Tein gradun CREDU-tutkimushankkeessa (https://creduprojekti.wordpress.com) lasten itsesäätelystä varhaiskasvatusympäristössä. Tutkin, miten itsesäätely on yhteydessä 4-7-vuotiaiden lasten psykososiaalisiin oireisiin, kuten ahdistukseen, masennukseen, aggressiivisuuteen tai adhd-tyyppisiin oireisiin sekä miten itsesäätely on yhteydessä ikään. Pojilla ja tytöillä vaikutti olevan päinvastainen kehityskulku: aineistossa poikien itsesäätely väheni iän myötä, tytöillä kasvoi. Tutkin vaikuttaako iän ja sukupuolen yhteisvaikutus tähän ja löysin tilastollisesti merkitsevän vaikutuksen. Jos poikien itsesäätely heikkenee iän myötä, olisiko tärkeä puuttua asiaan koulunalun lähestyessä?
Pojat haavoittuvaisempia, tytöillä kenties useammin piilo-ongelmia
Löytämäni sukupuolieron lisäksi tutkimuksissa on laajemminkin saatu tuloksia, joissa itsesäätelyssä pojat laahaavat tyttöjen jäljessä. Joissakin tutkimuksissa pojilla on myös tyttöjä useammin ulospäin suuntautuvia käyttäytymisongelmia (aggressiivisuus, impulsiivisuus), kun taas tytöillä on enemmän sisäänpäin suuntautuvia ongelmia (ahdistus, masennus, vetäytyminen), joista ensin mainittuun saattaa liittyä alikontrolli, jäljempään ylikontrolli.
Pojat ovat mahdollisesti itsesäätelyyn liittyvän lisätuen tarpeessa. Ainakin on syytä kiinnittää asiaan huomiota koulunalun lähestyessä, ja kenties pyrkiä seulomaan lapsista ne, jotka tarvitsevat tukea ja hyötyvät siitä. Kaikilla ei ehkä ilmene itsesäätelyn puutteita, mutta voisiko sisäänpäin kääntyvät ongelmat kieliä piilo-ongelmista, jotka johtavat kenties mielenterveyden oireiluun myöhemmällä iällä? Erityyppisiin haasteisiin on tarpeen reagoida osin eri tavoin.
Sisä- ja ulkopuolisen silmin
Itsesäätelyssä yksilö pyrkii säätelemään itseään suhteessa jatkuvasti muuttuvaan ympäristöön. Käytännössä on kuitenkin vaikea hahmottaa kuka itse asiassa säätelee ja ketä, kuinka tietoista säätely on ja toimiiko itsesäätely puhtaasti yksilön sisäisenä prosessina vai voiko ulkopuolinen nähdä sen toiminnassa. Nämä konkretisoituvat, kun lapsi kokee hallinnan puutetta, käyttäytyy odotusten vastaisesti tai uhmaa ohjeita. Miten itsesäätely tapahtuu? Tarkkaileeko lapsi herkeämättä ympäristöään uhkat tunnistaakseen vai seuraako hän ohjeita? Ensimmäisessä tapauksessa lapsi on levoton, toisessa rauhallinen. Luottamus voi siis tulla merkittäväksi, kun itsesäätelyä arvioidaan ulkopuolisen silmin. Turvalliseksi olonsa tunteva lapsi mukautuu aikuisen ohjeistukseen, turvaton lapsi voi vastustaa.
Lapsen fysiologinen ja mielentila vaikuttavat väistämättä itsesäätelyyn. Kuuliainen lapsi voi näyttäytyä hyvänä itsesäätelijänä, haastaja huonona. Itsesäätelyssä yksilö pyrkii suojelemaan itseään ja optimoimaan hyvinvointiaan suhteessaan ympäristöön. Mutta onko kuuliaisuus aina oman hyvinvoinnin kannalta paras vaihtoehto vai voiko jokin muu asia mennä sen edelle? Sisäinen näkökulma arvioi yksilölle merkittävät tekijät, joita ulkopuolinen ei voi suoraan havaita. Ulkopuolinen ei tiedä, minkä, milloin ja miksi lapsi kokee uhkaksi tai turvaksi. Tämä onkin haaste itsesäätelyn kehityksen tukemisessa.
