan lähialueella – johon kuuluvat siis varsinaisen Kallion ohella myös Sörnainen, Alppila, Vallila, Toukola ja Hermanni – asui vuonna 1950 lähes 90 000 ihmistä, neljäsosa kaikista helsinkiläisistä. Panu Pulma on Helsingin kaupungin historia -teoksessa kirjoittanut, kuinka Kalliossa asui silloin yli 400 henkilöä hehtaarilla – siis 40 000 henkilöä neliökilometrillä, mikä ylitti esimerkiksi New Yorkin ahtaimpien slummien asukastiheyden. Vuonna 1950 Mäkelänkadun suurperheisten kerrostalossa asui 650 alle 18-vuotiasta – enemmän kuin monissa pienissä kunnissa nykyisin.
Tuossa vaiheessa Kalliota kasvatti suurten ikäluokkien syntyminen, mutta pääasiassa sen ja koko kaupungin kasvu on johtunut muuttoliikkeestä. Enemmistö helsinkiläisistä on ollut muualta muuttaneita, monet heistä ensimmäisen sukupolven kaupunkilaisia, mikä on monin tavoin näkynyt heidän elämässään. Kallio on ainutkertainen tapaus, mutta samalla myös kertomus siitä, millaista suomalaisen yhteiskunnan kaupungistuminen on yleisemminkin ollut.
IV
Heikki Waris veti väitöskirjassaan ensimmäisen ja toisen Helsingin rajan Pitkällesillalle. Sen pohjoispuolelta on kauttaaltaan Peltolan kirjan hieno kuvitus. On sympaattista, että Kalliola on ollut niin uskollinen sille Pitkänsillan pohjoispuoliselle työläiskaupunginosalle, jonne se syntyi. Toisaalta on kuitenkin kysyttävä, onko se aina reagoinut toimintaympäristön muutokseen ja olisiko sen pitänyt levittäytyä maantieteellisesti laajemmalle.
Kirjasta käy ilmi, että toimintaa viriteltiin myös Malmilla, Tapanilassa, Puistolassa, Kontulassa, Herttoniemessä, ja kaukana kaupungin ulkopuolellakin Tuusulassa, mutta aina se ei ottanut tulta. Kuvataan, kuinka Kalliolalla oli joinakin sodan jälkeisinä vuosikymmeninä pieniä vaikeuksia päästä vauhtiin. Niin sanottu vapaa palvelustyö hiipui, nuorisotyöhön aktiivisesti osallistuvien määrä miltei romahti, ote nuorisoon kirposi. Kun Kalliolan kerhoissa oli aikaisemmin pohdiskeltu suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä, nyt siirryttiin lennokkien lennättämiseen.
Notkahdusten tarkempi ajoitus jäi hieman epäselväksi, ehkä senkin vuoksi, ettei historiikissa ole haluttu osoittaa sormella ketään toiminnasta vastannutta. Selityksiä hiipumiselle haetaan pikemmin yhteiskunnan muutoksista. Kun hyvinvointivaltio vahvistui, Kalliolaa ei enää kaikkeen tarvittu. Tuodaan esille uuden nuorisokulttuurin ja television tulo, ne vetivät pitemmän korren kamppailtaessa nuorten mielenkiinnosta.
Jälkiviisaasti voisi kuitenkin kysyä, olisiko Kalliolan pitänyt vielä aktiivisemmin työntyä lähiöihin, sillä 1960-luvulta lähtien ne olivat sitä ”toista Helsinkiä”, jota Kallio itse oli aikaisemmin ollut. Samanaikaisesti kuin lähiöt syntyivät itse Kallio alkoi muuttua. Sen väkiluku kääntyi laskuun ja lapsilaumat kaikkosivat. Yksin 1970- ja 80-luvun kuluessa alle kaksikymppisten määrä putosi yli 6000:sta lähelle 2000:a. Alkoi kaupunginosan gentrifioituminen, jota 1990-luvun lama ja nykyinen taloustaantuma ovat hieman pidätelleet. Kalliosta alkoi kehkeytyä Tukholman Söderin ja Oslon Grünelokan tapainen opiskelijoiden ja luovien ammattien harjoittajien puoliboheemi alue, joka poliittisesti muuttui punaisesta vihreäksi.
Totta kai Kalliolassa toimintaa myös mukautettiin ympäröivän yhteiskunnan muutoksiin. Kalliola on usein ollut otteissaan innovatiivinen. Vaikkapa alkoholistien yhteisöllinen myllyhoito ja ”naistietoisen tyttötyön keskus” Tyttöjen Talo voidaan nostaa siitä esimerkeiksi. Vanhenemisen tutkijana olen iloinen myös siitä, että Kalliola on rakentanut senioritalo Sandelsin Töölöön, historiallisen ydinalueensa ulkopuolelle ja ottanut vastuuta eläkeikäisille suunnatusta tietotekniikan opetuksesta sen jälkeen, kun se ei ole enää mahtunut Helsingin yliopiston avoimen yliopiston tai ikäihmisten yliopiston repertuaariin.
Kalliola on historiansa aikana ollut ”setlementtien setlementti”, malli muulle Suomelle. Kalliolassa on tehty kaupunkisosiaalityötä paljon ennen kuin sellaista sanaa edes tunnettiin. Kalliola on ollut kolmannen sektorin toimija jo paljon ennen kuin keskustelu kolmannesta sektorista käynnistyi.
V
Jarmo Peltolan kirja valaisee Kalliolan aktiivien toimintaa. Siinä kerrotaan Sigfrid Sireniuksesta, Heikki Wariksesta, ”Kalliolan maisterista” Ilmari Salosesta (Salomiehestä), Topi Tarkasta, Niilo Kotilaisesta, Armas Tolsasta, Arvo Hatakasta ja Timo Lemmetyisestä sekä joistakin naisistakin, kuten Maija Hatakasta ja Hilkka ”Hippula” Rantasesta. Heihin verrattuna ne, joiden eteen työtä on tehty, jäävät pakostakin hieman kasvottomiksi, vaikka teoksen mainioissa valokuvissa paljon kasvoja onkin. Lukijana tulin uteliaaksi sen suhteen, keitä olivat esimerkiksi sivun 147 komeassa potretissa olevat nuorukaiset, Kalliolan poikakodin asukkaat. Mitä heistä sittemmin tuli ja mikä oli Kalliolan merkitys heidän elämäkerroissaan? Toimiko Kalliola sosiaalisen nousun astinlautana, pystyttiinkö köyhyyden ylisukupolvisuus katkaisemaan, millaisia elämän rakennuspuita saatiin? Millainen on ollut sivulla 102 olevassa kuvassa esiintyvien nahkatakkinuorten myöhempi habitus? Tai minne ovat ”paimentyttöjen tanssia” sivulla 103 esittävien tyttöjen tanssiaskelet sittemmin suuntautuneet? Keitä kävi Kalliolan poikakerhoissa ja tyttökerhoissa, sen ajan nuorisotaloissa? Ja minne he sitten menivät, kun tulivat yli-ikäisiksi? Mitä kaikkea opittiin vapaaopistossa, entisajan avoimessa yliopistossa, jonka varsin naisvaltainen opiskelijakunta jo varhain ennakoi naisten nousua paremmin koulutetuksi sukupuoleksi?
Nykyisin peräänkuulutetaan vaikuttavuuden tutkimista kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Ei riitä, että organisaatiot kertovat koostaan ja kapasiteetistaan, siitä miten monta tilaisuutta ne ovat järjestäneet ja muista suoritteistaan. Kysytään myös, mikä on toiminnan tulos ja vaikutus.
Vaikuttavuuden tutkiminen on vaikeaa ja se edellyttäisi myös yksilöaineistoja, enkä tarkoita, että sitä olisi pitänyt tässä kirjassa tutkia. Yksilö joka tapauksessa on teoksen jykevän otsikon ensimmäinen sana ja otsikon kolmesta yystä vähiten esillä. Kalliolan toiminnan yhteiskunnallista taustaa valaistaan kiitettävästi, samoin Kalliolan suhdetta yhteisöön, paikallisyhteisöön. Yksilöt, tavalliset kalliolalaiset, sen sijaan jäävät tuntemattomiksi.
Ehkä voisi panna korvan taakse ehdotuksen, että Kalliolan satavuotisjuhlien yhteydessä myös yksilötaso, kalliolainen mikrohistoria, tulisi esille. Tehtäisiin vaikkapa sarja Kalliolan toiminnoissa mukana olleiden elämäkerrallisia haastatteluja ja luettaisiin vanhojen kalliolalaisten lähettämiä kirjelappusia. Tutkittaisiin, millaisia jälkiä Kalliola on jättänyt yksittäisten ihmisten elämäkertoihin. Jos tuollainen osoittautuu tutkijoille ylivoimaiseksi, tilattaisiin kirja vaikkapa Ilkka Malmbergilta, Anja Snellmanilta tai Hannu Mäkelältä.
Lopuksi toinenkin ehdotus. Kun Kalliola täytti 80 vuotta, juhlapuhujaksi oli haluttu Anne Friediä, joka kuitenkin kuoli ennen vuosipäivää. Sitä edeltävinä aikoina minulla oli kunnia tutustua häneen. Anne Fried kirjoitti toimittamaani Vanhuus kaupungissa -kirjaan (WSOY, 1997) ja minä puolestani kirjoitin Maija Pellikan toimittamaan kirjaan Anne Fried ystävien silmin (Kirjapaja, 1998), joka ehti ilmestyä hieman ennen hänen kuolemaansa.
Tunnettua on, että wieniläissyntyinen Fried ehti eläkeikäisenä Suomeen muutettuaan tehdä komean uran kirjallisuudentutkijana ja esseistinä. Sekin on tiedossa, että hän toi saattohoidon Suomeen. Mutta sitä ei yhtä hyvin tiedetä, että hän oli aikaisemmin tehnyt kolme vuosikymmentä sosiaalityötä New Yorkissa. Hän ehti opiskella ja opettaa, työskennellä lasten päiväkodissa ja vetää slummialueen työkeskusta, toimittaa ilmaisjakelulehteä, perustaa Yhdysvaltojen ensimmäisen asukasyhdistyksen yhdessä mustan panimotyöläisen ja jalkapallosankarin Tim Stillin kanssa, samoin maan ensimmäisen nuorten työnvälityksen, toimia välittäjänä mustien ja puertoricolaisten jengisodassa. Anne Fried kertoi tehneensä sosiaalityöstä pro gradu -tutkielmaan rinnastettavan opinnäytteenkin newyorkilaiseen yliopistoon. Se pitäisi kaivaa arkistoista esille ja saattaa jossain muodossa julkisuuteen. Tällaista ehdottaisin vaikkapa Kalliolan ja Sosiaalityön tutkimuksen seuran yhteishankkeeksi, vaikka en minäkään ole Friedin opinnäytettä nähnyt enkä tarkemmin tiedä, millaisessa kosketuksessa hän oli Kalliolaan ja suomalaiseen setlementtityöhön.