Viilipytty ja hermokimppu
Itsesäätelemme kaikki koko elämämme ajan. Sikiö alkaa harjoitella itsesäätelyä kohdussa yhdessä äidin kanssa. Säätely muuntuu itsenäiseksi koko elämän mittaiseksi projektiksi, jonka toimivuutta mitataan paitsi arkisissa tasapainotteluissa ympäristön odotusten ja sisäisten tarpeiden välillä, myös suurissa muutoksissa, kuten päiväkodin ja koulun aloituksessa sekä itsenäisen elämän opettelussa. Itsesäätely on joka hetkessä mukana, mutta moni ei tule sitä lainkaan ajatelleeksi. Huomaamme kuitenkin omien fyysisten tuntemusten ja mielentilojen muutokset sekä toisten ihmisten käyttäytymisen. Kaikki nämä vaihtelevat eri ihmisillä paljonkin. Yksi on viilipytty ja toinen hermokimppu. Mutta kertooko tämä itsesäätelystä?
Ei välttämättä. On mahdollista, että hermostunut ja levoton henkilö voi tehdä suurempaa työtä itsesäätelyssään kuin rauhallinen henkilö, vaikka lopputulema näyttäisi päinvastaiselta. Emme näe ihmisten sisälle emmekä siis tiedä pyrkiikö hermostuneen säätely tunnistamaan mahdollisia uhkia ja pysymään jatkuvassa liikkeessä, kun taas rauhallisen säätely voi pysyä rauhallisena ilman mitään ponnistuksia. Yksilöt kokevat ympäristön eri tavoin. Siinä, missä yksi kokee uhkaa, toinen kokee turvaa.
Kun tasapaino pettää
Mitä siis pitäisi tarkkailla ja mitata, kun arvioi itsesäätelyä? Yksilön sisäisestä näkökulmasta mietin, miltä minusta tuntuu kohdata muuttuva ympäristö ja sen haasteet. Ehdinkö edes tajuta säätelyn tapahtumista? Jos en, niin ainakin voin jälkikäteen miettiä jotain tilannetta: mitä tapahtui minussa ja ympäristössä? Ennakoinko, reagoinko vai molempia? Muokkasinko minun ja ympäristön suhdetta ja vaikuttiko se minuun? Itsestäni voin havaita jouduinko poissa tolaltani ja jonkin tunteen valtaan.
Voisivatko näiden ulkoiset merkit olla myös toisessa ihmisessä asioita, jotka kertovat tasapainottelumekanismin hetkittäisestä pettämisestä? Tällöin itsesäätely näyttäytyy myös yksilöllisenä mekanismina, jossa kunkin ”tasapaino” horjuu ja pettää asioista, jotka he ovat oppineet esimerkiksi uhkaaviksi. Itsesäätelyn yksilöllisyys herättää ajatuksen siitä, kuinka verrata lapsia toisiinsa ja pitäisikö seurata lapsen yksilöllistä kehitystä vertaamalla lasta omaan aiempaan tasoonsa.
Mitä varhaiskasvatus voisi saada tästä irti? Yksi mahdollisuus on seuloa lapsien joukosta lisätuen tarpeessa olevat helposti toteutettavalla kevyellä kysymyspatteristolla ja perehtyä asiaan tarkemmin seulassa tunnistettujen lasten osalta. Ennakoivasti voi olla hyödyllistä mitata lapsen kehitystä suhteessa omaan aikaisempaan tilanteeseen eli tehdä pitemmällä aikavälillä useita mittauksia.
Pohdittavaksi jää miten paikantaa erityyppiset vaikeudet ja oireet. Yksi on tyypillisemmin hermokimppu ja toinen viilipytty, mutta molemmilla voi olla haasteita hyvinvoinnissa: yksi hyökyy ulospäin, toinen kääntyy sisäänpäin.
Miten tulisi siis tukea erilasia kehityspolkuja?
Tekijä:
Annamaria Marttila
Children’s self-regulation in early childhood education and care: Associations with psychosocial wellbeing and age